VANHA SAUNA
Oli ankara helmikuun pakkas-ilta. Lääketieteen ylioppilas Niilo Ottelin oli istunut useampia tunteja yhteen rupeamaan lueskellen luonnontieteellistä kirjaa, joka käsitteli suolenpiin hiussuoniverkkoja. Aine tuntui hänestä ikävältä ja joutavalta.
Hän veti pitkän haukotuksen ja katsahti taas ulos akkunasta, kuten hän jo useampaan kertaan oli tehnyt siinä pikkuhiljaa lueskellessaan. Kadun toisella puolella, aivan hänen akkunaansa vastapäätä, oli elävienkuvienteatteri, jonka erivärisistä sähkölampuista muodostettu otsikkokirjoitus »Koko maailma» loisti pimeydessä niinkuin Belsazarin pitojen tulikirjoitus.
Tämä Söörnäisissä oleva elävienkuvienteatteri oli ainoa, jossa ylioppilas Ottelin kävi, sillä hän kuului niihin ihmisiin, jotka löydettyänsä jonkun mieleisensä paikan, oli se sitten teatteri, ruokala, asunto taikka jokin muu sellainen, eivät sen jälkeen osaa käyttää toisia.
Ihmisiä meni ja tuli, ja yht'äkkiä ylioppilas Ottelin huomasi, että huone, jossa hän istui, alkoi taas antaa hänelle iltaisin huomattavaa päänsärkyä. Hän lopetti lukunsa, paiskasi kirjan kiinni, niin että tomu pölähti, ja syöksyi kadulle mennäksensä »Koko maailmaan».
Siellä hän katseli ihanaa etelämaalaista rakkausfilmiä, joka rullaltaan vierien suristen kehräsi hänen silmiensä eteen kauniita kuvia. — Nuori, häämatkalla oleva pari oli Venetsian Lidolla uimassa. Aurinko paistoi häikäiseväsi, vesi lainehti ja kimalteli. Niilo Ottelinin valtasi vastustamaton halu lähteä heti »kuvista» tultuaan saunaan.
»Tohtori» Ottelin oli pienestä maaseutukaupungista kotoisin. Hän oli kasvanut vaatimattomissa oloissa eikä hän tahtonut millään oppia elämään niin leveästi kuin useimmat hänen tovereistaan. Mikään varakas hän ei ollut, mutta ei niin köyhäkään, että hänen olisi ollut pakko sen tähden asua Söörnäisissä. Häntä miellyttivät pienet rakennukset ja ahtaat kadut, ja siksi hän oli asettunut asumaan tähän köyhälistön kaupunginosaan.
Kauan hän oli saanut hakea mieleistänsä saunaa, sillä komeat, uudenaikaiset saunakasarmit marmorisine pesulavitsoineen, höyrykaappeineen ja muine mukavuuksineen eivät miellyttäneet häntä. Ne olivat epäkodikkaita, ja siinä suhteessa hänellä oli suuret vaatimukset.
Lukemattomat olivat ne pienet saunapahaset, joissa hän oli kylpenyt, mutta ei yksikään ollut tyydyttänyt hänen vaatimuksiaan. Missä oli kiuas liian hatara ja löyly sen mukaan hikistä ja laimeata, missä taasen oli liian kylmä ja vetoinen pukuhuone, jota hän tulevana hermolääkärinä ei voinut hyväksyä.
Mutta löytyipä vihdoinkin aivan sattumalta, kuten useimmiten kaikki hyvä, tässä suuressa kaupungissa yksi sauna, joka sai armon »tohtori» Ottelinin silmissä. Kulkiessaan kaupungilla hän oli nähnyt eräällä rantakaduille vievällä poikkikadulla ränsistyneen puuportin, jonka päällystää kaunisti puuleikkauksilla koristettu lehtikiehkura, ja sen alla oli kömpelösti maalattu kyltti: Sauna. »Tohtori» Ottelin puikahti heti portista pihalle ja hämmästyi löytöään…
Korkeitten kivimuurien ympäröimässä, harvinaisen suuressa pihassa oli villiintynyt puisto, jonka keskessä oli pieni, harmaaksi rapattu, vino rakennus suurien pihlajoiden ympäröimänä. Sauna, oikein vanhaa, hyvää mallia. Tämän yksikerroksisen rakennuksen tiilikatto kasvoi sammalta, seinävieret olivat taikinamarjapensaiden peittämät, ja saunan akkunat olivat pienet ja vinot niinkuin jonkin maalaistöllin lasit.
»Tohtori» Ottelin astui uteliaana ylös portaita, jotka olivat tehdyt parista myllynkiven puolikkaasta. Kun hän avasi oven, tulvehti heti tulijaa vastaan tiivis, kostea lämpö, jossa »tohtori» oli tuntevinaan koivunlehtien suloista tuoksua. Holvikattoinen käytävä, jonka kummallakin puolella oli muutamia pieniä, numeroituja ovia, kaareutui tunnelmallisena niinkuin pienen maalaiskirkon katto.
Pukuhuoneessa kului häneltä paljon aikaa sen tutkimiseen. Sekin oli holvikattoinen ja matala. Harmahtavaksi maalatuissa seinissä ja katossa heijasteli kostea kiilto niinkuin itkua teettelevän naisen silmissä. Vaikka ulkona olikin täysi päivä, paloi katossa pieni öljylamppu lisäten kodikasta tunnelmaa haalistuneiden karttuuniuutimien läpi siivilöityvän, niukan päivänvalon kanssa.
Ottelin istuutui leposohvalle, joka muistutti muodoltaan Napoleonin aikuisia empire-sohvia. Hän kohotti karheata peitelakanaa ja huomasi, että sohva oli mahonkia ja saattoi polveutua jostain varakkaasta kodista, vaikka se aikansa palveltuaan vihdoin oli alennettu tähän ympäristöön.
Hän riisuutui hitaasti, tarkasteli huoneen muitakin nähtävyyksiä, ja joka paikasta huokuivat häntä vastaan vanhojen esineiden kuvitellut tarinat. Hän kotiutui tuossa tuokiossa ympäristöönsä ja oli jo miltei lopullisesti päättänyt rupeavansa tämän kylpylän vakituiseksi vieraaksi, kun ovelle koputettiin ja saunoittaja kutsui häntä kylpyyn.
Ensi työkseen hän kysyi saunoittajan nimeä ja saatuaan kuulla, että se oli Mimmi, hän arvosteli kriitillisenä, sopiko Mimmi tälle vanhalle, laihahkolle saunoittajalle nimeksi.
— Vai Mimmi, sehän sopii, — sanoi hän ääneen ikäänkuin jatkoksi omille ajatuksilleen ja astui saunaan.
Se sitten oli kodikas ja mukava »kamurkka», pieni ja sumuinen. Tummat, miltei lahot puuportaat johtivat lavolle, jonka penkki oli kaita kuin silityslauta. Hän oikaisi itsensä lauteille ja katseli selällään maaten holvikatossa liikkuvia vesipisaroita. Niin ne siinä pikkuhiljaa ikäänkuin laskettelivat mäkeä toinen toistansa takaa-ajaen ja yhdyttyänsä suureksi vesipisaraksi tippuivat somasti nolpahdellen alas lauteille ja hänen päällensä.
Seinällä paloi kituvaloinen öljylamppu, jonka liekki aina löylyä lisättäessä pieneni arveluttavasta mutta toipui kuitenkin taas kotvan kuluttua. Ammeeseen juokseva vesi pauhasi kuin pieni koski, ja kiuas, jonka päällä vihta oli räytymässä levittäen suloista juhannustuoksuaan, kähähti aina löylyä lyötäessä kuin villikissa.
»Tohtorista» tuntui olo oikein mukavalta; suloinen raukeus souti hänen suonissaan, eikä hän malttanut olla hiukan laulamatta siellä kelliessään.
— Eikös herra tiedä, ettei saunassa passaa hoilata, — sanoi Mimmi nuhdellen.
— Jaa mikä ettei?
— No, kun haltia siitä säikkyy…
— Eikö muuta, sen vanhan jutun minä kyllä tiedän.
— No miksikäs herra sitten hoilaa?
— Minä olen löylynlyömä.
Molemmat purskahtivat nauramaan, ja siitä hetkestä he tulivat hyviksi ystäviksi. Kun löylyt oli otettu ja tarpeeksi vihdottu, alkoi peseminen alhaalla olevalla lavitsalla, joka vapisi kuin lankavyyhti tuulessa. Siinä pestessä kävi juttuaminen. »Tohtori» kyseli, ja Mimmi selitti minkä kerkesi.
Kolmekymmentä vuotta hän oli tätä ammattia harjoittanut, ja vaikka se väliin »otti luille», niin että lihat olivat lohjeta, tuntui se kumminkin koko joukon mukavammalta ja »metkemmalta» kuin pyykinpesu.
Kahdeksantoistavuotiaana maalaistyttönä hän oli työnhaussa tullut kaupunkiin ja joutunut heti tälle alalle. Siitä pitäen hän oli sitten kylvettänyt ihmisiä vuodesta vuoteen yhteen menoon. Täällä saunassa sitä sitten näki yhtä ja toista, näki ihmiset oikein täydessä alastomuudessaan sanan joka merkityksessä.
Monet kylpyvieraat, jotka astuivat kadulta pukuhuoneeseen koreina ja hepeneissään, vasta täällä näyttivät oman hienoutensa valheen. Auta armias varsinkin niitä naisenpuolisia! Niin nainen kuin hän olikin, täytyi hänen rehellisenä ihmisenä silti myöntää, että ne ne sitten vasta saattoivat olla oikeita pintapuolisuuden »mönstereitä». Niin kauheita alusvaatteita ei olisi luullut niin »fiinillä» ihmisellä olevankaan, ellei omin silmin olisi niitä saanut katsella, ja sillä »ootekolonkilla» ne monet koettivat asioitansa »petrata», mutta auttoikos se…
Ja niitä rasvaisia puheita sitten, joita varsinkin herrat kehtasivat pitää… Eivät ne liikoja kursailleet tai hävenneet. Saunoittajalle kait sai syytää suustaan mitä moskaa vaan, sillä olihan sauna yleinen puhdistuslaitos ja kait siellä täytyi saada likaiset ajatuksensakin ruumiinsa ohella puhdistaa. Mikäs hänen auttoi, täytyi kuunnella vain ja aina siihen väliin vielä jotakin tokaistakin, jos tahtoi saada kunnolliset juomarahat, ja juomarahojenhan varassa täällä elettiin. Mutta kyllä hän vaan usein ajatteli, että löylynlyömiä nuo heikkohermoiset ihmiset vissisti olivat, sillä eivät suinkaan ne muuten olisi arvanneet niin höyniä puhua…
Päätä häneltä sitten kysyttiin, ei siinä löyly saanut liikoja vaikuttaa, kestä ja kärsi vaan. Tämä oli sitten sitä oikeata helvetin esimakua, niin että kyllä hän vissisti oli jo täällä maan päällä tottunut kuumuuteen, jotta kait hän kuoltuaan pääsee vähän vilpoisempaan paikkaan, vaikk'ei muuta niin vaihteen vuoksi, sillä rehellisesti ja kunniallisesti hän työnsä oli hoitanut.
Tulla joka jumalan aamu ensin saunaa lämmittämään ja siivoamaan ja alkaa sitten kello kahdelta tuo jokapäiväinen ihmisten »tiskaaminen». Kyllä siinä vaan oli touhua ja puuhaa. Ja kaikensorttisia ihmisiä sitä saikin hangata. Oli lihavia kuin jauhosäkki ja laihoja kuin luukantele, tavallisia ja epätavallisia, ja olipa hän pessyt pari neekeriäkin, ihan oli tupannut ylenannattamaan niitä hangatessa, eikä niistä valkoista saanut millään. Kerran hän oli pessyt sirkuksen jättiläisen, joka oli suuri kuin kaksi miestä, ja »tupla» juomarahat se oli kouraan tupannut sanoen nauraen, että olihan hänessä pesemistäkin kahden edestä.
Muuten kyllä suuret ja lihavat olisivatkin saaneet antaa juomarahoja vähän enemmän. Ei hän nyt sitä työtänsä niin suureksi laskenut, mutta kun täytyi itse pitää itsensä saippuassakin, niin niihin suuriin rohjoihin kului sitäkin lyyristä tavaraa niin loputtomasti…
Äkkiä »tohtori» Ottelin keskeytti Mimmin sanatulvan, sillä hän huomasi, että pitkin lavolle johtavaa kaidepuuta juoksi jono torakoita.
— Vai on täällä tuotakin lajia, — kysyi hän nauraen.
— No onhan toki, kuinkas muuten, eihän tämä olisikaan mikään oikea, vanha sauna ilman niitä, — sanoi Mimmi rauhallisena.
— Älkääs huoliko, ensi kerralla minä tuon niille oikein suuren ja komean kuningattaren, — sanoi Ottelin astuessaan kuhmuiseen metalliammeeseen.
Kun kylpeminen oli suoritettu, antoi herra Ottelin Mimmille hyvät juomarahat ja sanoipa vielä nimensäkin ja ammattinsa.
— Kiitoksia, paljon kiitoksia, tohtori tulee nyt vaan pian takaisin, — sanoi Mimmi hyvillään hyvästellessään.
Seuraavalla kerralla »tohtori» toi lasipurkissa Töölön sokeritehtaalta saamansa peukalonkokoisen elävän sokeritorakan jättäen sen saunan hyönteismaailman kuningattareksi ja risti sen Anna-Liisaksi, sillä häntä huvitti toisinaan tehdä pientä viatonta pilaa.
— Voi, voi niitä herrain konsteja, — sanoi Mimmi nauraen, sillä häntäkin huvitti tämä pieni kuje.
— Mimmi muistaa nyt vaan antaa Anna-Liisalle hiukan sokeria, muuten se kuolee, — varoitteli »tohtori» mennessään.
— Kyllä minä, paljon kiitoksia vaan, hyvästä…
* * * * *
Parin vuoden aikana kävi »tohtori» Ottelin säännöllisesti tässä vanhassa saunassa ja muisti joka kerta kysyä Anna-Liisan vointia. Ja hyvin se näkyi viihtyvänkin tässä kuumassa, kosteassa ilmassa. Kun Mimmi asetti sokeripalan akkunalaudalle, jossa se kosteuden vaikutuksesta alkoi sulaa, ilmestyi aina jonkun ajan kuluttua siihen Anna-Liisa syöden rauhallisesti, ellei sitä häiritty.
Kerran se oli pari päivää kadoksissa, ja Mimmi oli oikein levoton sen kohtalosta, sillä paljon iloa ja hupia oli hänellä ja kylpyvierailla ollut kuningatar Anna-Liisasta. Mutta sitten se taas ilmaantui ja oli nälkäinen kuin susi.
Enemmän kuin Anna-Liisaan oli Mimmi kuitenkin kiintynyt vanhaan saunaansa, jossa hän oli työskennellyt miltei koko kaupungissa olonsa ajan. Oli hänelle tarjottu paikkaa muissakin saunoissa, mutta aina hän vain oli kieltäytynyt, sillä hän oli tohtorini kanssa yhtä mieltä siinä, että tällainen tuli oikean saunan olla ja että eivät ne uudet saunat hienoudessaan passanneetkaan kaikille ihmisille.
Kolmas sotavuosi oli kulumassa, ja Mimminkin olo ja elämä alkoi käydä tukalammaksi, kun se saippuakin niin hirvittävästi kallistui. Mutta siitä kahvisokerista vasta oikea pula nousi. Kaffeeta hän tarvitsi, vaikka sitten olisi ollut syömättäkin, mutta se sokeri, se sokeri…
Vähäisestä annoksestaan hän kuitenkin koetti aina antaa silloin tällöin Anna-Liisallekin pienen murusen, mutta vähitellen sokeri loppui häneltä aina kesken kuun, ja vihdoin Anna-Liisa kuoli.
Kun »tohtori» Ottelin eräänä iltana saapui saunaan, kysyi hän tapansa mukaan Anna-Liisaa.
— Vainaja, kun sokeri loppui, — sanoi Mimmi hymähtäen. — Ja pian kait me kaikki kuolemme nälkään.
— Anna-Liisa taisi olla ensimmäinen suursodan uhri kotoisella pohjalla, — sanoi »tohtori» nauraen.
— Mutta ei viimeinen. Samaa tietä minäkin tästä kohta menen perässä.
— Ei suinkaan suru nyt niin kovalle ottane, ja eläähän ihminen täällä saunassa ilman sokeriakin.
— Mutta kun sauna otetaan pois, — sanoi Mimmi alakuloisena.
— Mitä, poisko? — kysyi »tohtori» levottomana.
— Niin, eräs »kulassi» kuuluu ostaneen koko tontin, eikä suinkaan se rupea pitämään tällaista saunarähjää…
Syntyi hetken vaitiolo. Ammeeseen valuva vesi kohisi yksitoikkoisesti, sumupilvet leijailivat katossa, ja seinällä palava lamppu valaisi huonetta heikosti. Mimmi pesi äänetönnä ja huokaili tuon tuostakin. Pukuhuoneessa sanoi »tohtori» vihdoin:
— Sitäköhän sen Anna-Liisan kuolema oli ennustavinaan, että tämä on sitten niinkuin viimeistä edellinen saunareisu… Vai gulashi..?
— Niin, vaikkapa olisi ihan viimeinen, — huokasi Mimmi merkitsevästi.
— Eihän toki, vielä tässä ainakin otetaan yhdet hyvät erolöylyt.
— Jaa, kattotaan nyt sitten…
Mieli masentuneena lähti Ottelin saunasta, nosti päällysnuttunsa karvakauluksen ja istuutui saunan iljanteisille rappusille. Vanhan saunan katolla olevat lumet olivat jo sen verran sulaneet saunasta tulevan lämmön ja maaliskuunauringon vaikutuksesta, että pitkien jääkynttilöiden rivi koristi räystäitä.
Suloinen raukeus sykki hänen suonissaan, kun hän istui siinä kuulakkaassa illassa katsellen kahden korkean kivimuurin lomassa näkyvää auringonlaskua ja hengitti vuoroin saunasta tulevaa kosteata höyryä ja kevätenteistä raitista ilmaa…
Hän istui siinä kauan ja mietti väsähtäneesti elämän menoa ja kaiken katoavaisuutta. Vihdoin vilu alkoi puistattaa hänen jäseniään, hän nousi, sulki päällysnuttunsa huolellisemmin ja lähti kaihoisasti silmillänsä hyväillen vanhaa saunaa ulos portista…
Kun Ottelin viikon kuluttua saapui vanhalle saunalle ottaakseen jäähyväislöylyt, jäi hän hämmästyneenä tuijottamaan autiolle pihamaalle. Saunasta ei ollut muuta jäljellä kuin tulen ja savun mustuttamat seinät. Katto oli pudonnut sisään, ja lasittomat, mustapieliset akkunareiät tuijottivat aavemaisesti häneen. Saunan lähettyvillä olevat pihlajat olivat pahasti palaneet ja mustuneet.
— Siis tulipalo, — ajatteli hän katsellessaan vanhan saunan hiiltyneitä raunioita. — Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus, oliko vanha kiuas pettänyt?
Yht'äkkiä välähti hänen mieleensä kummallinen ajatus, kun hän muisti
Mimmin salaperäisen puheen viime käynniltään.
— Olikohan vanha Mimmi kostanut…? Oliko hän ehkä siten tahtonut pelastaa saunansa polttamalla sen kuin rakkaan vainajan ruumiin…? Vai olikohan se sittenkin vahinko…?
Näitä aatoksia hautoen katseli Ottelin kotvan palaneen saunan raunioita ja poistui vihdoin verkalleen, sydänalassa outo tyhjyyden tunne…