PIILIPUU
(Epilogi)
Muutamia satoja vuosia sitten sijaitsi pienen merenrantakaupungin lähettyvillä, sen pohjoiseen päin vievän valtamaantien vasemmalla puolella, suoperäinen niitty. Niitty kasvoi korkeata korteheinää ja suovillaa, joiden yllä kesäöinä sankat sumupilvet liikkumattomina lepäsivät.
Joskus oli tätä niittyä ojitettu, ja sen ojanteilla kasvoi tiheää pajukkoa. Siellä täällä kohosi joku korkeampi piilipuu muodostuen ikäänkuin suoraksi, istutetuksi puuriviksi. Ihmiskäsi ei kuitenkaan ollut tätä kasvullisuutta luonut, vaan vapaa tuuli oli tuonut pensaiden ja puiden siemenet näille mutamultaisille ojanteille.
Korkeampana muita kohosi eräs elinvoimainen, kaitalehtinen piilipuu, jonka kaunispintainen kuori kosteutta tihkuen välkkyi auringon paisteessa. Tämä luonnon istuttama puu näkyi kätkevän itseensä suuria elämän mahdollisuuksia, lupaavampia ja kauniimpia kuin muut sen lähettyvillä…
* * * * *
Mutta pieni kaupunki niityn eteläpuolella mereen pistäytyvällä kallioniemekkeellään alkoi varttua ja vaurastua. Se valloitti vähitellen kivisine rantalaitureineen mereltä pieniä poukamia, se täytti hersyviä soita kivipeitteisiksi toreiksi, se kasvoi laajuutta ja korkeutta kuumeisella innolla ja peitti tienoon asumustensa ja tehtaittensa mustaan savuvaippaan.
Kaupungin kivetyt kadut oikoilivat itseänsä joka suuntaan niinkuin sataraajainen jättiläislonkeroeläin ulottimiaan. Ne valtasivat rämisevällä suomupeitteellään jokaisen pellon, puutarhan, niityn, metsikön ja vesilammikonkin, jotka niiden tielle osuivat.
Ulottuipa muutamia tällaisia katuja sen korteniitynkin luo, jonka ojanteella uhkea piilipuu varttansa taivasta kohti kohotti. Äkkiä kuivattiin niitty, pajupensaat kuolivat, ja ojien reunoilla kasvavat piilipuut kaadettiin armotta, sillä niitystä muodostettiin tori. Suurin piilipuu sai kuitenkin jäädä parin muun, sitä lähinnä suurimman puun kanssa kasvamaan torin reunalle.
Vaikeat ajat koituivat nyt näille vapaan luonnon herkille lapsille tästä muutoksesta. Ankara taistelu olemassaolosta alkoi niille tuolla kovaksi kivetyn torin reunalla, sillä sateiden suoma vesi ei voinutkaan läpäistä kivitystä eikä voinut tunkeutua niiden janoisille juurille.
Puut ponnistelivat voimiensa takaa taistellen henkensä puolesta. Ne koettivat tunkea juurensa yhä syvemmälle mustaan multaan, jonka uumenissa juurien herkät valkokärjet aavistelivat löytyvän pohjavettä ja suon ruosteista ruokamultaa. Niiden onnistuikin jonkun aikaa ulottaa janoiset juurensa kosteuden lähteitä kohti.
Mutta aavistaen pienet mahdollisuutensa päästä juurinensa lähitulevaisuudessa pitemmälle ryhtyivät ne tulevaisuuttaan järkevästi suunnittelevien ihmisten tapaan etsimään itsellensä muita mahdollisuuksia. Ne paisuttivat lehvistönsä mahdollisimman runsaaksi ja aukoivat silmujaan koko tarmollaan voidaksensa hengityselimillään lisätä sitä ravintoa ja kosteutta, jonka torin kuivuus niiltä kielsi.
Alussa tuntui kaikki jossain määrin onnistuvan. Puut varttuivat ja kasvoivat torin kaunistukseksi. Mutta vähitellen kävi niiden elämä kuitenkin tukalammaksi, sillä maa kuivui, ja ilma, jota puut hengittivät, kävi tomuisemmaksi ja savuisemmaksi, sillä torin ympärille kohosi korkeita kivirakennuksia, jotka lukemattomista savutorvistaan tupruttivat yöt, päivät ilmoille tukahduttavia savupilviä…
Kun sitten eräänä keväänä sille torin laidalle, jolla piilipuiden rivi seisoi, alettiin rakentaa suurta kivitaloa, alkoi puiden elämä tuntua kerrassaan mahdottomalta. Lehdille laskeutunut runsas kalkinpöly oli tukehduttaa puut. Niiden lehdet surkastuivat, ja heikommat oksat kuivuivat.
Seuraavana keväänä ei kevätaurinko voinutkaan tarpeeksi aikaiseen kohota piilipuiden lähettyvillä olevan kivimuurin takaa eikä herättää puita ajoissa talviunestaan. Silmut myöhästyivät, lehdet tulivat pieniä, ja erikoisen kuiva kesä teki taistelun elämästä ja kuolemasta kiivaammaksi. Ja syksyn tullen kuolema vihdoin voitti ja katkaisi kahden heikomman maaseudunlapsen lupaavan ja kauniin elämän. Sydämetön, karu kaupunki vaati nämä uhrit kuten niin monta muuta aikaisemmin…
Suurin, vielä elossa oleva piilipuu sairasti sinä kesänä ankaraa, kuivuudesta johtunutta tautia. Se ponnisteli kaikin voimin elääkseen, sillä se ei tahtonut vielä kuolla. Mutta sen voimia vähensi näky rakkaitten toveriensa kohtalosta, ja haikeasti valittaen se syksyn tullen riipi keltaiset lehtensä lähettäen viimeisen tervehdyksensä nuorina kuolleitten toveriensa haudoille.
Kun piilipuu taas keväällä heräsi talviunestaan ja oikoili talven kangistamia jäseniään lauhassa kevättuulessa, tunsi se erään sadeyön jälkeen puhjenneilla silmuillaan, että tovereistaan ei enää ollut jäljellä mitään, niiden kuolleet rungot oli korjattu pois.
Yksin maailmassa, yksin tässä karujen katujen kaupungissa! Ilman heimonsa ja ystäviensä seuraa täytyi sen tästä lähtien taistella maaseudunlapsen ankaraa taistelua olemassaolosta…
Keväinen kaiho valtasi sen herkän mielen koko voimallaan. Ikävä maalle, vapaaseen luontoon puistatti koko sen olemusta, mutta hentomielisyys ei auttanut tässä kohtalossa. Sen täytyi jäädä kaupunkilaiseksi siihen paikkaan, mihinkä sattuman oikku sen oli kiinnittänyt.
Se iski uudella tarmolla juurensa maan uumeniin ja oppi käyttämään hyväksensä kaikkia niitä vähäisiä etuja, joita elinehdoista kitsas kaupunki sille tarjosi. Vähitellen sen voimat varttuivat, ja se kasvoi vuosien kuluessa suureksi puuksi.
Sen runko vahvistui, ja seitsemän komeata haaraa se rungostansa työnsi ilmoille. Sen varsi kävi yhä paksummaksi, niin että kaksi miestä vaivoin sai sen sylillään mitatuksi, ja sen ennen niin sileä ja kostea kuori kävi tummaksi ja rosoiseksi. Kun latva pääsi kohoamaan yli vieressä olevan talon harjan, kävi elämä helpommaksi, sillä nyt se saattoi hengittää ikäänkuin paremmin ja iloita varhaisen aamuauringon ensi säteistä.
Sen varjoisan rungon juurella juttelivat ajurit helteisten kesäpäivien odotushetkinä, ja sateen yllättäessä pyrkivät kaikki ohikulkijat sen suojaan. Piilipuu oli saanut kaupungissa jonkinlaisen aseman, josta se itsetietoisena ylpeili, sillä vaivalla ja ponnistuksilla se sen oli hankkinut, ilman ihmisten apua. Mutta se vihasi kaupunkia ja sen itsekkäitä asujaimia.
Sydämettömiä ja ilkeitä olivat ihmiset piilipuulle. Milloin joku hurjaa vauhtia ohitseajava satutti sen kylkeä rattaillaan haavoittaen sitä pahasti. Usein sen sydännesteet olivat juosta kuiviin haavasta, jota poltti ja kirveli, mutta aina haava kuitenkin suurien kärsimysten jälkeen arpeutui. Näitä arpia syntyi vuosikymmenien kuluessa sen kupeeseen, niin että koko alaosa runkoa oli suurien, rumien känsien peittämä…
Milloin taasen ohiajavat kuorma-ajurit korkeilla rattaillaan seisten riipivät sen herkkiä lehtiä tai huviksensa taittoivat sen nuorimpia vesoja ja vuosikasvuja. Miten se koski, ja silloin se oppi vihaamaan kaupungin julmia ihmisiä. Se imi kuivasta torista itseensä sitä katkeruutta, jota hyljätyn yksinäisyys synnyttää…
Ylpeänä ja viileän ylhäisenä se seisoi siinä ja taisteli urhoollisesti olemassaolonsa puolesta. Ei kukaan tiennyt eikä huomannut sen suurta kärsimystä ja sisäistä kamppailua. Vasta sitten kun ikävän mato oli syönyt sen sydäntä, niin että puuhun ilmaantui suuri ontelo, joka uhkasi sen olemassaoloa, huomasivat ihmiset, että piilipuu oli sairas.
Ne täyttivät suuren ontelon sementinsekaisella laastilla ja vyöttivät puun kupeet kahdella paksulla rautavanteella, ettei sen runko halkeaisi, mutta muuta hoitoa ne eivät sille suoneet.
Mutta kun puu yhä varttui ja vaurastui torin kauneudeksi, alkoivat ihmiset yhä enemmän kiinnittää siihen huomiotaan. Vanha piilipuu oli käynyt ihmisille ikäänkuin välttämättömäksi. Kun puun lehdet toisinaan kuivina kesinä olivat pieniä ja aikaiseen kellastuvia, vapautti kaupungin puutarhuri sen juuren torin kovasta suomupeitteestä irroittamalla kivet ja rakennuttamalla sen ympärille matalasta katureunakivestä matalan, ympyränmuotoisen kehyksen. Se tunsi helpotusta tästä vapautuksesta ja palkitsi hyvän ihmisen vaivannäön uudella lehtiupeudellaan.
Toista sataa vuotta seisoi piilipuu siinä torin reunassa ja katseli, kuinka ihmispolvi meni ja toinen tuli. Samanlaisia ne kaikki olivat pääpiirteittäin, yhtä itsekkäitä, yhtä kevytmielisiä…
Siinä itse itsellensä taistelemallaan paikalla tämä luonnonlapsi katseli kaikkea, arvosteli kaikkea. Keväisin ensi silmujen puhjetessa se tuntien oman kaihonsa näki, kuinka kevätkaiho sydämissä ihmisetkin kulkivat. Yksinäisiä olivat ihmisetkin, mutta aina ne sentään löysivät jonkun elämänkumppanin. Sen yksinäisyys oli auttamaton.
Vaikka se vihasikin ihmisiä, saattoi toisinaan senkin sydäntä herkistää hellä myötätunto, kun jokin nuori pari pimeinä loppukesän öinä eksyi sen pimennossa sadetta pitämään ja siinä odotellessaan kuiski kuumia lemmen sanoja. Silloin sekin huminoi kauneimmat kaipauksensa laulut ja taivutteli alimpia oksiaan verhotakseen nuorilla vesoillaan lempiväisten salaisia syleilyjä…
* * * * *
Vuodet vierivät, piilipuu vanheni, ja kaupunki sen ympärillä kasvoi, niin että se vähitellen oli joutunut keskelle meluavinta kaupunkia, keskelle sen sankinta savua ja tomuisinta ilmapiiriä. Piilipuun olo kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi, ja ikävän mato jäyti yhä syvemmältä sen sydäntä, niin että korkeassa, arveluttavasti huojuvassa latvassa näkyi sen heikkous.
Piilipuu tunsi loppunsa lähenevän. Elämänsä viimeisenä keväänä se jo varhain aukoi keltaisten heteiden kaunistamia »kissojaan», synnytti silmuja ja aukoi lehtiä niinkuin konsanaan nuoruutensa keväässä. Se tahtoi kuolla kauniina ja voittajana vaikean kilvoituksensa jälkeen…
Eräänä heinäkuun helteisenä päivänä olivat uhkaavat pilvenhattarat taivaalla vähitellen kertyneet suuriksi möhkäleiksi, jotka ennustivat rajuilmaa. Vanha piilipuu seisoi oksat riipallaan väräjämättömin lehdin. Sen jokainen solu janosi vettä, ja siksi se lepäsi auringon paahteessa huumaantuneena niinkuin unen horroksissa ja näytti kuolleelta.
Tässä tajuttomuudenkin tilassaan se kuitenkin tunsi vihan myrskyn kiertävän kuumeisia suoniaan. Se vihasi ihmisiä, jotka jo ammoin olivat siltä riistäneet luonnonlapsen vapauden ja pakottaneet sen elämään sairaalloista elämäänsä tässä kuivassa kiviröykkiössä. Ja kuitenkaan he eivät suoneet sille pisaraakaan vettä lievitykseksi, sillä kaupungin lapset ovat niin itsekkäitä. Koristuksenaan, ilonaan ja hyötynään olisivat sitä kyllä pitäneet sillä oman vallan omistusoikeudella, joka imee itseensä maaseudun parhaat voimat. Mutta se tahtoi kostaa, kostaa…
Yht'äkkiä alkoi kuulua kaukaista ja sitten yhä lähenevää ukkosenjyrinää. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja ankara tuulenpuuska alkoi rajusti heilutella piilipuun velttona riippuvia oksia. Piilipuu heräsi horroksistaan. Sen oksat taipuilivat ankarasti, ja niinkuin kuumetautinen heittelee levottomana käsiään sinne tänne, heilutteli vanha piilipuukin valittaen pitkiä oksiaan. Kuivat lehdet putoilivat sankkana sateena ja lensivät pyrynä yli suuren torin.
Rankkasade lankesi yli tomuisen kaupungin. Tummat peltikatot rämisivät valtavana pauhuna sateen niitä rajusti naputellessa, ja räystäiltä johtavat vesirännit syöksivät vaahtoavaa vettä kidoistansa niinkuin satujen jättiläislohikäärmeet myrkkyvaahtoaan.
Katukäytävien mustalle asfaltille rajusti lankeavat vesipisarat muuttuivat särkyessään vesihöyryksi, jota vinha tuuli kiidätti eteenpäin, ja voimakkaat vesivirrat lakaisivat torin kivityksen lomista hiekkaa vieden sitä matkassaan syöksyessään kohti katuviemäreitä, joiden ahnaat suut eivät ehtineet niellä niin paljon vettä kuin taivas antoi.
Hätääntyneet, sateen yllättämät ihmiset juoksivat sateensuojaan leveitten räystäitten alle ja porttikäytäviin. Taivas salamoi, ja korkeitten kivimuurien kaiku kertasi ankaria jyrähdyksiä.
Eräs ryysyinen katupoika lähti torilta juoksemaan piilipuun suojaan, mutta ihmiset varoittivat häntä ukonilmalla turvautumasta korkeaan puuhun. Kielloista huolimatta juoksi kasvatusta ja kuuliaisuutta vailla oleva kadunlapsi vanhan piilipuun suojaan ja huusi puun alta, että siellä oli parempi olla kuin »porttikongeissa»…
Rajuilma oli kohonnut huippuunsa. Sade ja ukkosenjyrinä pauhasivat niin, että ihmisäänet eivät kuuluneet yli sen valtavan pauhun. Vanha piilipuu heilui ja taipuili arveluttavasti myrskyn kynsissä, ja rappaus sen lahossa kyljessä lohkeili.
Koko sen olemusta vavisti rajuilman jättiläisvoima, ja se tunsi vanhassa, sairaassa ruumiissaan, jota vasten katupoika nojasi, kuoleman ankaran tulon. Mutta kuoleman kamppailussaankin se vihasi tuota kirotun kaupungin kadunlasta, joka uhmamielisyydessään uskalsi etsiä siltä myrskyn suojaa…
Samassa leimahti kirkas salama, ja siinä silmänräpäyksessä kajahti ankara jyrähdys. Salama iski piilipuun korkeimpaan latvaan, ja suurella pauhulla ja ryskeellä kaatui taittunut piilipuu yli torin lähellä olevan porttikäytävän suuta kohti sulkien ihmisiltä tien.
Suuri melu ja hämminki syntyi ihmisjoukossa. Kuului hätääntyneitä huutoja ja kirouksia. Osa ihmisistä syöksyi kiipeilemällä yli puun lehtevien oksien pelastamaan lasta, joka makasi tiedotonna piilipuun tukevan rungon alla.
Muurisavi puun rungossa oli murtunut ja hajotessaan peittänyt katupojan soran alle. Kun lapsi vihdoin suurella vaivalla saatiin esille puunrungon alta, oli se pahasti ruhjoutunut. Salama ja kaatuva puu yhdessä olivat vieneet siltä hengen. Väkijoukosta kuului huudahduksia:
— Maistraatin olisi jo aikoja sitten pitänyt hävittää tämä iänikuinen, laho puurähjä, joka siinä vuosikymmeniä on seissyt ihmisten kiusana…
— Häviävään Helsinkiin tuollaiset roskat kuuluvat…
— Minä olen aina sanonut, että se vielä kaatuessaan tappaa ihmisiä…
— Niinkuin tappoikin…
Mutta vanha, paljon kovaa kokenut piilipuu lienee kuollessaan tuntenut hyvitystä ja koston suloa niistä vääryyksistä, joita kaupunki ja sen itsekkäät ihmiset olivat sille vuosikymmenien vankeudessa tehneet…