6. Pennsylvania. Georgia.
V. 1666 oli Kaarle II lahjoittanut vasta valloitetun Uuden Alankomaan veljellensä, Yorkin herttualle, joka Englannin historiassa on tunnettu nimellä Jaakko toinen. Hänen mukaansa sai sekä maakunta että kaupunki Hudson-joen suussa nimekseen New York. Tämä siten myöskin oli proprietori-siirtokuntia.
Kaarle II:n kuoltua ja mainitun Jaakon päästyä hallitukseen seurasi kovat ajat tämän seudun siirtokunnille. James (Jaakko) toinen ei saattanut noita vapaita yhteiskuntia kärsiä. Hän vihasi niitä sydämensä pohjasta, ja hänen käskynhaltiansa Andros koki riistää niiltä pois kaikki oikeudet ja vapaat laitokset, määräten itse veroja oman mielensä mukaan. Massachusettsin täytyi luopua kartastaan ja vastaan-ottaa kuninkaallinen kuvernööri. Rhode Island ja Connecticut pysyivät hallitusmiestensä viisaiden toimien johdosta vapaina.
Viimein — vuonna 1688 — syöksi vallankumous Englannissa tirannin valta-istuimelta pois, ja siirtokunnat saivat vapaat laitoksensa osaksi takaisin.
Nykyiset valtiot New Jersey ja Delaware (entinen Uusi Ruotsi) olivat osia Uudesta Alankomaasta. Mutta siitä eroitti ne Yorkin herttua, joka lahjoitti edellisen ja myi jälkimäisen. New Jersey tuli proprietori-siirtokunnaksi. Mutta täällä kävi niinkuin Carolinassa. Voimakkaat siirtolaiset Uudesta Englannista ja Skotlannista asuttivat itä-osan, ja kvääkärit pääsivät isännöimään länsi-osassa. Nämä pitivät puoltansa proprietoreja vastaan ja säätivät itselleen väkisinkin vapaat laitokset, kunnes viimein proprietorein oli täytymys kokonaan väistyä pois. Vallankumouksen perästä New Jersey tuli kuninkaalliseksi siirtokunnaksi.
Delawaren osti mainehikas William Penn. Hän oli syntynyt Londonissa v. 1644, sai kasvatuksensa Oxfordin kirkko-opistossa (the college of Christ-church) ja liittäytyi aikaisin kvääkärien (the qvakers = vapisijat) omituiseen uskonnolliseen lahkokuntaan, tunnustaen näiden kanssa ainoastaan sisällistä ääntä jokaisessa ihmisessä hänen uskonsa ylimmäksi ohjenuoraksi ja harrastaen suurta yhteistä ja yhtäläisyydelle rakennettua veljeskuntaa kaikkein ihmisten kesken, olkoot nämä mitä rotua hyvänsä. Vietettyään uskonsa vuoksi monta vuotta vankeudessa ja harhailtuaan kauvan vierailla mailla, päätti William Penn, vapaaksi päästyään, perustaa turvapaikan uskon tähden vainottuja ihmisiä varten, mitä tunnustusta hyvänsä nämä olivatkin. Hänen isänsä oli Britannialle tehnyt monta hyvää-työtä, m.m. valloittanut Jamaican, ja kruunu oli hänelle velassa. Kaarle toinen mielellään suostui maksamaan pojalle maa-alueella Amerikassa. Siten sai Penn v. 1681 laaditun lahjoituskirjan kautta omakseen koko maa-alueen New Yorkin ja Marylandin välillä sekä oikeuden hallita ja vallita sitä miten ikinä tahtoi. Ja ihana olikin se maa, joka tuli hänen osaksensa. Alleghany-vuorilta lännessä laskee maakunta hiljoilleen, vuorten, laaksojen, kukkulain ja hedelmällisten tasankojen vaihdellessa, alas Delawaren lahdelle ja joelle. Suuri Susquehanna-virta kiertelee sen keski-osan läpi, laskeutuen viimein Chesapeak-lahteen. Siirtomaa sai nimekseen Pennsylvania eli Pennin metsistö. Sen itäosissa asui jo Ruotsalaisia, Suomalaisia ja Hollantilaisia, mutta muualla ainoastaan indiaanit. Ja koska Penn tahtoi että nämäkin — indiaanit —tunnustaisivat hänen oikeutensa maahan, osti hän heiltä heidän alueensa. Siinä kirjeessä, jonka hän oston aikaan-saamiseksi lähetti heidän päälliköilleen, lausutaan muun muassa:
"Minua kovasti liikuttaa se tylyys ja vääryys, jota ihmiset usein harjoittivat teitä kohtaan, tullessaan luoksenne uhratakseen teidät omien etujensa tähden eikä näyttääkseen teille esikuvaa kärsivällisyydestä ja hyväntahtoisuudesta. Kuullakseni on tämä seikka usein vaikuttanut levottomuuksia, nurisemista ja katkeruutta, toisinaan verenvuodatustakin. Siitä on suuri Jumala pahoillaan. Minä en ole mikään semmoinen ihminen, minä rakastan ja kunnioitan teitä ja toivon ystävällisen, oikean ja rauhallisen käytöksen kautta saavuttavani samaa teidän puoleltanne. Niitä miehiä, jotka olen lähettänyt teidän luoksenne, elähyttää sama henki. He ovat toimivat sen mukaan, ja jos joku heistä loukkaisi teitä taikka teidän väkeänne, niin saatte pikaisen ja täydellisen korvauksen oikeutta rakastavain miesten antaman tuomion kautta, jotka miehet ovat yhtä suureksi osaksi valittavat kummaltakin puolen. Pian tulen minä itse teidän tykönne, ja silloin voimme vapaammin puhua kaikista asioista. Vastaiseksi lähetän asiamieheni luoksenne sopimaan teidän kanssanne maan-luovutuksista ja pysyväisestä rauhasta. Toivon että te kohtelette heitä ja meidän väkeämme ystävällisesti sekä pidätte hyvänänne ne lahjat, jotka lähetän merkiksi hyvästä tahdostani ja päätöksestäni elää teidän kanssanne oikeutta, rauhaa ja ystävällisyyttä harjoittaen."
Kun sopimus indiaanien kanssa oli saatu aikaan, kuljetti Penn tähän maahansa suuret joukot uskolaisiaan, jotka hän oli vapauttanut hirvittävistä vankiluolista Englannissa. Sen ohessa kutsuttiin erinäisen julistuksen kautta kaikki vainotut ihmiset Euroopassa asettumaan Pennsylvaniaan. Kutsumusta noudattikin suuri joukko uutteria Saksalaisia ja Ranskalaisia, jotka pian kyllä tekivät Pennsylvanian pohjois- ja länsi-osista mitä ihanimman yrttitarhan maan päällä. Siirtolaiset saivat itse säätää hallitusmuotonsa, joka turvasi heille itseveroituksen ja lainsäädännön oikeuden. Ainoastaan toimeen-paneva valta jäi proprietorille tai hänen lähettämilleen maaherroille. Hallitussääntö sitä paitse määräsi täydellisen uskon-vapauden.
Vuonna 1682 lähti Penn itse 2,000 siirtolaisen kanssa uuteen maahansa, jossa kaikki asukkaat tervehtivät häntä riemulla. Hän kulki Delaware-jokea ylöspäin, valitakseen paikkaa ensimäiselle suurelle kauppa-asemalleen Pennsylvaniassa. Pysähtyen Schuylkill'in ja Delawaren väliselle kairalle, ryhtyi hän välipuheisin indiaanien kanssa, osti heiltä maakappaleen, jonne sanottu kauppapaikka oli perustettava, ja solmi rauhaliiton heidän kanssansa. Indiaanit puolestansa lupasivat seuraavaa: "Tämä ystävyys on oleva pilvetön, niin puhdas ja säteilevä kuin aurinko kauniimmassa valossaan; sitä kietova side ei ole koskaan katkaistava, niin kauvan kuin tähdet tuikkivat taivaalla." Se vanha tammi, jonka alla indiaanit ensi kertaa pitivät kokousta Pennin kanssa, tuli koko seudulle pitkäksi aikaa suuren hartauden esineeksi. Sen siimeksessä uudistettiin sitten vielä monta kertaa vanhat lupaukset. Ja niille tienoille nousi ennen pitkää ryhmä puumökkiä, joille Penn antoi nimeksi Veljesrakkaus, Filadelfia. Siinä kylässä asuu meidän päivinämme lähes yksi miljoona ihmistä, ja se on suuruudeltaan kolmas Amerikan Yhdys-Valtain kaupungeista.
Viisikymmentä vuotta Pennsylvanian asuttamisesta, v. 1732, perusti Pennin ja Roger Williams'in sielunheimolainen James Oglethorpe, ylevämielinen Skotlantilainen, Georgian siirtokunnan Carolinan eteläpuolelle. Se sai nimensä kuningas Georg eli Yrjö II:n mukaan, joka Oglethorpille myönnytti oikeuden sen asuttamiseen. Ihmisystävällinen Skotlantilainen muutti sinne monta tuhatta onnetonta, jotka hän oli lunastanut Englannin velkavankiloista; ja pian tulvaili hänen maahansa paljon muitakin ihmisiä Skotlannista ja Saksasta. Vähitellen rupesi tämäkin siirtomaa kukoistamaan ja oli vapaussodan alkaessa hankkinut itselleen samat oikeudet kuin molemmat naapurit pohjosessa, Carolinat. Niinkuin nämäkin lakkasi Georgia pian kyllä olemasta proprietori-siirtokuntana ja tuli kuninkaalliseksi, s.o. siirtomaan maaherraa ei asettanut enää proprietori virkaan, vaan kruunu.
Tämmöisiä kuninkaallisia siirtokuntia olivat sen ohessa Virginia, New Jersey, New York, Massachussetts ja New Hampshire. Proprietori-siirtokuntina pysyivät Maryland, Pennsylvania ja Delaware. Näissä kaikissa siirtomaissa oli edustuslaitos, tavallisesti kaksi "kamaria;" mutta eduskunnan päätökset olivat, ennen pääsemistänsä voimaan, maaherran vahvistettavat, ja neuvoskunnan eli ylikamarin nimitytti enimmäkseen kruunu tai proprietori. Toisin oli laita n.s. kartta-siirtokunnissa, joilla oli kuninkaallinen vapauskirja. Semmoisia olivat ainoastaan Rhode Island ja Connecticut. Näissä valitsi kansa itse kaikki virkamiehensä, ylimmästä alimpaan, maaherralla ei ollut mitään veto- eli kielto-oikeutta, ja kumpasenkin kamarin valitsi niinikään kansa. Semmoinen oli alkuansa myöskin Massachusetts, kunnes, kuten olemme nähneet, James II riisti siltä kartan pois; ja uudessa, joka saatiin Englannissa tapahtuneen vallankumouksen perästä, ei enää ollut oikeutta kuvernöörin valitsemiseen.
Valtiollisiin oloihinsa nähden olivat siten nämä kolmetoista siirtokuntaa varsin erilaiset. Ja paljon erilaisuutta oli niinikään niiden maan-laadussa, ilmanalassa, kansanluonteessa j.n.e. Toista oli Uusi Englanti verrattain niukempine maaperineen ja vakavine, kansanvaltaisine väestöineen, toista Virginia rikkaine tasankoineen ja ylimysvaltaisine kasvimaan omistajineen. Ja väestö itse oli mitä kirjavinta sekamelskaa: Englantilaisia, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Saksalaisia, Hollantilaisia, Ruotsalaisia, Suomalaisia, Ranskalaisia, puhumattakaan neekereistä, joita jo oli melkoinen määrä. Mutta tästä kirjavuudesta huolimatta rakastivat he kaikki vapaita laitoksia taikka oikeammin: laitoksia, jotka sopivat heidän oloihinsa. Tässä kohden vetivät kaikki siirtokunnat yhtä köyttä, Itseveroitus-oikeuden puolesta taisteli Virginia yhtä voimakkaasti ja yhtä innollisena kuin Massachusetts, ja viimeinpä astuikin suuren vapaussodan johtajaksi virginialainen mies. — Ulkonaisetkin erilaisuudet katosivat katoomistaan, ja jo 18 vuosisadan keskivaiheilla oli eri siirtokuntain erilaiset väestö-ainekset enimmäkseen sulaneet yhteen, yhdeksi ainoaksi, englannin-kieltä puhuvaksi kansaksi.
XIII.
Englantilaiset valloittavat Canadan.
Ken nuoruudessaan on lukenut Fenimore Cooper'in kertomuksia, hän varmaankin säilyttää sielunsa silmän edessä mitä parahimman kuvaelman niistä tuhansista taisteluista, joita siirtolaiset Pohjois-Amerikan rannikkomailla saivat kestää alueittensa alkuperäisiä isäntiä vastaan. Indiaanit, harmissaan maansa ylpeille anastajille, hyökkäsivät tuon tuostakin rajaseutujen yksinäisten uutistalojen kimppuun ja tappoivat säälimättä niiden asujamet. Siitä sitten seurasi verinen kosto siirtolaisten puolelta, ja punanahkojen wigwamkylät haihtuivat ratisevana liekkinä ilmaan. Nämä tämmöiset kähäkät olivat melkein jokapäivästä leipää uutisasukkaalle läntisemmissä erämaissa, kunnes veljien viljelys häntäkin saavutti ja naapurit pääsivät auttamaan. Mutta tämä metsäläiselämä kasvatti sukupolven tarkkasilmäisiä pyssymiehiä, joita pian tarvittiin vieläkin suuremman vaaraan uhatessa.
Ne suuret sodat, joita 17 ja 18 vuosisadan kuluessa Ranska ja Englanti Euroopassa keskenään kävivät, ulottuivat aina myöskin Amerikaan, jossa, kuten olemme kertoneet, Ranskalaisillakin oli tukeva jalansija, nimittäin Canadassa. Heidän kuvernöörinsä Quebekissä kokosivat suuret sotajoukot punanahkoja, jotka hävittäen ja polttaen tunkesivat Uuden Englannin ja New Yorkin maakunnan rajaseutuihin. Ja Englantilaiset maksoivat samalla mitalla. Heidän palkkaamansa irokeesit pujahtivat tuon tuostakin polttaen ja tappaen Canadaan. Indiaanilaisia etujoukkoja seurasi sitten säännöllinen sotaväki kummaltakin puolen, käyttäen tavallisesti kulkutienään sitä pitkää laaksoa, joka Montreal'in seudulta ulottuu Hudson'iin asti. Tämän laakson täyttävät George- ja Champlain-järvien pitkulaiset vesistöt, jotka yhdessä Hudson- ja S:t Lawrence-jokien kanssa, joihin ne laskevat, muodostavat melkein yhtämittaisen vesiväylän New York'ista Quebekiin. Tänne rakennetiinkin jo aikaisin joukko linnoituksia, joista Ticonderoga ja Crownpoint Champlain-järven rannalla olivat tärkeimmät. Ne olivat milloin minkin riitaveljen käsissä. Ja emämaan synnyttämiin sotiin täytyi siirtolaisten ottaa osaa sekä raha- että veriverolla.
Eikä ainoastaan Canadan rajoilla näitä rajasotia käyty. Alleghany-vuorten länsipuolella, Ohion lähteillä, oli avara, autio alue, jota Virginia väitti omakseen, käyttäen siellä metsästäjiään ja maanmittariaan. Täällä retkeili jo myöskin — 1750-luvun alussa — Virginian kuvernöörin toimesta Yrjö Washington sotaisissa yrityksissä sillä Quebekin kuvernöörit puolestaan pitivät Ohio-aluetta Ranskan omana ja olivat sinne rakentaneet Fort Duquesne nimisen linnoituksensa, samalle paikalle, jossa Pittsburghin kaupunki nyt sijaitsee. V. 1755 lähetti Englannin hallitus sotajoukon, jota johti kenraali Braddock, tätä linnoitusta valloittamaan; mutta Ranskan palkkaamat indiaanit olivat väijyksissä metsässä ja hakkasivat Braddockin sotajoukon melkein tykkänänsä maahan. Ainoastaan Washingtonin rohkeus ja toimekkuus pelasti sen vähäiset tähteet.
Maailmanvaltojen välinen sota sai Englannin puolelta paremman vauhdin vasta sitten, kun William Pitt vanhempi oli astunut hallituksen etupäähän. Hän pani menemään yhdellä kertaa kolme armeijaa Canadaa vastaan. Näistä valloitti yksi Fort Niagaran, toinen Ticonderogan ja Crownpointin; mutta kolmas, nerokkaan kenraali Wolfe'n johtamana, kulki vahvalla laivastolla S:t Lawrence- jokea ylöspäin Quebekiä kohden. Tämä kaupunki oli lujilla linnoituksilla varustettu ja asemansakin puolesta hyvissä turvissa. Sitä arveltiin mahdottomaksi valloittaa, ja sen puolustajana oli urhokas, ponteva kuvernööri Montcalm. Mutta Wolfessa, joka vielä oli vallan nuori mies, asui leijonan rohkeus, samalla kun hänen tulisen sielunsa lentoa ohjasi taitavan sotapäällikön aprikoiva äly.
Hän oli saanut koetella oppiansa Euroopan tappotanterilla ja viimeiksi, v. 1758, armeija-osastolla, joka enimmäkseen oli muodostettu siirtomaiden asukkaista, valloittanut vahvan Louisbourg nimisen linnoituksen, joka puolusti S:t Lawrencen suuta. Tappelu Quebekin luona kävi mitä rajuimmaksi. Ensimmältä näkyi voitto kallistuvan Ranskalaisten puolelle, ja heidän peitetyt patteriansa syöksivät ryntäävän vihollisen takaisin, saattaen Englantilaisille kauhean mieshukan. Mutta muutamana pimeänä syysyönä kuljetti Wolfe väkensä erästä jyrkkää polkua myöten Ranskalaisten takana olevalle ylätasangolle ja rupesi täältä äkki-arvaamatta pommittamaan heidän asemaansa. Ranskalaiset puolestaan hyökkäsivät ulos vihollistansa vastaan, mutta niin tuima oli tämän tuli, että heidän kolonnansa joutuivat epäjärjestykseen ja viimein hävisivät hurjaan pakoon. Englantilaisten voitto oli täydellinen. Mutta sen hinta kävi kuitenkin kalliiksi. Wolfe oli kaatunut. Ennen kuoltuaan sai hän kuitenkin, kuten muinoin Epaminondas Mantineian luona, ilosanoman vihollisen täydellisestä tappiosta ja heitti henkensä, antaen viimeisen määräyksen voiton käyttämisestä. Mutta myöskin urhokas Montcalm oli haavoittunut ja kuoli pari tuntia myöhemmin kuin onnellisempi vastustaja.
Tämä lopputappelu tapahtui syyskuun 13 p:nä 1759, ja jo seuraavana päivänä antautui Quebek. Vuoden kuluttua, sittenkun myöskin Montreal oli menetetty, jättivät Ranskalaiset Canadan voittajan haltuun; ja koko Pohjois-Amerika Hudsonin lahdesta pohjosessa Mexikon rajalle saakka oli Englannin omana.
Syynä Ranskan vallan häviöön Amerikassa ei ollut ainoastaan hetken heikkous, vaan koko ranskalainen siirtokunta-järjestelmä. Sen valta ulottui äärettömän suuren alueen ylitse, mutta tämä alue oli enimmäkseen jäänyt asuttamatta. Ainoastaan tuolla täällä joku linnoitus tai kuninkaallisella nimimerkillä varustettu, puuhun kiinnitetty vaskilevy siellä täällä erämaassa ilmoitti Ranskan yliherruutta. S:t Lawrencen rannoilla Canadassa oli tosin kokoontunut väestö, mutta tämäkin kaipasi sitä vapautta, joka yksinään voi puolustuksen intoa ja kuntoa synnyttää. Virkamiehet, jesuiitit ja lääniherrat pitivät sitä alituisessa ala-ikäisyyden tilassa. Toisin oli laita englantilaisissa maakunnissa. Uutisasukas oli vapaa, ja hän piti sitkeästi kiinni kerran voittamastansa turpeesta. Naapuriensa kanssa muodosti hän lujan yhteiskunnan; ja kaikki rannikon siirtokunnat olivat yhdessä ryhmässä eikä niin kovin hajallansa kuin Ranskan siirtolaiset. Sitä paitse näiden — Ranskalaisten — esivalta itse siirtokunnassa oli aivan rappiolla. Maaherrat ja jesuiitit riitelivät alinomaa, ja virkamiehet elivät lahjuksilla. Voimakas Montcalm oli ainoa, joka vielä voi pitää Ranskan valtaa pystyssä, mutta hänen kuoltuaan hajosi kaikki tyyni. Ranskan siirtolaisia Canadassa säästi Englanti minkä mahdollista, antaen heidän kauvan säilyttää keski-aikaiset läänityslaitoksensa, jopa oikeustapansakin. Mutta kun Englantilaisia rupesi tulvailemaan maahan liian kosolta, tuntui viimein Ranskalaisille maa heidän jalkojensa alla epäkodikkaalta, ja he nousivat kapinaan. Viisaiden myönnytysten kautta se kuitenkin saatiin taukoomaan, ja Ala-Canada, Ranskan alkuperäinen siirtomaa, on meidän päivinämme yhtä lainkuuliainen osa Britannian valtakunnasta Amerikassa kuin puhtaasti englantilaiset maakunnat. Canada on, näet, vieläkin Englannin omaa, vaikka tuskin enää muuta kuin nimeksi. Viisastuneena siitä vahingosta, jonka vanhojen siirtokuntain luopumus tuotti, antoi emämaa uudelle siirtomaalleen melkein täydellisen itsehallinnon, ehkäisten täten luopumuksen halua.
1880-luvulla solmivat kaikki brittiläiset maakunnat Pohjois-Amerikassa liiton, niin että ne nyt muodostavat unionin, jonka liittoparlamentti ratkaisee kaikki yhteiset asiat, mutta muuten hoitaa kukin maakunta itse sisällistä hallintoansa, — siis ihan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Suuri onkin nyt jo tämä englantilainen siirtomaavalta Amerikassa. Canadan alueesen luetaan, paitsi entistä Ylä- ja Ala-Canadaa (Ontario ja Quebek) sekä sisämaan metsästysmaita, myöskin metalli- ja kalarikas British Columbia lännessä, Tyvenen meren rannalla, joka pohjoisen Pacific-rantatien kautta on yhteydessä itäisempien maakuntain kanssa.
XIV.
Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat.
Benjamin Franklin.
Jo 16 sataluvun keskivaiheilla oli Englanti sulkenut siirtokuntain satamat kaikilta muilta laivoilta kuin omiltaan, se kun itse teossa — niinkuin muutkin aikakauden siirtomaa-vallat — arveli siirtokuntain olevan olemassa ainoastaan emämaan rikastuttamista varten. Mitä tämä "merenkulku-laki" (act of navigation) merkitsi, ymmärtää helposti. Kaikki tuontitavarat olivat otettavat ainoastaan Englannista ja englantilaisilla laivoilla maahan kuljetettavat, samaten kuin kaikki siirtokuntain tuotteet yksistään englantilaisissa laivoissa maasta vietävät. Ja vientitavara oli ainoastaan raaka-aineita. Niiden valmistus muuksi oli ankarasti kielletty. Siirtolaisten täytyi myydä raaka-aineensa polkuhinnasta ja sitten ostaa ne tehdastuotteina takaisin suunnattomalla pakkohinnalla. Amerikalaiset oikeutetussa vihassaan kuitenkin tätä sortolakia kiersivät oikein suurenmoisella salakuljetuksella. Sen määräyksiä tosin sittemmin lievennettiin, niin että siirtokunnat saivat viedä ja tuoda tavaransa omillakin laivoillaan, mutta vielä he eivät saaneet itse jalostaa raaka-aineitansa. Kotimaista teollisuutta ehkäisi niinikään suuressa määrin neekeri-orjain tuonti; ja siinä kauniissa kaupassa olivat osallisina sekä Englannin kauppiaat että sen korkea ylimystö, prinssit, jopa itse kuninkaatkin. Orjatyön kautta tukehutettiin vapaa työ ja siten kaikkinainen teollinen yritteliäisyys. Samaa tarkoitusta varten oli jokainen käsityöläinen kielletty pitämästä enemmän kuin kaksi oppipoikaa.
Ja muutenkin harjoitti emämaan hallitus kaikellaista väkivaltaa, jopa selvää vilppiäkin. Kun tahdottiin uutisasukkaita erämaihin, silloin jaettiin runsaalla kädellä vapauskirjoja, jotka tarjosivat jos jonkinlaisia oikeuksia. Mutta tuskin olivat uutisasukkaat saaneet viljelysalansa muokatuksi ja järjestäneet olonsa vapauskirjain mukaan, ennenkun nämä riistettiin heiltä pois ja äkki-arvaamattomia rasituksia tahdottiin sysätä heidän niskoilleen. Ainoastaan jäykkä vastustus voi pelastaa heidän vapautensa.
Tämän kaiken ohessa olivat myöskin emämaan lähettämät maaherrat useimmasti joteskin epäkelpo miehiä, jotka tulivat tänne ainoastaan parantaakseen huonoa talouttaan, saatuaan virkansa ystävien kautta hovissa tai parlamentissa, joille sitten joku osa ryöstöistä oli jaettava. Pahennus emämaan hallituspiireissä olikin tähän aikaan vallan törkeä. Virkoja myytiin julkisesti, ja toinen puoli parlamentin jäsenistä olivat ostaneet paikkansa, myydäkseen sitten taas äänensä hallitukselle. Siirtokuntain kuvernöörien ahnaus vaikutti joskus kähäköitä. Muuan Berkeley Virginiassa 1670-luvulla tukehutti semmoisen kapinoitsijain vereen. Kuvernöörit saivat kuitenkin palkkansa siirtokunnilta eikä emämaasta, ja asukkaat pitivät tavallisesti puoltansa siten, että kieltäytyivät palkitsemasta tirannillista maaherraa.
Tästä kaikesta sorrosta huolimatta kehittyivät kuitenkin siirtomaat vapaiden yhteiskunnallisten laitostensa turvissa, ja niitä ne sentähden varoivat kuin silmäänsä. Itsehallinnon peri-aate tunkeusi pienimpäänkin kuntaan. — 17 vuosisadalla olikin Englannilla niin paljoa tekemistä omissa sisällisissä rettelöissään, että siirtokunnat saivat jäädä joteskin unohduksiin ja rauhassa varttua vahvoiksi ja vapaiksi. Mutta tämä ei ensinkään miellyttänyt kuvernöörejä. Kirjoituksissaan kotimaahan oli heillä aina jotakin pahaa kantelemista. Siirto-asukkaat muka olivat kapinoitsijoita, jotka tarvitsivat ankaraa kuria kotimaan puolelta. Kun tämä kotimaa nyt jälleen käänsi heihin silmänsä, näki se edessään kolmetoista itseään-hallitsevaa maakuntaa, joiden perittyjä oikeuksia oli vaarallista loukata, niin kauvan kuin Englannin vallan naapureina olivat Ranskalaiset Canadassa, jotka ehkä voisivat näitä maakuntia auttaa; mutta kun juuri näiden tehokkaalla avulla Ranska oli kukistettu ja kuningas Yrjö III:n kanssa uusi järjestelmä Englannin hallituksessa päässyt valtaan, päätettiin, kun päätettiinkin, tehdä loppu siirto-asukkaiden vapauden-unelmista ja panna heidät Englannin parlamentin tuomio-vallan alle, jolloin tämä parlamentti tietysti tulisi veroittamaan ja vallitsemaan heitä aivan kuin kotimaan asukkaita. Siirtokuntain vapauskirjat kumottaisiin, niiden edustuslaitos lakkautettaisiin, ja emämaa ne laskisi välittömän valtansa alle. Tämä arvattavasti tulisi synnyttämään vastarintaa, mutta senpä tähden majoitettaisiinkin uutis-asukkaiden keskuuteen pysyväinen sotajoukko, jonka kustannukset he itse saisivat suorittaa parlamentin määräämän veron kautta.
Tätä yritystä kannatti nuori kuningas itse, ja hyökkäys alkoi v. 1761 vanhan merenkulku-lain koventamisella. Samassa säädettiin että kaikki tuomarivirat Amerikassa jäävät asianomaisten virkamiesten haltuun ainoastaan niin pitkäksi aikaa kuin kuningas suvaitsee sallia. Oikeuslaitoksista, näet, tahdottiin nöyriä palvelijoita kruunulle. Mutta myöskin uskonnollista vapautta uhattiin. Englannin piispat tahtoivat siirto-asukkaille tyrkyttää juuri samat valtiokirkolliset laitokset, jotka olivat ajaneet heidän esi-isänsä etsimään turvapaikkaa valtameren toiselta puolen. Ja Yrjö III, jonka ymmärrys ei kuullut varoittelevia hoi-huutoja, sanoi piispojensa pyrintöihin: amen!
Mutta Amerikalaiset eivät olleet niinkään ilman mutkitta kukistettavissa. Vapautensa vaaran-hetkenä nousivat nämä siirtokunnat ikääskuin yhtenä miehenä puoltansa pitämään, ja onneksensa oli heillä etupäässään älykkäitä, taitavia, pelkäämättömiä miehiä. Näiden joukossa taasen on epäilemättä etusija annettava Benjamin Franklin'ille, tuolle oikean Amerikalaisen kunnolliselle tyypille, oman onnensa sepälle, joka köyhän käsityöläisen pojasta rohkean yritteliäisyytensä, pontevan tahtonsa ja sukkeluutensa kautta ylenee kansansa suureksi hyväntekijäksi, joka itse kasvattaa ja kouluttaa itsensä huomattavaksi tiedemieheksi, huomattavaksi valtiomieheksi, käyden siten samallaista uraa kuin melkein kaikki muutkin hänen mainioiksi päässeet maamiehensä. Uutisasukkaissa Pohjois-Amerikan rannikolla asui ja asuu vielä tänäpäivänäkin merkillinen hengen pontevuus, joka ei tunne mitään esteitä, kun joku haluttu tarkoitusperä on saavutettava, ja joka on pidettävä perintönä heidän esi-isiensä vahvasta itsenäisyyden-tunteesta. Niinkuin nämä, ikääskuin muun maailman uhaksi ja aivan omin päinsä, käyttämättä suurten sivistys-kansain neuvoja, rakensivat mahtavan viljelys-kunnan erämaiden korvesta, niin ovat melkein kaikki Amerikan etevimmät yksityiset henkilötkin koulua käymättä itse itseänsä opettaneet ja saavuttaneet huomatun sijan tieteen, keksintöjen, valtiotaidon alalla. Kekseliäisyys on yankee-hengen etevin ominaisuus — erämaan neuvokkaasta uutisasukkaasta ukkosen-johdattimen ja fonografin keksijöihin saakka. — Rajoitettu tilamme ei salli meidän antaa mitään kokonaiskuvaa Franklin'in henkilöstä ja vaikutuksesta, jonka tähden tässä vain muutamia piirteitä hänen elämästään. Hän syntyi v. 1706 saippuan- ja kynttilänvalajan poikana Bostonissa, oppi isältänsä lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, kävi kaikellaisten käsityöläisten luona opissa, osoittamatta taipumusta juuri mihinkään, tuli viimein latojaksi vanhemman veljensä kirjapainoon ja rupesi kyhäilemään kirjoituksia tämän sanomalehteen, harjoittaen samaan aikaan ja omin neuvoin ahkerasti kaikellaisia lukemisia. 16-vuotiaana lähti hän Filadelfiaan, jossa hänen taitonsa typografina ja kynämiehenä pian herätti huomiota, niin että kaupungin kuvernööri kehoitti häntä lähtemään Londoniin ostamaan kirjasimia ja muita tarpeita uuden kirjapainon perustamista varten, antaen hänelle vekseleitä, jotka Englannissa kävisi muuttaa rahaksi. Franklin lähti, mutta Londonissa eivät kuvernöörin arvopaperit kelvanneetkaan, vaan 19-vuotisen nuorukaisen täytyi taas elääksensä ruveta latojaksi muutamaan kirjapainoon. V. 1726 pääsi hän kuitenkin onnellisesti takaisin Filadelfiaan ja perusti nyt omilla säästöillään kirjapainon, lennättäen siitä sitten sanomalehteä, joka pelkäämättä paljasti kaikellaisia epäkohtia Amerikan oloissa ja valtiollisessa asemassa. Niinikään kirjoitteli ja painatti Franklin pieniä kansan luettavaksi sopivia kirjasia, jotka käytöllisen sisältönsä ja selvän, terävän, useimpa leikillisen ja pistelevänkin kirjoitustapansa vuoksi, niinkuin sanomalehtikin, kävivät hyvin kaupaksi. Näiltä toimiltaan ei hän unohtanut tieteellisiä harrastuksiansa, ja niinpä Franklinin tutkimukset sähköstä johtivat ukkosen-johdattimen keksimiseen. V. 1761 näki hän erään semmoisella varustetun talon, johon leimaus iski, säilyvän palamatta. — Suurin on Franklin kuitenkin väsymättömästi toimeliaana isänmaan-ystävänä. Lahjomattoman rehellisyytensä ja pontevaa toimekkuutensa tähden — hänen vaikutuksensa kautta perustettiin m.m. Filadelfian yliopisto — saavutti Franklin kansalaistensa yleisen luottamuksen, valittiin Pennsylvanian edustuskuntaan ja pääsi pian sen johtavaksi sieluksi. Hänpä myöskin kenties aikaisimmin kaikista kansalaisistaan huomasi kuinka tarpeellista oli että eri siirtokunnat liittyivät yhteen, vahvaksi kokonaisuudeksi. Hänen ehdoituksestaan kokoontui v. 1754 edusmiehiä kaikista siirtokunnista Albany'yn Hudson'in varrella neuvottelemaan tästä asiasta, ja he laativat ehdoituksen varsinaiseen unionin-valtiosääntöön, josta sittemmin, 34 vuotta myöhemmin, syntynyt valtiosääntö hyvin vähän eroaa. Presidentin sijan täytti tietysti Franklinin ehdoituksessa kuitenkin vielä englantilainen kenraali-kuvernööri. Hanke jäi tosin sillä haavaa sikseen, koska eri maakunnat eli siirtokunnat olivat kovasti kateelliset itsenäisyydestään; mutta tämä Benjamin Franklinin tuuma eli ja vaikutti Amerikan paraimmissa miehissä, kunnes siitä sittenkin aikanansa toimeen ryhdyttiin. — Riidan syttyessä siirtokuntain ja emämaan välillä, lähetettiin Franklin Pennsylvanian ja useiden muidenkin siirtokuntain asiamiehenä Londoniin puhumaan kansalaistensa puolesta, ja täällä moni Englannin jaloimmista miehistä — niimpä esim. vanha Pitt — koki häntä parlamentissakin säestää; mutta yleisin mielipide oli kuitenkin niin ärtyinen Amerikalaisia kohtaan, että sekä Franklinin että hänen englantilaisten ystäväinsä varoitushuudot kaikuivat kuuroille korville. Ministerit suorastaan soimasivat siirtokuntain lähettilästä Englannin pahimmaksi vihamieheksi, pysyen jyrkästi kiinni tirannillisissa hankkeissaan. Franklin varoitti, väittäen puolestaan heidän toimiansa epä-oikeutetuiksi ja sitä paitsi perin typeriksi. "Ellen minä tunne maanmiehiäni aivan väärin, niin ovat teidän hankkeenne ihan mahdottomat panna toimeen."[12]
Ja Franklin oli oikeassa. Uusi, kovennettu act of navigation vaikutti vain yhä jyrkempää vastustusta. Tosin kyllä ottivat englantilaiset sotalaivat takavarikkoon monta amerikalaista alusta, jotka kuljettivat kiellettyä tavaraa; mutta maalla meni tullinuuskarien toimet myttyyn. Nämä olivat saaneet käskyn tunkeutumaan yksityisiin asumuksiinkin, urkkiaksensa tullaamattomia tavaroita, ja sitä varten oli heille annettu valtakirjat — n.s. writs of assistance eli apukirjat —, jotka valtuuttivat heitä tarpeen vaatiessa käyttämään kaikkein virkamiesten apua. Mutta tämä häpeällinen laitos herätti katkeraa vihaa, varsinkin Bostonissa ja New Yorkissa, jotka suurina merikaupunkeina kärsivät siitä enimmin. Bostonin vapauttaan tulisesti rakastavat asukkaat tekivät heti vastarintaa. Aineellista apua tarjosi rikas laivanomistaja John Hancock, harras isänmaan-ystävä, hän, joka sittemmin valittiin presidentiksi siihen kongressiin, joka teki itsenäisyyden-julistuksen. Tullinuuskarien vaatiessa apua kaupungin virkakunnilta talontarkastusten toimeen-panemisessa, kieltäytyivät nämä semmoista apua antamasta. Yleinen syyttäjä silloin haasti heidät oikeuteen. Näiden virkamiesten asianajajana ilmestyi kruunun virkamies ja juristi James Otis, joka tätä varten oli luopunut hyvin palkitusta paikastaan ja nyt puolusti näitä syytettyjä. Otis näytti toteen että "writs of assistance" sotivat suorastaan Englannin perustuslakia vastaan, ne kun loukkasivat kodin pyhyyttä ja häpäisivät Englannin omia vapaita laitoksia. "Minä olen valmis viimeiselläkin verenpisarallani vastustamaan tämmöistä väkivaltaa, joka jo ennenkin on käynyt Englannin kuninkaille kalliiksi," lausui hän uhkaavalla äänellä. Otis'in puhe levisi ja luettiin kaikkialla ihastuksella, ja semmoinen hälinä syntyi koko maassa, että asianomaiset huomasivat viisaimmaksi heittää kanneasian sikseen, — ja talontarkastukset taukosivat kerrassaan.
New Yorkin eduskunnassa nousi John Morin Scott vastustamaan sitä kuninkaallista asetusta, joka teki tuomarien virka-ajan riippuvaksi kuninkaan mielivallasta, ja sai aikaan päätöksen ett'ei maakunta palkitsisi ainoatakaan tuomaria, joka oli asetettu virkaan tämän asetuksen voimassa-ollessa.
V. 1764 hyväksyi Englannin parlamentti — uuden ja yhtä tyhmän ministeristön päästyä hallitukseen — lain, joka määräsi tullit sokurista, kahvista, viinistä, silkki- ja puuvilla-kankaista, joita muista maista kuin Englannista tuotiin siirtokuntiin. Silloin päättivät yksimielisesti kaikki Bostonin, Filadelfian ja New Yorkin suuremmat tuontifirmat olla tuomatta maahan näitä tavaroita, ja kaikkialla syntyi yhdistyksiä, joiden jäsenet sitoutuivat olemaan käyttämättä semmoisia tarvekaluja. Miehet ja naiset kävivät tästä lähin kotitekoisissa vaatteissa, eikä enää syöty lampaan-lihaakaan, jott'ei villojen tuotanto vähentyisi. — Tästä huolimatta hyväksyi parlamentti seuraavana vuonna karttapaperi-asetuksen, joka sääti kartoittavaksi kaikki viralliset asiakirjat Amerikassa, jopa sanomalehdetkin ja aikakauskirjat. Tämän veron suorittamisen valvominen uskottiin ainoastaan englantilaisille virkamiehille. Asetuksen säätämistä kokivat kuitenkin muutamat viisaat miehet Englannissakin ehkäistä. Vanha William Pitt piti loistavia puheita sitä vastaan, lausuen muun muassa iloitsevansa siitä, että Amerika tämmöistä väkivaltaa kaikin voimin vastusti. Ja kun muuan ministeri parlamentissa arveli että siirtomaiden tulee rahallisella kiitollisuudella muistaa sitä emämaata, joka muka oli niitä "perustanut, kasvattanut ja suojellut", nousi kenraali Barré, joka oli ottanut osaa Canadan valloitukseen ja hyvin tunsi amerikalaisia oloja, puhumaan ja lausui m.m. seuraavat sanat: "Vai tekö olette ne perustaneet! Eipä niinkään. Teidän sortonne se oli, joka ne perusti. Siirtolaiset pakenivat teidän hirmuvaltaanne silloin autioon ja karuun maahan, jossa he saivat taistella kaikkia vaaroja ja kärsimyksiä vastaan, joita voi inhimillisten olentojen osaksi tulla. Ja kuitenkin kestivät he kärsimyksensä iloisella mielellä eivätkä pitäneet niitä minäkään niihin kärsimyksiin verraten, joita he olivat saaneet kokea isänmaassansa niiden puolelta, joiden olisi tullut olla heidän ystävinään, sillä he tunsivat nyt olevansa vapaita ihmisiä. — Vai tekö olette niitä kasvattaneet! Ei, vaan ne kasvoivat ja menestyivät, koska te ette niistä piitanneet mitään. Ja kun te rupesitte niitä kysymään, tapahtui se ainoastaan teidän saadaksenne lähettää semmoisia miehiä niitä hallitsemaan, jotka kenties vain olivat kätyrien kätyriä muutamille tämän parlamentin jäsenille, ja joita toimitettiin sinne heitä vakoilemaan, kuvailemaan heidän tekojansa mitä pimeimpään valoon ja iskemään heihin kiinni kuin petolinnut, — henkilöitä, joiden menetystapa monta kertaa on ollut vähillä saattaa nämä vapauden pojat raivoon, henkilöitä, jotka koroitettiin tärkeimpiin tuomarivirkoihin siirtokunnissa, sittenkun he itse ainoastaan pakenemisella olivat päässeet joutumasta oikeuden käsiin kotimaassa. — Vai tekö olette heitä suojelleet! He ovat uskollisesti tarttuneet aseisin teidän puolustustanne varten, ovat jättäneet uutteran työnsä puolustaaksensa maata, jonka rajat oli hukutettu vereen, ja antaneet käytettäväksenne pienet säästönsä. Ja uskokaa minua, sama vapauden-henki, joka alusta asti on elähyttänyt sitä kansaa, on sitä iäti elähyttävä." — Nämä sanat eivät tosin parlamentissa mitään vaikuttaneet, mutta Amerikassa ne kohottivat innostusta, koska nyt nähtiin että siirtokunnilla oli ystäviä Englannin kansassakin.
Karttapaperi-asetusta vihattiin vielä enemmän sen tähden, että Englanti nyt joteskin selvästi osoitti tarkoitustaan tällä ja entisillä veroitus-yrityksillä. Kertyvillä varoilla aiottiin, näet, yllä-pitää pysyväistä armeijaa siirtokunnissa, joiden vapaat hallintolaitokset tämän armeijan avulla kumottaisiin. Vastustus kävi ankaraksi. Virginian kansalais-kokouksessa ehdoitti Patrick Henry viisi päätöstä, joissa selitettiin että siirtokunnat olivat emämaan kanssa yhtä-arvoisia, saman kuninkaan alaisia valtioita, ett'ei Englannin parlamentti voinut niitä veroittaa eikä säätää niille lakeja ja että karttapaperi-asetus oli mitätön. Nämä päätökset, joita Virginian vanhoilla-olijat vielä kokivat ehkäistä, väittäen niitä kapinallisiksi, hyväksyttiin kokouksessa kuitenkin, ja pian yhdistyivät niihin kaikki muutkin maakuntakokoukset. Sen ohessa muodostui kaikkialla maassa yhdistyksiä, "Vapauden poikia", jotka estivät englantilaisia viranomaisia nostamasta tätä veroa. Vielä samana vuonna täytyi asianomaisen ministerin peruuttaa koko asetus.
Mutta uusi ministeri, Townshend, joka nyt astui valtaan, oli rohkeampi ja sai kaksi vuotta myöhemmin aikaan lain, joka määräsi tullin nostettavaksi paperista, maalista, tinasta, lasista ja teestä. Nyt eivät Amerikalaiset puolestaan tuoneet maahan näitä tavaroita ensinkään. Bostonin kaupunki kävi etupäässä, ja sen etevimmät miehet vastustivat julkisesti tätä lakia. Silloin lähetettiin kaksi rykmenttiä Amerikaan pitämään muka Bostonilaisia kurissa, ja kuvernööri sai käskyn vangitsemaan kaksi miestä, jotka olivat pitäneet "kapinallisia puheita", nimittäin John Hancock ja Samuel Adams. Adams, entinen pankkimies, oli — vaikka varsin köyhä — rehellisyytensä, järkevyytensä ja kansanmielisyytensä vuoksi, kuten rikas Hancock'kin, erinomaisessa kunniassa pidetty kansalainen. Ja näitä molempia kansan luottamusmiehiä ei uskallettukaan vangita.
Kun nyt Amerikan kauppiaat eivät enää tuoneet noita tavaroita maahan, rupesivat Londonin suuret vientimiehet kovasti valittamaan; ja tulli ei tuottanut mitään. Tämä oli huono "affääri", ja nyt oli pakko lakkauttaa nuo tullit. Ainoastaan teestä oli vielä tulli nostettava, mutta nimeksi vain — sillä siirtokuntain piti muka ainakin periaattessa tunnustaa emämaan veroitusoikeus — ja niin vähäpätöinen, ett'ei se maksussa merkinnyt mitään. Päin vastoin saivat tuontimiehet Londonissa niin suuria helpoituksia teekaupassaan, että Amerikalaiset itse teossa voivat ostaa heidän teetänsä huokeammalla kuin kenkään muu. Tämäkään temppu ei kuitenkaan auttanut. Siirtokuntalaiset eivät menneetkään satimeen. Englantilaiset teelaivat saivat viittauksen lähtemään lastineen päivineen Amerikan satamista pois. Mutta Bostonissa kielsi puolestaan englantilainen kuvernööri niitä lähtemästä. Silloin Bostonilaiset, jotka eivät huolineet tästä heille väkisin tyrkytetystä teestä, päättivät ett'ei ainoatakaan teenaulaa päästettäisi maille; ja illalla joulukuun 26 p. 1773, pari tuntia ennenkun teekirstut kuvernöörin käskystä olivat rannalle saatettavat, kiipesi joukko Mohawk-indiaaneiksi pukeutuneita työmiehiä ylös noiden kolmen teelaivan kansille; ja he väänsivät kirstut auki ja paiskasivat niiden sisällyksen mereen. Se oli "Bostonin tee-iltama" (the Boston teaparty), oli ensimäinen korvapuusti rasitetun kansan puolelta häpeemätöntä ylimysvaltaa vastaan, joka luuli pitävänsä kaikki ohjakset käsissään. "The Boston teaparty" avasi pitkän jonon tapauksia, jotka viimein tuottivat hyvän voiton vapaudelle, — eikä ainoastaan Amerikassa, vaan jopa vanhassa Euroopassakin, kun kuusitoista vuotta myöhemmin Ranskan sorrettu rahvas katkaisi kahleensa ja hukutti ne sortajainsa vereen.
Mutta tämän tee-iltaman johdosta nyt kirjoitti Massachusettsin kuvernööri kotiansa ja kanteli; ja parlamentti lähetti sotalaivaston Bostonin edustalle ja majoitti kaupunkiin melkoisen miesjoukon, jonka tuli valvoa että, kuten parlamentti samassa oli päättänyt, Bostonin satama pidettäisiin suljettuna kaikelta merenkululta ja että kuvernööri saisi nimityttää valatuomarit. Bostonin asukkaat joutuivat satamansa sulkemisen kautta kovaan hätään, ja ääretön väkijoukko jäi leivättömäksi. Mutta muu Amerika auttoi, ja joka haaralta tuli ruokavaroja kaupunkiin, jonka asia nyt oli tullut koko Amerikan kansan asiaksi.
Syksyllä 1774 kokoontui edusmiehiä kaikista siirtokunnista Filadelfiaan, josta nämä nyt vetosivat Englannin kansaan sen parlamenttia vastaan. He kyllä sanoivat olevansa uskollisia emämaalle, mutta sortoa ja orjuuttamista eivät kärsineet. Samalla ryhdyttiin hankkeisin vastarinnan tekemistä varten, ja turvallisuus-komiteoita asetettiin joka siirtokuntaan. Kansa sitoutui kirjallisen välipuheen kautta yhteiseen puolustukseen. Seuraavana keväänä — huhtik. 19 p. 1775 — lähetti englantilainen kenraali Gage, joka oli linnoittunut Bostoniin, sotamiesjoukon valloittamaan muutamaa ruutivarastoa, jonka turvallisuus-komitea oli kätkenyt Concord'in pieneen paikkakuntaan lähellä Bostonia. Sotamiesten onnistuikin toimittaa tehtävänsä, mutta paluumatkalla alkoi toinen peli. Lexingtonin kylän tienoilla rupesi heidän tiheihin riveihinsä tuiskumaan kuulia tien varrelta. Joka talon, joka ladon, joka puun ja kiven takaa paukahteli, — ja ainoastaan puolet sotamiesparvesta pääsi hengissä takaisin Bostoniin.
Sota oli alkanut. Vieläkin koki kivuloinen Pitt vanhus Englannin parlamentissa sitä ehkäistä, ja sauvan nojassa seisoen lausui hän: "Hyvät herrat! Te ette pysty Amerikaa kukistamaan, — yhtä vähän kuin minä tällä sauvallani saisin teidät ajetuksi pakoon!" Mutta hänen neuvojaan ei kuultu.
XV.
Vapaussota. Yrjö Washington.
Sanoma Lexingtonin luona tapahtuneesta kahakasta levisi kuin leimaus lähiseutujen läpi. Maamies heitti hevosineen kyntönsä sikseen, nousi sen selkään ja ratsasti täyttä lentoa Bostoniin. Eikä aikaakaan, niin oli täällä, kunnahilla kaupungin ympäristössä, kokoontuneena pieni armeija vapaa-ehtoista nostoväkeä, joka rakenteli vallituksia. Melkoinen osa heistä oli palvellut sodassa Ranskan valtaa vastaan, ja kaikki olivat he tarkka-silmäisiä pyssymiehiä. Johtamassa oli kelpo poikia, heidän omia tuttaviaan, niinkuin Israel Putnam Connecticutista ja Nathaniel Greene Rhode Islandista. Samaan aikaan valloitti äkki-arvaamattoman hyökkäyksen kautta muuan partiojoukko Vermont'ista Ticonderogan linnoituksen Champlain-järven rannalla ja sai haltuunsa suuren varaston aseita ja ampumavaroja. — Jo noustiin kaikkialla kapinaan kiittämätöntä emämaata vastaan. Maakunta-kokoukset ryhtyivät hallitukseen, ja englantilaiset kuvernöörit pakenivat tiehensä. Siirtokunnat nimittivät itseänsä valtioiksi ja lähettivät edusmiehensä uuteen kongressiin, joka kokoontui Filadelfiassa asioita johtamaan. Valtioita kehoitettiin yleiseen väen-nostoon, ja kesäkuun 17 p:nä nimitettiin kertyvän sotajoukon päälliköksi Yrjö Washington.
Yrjö Washington on niitä harvoja ihmiskunnan sankareita, joiden maine ja muisto on säilynyt täydellisesti puhtaana, joista historia ei tiedä näyttää vähintäkään tahrapilkkua. Aikalaistensa silmissä oli hän itseänsä-uhraava isänmaan-ystävä, miehuullinen sotilas, taitava päällikkö, älykäs, maltillinen valtiomies, toimekas maanviljelijä, jalo ihmisystävä, oikeutta rakastava, rehellinen kansalainen, — tuskinpa enempää, ja onhan siinä jo ihmiselle kylliksi, on enemmän kuin kenkään saisi pyytää; mutta nuoren Amerikan kasvavalle sukupolvelle on tarina hänestä tehnyt saavuttamattoman kansallissankarin, tehnyt Teseuksen, tehnyt Herkuleksen, ja sammumaton kunnian säde-kehä ympäröi kansan muistissa hänen otsaansa. Hänen hautakivellään on piirrettynä sanat: "Ensimäisenä sodassa, ensimäisenä rauhassa, ensimäisenä kansalaistensa sydämissä."
Mutta käydäksemme hetkeksi hänen kehdollensa, syntyi Yrjö Washington helmikuun 22 p. 1732 Virginian poikana Bridges Creek nimisellä maatilalla Potomak-joen varrella varakkaista vanhemmista. Isä oli kelpo maanviljelijä, innokas urheilija, hyvä isänmaan-ystävä. Kuten muutkin virginialaiset kasvimaan-omistajat piti hän kovasti uljaista hevosistaan, rakasti vanhan-aikaisia kartano-herran tapoja, oli vieras-varainen ja ylevämielinen. Noudattaen säätyläistensä ja isiensä esimerkkiä, hoiti hänkin maanviljelystään neekeri-orjilla, mutta kohteli heitä hyvin, ollen huolehtivana isänä näille onnettoman rodun lapsille, joita tavallisesti virginialaisen kasvimaan-herran kartanolla vilisi isot laumat. Oli kuitenki jo Virginiassakin huomattu että orjatyö itse teossa on huonoa taloutta, ja sen porvari-kokous oli monta kertaa pyytänyt hallitukselta että neekerien maahan-tuonti kiellettäisiin.
Tämmöisessä ympärystössä kasvoi Yrjö Washington. Isä kuoli hänen ollessaan 12-vuotiaana, jonka jälkeen hellä, ymmärtäväinen, käytöllinen äiti häntä kasvatti ja kasvatti ennen kaikkea oikeutta ja rehellisyyttä rakastavaksi nuorukaiseksi, jolle erittäinkin velvollisuuden-tunne oli juurrutettu syvälle sydämeen. Mutta vapaasti sai nuori Yrjö kuljeskella maita ja metsiä, ratsastaa kartanon tulisimmilla hevosilla, metsästää ja uida. Kirja-oppia ei hän sanottavasti saanut. Vanhempi veli ja muuan pikkukoulun opettaja jakeli hänelle tavallisimmat alkeistiedot. Matematiikaa sattui tämä koulunopettaja joltisestikin älyämään, ja oppilas siihen kovasti mieltyi, jatkaen sitten omin päin opintojansa, niinkuin tavallisesti muutkin mainiot maamiehensä. Maanmittausta erittäinkin harrasti Yrjö Washington innokkasti. Hän mittasi äitinsä, veljensä ja erään vanhan naapuri-lordin tilukset, jonka ohessa viime-mainittu lähetti hänet kauvas erämaahan samoille askareille. Shenandoa-laakson jylhät maisemat kulki sitten nuori maamittari ristin rastin, ainoastaan muuan vanhempi ystävä, eväslaukku, pyssy ja maanmittaus-lauta muassaan, viettäen raitista, vaikka vaivaloista metsä-elämää useat kuukaudet. Joskus nukuttiin yöt risumajoissa, mutta useimmiten taivasalla nuotiotulen ääressä. Kun eväät loppuivat, elettiin metsän ja jokien antimilla. Palattuaan tältä matkalta, joka oli vanhan lordin mieliksi suoritettu, nimitettiin Washington siirtokunta-hallituksen kautta varsinaiseksi maamittariksi ja sai siltä palkan. Samassa tuli hän ajutantiksi nostoväessä, saaden sotatieteellistä opetusta veljeltään, joka oli ollut sotaväessä. Nyt harjoitteli Washington nostoväkeä ja lueskeli ahkerasti kaikellaisia sotatieteellisiä kirjoja — kaikki mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Hän oli nyt 19:llä. Ranskalaiset par'aikaa puuhailivat Ohiolaaksossa, jota Virginia piti omanaan. He olivat rakentaneet Fort Duquesne'n. Kuvernööri silloin lähetti nuoren Washingtonin sinne vaatimaan Ranskan varustusväkeä lähtemään paikasta pois. Hän toimitti asiansa yhtä suurella viisaudella kuin rohkeudella. Kaksi vuotta myöhemmin, 1754, tuli hän uudestaan sinne, nyt maakunnan sotaväen päällikkönä, ja perusti Fort Necessity nimisen linnoituksen, jota hän urhokkaasti puolusti Ranskalaisia vastaan. Kun seuraavana vuonna englantilainen kenraali Braddock, kuten olemme kertoneet, retkellään näille seuduille joutui tappiolle, pelastui hänen joukkonsa jäännökset ainoastaan Washingtonin neuvokkaisuuden kautta. Braddock itse oli saanut surmansa. Mutta vuotta ennen Quebekin kukistusta joutui Ranskalaisten linnoitus Ohion varrella lopullisesti Englantilaisten käsiin. Silloinkin johti Virginian sotajoukkoa Washington. Fort Duquesne sai nimekseen Fort Pitt, Englannin suuren valtiomiehen kunniaksi. Senkin on aika vienyt, mutta samalta paikalta kohoaa nyt Pittsburg'in kaupungin lukuisat tehdaspiiput ilmaan.
Washington palasi tämän sodan loputtua kotiaan, peri veljensä maatilan, Mount Vernon'in, meni naimisiin ja eleli monet vuodet onnellista perhe-elämää maatilallansa. Mutta tulipa taasenkin toiset päivät, jolloin tarvittiin juuri semmoisia miehiä kuin oli Yrjö Washington. Emämaa ja siirtokunnat olivat riitautuneet, ja Virginian porvarikokous oli ensimäinen, joka vaati aseellista vastarintaa Englannin parlamentin silmittömille hankkeille, ja ensimäisiä ensimäisten joukossa oli Washington itse. Hän heti oli älynnyt ett'ei tässä voinut tulla myönnytyksiä kysymykseen kummaltakaan puolen. Filadelfian kongressissa, jonne hän maakuntansa puolesta oli lähtenyt, äänesti Washington sen tähden empimättä sotaa. Ja kun Lexington'in luona tapahtuneen kähäkän perästä huomattiin tarpeelliseksi että Bostonin ympärille kokoontunut nostoväki sai ylipäällikön, lähetettiin, kun lähetettiinkin, sinne Yrjö Washington. Kongressille lausui hän ennen lähtöänsä: "Minä pyydän jokaisen jäsenen tässä kokouksessa tarkasti muistamaan että minä tänä päivänä täydellisimmällä vilpittömyydellä olen selittänyt ett'en tunne itseäni kykeneväksi siihen toimeen, jolla minua on kunnioitettu." Samassa ilmoitti hän ett'ei hän tahdo kantaa mitään palkkaa töistänsä isänmaan palveluksessa. Semmoinen mies oli Yrjö Washington. Hänen historiansa on historian kauniimpia lehtiä.
Uuden ylipäällikön tullessa Bostonin ulkopuolella olevaan leiriin, olivat Amerikan sotilaat vast'ikään saaneet osoittaa kuntoansa tuimassa taistelussa, jonka jälkeen tosin tappotanner jäi Englantilaisten haltuun, mutta vasta sitten kun nämä olivat menettäneet kolmannen osan väestänsä ja Amerikalaiset heitä kauheasti peljästyttäneet. Tämä oli kuuluisa "Bunkers Hill'in" tappelu. William Prescott, amerikalainen eversti, oli kesäkuun 16 p:nä 1775 miehittänyt Breeds Hill nimisen kukkulan Bostonin pohjois-puolella ja rakentanut siihen vallituksen. (Bunkers Hill, josta tappelu väärin on saanut nimensä, on hieman korkeampi kukkula kappaleen matkaa länteenpäin). Tätä vallitusta vastaan ryntäsivät Englantilaiset seuraavana päivänä, mutta saivat hirveästi selkäänsä. Laumoittain jäi heitä kuolleina ruumiina makaamaan pitkin kukkulan rinteitä. Tähteiden tultua sysätyiksi takaisin, saivat heidän johtajansa, kenraalit Pigott ja Hove, viimein apuväkeä Bostonista, 2,000 miestä, ja ryntäsivät uudestaan, mutta nytkin turhaan. Kuitenkin loppui jo Amerikalaisilta ruuti, ja vihollisen taaskin hyökätessä heidän kimppuunsa, alkoi kauhea käsikähäkkä, jossa tapeltiin kuin vimmatut. Lopuksi täytyi Prescottin kuitenkin väistyä ylivoiman tieltä, ja vallitus jäi Englantilaisille. Mutta näitä ei voitto suuresti auttanut. He olivat, kuten sanottu, menettäneet osan väestään, paljon enemmän kuin verraten Amerikalaiset, eikä jaksaneet jatkaa ajolla. Siirtokuntalaiset pitivät uhkaavat asemansa Bostonin yläpuolella ja, mikä tärkeämpi oli, saavuttivat sotamaineen, jota vihollisen täytyi ruveta suuresti kunnioittamaan, vaikka ylpeä Britti tähän saakka oli sydämensä pohjasta halveksinut poikia Amerikan aarniometsistä. Englantilainen kenraali Gage kirjoitti kotiaan ja kuvaili Amerikan sotavoimaa varsin vaaralliseksi viholliseksi. Mutta asianomaiset emämaassa eivät kallistaneet korviansa hänen varoituksilleen.
Kuitenkin oli Amerikalaisten sotaväki Bostonin kukkuloilla mitä huonoimmasti valmistettuja ja varustettuja nahkapoikia maailmassa. Suurin osa oli vielä puettuna maamiehen tavalliseen asuun tai rajalaisen metsästyspaitaan. Telttoja ei ollut, ainoastaan lauta- tai multamökkiä. Ampuma-aseissa ei ollut pajonetteja. Ei ollut mitään varsinaista eväslaitosta; joukkoja elätti vapaa-ehtoisesti lähiseudun väestö, kantaen ruokakonttinsa leiriin. Kuri oli huonolla kannalla, sotamies eli ja oli melkein oman mielensä mukaan. Useimpain palvelusaika kestikin ainoastaan muutaman kuukauden, joiden kuluttua sotamies tavallisesti muitta mutkitta meni tiehensä. Siirtokunnat eivät pestanneet väkeä kauvemmaksi aikaa, sillä he kamoksuivat pysyvää armeijaa pahemmin kuin ruttoa.
Tämmöisen joukon nyt Yrjö Washington sai johtoonsa. Tultuaan heinäkuun 2 p:nä paikalle, ryhtyi hän heti parannus-puuhiin. Säännöllinen ruoka-laitos perustettiin, sota-kuri annettiin kelvollisten upseerien valvottavaksi, ja eri valtiot saatiin toki pitämään, vaikka vastahakoisestikin, parempaa huolta soturiensa vaatetuksesta ja elättämisestä. Yhteisellä kongressilla ei näet vielä ollut maan kukkaroa takanansa, ja kovaa kynätyötä Washingtonilta kysyttiin, ennenkun hän sai kunkin siirtokunnan myöntymään tarpeellisiin suorituksiin.
Niin kului jälkimäinen puoli vuodesta 1775 ilman mitään uutta tappelua. Englantilaiset makasivat toimettomina Bostonissa, uskaltamatta enää käydä vihollisen kimppuun, ja Washingtonilla puolestaan oli puute ampumavaroista. Mutta semmoisia saatuaan miehitti hän eräänä yönä keväällä 1776 Dorchester-kukkulat Bostonin eteläpuolella ja pommitti sieltä sekä satamaa että kaupunkia niin tulisesti, että Englantilaisten täytyi paeta laivoihinsa ja purjehtia tiehensä koko Bostonista. Melkoinen varasto tykkejä, ampumavaroja ja jyviä jäi siinä kiireessä Amerikalaisten käsiin; ja nekin englantilaiset laivat, jotka olivat matkalla paikalle uusien varastojen ja apuväen kanssa, joutuivat satamassa Amerikalaisille, koska eivät aikanansa saaneet tietoa sotaveljiensä paosta. Maaliskuun 19 p:nä marssitti Washington väkensä Bostonin sisään, ja kaupunkilaiset yleensä tervehtivät häntä ihastuksella, vaikka heissä oli jommoinenkin joukkokunta, joka tässä sodassa piti emämaan puolta.
Syksyn tullen tehtiin Amerikalaisten puolelta yritys koko Canadankin väestön nostattamiseen Englantia vastaan, ja kenraalit Montgomery ja Arnold samosivat sinne pienen armeija-osaston kanssa. Mutta Quebekin edustalla, jota kaupunkia he kokivat äkkihyökkäyksellä saada haltuunsa, kaatui Montgomery ja paljon hänen väkeänsä. Loput lähtivät takaisin.
Paremmin onnistui Amerikalaisten etelässä. Sinne oli kenraali Hove, joka Bostonista lähdettyään oleskeli Uudessa Skotlannissa, lähettänyt vahvan laivaston ja maallenousu-väkeä valloittamaan Charlestonin kaupunkia Etelä-Carolinassa. Mutta täällä oli amerikalainen nostoväen-eversti Moultric vallittanut kaupungin edustalla olevan Sullivanin saaren, joka sitten sai nimekseen Moultric'in saari, ja Englantilaisia tervehdittiin niin ankaralla tulella, että heidän laivastonsa oli pakko purjehtia tiehensä. Maallenousu-väki, jota johti lordi Cornewallis, sai lujasti selkäänsä ja palasi melkoisen mieshukan perästä laivoihin. Päälle päätteeksi joutui yksi näistä Amerikalaisten käsiin, ja sen kanoonat paukkuivat tappelun loppuessa pakenevia Englantilaisia vastaan. Charleston oli siksi kertaa pelastettu.
Täll'aikaa oli Washington huhtikuussa lähtenyt Bostonista puolustamaan New Yorkia, jota veljekset Hove, toinen kenraali, toinen amiraali, uhkailivat. Washington varusti Hudsonin ja East river'in rannat patterioilla, maan puolelle tehtiin vallitukset, ja Long Island'iin perustettiin vallitettu leiri. Hänen johdossaan oli nyt 12,000 miestä; mutta suurin osa näitä oli vasta nostettua väkeä, josta usealla rykmentillä ei ollut edes aseitakaan. Vieläkin pestattiin sotamiehet ainoastaan lyhyeksi ajaksi; ei kongressi eikä valtiot suostuneet Washingtonin esitykseen että sotilaan tulisi palvella niin kauvan kuin sota kestää. Vakinaista armeijaa ei siedetty; peljättiin sotilasvaltaa. Voidakseen pitää joukkoansa ko'ossa, täytyi upseerin sentähden melkoisesti höllittää kuria. Tässä armeijan huonossa tilassa sitten olikin syy niihin onnettomuuksiin, jotka nyt toinen toisensa perästä kohtasivat Amerikan aseita.
Sota-asiain ollessa tällä kannalla, otti kongressi ratkaistavakseen kysymyksen, olisiko Englannin yliherruus enää ensinkään säilytettävä vai julistuisiko Amerika kokonaan irralleen siitä, itsenäiseksi valtakunnaksi. Siirtokunnat olivat, näet, nyt toista vuotta olleet kapina-kannalla, julistamatta itsenäisyyttään. Tämmöistä hanketta monet miehet vielä pitivät liian uskallettuna, koska eivät tahtoneet poistaa viimeistä sovinnon-sijaa. Mutta yleinen mielipide kuitenkin pian kallistui itsenäisyyden-julistuksen puolelle; ja huhtikuun 12 p:nä sai Pohjois-Carolinan edusmies valtioltansa toimeksi puoltaa semmoista julistusta. Esimerkkiä noudatti ensiksi Etelä-Carolina, sitten Rhode Island ja pianpa muutkin Uuden Englannin valtiot, kaikki vaatien itsenäisyyttä. Seurasi sitten Virginia, joka sitä paitse vastikään oli omasta puolestaan hyväksynyt uuden, täydelliselle itsenäisyydelle raketun valtiosäännön. Virginia siten yhdistyi sisarvaltioiden vaatimukseen ja omaksui samassa oikeus-julistuksen, joka on merkillinen peri-aatteittensa puolesta. Samat aatteet, näet, sitten tulivat Ranskan vallankumouksen omaksi. Ne olivat: valta on kansan; verovelvollisuutta ei saa eroittaa edustusoikeudesta, tuomarina on valakunta (jury); kirjapaino on vapaa; uskonto on vapaa.
Kesäkuun 7 p:nä otettiin itsenäisyyden-julistus puheeksi kongressissa. Richard Henry Lee Virginiasta ehdoitti silloin valtionsa puolesta ryhmän päätöksiä, jotka sisälsivät seuraavaa: Yhdistetyt siirtokunnat ovat vapaita ja itsenäisiä valtioita; ne purkavat ja peruuttavat kaiken uskollisuutensa Englannin kruunua kohtaan; valtiollinen yhteys niiden ja Suur-Britannian kesken on tykkönään lakannut; ne ryhtyvät heti tarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa; liittosuunnitelma tehdään ja annetaan eri valtioiden tarkastettavaksi. — Henry Lee'tä avusti voimakkaasti asianajaja John Adams Massachusettsista, taitava puhuja, kirjailija, jalo isänmaan-ystävä. Alustavassa äänestyksessä oli seitsemän valtiota päätösten puolella, kolme vastaan. Kolme oli äänestämättä, kosk'ei niiden edusmiehillä ollut tarpeellisia käskyjä valitsijoiltaan. Asia silloin lykättiin kolmeksi viikoksi, mutta samalla asetettiin viisimiehinen valiokunta laatimaan ehdotusta itsenäisyyden-julistukseen. Tämän ehdotuksen kirjoitti valiokunnassa Thomas Jefferson Virginiasta, myöskin asianajaja. Jefferson oli — tässä sivumennen sanottu — niitä, jotka kovasti pitivät kiinni Amerikan eri valtioiden itsenäisyydestä, kun sitä vastoin esim. Washington ja John Adams vaativat lujaa liittovaltaa.
Heinäkuun 2 p:nä otettiin asia uudestaan esille. Silloin yhdistyi jo Lee'n ehdoittamiin päätöksiin 12 valtiota. Kolmastoista, New York, jossa oli paljon kuningasmielisiä aineksia, lähetti vasta myöhemmin myönnytyksensä.
Täten oli kongressi selittänyt nuo kolmetoista valtiota itsenäiseksi maaksi, jonka asioissa vanhalla emämaalla ei ollut mitään sanomista. Jeffersonin ja valiokunnan ehdoitus itsenäisyyden-julistukseen otettiin nyt tarkastettavaksi, ja heinäkuun 4 p:nä 1776 se melkein muuttamalta omaksuttiin. Julistus alkaa seuraavin sanoin:
"Kun inhimillisten tapausten menossa jollekin kansalle tulee tarpeelliseksi purkaa ne siteet, jotka ovat yhdistäneet sitä toiseen, ja maailman valtojen joukossa astua siihen erityiseen ja yhdenarvoiseen asemaan, johon Luonnon ja Luonnon Jumalan lait sitä oikeuttavat, niin vaatii säädyllinen kunnioitus ihmiskunnan yleistä mieltä kohtaan että se ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttaneet tämmöisen eron." Sitten vedotaan siihen, että muka kansoilla on ja täytyy olla oikeus vaihtaa hallituksensa uuteen, jos vanha on osoittanut olevansa haitallinen yhteiskunnan korkeammille tarkoituksille, — "ei kuitenkaan vähäpätöisistä eikä hetkellisistä syistä." Tämän perästä käy julistus suoraksi syytöskirjaksi Yrjö III:tta ja Englannin parlamenttia vastaan, luetellen alusta loppuun kaikki näiden hankkeet, joilla oli ahdistettu siirtokuntain oikeuksia ja vapaita laitoksia ja joilla tarkoitettiin väkivaltaisen hallitustavan perustamista. Jatkaa sitten julistus: "Jokaisessa tämän sorron vaiheessa olemme me mitä nöyrimmillä sanoilla anoneet oikeutta, mutta meidän anomuksiimme on aina vain vastattu uusilla vääryyksillä. Ruhtinas, jonka luonne on niin tahrattu kaikilla tirannin töillä, ei sovi hallitsijaksi vapaalle kansalle. Meiltä ei myöskään ole puuttunut kärsivällisyyttä brittiläisiä veljiämme kohtaan. Olemme monin kerroin huomauttaneet heitä siitä, miten heidän parlamenttinsa ehtimiseen on yrittänyt anastaa itselleen perätöntä tuomio-oikeutta keskuudessamme. Olemme muistuttaneet heitä niistä asianhaaroista, jotka vaikuttivat meidän siirtymisemme pois emämaasta ja vallitsivat meidän asettuessamme tänne asumaan. Olemme vetoneet heidän synnynnäiseen oikeuden-tuntoonsa ja jalomielisyyteensä, ja me olemme — niiden verensiteiden kautta, jotka meitä yhdistävät —mananneet heitä luopumaan kaikesta yhteydestä niiden anastusten kanssa, jotka välttämättömästi katkaisevat kaikki ystävälliset suhteet keskenämme. Mutta hekin ovat ummistaneet korvansa oikeuden ja veren ääneltä. Meidän täytyy sentähden turvautua välttämättömään pakolliseen eroon ja pitää heitä, kuten pidämme muutakin ihmiskuntaa, vihollisina sodassa, ystävinä rauhassa. Me, Amerikan Yhdistyneiden valtioiden edusmiehet, kokoontuneina Yleiseen kongressiin ja ottaen maailman Ylimmän tuomarin todistajaksi aikomustemme rehellisyydestä, ilmoitamme ja julistamme täten juhlallisesti, Amerikan kansan nimessä ja sen valtuuttamina, että nämä Yhdistyneet siirtokunnat ovat ja että niiden täydellä oikeudella tulee olla Vapaita ja Itsenäisiä valtioita; että ne ovat kokonaan irti Britannian kruunun vallasta; että kaikkinainen valtiollinen yhteys niiden ja Suur-Britannian kesken on täydellisesti purettu ja että niin tulee olla; että niillä, vapaina ja itsenäisinä valtioina, on täydellinen valta ja oikeus alkaa sotaa, tehdä rauhaa, päättää liittoja, solmia kauppasopimuksia ja tehdä kaikkea muutakin, mitä itsenäiset valtiot oikeuden-mukaisesti voivat tehdä. Lujasti luottaen Jumalallisen Sallimuksen apuun, lupaamme kaikinpuolisesti henkemme, omaisuutemme ja kunniamme uhalla kannattaa tätä julistusta."
Tämän suuren asiakirjan alle kirjoittivat kaikki kongressin jäsenet nimensä, puhemies John Hancock ensimäisenä; ja sitä levitettiin lukemattomissa kappaleissa sekä sanomalehtien kautta ylt'ympäri maailmaa, niin hyvin koti- kuin ulkomailla. Washingtonin käskystä se luettiin juhlallisesti sotaväelle. Kaikkialla, jopa moniaalla Englannissakin, vaikuttivat nuo arvokkaat sanat vilpitöntä kunnioitusta, ja erittäinkin Ranskan kansassa Yhdys-Valtain juhlallinen julistus sai aikaan mitä hartaimman mieltymyksen.
Ranska rupesikin jo, vaikk'ei vielä julkisesti, kallistumaan Amerikan puolelle. Sinne oli kongressi helmikuussa lähettänyt Sileas Deane'n pyytämän aseellista ja rahallista apua sekä liittoa, ja Ranskan kabinetti varsin mielellään rupesikin keskusteluihin. Näistä sai Englannin hallitus vihiä ja kävi, peljäten julkista liittoa vanhan verivihollisensa ja siirtomaittensa kesken, yht'äkkiä leppeämmäksi Amerikalaisia kohtaan. Amiraali Hove sai käskyn vähitellen ryhtymään sovinnon-hieromisiin kongressin kanssa. Kaikki nuo vihatut hankkeet peruutettaisiin, jos siirtomaat riisuisivat aseensa ja astuisivat entiseen asemaansa emämaata kohden. Mutta huolimatta näistä kauniista lupauksista jatkoi Englannin hallitus kuitenkin sotavarustuksiaan, pestaten lisäväkeä Euroopan mannermaalta. Melkoisesta summasta osti hallitus muun muassa muutamilta pieniltä saksalaisilta pikkuruhtinailta 18000 miestä, jotka nyt kuljetettiin Amerikaan. Tämä häpeällinen ihmiskauppa herätti kaikkialla, jopa itse Englannissakin, suurta harmia. Fredrik II Preussissa, jonka alueen läpi nuo ostorykmentit vietiin Hampuriin, otatti niiltä saman tullin kuin teurastuseläimistä.
Lordi Hoven rauhan-ehdoitukset jäivät sikseen, "koska häntä ei valtuutettu keskustelemaan suorastaan kongressin kanssa." Saivat siis sittenkin aseet ratkaista riidat.
Elokuun loppupuolella pakoitti sir William Hove amerikalaisen armeija-osaston peräytymään Long Island'in saarelta, jossa kenraali Sullivan piti komentoa ja jonne Washingtonkin oli rientänyt New Yorkista tätä auttamaan. Washington sulkeutui nyt New Yorkiin ja koki täältä White Plains'in luona lähellä kaupunkia torjua uutta, vihollisen tekemää rynnäkköä, mutta nytkin oli hänen täytymys peräytyä. Syynä oli amerikalaisen sotajoukon epäluotettavuus, huono valmistus ja varustus. Semmoisilla voimilla ei voinut vastustaa hyvin harjoitettua armeijaa, ja jo päättikin Washington vetäytyä pois koko New Yorkista. New Jerseyn kautta marssitti hän siis sotajoukkonsa Delaware joen läntiselle puolelle, jossa nyt tarkempi järjestys perustettiin. Englantilaiset olivat, Cornwallis'in johdolla, ajaneet Amerikalaisia takaa ja viimein, useampiin joukkokuntiin jaettuina, asettuneet eri paikkoihin New Jerseyssä. — "Kotka on levittänyt siipensä," sanoi Washington, "nyt sopivat ne paraiten leikattavaksi." Vastapäätä häntä majaili Trentonissa muuan hessiläinen lauma, jota johti eversti Rahl. Joulupäivänä kuljetti Washington joukkonsa veneillä virran yli ja hyökkäsi jouluk. 26 p:nä äkki-arvaamatta hessiläisten kimppuun, jotka melkein kaikki joutuivat vangiksi. Eversti Rahl sai lyhyessä vastustus-yrityksessä surmansa.
Muut englantilaiset joukkokunnat pyrkivät nyt yhdistymään päävoimaan, jonka kanssa Cornwallis lähestyi Trentonia. Tämän lähellä piti Washington leiriä pienen Assipink nimisen joen rannalla, joka laskee Delawareen. Siinä aikoi Cornwallis hyökätä hänen päällensä tammikuun 3 p:nä 1777, mutta yöllä lähti Washington tiehensä ja joutui Princeton'issa, pari penikulmaa pohjoseen Trentonista, kovaan otteluun englantilaisen jälkiväen kanssa, jonka pian oli täytymys peräytyä ja rientää yhtymään Cornwallis'in pääjoukkoon, joka kiitomarssia lähestyi. Washington tunsi joukkojensa heikkouden eikä nytkään käynyt taisteloon vihollisen koko armeija-osaston kanssa, vaan vetäytyi pohjoseen päin, asettuen viimein talvimajaan Morristown'in lähelle, jossa saatiin sopiva turvapaikka. Täältä lähetettiin tuon tuostakin pienempiä parvia ryöstämään vihollisen kuormastoja ja hätyyttämään kaikkia englantilaisia pikkujoukkoja, jotka uskalsivat ulos pääpesästä. Tämän kautta estyi Cornwallis'in yhteys muun maailman kanssa niin, että hänen pian oli pakko lähteä joukkoineen kokonaan tiehensä New Jerseystä ja peräytyä New Yorkiin.
Nämä pienet edulliset tapaukset kohottivat Amerikalaisten rohkeutta, ja luottamus Washington'iin samassa suuresti kasvoi. Kongressi antoi hänelle suuremman vallan, niin että hän sai väestöltä tilata mitä tarvitsi ja itse oli korkeimpana toimeen-panevana valtana niillä alueilla, joissa hänen armeijansa majaili. Tämä valta suotiin hänelle ens' alussa ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi ja uudistettiin sitten kerta toisensa perästä, mutta sittemmin sai Washington pitää sen sodan loppuun saakka. Rahat olivat kuitenkin yhä vielä kovin vähissä, niin että kongressin täytyi panna liikkeelle pakkokurssilla käypä paperiraha, jonka arvo pian aleni. Tähän aikaan tuli kuitenkin jo apua Ranskasta, nimittäin yksi miljoona dollaria selvässä rahassa sekä aseita ja vaatteita 25,000 miehelle. Ne olivat Franklin ja Deane toimittaneet Ranskan hallitukselta, joka ne kuitenkin antoi salaa Englannilta, koska vielä tahdottiin välttää julkista kinastusta tämän vallan kanssa.
Kevään tullen lähti sir William Hove laivastolla eteläänpäin, valloittakseen Filadelfian kaupungin, kävi maalle Chesapeak-lahden pohjoisimmassa nurkassa ja joutui tappeluun vastaan-rientävän Washingtonin kanssa Brandywinen pienin joen rannalla lähellä Wilmingtonia. Brandywine laskee siinä Delawareen. Washington tuli tappiolle ja pelasti joukkonsa tähteet Schuylkill-joen toiselle puolelle. Filadelfia joutui vihollisen käsiin. Parin viikon perästä sai Washington uuden tappion Germantownin luona ylempänä Delawaren rannoilla, jonka perästä hän asettui lujaan asemaan vuoriseudussa Schuylkillin lähellä, muinoisen ruotsalaisen Wasa-linnan tienoille. Paikan nimi on nyt Valley Forge.
Samaan aikaan tuli pohjosesta tieto suuresta voitosta, jonka Amerikan aseet olivat saaneet. Englantilainen kenraali Burgoyne oli 2,000 miehen kanssa lähtenyt Quebekistä liikkeelle kukistamaan koillisia valtioita, valloittanut vanhat linnoitukset Champlain-järven rannalla ja viimein edennyt Saratogan kylään Hudsonin länsi-rannalla. Matka tänne oli kuitenkin ollut kovin vaivaloinen. Mutta amerikalaiset, vaikka kyllä suurempaan vastarintaan käydessään saivat ylivoimalta selkäänsä, hävittivät kaikkialla tiet ja sillat ja veivät pois karjat ja muut ruokavarat, hätyyttäen sitä paitse menestyksellä kaikkia Burgoynen parvikuntia, jotka uskalsivat ulos pääjoukosta muonaa hankkimaan. Näitä vastaan paukahteli joka pensaasta väijyvän väestön ja vanhain rajasoturien tarkat pyssyt. Amerikalaisia johti kenraali Schuyler, jonka kuitenkin sitten täytyi kongressin käskystä luovuttaa komanto Horatio Gates'ille, nuorelle englantilaiselle upseerille, joka oli mennyt Amerikan palvelukseen. Gates sai suuren vallan. Hän ei, näet, ollut Washingtonin käskyjen alaisena, vaan sai toimia omia päinsä. Kongressi kai tahtoi jommoistakin vastapainoa Washingtonille. — Syyskuun 19 p:nä nyt Burgoyne hyökkäsi Amerikalaisten kimppuun leiristään Saratogan luona, ja kova tappelu syntyi, jonka perästä Englantilaiset vetäysivät takaisin. Heidän tilansa kävi kuitenkin pian ahtaaksi, koska kaikki parvikunnat, jotka lähtivät muonan-hakuun, joutuivat väijyvien Amerikalaisten kynsiin. Lokakuun 10 p:nä koetti vihdoin Burgoyne kaikkine joukkoineen päästä vapaaksi satimestaan, mutta tappelu avonaisella kentällä, jossa Amerikalaiset nyt tekivät hurjaa vastarintaa, joutui hänelle tappioksi, ja hän vetäytyi taaskin takaisin varustettuun pesäänsä. Tätä ympäröivät kuitenkin nyt Amerikalaiset yhä ahtaammalle, ja heidän kuuliansa rupesi kovin sakeasti satelemaan leirin sisään. Ei ollut enää muu neuvona Englantilaisilla kuin antauminen, ja lokakuun 17 p:nä 1777 laski Burgoynen sotajoukko, joka nyt oli supistunut 6,000 mieheksi, aseensa maahan.
Saratogan suuri tapaus tuli käännekohdaksi Amerikan kohtalossa. Ranskassa elähytti se yleistä mielipidettä yhä enemmän Englannin siirtokuntain eduksi. Nuori markiisi Gilbert Motier de Lafayette lähti ystävänsä, eversti de Kalb'in seurassa meren yli ja astui Amerikan palvelukseen, taistellen sitten sodan loppuun asti uskollisesti Washingtonin rinnalla ja muutenkin monin tavoin tehokkaasti vaikuttaen Yhdys-Valtain hyväksi. Lafaytte toimiskeli kuitenkin ainoastaan omalla ehdollaan ja sulasta rakkaudesta vapauteen. Mutta jopa myöntyi viimein Ranskan hallituskin julkisesti auttamaan Yhdys-Valtoja vanhaa verivihollista Englantia vastaan, varsinkin sitten kun Amerikalaiset olivat esiintyneet voitollisina merelläkin, saattaen ryöstölaivoillaan monta tuntuvaa vahinkoa Englannin kaupalle. Benjamin Franklinin ja Deanen toimet Versaillesissa olivat vaikuttaneet että 1778 vuoden alussa vihdoin liitto syntyi Ranskan ja Amerikan kesken. Se oli sekä kauppa- että hyökkäys- ja puolustus-liitto Amerikan itsenäisyyden kannattamista varten. Amerika sitoutui iäti pysymään erillään Englannista, ja Ranska lupasi auttaa liittolaistaan laivastolla.
Nyt tuli asianomaisille Englannissa kiire. Parlamentti hyväksyi lain, jonka kautta hankkeet Bostonia vastaan ja teetulli peruutettiin, samassa kun parlamentti ylipäänsä luopui kaikista veroitusyrityksistään Amerikassa. Rauhanhierojia lähetettiin tänne. Mutta mikään liehakoitseminen ei auttanut enää. Amerikalaiset vaativat suorastaan itsenäisyytensä tunnustamista, johonka nöyryyttävään hätäkeinoon ei Englanti kuitenkaan vielä myöntynyt. Mutta niinpä olikin sota taas julistettu Ranskan ja Englannin kesken.
Pelkäsivät nyt Englantilaiset ensiksikin ranskalaista hyökkäystä New Yorkia vastaan, ja kenraali Clinton, joka oli astunut Hoven sijaan, sai käskyn kokoomaan sotavoimansa New Yorkiin. Sir Clinton jätti sentähden Filadelfian sikseen, lähetti yhden osan sotavoimastaan meritse New Yorkiin ja marssi itse toisella osalla New Jerseyn kautta pohjoseen. Tätä tilaisuutta käytti Washington astuakseen ulos varustetusta asemastaan ja häiritäkseen sir Clintonin kulkua pienillä hyökkäyksillä hänen jälkijoukkojaan vastaan, jotka viimein Monmouth Courthouse'n luona kärsivät tuntuvan tappion. Clintonin onnistui kuitenkin saada pää-armeijansa Sandy Hook'iin ja siitä laivoilla New Yorkiin.
Washington, jonka armeija yhä edelleen kärsi kaikellaista puutetta ja jonka suosituksi kilpailijaksi Gates pohjois-armeijan kanssa oli Saratogan voiton perästä kohonnut, asettui nyt vanhaan paikkaansa White Plains'illä New Yorkin läheisyydessä, pitääkseen silmällä vihollisen liikkeitä. Mutta tämä pysyi paikoillaan New Yorkissa, sillä olipa ranskalainen laivasto, jota johti kreivi d'Estaing, saapunut rannikolle. Tämä nyt oli pahana pöppönä kyllä Clintonille, mutta mihinkään teholliseen taisteluun se ei ryhtynyt. Kun Englantilaisten miehittämä Rhode Island oli valloitettava takaisin, ilmestyi d'Estaing tosin laivoineen Newportin edustalle, mutta purjehti Amerikalaisten mielikarvaudeksi heti tiehensä taas.
Nyt ei kokonaiseen vuoteen tapahtunut mitään suurempaa ottelua. Mutta 1779 vuoden loppupuolella lähti sir Clinton yhdellä armeija-osastolla yht'äkkiä etelään, jättäen loput voimastaan New Yorkiin. Nousten Etelä-Carolinan rannikolla maalle, samosi Clinton Charlestonia vastaan ja rupesi, perille päästyään, sitä piirittämään. Mutta vaikka etelässä oli tuskin nimeksikään amerikalaista sotaväkeä, kului Clintonilta kuitenkin koko kolme kuukautta, ennenkun hän pääsi herraksi kaupunkiin, jota sen porvarit ja pieni varustusväki olivat mitä miehuullisimmasti puolustaneet.
Charlestonin kukistuttua palasi Clinton New Yorkiin, jättäen lordi Cornwallisin valloittamaan etelän muita paikkakuntia. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään helppo tehtävä. Mitään säännöllistä amerikalaista sotaväkeä tosin ei löytynyt koko Carolinassa, mutta Cornwallisin julma sotatapa sai väestön mitä tulisimpaan raivoon, ja urheita partiojoukkoja muodostui kaikkialla, jotka paita-hihasillaan tai nahkaröijyissään tapellen hätyyttivät Englantilaisia milloin missäkin ja saattivat heille tuntuvia vahinkoja. Sepät maaseudulla takoivat vahvoja vartaita ja pitkiä peitsiä, farmari-vaimot antoivat parahimmat tinavatinsa kuuliksi valettaviksi, ja sillä tavoin varustettuina iskivät nuo reippaat sissit kiinni jokaiseen englantilaiseen parvikuntaan, joka vain uskalsi ulkopuolelle pääjoukkoansa. Tämän kautta oli Cornwallisin armeijan yhteys muun maailman kanssa alituisesti häirittynä.
Etelä-Carolinan avuksi samosi nyt pohjosesta päin kenraali Gates ja joutui tappeluun Cornwallisin kanssa Camdenin luona, luoteesen päin Charlestonista ja lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Gates'in nostoväki pakeni suinpäin hajalleen jo tappelun alkaessa ja hän itse myöskin, jota vastoin säännölliset joukot de Kalbin johdolla pitivät urhoollisesti puoltansa, väistyen hyvässä järjestyksessä pois tappotanterelta, joka jäi Cornwallisin haltuun. De Kalb, urhokas saksalainen ja Lafayetten ystävä, oli kaatunut.
Camdenin tappion perästä otettiin päällikkyys Gates'ilta pois ja annettiin Greenelle, joka pysyi siinä sodan loppuun asti. Ja tämä lähestyikin nyt lähestymistään. Kummallakin puolen vallitsi suuri väsymys ja uupumus. Washington pysyi leirissään, joka nyt oli ylempänä Hudsonin rannalla, eikä hän ollut siitä lähtenyt edes silloinkaan, kun Clinton vei joukkonsa etelään. Vaikka Washingtonin armeija oli varsin kurjassa tilassa, säästi hän sitä kuitenkin, koska se oli Amerikan viimeinen toivo.
Asiain näin ollen matkusti Lafayette Ranskaan, puhui kauniisti Amerikalaisten puolesta ja sai viimeinkin toimeen että loppukesällä v. 1780 ranskalainen laivasto, jota johti amiraali Ternay, ja siinä 6000 miehinen sotajoukko kenraali Rochambeau'n johdolla saapui Amerikaan. Rochambeau miehineen alistui Washingtonin käskettäväksi ja nyt sai sota paremman vauhdin. Pian oli muuan yhdistynyt ranskalais-amerikalainen joukko voittanut takaisin Rhode Islandin.
Englannin onnen-tähti aleni muutenkin alenemistaan; Espanja ja Hollanti liittyivät sen vihollisiin. Venäjä ja sen kanssa muut pohjoisvallat sekä Ranska ja Espanja antoivat Lontoossa julistuksen, jonka mukaan puolueettomain valtain laivat saisivat esteettömästi harjoittaa laivakulkua ja kauppaa sotivain valtojen kesken; ja puolueettomain oikeuden turvaamiseksi olivat pohjois-vallat perustaneet n.s. Aseellisen puolueettomuuden. Jo v. 1780 laskettiin sota Pohjois-Amerikassa maksaneen Englannille 100 miljonaa puntaa (2,500 miljonaa S. markkaa), ja verot ja valtiovelka nousivat nousemistaan. Yleinen mielipide vaati rauhaa, mutta Yrjö III ja hänen hallituksensa, luottaen parlamentin jo joteskin supistuneesen enemmistöön, päätti jatkaa tyhmää vastustustaan viimeiseen asti. Tarvittiin vielä karvas isku, ennenkun sotapuolue Englannissa oli saanut kylliksensä. Mutta se tuli pian.
Lordi Cornwallis oli joukkoineen vetäytynyt Pohjois-Carolinasta Virginiaan, jossa ei ollut amerikalaista sotaväkeä, — samalla kun kenraali Greene poistui Etelä-Carolinaan, arvellen saavansa Cornwallisin houkutelluksi sinne. Tämä odotti saavansa apuväkeä meritse New Yorkista, ja voidakseen turvata sen maalle-pääsyä, vallitti hän Yorktown nimisen pienen paikkakunnan, joka sijaitsi muutamalla kapealla maan-kielekkeellä kahden pitkulaisen lahdelman välissä Virginian kaakkoisimmassa osassa. Washington, saatuaan tästä tiedon, riensi heti leiristään Hudsonin varrella sinne 16,000 miehen kanssa, niihin luettuna myöskin Rochambeaun johtama ranskalainen apujoukko. 7,000 miestä jätettiin New Yorkin ulkopuolelle. Washington'in armeija oli nyt paremmin varustettu kuin koskaan ennen. Ranskan apurahoilla hankittiin ruoka ja vaatetus sotamiehille, jonka ohessa sekä kongressi että eri valtiot nyt ponnistivat viimeisetkin voimansa suuren asiansa onnellista ratkaisua varten. Syyskuun 30 p:nä 1781 asetti Washington leirinsä Yorktownin ulkopuolelle ja ryhtyi heti piiritykseen. Ja lokakuun keskipalkoilla olikin Cornwallis kaikilta tahoilta suljettuna satimeensa, sillä kreivi de Grassen johdolla oli nyt myös ranskalainen laivasto sulkenut salmen, joka viepi Chesapeak-lahteen ja Yorktowniin, samassa laskien maallekkin uutta apuväkeä Washingtonille. Englantilainen laivasto, jota johti amiraali Graves, koki kyllä täällä ahdistaa Ranskan merivoimaa, mutta peräytyi, saatuaan ankarassa taistelussa kovat vammat, New Yorkiin näitä parantelemaan. Nyt alkoi Washington hyvistä saartokaivannoistaan hirveän pommituksen, eikä aikaakaan ennenkun Yorktown oli tuhkana ja porona. Sitten otettiin väkirynnäköllä, jossa erittäinkin kunnosti itseänsä sankari Lafayette, Englantilaisten ulkovarustukset. Lordi Cornwallis joutui mitä pahimpaan pulaan. 7,000 miehestä oli jo kaatunut 1,000, ja ruokavarat olivat loppumaisillaan. Tällöin sai hän jotakin salatietä Henry Clintonilta kirjeen, jossa ilmoitettiin että amiraali Digby parin päivän perästä tulisi suurella laivastolla ajamaan de Grassen voimat meren syvyyteen ja laskemaan apuväkeä Yorktowniin. Cornwallis tämän toivossa siis vielä piti puoltansa, mutta kun päivä toisensa perästä oli mennyt eikä Digbyn apua vieläkään kuulunut, päätti hän vihdoinkin antautua. Lokakuun 19 p:nä laski varustusväki, 6,000 miestä, aseensa maahan ja meni sotavangiksi. Suuret varastot joutuivat tässä Amerikalaisten haltuun, ja amiraali Digbyn laivasto, joka saapui tienoolle kaksi päivää antautumisen perästä, purjehti tyhjin toimin ja kovasti hämmästyksissään suoraa päätä takaisin.
Sota oli itse teossa loppunut, vaikka vielä kului kaksi vuotta ennenkun varsinainen rauhanteko saatiin solmituksi. Englannissa pääsi, näet, Yorktownin tappion perästä rauhapuolue kokonaan voitolle, ja kuninkaan oli pakko vaihtaa sotainen ministeristönsä rauhan miehiin. Maaliskuussa 1782 hyväksyi alihuone päätöksen, joka julisti isänmaan viholliseksi jokaisen, ken vain uskaltaisi neuvoakkaan sodan jatkamiseen.
Vihdoin, syyskuun 3 p:nä 1783, tehtiin Versailles'issa lopullinen rauhasopimus, jossa Englanti tunnusti noiden kolmentoista siirtokunnan itsenäisyyden.[13] Marraskuun 25 p:nä lähtivät Englantilaiset New Yorkista, jonne muutaman päivän perästä Washington sotajoukon etupäässä kulki juhlallisesti sisään.
Pohjois-Amerikan vapaussota oli loppunut. Se oli siirtokunnille maksanut paljon varoja ja paljon verta. 70,000 miestä oli kaatunut tappotanterilla ja noin 40,000 kuollut englantilaiseen vankeuteen, näiden joukossa m.m. 11,000, jotka kaikki heittivät henkensä muutamassa kauheassa, New Jerseyn rannikkovesillä risteilevässä laivassa, missä ruumiit makasivat päälletysten isoissa läjissä. Yleensä Englantilaiset tässä sodassa pitelivät vankejansa kovin pahasti, useinpa pyörristyttävän julmastikin.
Sotavuosina oli melkein yhtä mittaa vallinnut nurinaa ja tyytymättömyyttä Amerikan sotaväessä, koska kongressi ei kyennyt sitä elättämään eikä vaatteissa pitämään, ja loppupuolella murehtivat etenkin upseerit tulevaisuuttaan. Mihin he joutuisivat? Useimmat olivat sodan alkaessa jättäneet jonkun tuottavan paikan, joka nyt oli heiltä mennyt. He pyysivät kongressilta päästäkseen puolelle palkalle, ja kun tämä ei sitä uskaltanut luvata, uhkasivat he miehineen päivineen vaeltaa pois lännen erämaihin uutta maata muokkaamaan. Silloin sai Washington asian järjestetyksi siten, että kaikki upseerit kahdeksan vuoden aikana saivat koko palkkansa. Kongressin epäröisyys ja voimattomuus, johon se muuten eri valtioilta ei mitään voinutkaan, synnytti tähän aikaan muutamissa sotilaspiireissä semmoisen tuuman, että muka Washington julistettaisiin perustuslailliseksi kuninkaaksi; mutta kun hanke hänelle ilmoitettiin, sysäsi hän sen sekä hämmästyksellä että harmilla luotaan eikä enää koskaan tahtonut kuulla sanaakaan puhuttavan moisista yrityksistä. New Yorkissa puhui vain Amerikan jaloluontoinen pelastaja liikuttavat, ylevät jäähyväissanat sotatovereilleen ja lähti sitten Annapolis'iin Marylandissa, jossa kongressi nyt oli kokoontuneena. Sen eteen astui joulukuun 23 p:nä Yrjö Washington ja luopui juhlallisesti päällikkötoimestaan, ilmoittaen nyt siirtyvänsä yksityiseen elämään. Syvän liikutuksen vallitessa vastasi presidentti: "Te olette johtaneet suurta kamppausta viisaudella ja rohkeudella, ette ole koskaan, ette hetkeksikään, ei edes vastusten ja onnen-vaiheiden kohdatessa, loukanneet kansalaisvallan oikeuksia. Te olette pysyneet paikallanne, kunnes nämä Yhdistetyt valtiot ovat voineet päättää sodan vapaina, turvallisina ja itsenäisinä. Me kiitämme teitä siitä että aina olette luottaneet isänmaan menestykseen."
Washington palasi takaisin maatilallensa Virginiassa, levätäkseen jonkun aikaa kahdeksan-vuotisesta raskaasta työstään.
XVI.
Liittokunta järjestyy. Yrjö Washington.
Uusi sota ja uusi aikakausi.
Yhteisen vihollisen torjumista varten olivat vanhat siirtokunnat tosin muodostaneet liiton eli konfederationin, mutta mitään varsinaista liittokuntaa eli unionia ei ollut vielä syntynyt. Konfederationin eri jäsenet, "valtiot", olivat vieläkin täydellisesti itsenäiset, ja se valta, jonka he muutamia yhteisiä asioita varten olivat kongressille suoneet, oli itse teossa valtaa ainoastaan nimeksi. Niinpä veroitus-oikeus esim. yhä vielä oli kunkin eri valtion omassa vallassa. Kongressi saattoi päättää mitä ja kuinka paljon hyvänsä, asiain toimeen-panossa oli se kuitenkin ihan voimaton. Tämä todellisen keskusvallan puute oli kyllä jo sodan aikana käynyt varsin tuntuvaksi, ja Washington oli — kuten olemme nähneet — yhtä mittaa ollut pahemmassa kuin pulassa sen johdosta, ett'ei tämmöistä isäntävaltaa ollut olemassa. Mutta sodan loputtuakin tuntui tämä puute melkein yhtä painavaksi. Yhdysvaltain suhde ulkomaihin, erittäinkin Englantiin, oli järjestettävä, sodan tuottama ulkomainen valtiovelka maksettava, rauhan kanta kotosalla ja rajoilla turvattava; ja kaikkea tätä varten tarvittiin vahvasti järjestetty liittovalta.
Mutta eri valtiot, jotka alusta alkaen olivat kehittyneet aivan omatakeisesti, itse itsensä kasvattaneet ja yhä vieläkin pitivät itseään omana erityisenä kokonaisuutena kukin alallansa, eivät niin hevillä luopuneetkaan itsevaltaisuudestaan, vaan katselivat päin vastoin epäluulolla kaikkia yrityksiä semmoisen keskusvallan synnyttämiseen, joka tulisi rajoittamaan heidän itsenäisyyttään. Varsinaisen liittokunnan eli unionin tuuma oli heille vastenmielinen. Mutta toiselta puolen tämmöisen tarve oli jokaiselle hyvinkin silmin-nähtävä, koska — kuten katkera kokemus osoitti — eri jäsenten menestys juuri riippui koko ruumiin terveydestä ja voimasta.
Tämä taistelu kokonaisuuden ja osien kesken kävi 1780-luvun loppupuolella ankaraksi sana- ja kynäsodaksi, jossa edellinen vihdoinkin oli vievä voiton jyrkän erikois-valtiollisuuden kannattajilta. Puolueita nimitettiin: federalistit (lat. sanasta foedus = liitto) eli vahvan liittovoiman ystävät ja antifederalistit eli semmoisen vastustajat. Federalistisen liikkeen etupäässä olivat kirjailijoina ja puhujina Alexander Hamilton ja James Madison.
Madison, Virginialainen, oli kuntonsa ja kykynsä kautta saavuttanut suuren luottamuksen valtiossaan. Vaikka hän sittemmin muutti mielipiteitä ja astui "demokraatisen" eli muka kansanmielisen puolueen johtajien joukkoon, oli hän kuitenkin tällä haavaa federalisti ja vaikutti valtiossaan unionin hyväksi, yhdistyen Hamiltonin kanssa toimittamaan tuon tuostakin ilmestyviä lentokirjoja, — jotka lukemattomissa kappaleissa levisivät pitkin maailmaa ja tukevilla syillä puoltivat unionin asiaa. Hamilton oli skotlantilaista sukua Länsi-Indiasta, palveli jonkun aikaa muutamassa kauppakonttorissa ja muutti sitten New Yorkiin, jossa hän, harjoitettuaan ahkerasti valtio-opillisia lukemisia, joutui katteiniksi New Yorkin tykistöön ja viimein pääsi Washingtonin sihteeriksi. Hamiltonin, Madisonin y.m. harrastusten kautta saatiin viimein aikaan suuri "konventti", joka toukokuun 25 p:nä 1787 kokoontui Filadelfiassa keskustellakseen liittolakien säädännöstä. Siihen oli tullut edusmiehiä kaikista valtioista, paitsi Rhode Islandista ei, muiden muassa myöskin Washington ja unioni-aatteen synnyttäjä Benjamin Franklin. Puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Washington.
Tämän konventin työ kesti kaiken kesää, ja taistelu oli toisinaan tuima kyllä federalistien ja antifederalistien välillä, edelliset kun, Hamilton etupäässä, mielivät hyvin lujaa liittovaltaa ja jälkimäiset taasen puolestaan tahtoivat kaiken todellisen vallan jätettäväksi eri valtioille. Mutta miten siinä soviteltiin ja tasoiteltiin, niin syntyi lopulta kuitenkin onnellinen kompromissi eriävien mielipiteiden kesken, ja syyskuun 17 p:nä varhain aamulla oli viimeinen pykälä Amerikan Yhdys-Valtain perustuslaissa hyväksytty. Sinä hetkenä juuri nousi aurinko, ja vanha Franklin lausui, sitä osoittaen, paikaltaan: "Nyt nousee Amerikan päivä!"
Tällä tavoin omaksuttu valtiosääntö kaipasi kuitenkin vielä eri valtioiden vahvistusta, ja tässä kohden ponnistettiin vielä paljon vastaan. Niinpä Pohjois-Carolina antoi vahvistuksensa vasta 1789 vuoden lopulla ja Rhode Island siitäkin puoli vuotta myöhemmin. Mutta unionin valtiosääntö oli kuitenkin lakina jo kesäkuun 21 päivästä 1788 lähtien, koska yhdeksän valtiota silloin oli antanut vahvistuksensa. Se jakaa unionivallan lainsäätävän, toimeen-panevan ja tuomarivallan kesken. Lainsäätävä valta on kongressilla, joka jakaantuu senaatiin ja edusmieskuntaan. Senaatin jäsenet valitaan kuudeksi vuodeksi valtioiden lainlaatija-kuntain kautta, kaksi kustakin valtiosta, huolimatta siitä onko valtio suurempi vai pienempi, ja erkanevat kolmannella osalla joka toinen vuosi. Senaatin tulee vahvistaa kaikki nimitykset sekä välipuheet ulkovaltain kanssa. Tämä senaati on Amerikan valtiosäännössä pidettävä valtioiden erikois-etujen edustajana, jota vastoin edusmieskunta eli edustuskamari lähtee suorastaan unionin kokonais-kansasta, muodostaen siten valtiosäännön federalistisen aineksen. Edusmieskunnan jäsenet valitsee kahdeksi vuodeksi suorastaan kansa väkiluvun mukaan niin, että yksi edusmies valitaan 40,000 hengelle väestöstä, johon indiaaneja ei lueta. Sitä vastoin onnistui etelä-valtioiden edustajain saada aikaan, että heidän väestöönsä luettaisiin 3/5 orjistakin, mikä määräys vast'edes vaikutti hyvin tärkeitä seurauksia, koska nämä valtiot yhä kestävän orjatuonnin kautta saattoivat melkoisesti lisätä edusmiestensä lukumäärää kongressissa. Kongressilla kokonaisuudessaan on valta julistaa sotaa, panna toimeen ja kustantaa sotajoukkoja ja laivastoja, säätää ja ottaa veroja, ulko- ja sisätulleja, myntätä rahaa sekä laatia kaikki valtio-kokonaisuudelle tarpeelliset lait. — Toimeen-paneva valta on uskottuna neljäksi vuodeksi valitulle presidentille. Tämän vaali tapahtuu sillä tavoin, että kukin valtio valitsee yhtä monta valitsijamiestä kuin se lähettää senaatoreja ja edusmiehiä kongressiin, ja nämä valitsija-miehet sitten valitsevat presidentin. Alkuansa tapahtui valitsija-miesten vaali vasta tammikuussa samana vuonna kuin uusi presidentti oli astuva virkaansa, ja presidentin vaali toimitettiin helmikuussa. Mutta nyttemmin on tämä muutettu niin, että valitsijamies-vaalit pidetään jo marraskuussa, sitten kun suuret puolueet kansallis-kokouksissaan edellisenä kesänä ovat asettaneet kukin ehdokkaansa presidentti- ja varapresidentti-virkoihin. Ja koska valitsijamiesten tulee äänestää saamiensa ohjeiden mukaan, niin tiedetään presidentin-vaalin tulos tavallisesti samalla kertaa kuin tulos valitsijamiesten vaalista. Uusi presidentti astuu virkaansa maaliskuun 4 p:nä ja erkanee siitä neljä vuotta myöhemmin samana päivänä, ell'ei häntä valita uudestaan. Valtiosääntö ei estä saman presidentin valitsemista kuinka monta kertaa hyvänsä; mutta aina siitä saakka kuin Washington kieltäytyi rupeamasta kolmanneksi kertaa presidentiksi, on tullut noudatetuksi tavaksi ett'ei kenkään presidentti ole virassa kauvemman aikaa kuin kahdeksan vuotta. Presidentin valta on varsin laaja. Hän valitsee itse ministerinsä ja asettaa ylipäänsä virkaan kaikki unionin virkamiehet sekä edustaa unionia ulkomaan edessä. Hän voi veto- eli kielto-sanallaan estää kongressin hyväksymää lakiehdoitusta pääsemästä laiksi, mutta jos kongressi toistamiseen hyväksyy ehdoituksen, jota varten kuitenkin tällä kertaa vaaditaan 2/3 enemmistö kummassakin kamarissa, niin on ehdoitus sillä lakina. Jos presidentti joutuu syypääksi laittomiin tekoihin, niin voi edustuskunta nostaa kannetta häntä vastaan senaatin edessä, jolla on valta tuomita hänet virkansa menettäneeksi. — Samalla kertaa kuin presidentti valitaan varapresidentti, joka astuu presidentin sijaan, jos tämä sattuisi kuolemaan virka-aikansa kestäessä taikkapa joutumaan kykenemättömäksi tointansa hoitamaan. Varapresidentti on niinikään itseoikeutettu presidentti senaatissa. Alkuansa tuli se presidenttitoimen ehdokas, joka oli saanut presidenttiä lähimmän äänimäärän, varapresidentiksi; mutta nyttemmin valitaan tämä erittäin. — Unionin tuomarivalta on jätettynä Yhdysvaltain korkeimmalle oikeustolle sekä erityisille alemmille oikeustoille. Niihin kuuluu kaikki asiat, jotka koskevat valtiosäännön tulkitsemista, kongressin lakeja ja välipuheita ulkovaltain kanssa, kaikki kauppaa ja merenkulkua koskevat asiat sekä kaikki riidat eri valtioista olevien kansalaisten kesken, kuten myöskin amerikalaisten ja ulkomaalaisten väliset riidat.
Unionin ensimäiseksi presidentiksi valittiin helmikuun 1 p:nä 1789 Washington ja varapresidentiksi John Adams, joka kahdeksan vuoden perästä myöskin tuli presidentiksi. Näiden aikana oli federalistinen puolue voitolla. Hamilton raha-asiain ministerinä järjesti onnellisesti unionin rahaseikat, perustaen muun muassa kansallispankin. Ulko-asiain ministerinä oli tässä kabinetissa ensimmältä Jefferson, joka kuitenkin, hartaana demokraatina ollen, sitten riitaantui Hamiltonin kanssa ja erosi toimestaan.
Yrjö Washington, joka toisen presidenttikautensa loputtua oli muuttanut rakkaalle maatilalleen viettämään vaiherikkaan elämänsä viimeiset päivät, kuoli siellä melkein yhdessä vuosisatansa kanssa, joulukuun 14 p:nä 1799, 67 vuoden ijässä. Yhdys-Valtain presidenttinä oli hän ollut sama ylevä luonne kuin sodan aikana, aina tunnollisesti raskaita velvollisuuksiaan täyttänyt ja kokenut pysyä taistelevia puolueita ylempänä. Lapsetonna ollen, määräsi hän melkoisen osan omaisuudestaan yliopiston perustamiseksi, jossa Amerikan nuorukaiset saisivat nauttia vapaata opetusta, tarvitsematta etsiä ulkomaan yliopistoja, jotka kenties vain, kuten isänmaallinen vanhus arveli, opettelevat viisautta, joka ei ensinkään edistä tasavallan pyrintöjä. Niinikään lahjoitti Washington vapauden kaikille neekeri-orjillensa, osoittaen tällä teollaan selvemmästi kuin sanoilla ett'ei hän ainakaan hyväksynyt tätä vapaan kansan suunnatonta häpeäpilkkua. Suru hänen kuolemansa johdosta oli yhtä suuri ja vilpitön kaikissa puolueissa. Kongressi keskeytti kokouksensa, ja koko edustuskunnan jäsenet pukeusivat suruvaatteisin. Senaatin surunvalitus-kirjoituksessa presidentti Adams'ille sanottiin: "Isänmaallisella ylpeydellä voimme muistella meidän Washingtonimme elämää ja verrata häntä muiden maiden mainioimpiin miehiin. Vanhemmat ja nuoremmat nimet kalpenevat hänen rinnallansa. Liian usein vain on suuruus ja rikollisuus ollut yhdistettynä; mutta hänen maineensa on vielä puhtaampi kuin se on loistava. Kansojen orjistajat hämmästyivät, nähdessään hänen hyvien avujensa majesteetin." Vastauksessaan tähän lausui Adams: "Olen nähnyt hänet kovan onnen päivinä, hänen ankarimman levottomuutensa ja kiusaavimman hätänsä hetkinä; olen nähnyt hänet ylennyksen ja onnen päivinä, mutta aina vain tavannut hänessä saman viisauden, maltillisuuden ja vakavuuden. Kuninkuuden nimi olisi ainoastaan himmentänyt näiden hyveiden majesteetia, jotka tekivät hänet, tuon tavallisen kansalaisen, esikuvaksi meille kaikille."
V. 1790 päätettiin antaa nuorelle unionille oma pääkaupunki. Virginia ja Maryland luovuttivat tätä varten pienen maakaistaleen kummallakin puolen Potomak-jokea, 17 penikulmaa sen suusta; ja tälle alueelle, joka sai nimekseen Columbia, syntyi Washington'in kaupunki. Sekä alue että kaupunki ovat suorastaan kongressin hallinnon alaisina, eikä kumpikaan lähetä edusmiehiä liittokokoukseen. Täällä on Capitolium, kongressin palatsi, ja Valkoinen kartano, presidentin virkatalo. V. 1800 muuttivat molemmat valtiovallat sinne.
Adamsin presidenttikautena oli federalistien valta jo ruvennut vähenemään, ja v. 1801 valittiin presidentiksi Tuomas Jefferson, joka hartaasti puolusti erikois-valtiollisuutta, mikä paikkakunnallisen itsehallinnon nimessä muka yksinään kannatti kansan-vapautta. Tämä tämmöinen kansanvalta, demokratiia, pysyi sitten vähillä poikkeuksilla voiton puolella kuudettakymmentä vuotta ja painoi leimansa koko amerikalaiseen valtio-elämään. Jefferson tosin noudatti tarkkaa säästäväisyyttä kaikissa hallinnon-haaroissa, vähensi virkamiesten lukumäärän ja sotalaitoksen kulunki-arvion, joten melkoinen vero-helpoitus kävi mahdolliseksi; hän lakkautti sen sisätullin, jonka kongressi ennen oli säätänyt ulkomaisen valtiovelan suorittamista varten; hän sai valtiokirkon Virginiassa lakkautetuksi, jota esimerkkiä sitten kaikki toisetkin valtiot noudattivat, siten perustaen täydellisen uskonvapauden kaikkialla Amerikassa; Jefforsonin presidenttikautena vihdoin lavennettiin tasavallan alue siten, että silloinen Louisiana, s.o. koko tuo ääretön alue Mississippin ja Kalliovuorten välillä, v. 1803 ostettiin Ranskalta. Mutta tällä hallituksella oli myöskin varjopuolensa, ja monet amerikalaiset epäkohdat, jotka vieläkin ovat sikäläisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän epäkoristuksina, saivat alkunsa siitä. Niinpä tuo yksipuolinen erikoisvaltiollisuus, jota unionin miehet niin kovasti olivat vastustaneet, pääsi demokraatien vallan-aikana uuteen vauhtiin; ja Jefferson oli ensimäinen presidentti, joka jakeli unionin virkoja palkaksi puoluelaisilleen.
Jo kauvan aikaa oli Yhdys-Valtain suhde vanhaan emämaahan ollut erittäin kireä. Englanti oli tosin Versailles'n rauhanteossa tunnustanut entisten siirtomaittensa itsenäisyyden, mutta nämä eivät voineet estää että se loukatun ylpeytensä kostoksi kahlehti Amerikalaisten kauppaa ja merenkulkua, sulkemalla heidät pois paraimmilta ja mukavimmilta markkinoilta. Tätä menetystapaa noudattikin Britannia ahkerasti, jonka ohessa amerikalaisia merimiehiä otettiin väkisin englantilaisten sotalaivain palvelukseen ja amerikalaisia laivoja aivan omavaltaisesti tarkastettiin karanneita englantilaisia merimiehiä etsittäessä. Tässä käytettiin usein mitä ilkeintä väkivaltaakin. Viimein kiellettiin amerikalaisia laivoja käymästä minkäänmoista kauppaa Ranskan satamissa, ell'eivät nämä laivat muka suorittaisi maksua tästä oikeudesta, jota vastoin Napoleon keisari uhkasi toimittaa takavarikkoon kaikki laivat, jotka semmoisia maksuja suorittivat. Viimein ei ollut kongressilla, joka pelkäsi Amerikan kauppalaivaston joutuvan lopulliseen perikatoon, muu neuvona kuin vastaiseksi kieltää kaiken merenkulun. Mutta silloin rupesivat koilliset valtiot, jotka melkein yksinomaisesti elivät kaupalla ja merenkululla, kovasti nureksimaan ja jopa uhkasivat erotakkin koko unionista, vaikka etupäässä juuri ne olivat sitä tähän asti kannattaneet. Kongressin täytyi peruuttaa kieltonsa, mutta Jeffersonin erotessa v. 1809 ja Madisonin astuessa hänen sijaansa, vaati yleisin mielipide maassa kuitenkin sotaa, ja niinpä se kahden vuoden turhien sovitushieromisten perästä vihdoin julistettiinkin.
Mainitsemme siitä ainoastaan pääpiirteet. Vuosina 1812-1813 käytiin enimmäkseen pienempää sotaa Canadan rajoilla, joiden toiselle puolen Amerikalaiset pyrkivät, päästäkseen tämän englantilaisen siirtomaan herroiksi; mutta yhtä turhaan kuin vapaus-sodan aikana. Sitä vastoin saivat he kaksi loistavaa voittoa Englannin laivoista Champlain- ja Erie-järvillä, jonka ohessa valtamerelläkin kestettiin kunnialla monta kuumaa kahakkaa, ja Amerikalaisten kaapparit perkkasivat melkein koko Atlantin puhtaaksi Englannin kauppalaivoista. V. 1814 kuljetti tosin amiraali Rose englantilaisen laivaston Potomak-jokea ylöspäin ja poltatti unionin uuden pääkaupungin; mutta kenraali Pakenhamin 1815 vuoden ensimäisinä päivinä yrittämä hyökkäys New Orleans'in kaupunkia vastaan meni tykkänään myttyyn. Sitä puolusti kenraali Andrew Jackson, joka kaupungin etelä-puolelle oli varustanut vahvat vallitukset. Näitä vastaan teki vihollinen maallenousuväki ankaran rynnäkön, mutta puolustus oli vielä ankarampi, ja kovat vammat saatuansa oli Englantilaisten täytymys pötkiä pois laivoihinsa. Pakenham itse kaatui. — Mutta ennen New Orleansin ottelua oli jo rauhanteko tapahtunut. Siinä luovutettiin kummaltakin puolen takaisin mitä sodassa oli valloitettu, jonka ohessa Englanti peruutti kieltonsa amerikalaisten laivain kaupasta Ranskan satamissa, mutta tuo ilkeä laivain-tarkastusoikeus pysyi entisillään.
Vaikka tämä sota tietysti oli saattanut melkoiset haitat yleiselle aineelliselle vaurastukselle, tointui Amerikan reipas ja yritteliäs kansa kuitenkin tavattoman pian vammoistaan. Väkiluku ja sen tuotanto kasvoi hämmästyttävää vauhtia, kulkuneuvot paranivat ja maan viljelysalue laveni lavenemistaan. V. 1823 avattiin liikkeelle Erie- ja Champlain-kanavat, joten vesitie New Yorkista Hudson-jokea ylöspäin suurille sisävesille oli valmiina. Ensimäinen höyrylaiva, Fulton'in Glermont, oli jo v. 1807 ollut liikkeellä Hudson-joella, ja sodan loputtua oli Amerikalla jo kokonainen laivasto höyry-aluksia. V. 1803 oli, kuten olemme kertoneet, Louisiana joutunut Yhdys-Valtain omaksi, ja 1819 valloitti kenraali Jackson Espanjalta Floridan suuren niemimaan. Vermont niminen osa New Hampshirea oli jo v. 1791 otettu omana, neljäntenä-toista valtiona unioniin, ja Maine'sta tehtiin niinikään v. 1820 oma valtio. Mutta suurimmat maavoitot oli saatu Alleghany-vuorten länsipuolella suoritetun asutustyön kautta. Siitä kerromme erittäin seuraavassa luvussa.
Vuosina 1817-1825 oli presidenttinä James Monroe, hän, joka v. 1824 — heti Etelä-Amerikan vapaussodan loputtua ja sen johdosta, että silloin puuhattiin espanjalaista vallan-palauttamista eteläiseen mannermaahan — antoi kongressille ja sen kautta "Pyhän alliansin" siihen aikaan hallitsemalle Euroopalle julistuksen, jossa lausuttiin että Yhdys-Vallat eivät voi puolueettomina katsella mitään euroopalaista sekaantumista Amerikan mannermaan asioihin. Tämä "Monroe-oppi" on siitä lähtein pysynyt johtavana peri-aattena unionin politiikassa. Mutta muissakin suhteissa on Monroen virkakausi pidettävä ikääskuin rajapyykkinä vanhemman ja uudemman Amerikan välillä. Se sukupolvi, joka oli perustanut unionin, on hänen aikanaan lähimmiten kadonnut näyttämöltä ja uusia, toisissa oloissa kasvaneita miehiä astunut sijaan. John Adams, Jefferson, Hamilton, Madison lepäävät joko haudassa tai viettävät vanhuksen hiljaista, yksinäistä elämää ulkopuolella valtiollisten tapausten pauhinaa. Mielipiteet ja harrastukset ovat muuttuneet. Sen aatteellisemman ajan-hengen sijaan, jonka vaikuttaessa taisteltiin suuria yhteisiä pyrintöjä varten, on tullut toinen, joka jälleen nostattaa valtioiden erikois-etuja. Pohjoiset ja keski-valtiot, unionin voimmakkaimmat kannattajat, kadottavat johtaja-valtansa Etelälle, "demokraatisen" puolueen pesämaalle. Ja tämä puolue ja tämä Etelä nyt neljänkymmenen vuoden vierressä vahvistavat valtansa vahvistamistaan, antaen samalla yhä pontevampaa tukea sille laitokselle, jota he pitävät ylivaltansa kulmakivenä, nimittäin orjuudelle. Eriskummallinen ristiriita vapauden-käsityksessä! Samat ihmiset, jotka ennen kaikkea harrastavat vapaata itsehallintoa ja vihaavat keskusvaltaa, tämä kun muka kansalaisten vapaata toimintaa rajoittaapi, samat ihmiset pitävät valkoisen nahkansa nojassa hyvällä omalla-tunnolla toista ihmisrotua häpäisevässä orjuudessa.
Uutta, omituista luonnetta Amerikan elämään luovat myöskin ne ainekset, jotka tähän virtaavat lännessä syntyneiden valtioiden kautta. Niiden roteva, metsäläis-vapautta rakastava väestö puskee kuin ruoho-aavikon härkä joteskin epähienoine tapoineen tuohon uuteen yhteiskuntaan ja antaa sille melkoisin määrin oman leimansa. Kongressin parlamenttaariset tavat, jotka ensi aikoina vielä olivat noudattaneet euroopalaisia kaavoja, käyvät lännen tuottaman lisäjoukon kautta karkeiksi, usein säädyttömiksikin ja raakamaisiksi. Mutta elonvoimaa ja verevää reippautta siinä vain on! Uusi yhteiskunta on kasvanut vanhan hartioille.
Miten tämä yhteiskunnallinen lisäys lähti läntisen erämaan povesta, tahdomme nyt lyhyesti tarkastaa.
XVII.
Lännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat.
Jo 1750 luvulla oli Pohjois-Carolinasta uutisasukkaita asettunut siihen erämaahan, josta sitten tuli Tennessee. Mutta vasta parikymmentä vuotta myöhemmin alkoi Alleghany-vuorten länsipuolella olevien maiden varsinainen asutus, kun nuo hedelmälliset seudut Ohio-joen eteläpuolella saivat asukkaansa ja Kentucky syntyi. Tämän asutuksen perustajana on pidettävä muuan eriskummainen mies Pohjois-Carolinasta, Daniel Boone nimeltään, joka pyssy olalla monet vuodet vaelteli näitä villien metsästysmaita, tutkien niiden maanlaatua ja muita suhteita. Vihdoin palasi hän takaisin ja sai parvikunnan halukkaita uutisasukkaita v. 1775 asettumaan Kentuckyyn, nykyisen Louisville nimisen kaupungin tienoille. Lähiseutu oli tosin vallan autiona ihmisistä, mutta molemmin puolin asusteli indiaani-heimoja, jotka usein taistelivat veriset tappelunsa juuri tällä autiolla alueella, jota he nimittivät "Ken-tukk-i", "Viheriän ruovokon maa", täällä kun miehen-korkuista, mehukasta ruohoa kasvoi. Uutisasukkaat saivat niinikään monta tuimaa tappelua kestää näitä indiaani-heimoja vastaan, jotka tuon tuostakin polttivat heidän pölkkymajansa poroksi ja tappoivat tai laahasivat vankeuteen niiden asukkaat. Mutta siitä huolimatta varttui nuori uutiskunta ihmeteltävällä nopeudella, ja mitäs ollakkaan! sääti keskenänsä hallitus-säännön, jossa muun muassa sallittiin täydellinen uskonvapaus. Uusia asukkaita tuli parvi toisensa perästä, ja seitsemäntoista vuotta siitä, kun ensimäinen puu oli hakattu kumoon näillä tienoin, pyysi uusi territorio päästäksensä valtiona unioniin. Pari vuotta myöhemmin seurasi sitä Tennessee, joka siten myöskin tuli valtioksi, vuonna 1794.
Mutta Daniel Boone, "Kentuckyn isä", ei viihtynyt tiheään asutussa paikassa, vaan halusi jälleen korpea samoomaan. Ainoastaan muija muassaan tallusti hän kauvemmas länteenpäin, muokaten itselleen erämaasta uutta asuinsijaa, kunnes siirtolaisvirta hänet taaskin saavutti ja hän muutti vieläkin lännemmäksi. Hän meni Mississippin yli ja Missouri-jokea ylöspäin, parvi uutisasukkaita yhä kintereillään, sillä mihin Boone-ukko pysähtyi, siinä oli hyvää maata. Täällä nähtiin hän vielä vanhoilla päivillään pölkkymajassaan, ja metsänriista riippui koukussaan lieden yllä. Täällä hän 90-vuotiaana laski luunsa lepäämään. Mutta kiitollinen Kentucky ne korjasi suurella juhlallisuudella takaisin, ja niinpä Daniel Boonen ja hänen uskollinen vaimonsa maalliset jäännökset yhdessä lepäävät muutaman kummun alla siinä laaksossa, johon hän rakensi ensimäisen majansa Kentuckyn neitsyeellisellä maalla.
Maaliskuussa v. 1788 lähti evesti Rufus Putnam, kotoisin Massachusettsista, hyvin varustetun siirtolaisjoukon etupäässä asuttamaan Ohion luoteis-puolella olevia hedelmällisiä maita, joista jo ensimäinen kongressi oli muodostanut suuren territorion. Putnam toimiskeli unionin palveluksessa, joka nyt oli ottanut tämän lavean alueen asuttamisen omaksi asiakseen. 25,000 henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sanotaan, olleen tässä joukkokunnassa. Asutus kävi niinkuin Kentuckyssäkin, ja tällä tavoin syntyi ennen pitkää kolme uutta valtiota: Ohio (1802), Indiana (1816) ja Illinois (1818). Indiana oli kokonaan Ohiolaisten perustama, jota vastoin Illinoisissa oli harvalukuinen väestö Canadalaisia jo Ranskan ajoilta, kunnes nyt yhä uusia asukkaita tulvaili maahan joko suurten järvien poikki ja Ohio-jokea pitkin taikka Kentuckyn kautta.
Melkein samaan aikaan joutuivat Etelässä Mississippi ja Alabama sekä ennen niitä (1812) Louisiana (ahtaammassa merkityksessä eli Mississippi-joen laskupaikat) valtioiksi liittokuntaan. Missouri tuli valtioksi vuonna 1821, niiden rettelöiden perästä, joista tuossa paikassa kerromme, mutta siitä eri territorioksi lohkaistu Arkansas vasta v. 1836.
Tämän valtavan asutustyön kautta oli Yhdys-Valtain alue neljässä kymmenessä vuodessa laventunut kolmenkertaiseksi, ja entisestä erämaasta muuttui palsta toisensa perästä kauniiksi viljavainioksi. Unioni oli jo ottanut koko asutuksen omaksi asiakseen. Sille luovuttivat vanhat valtiot alueensa vuorien toisella puolen, ja niinpä lähetti liittokunnan hallitus suuret joukot maamittareita jakelemaan tuota yhteismaata suurempiin ja pienempiin osiin, joita sitten erityisten virastojen kautta myytiin huokeasta hinnasta kelle hyvänsä, joka vain tahtoi maanviljelijäksi ruveta, annettiin usein melkein ilmaiseksikin, niin että köyhinkin työmies varsin helposti pääsi maanomistajaksi. Tämmöistä erämaan asutustapaa on sitten lakina noudatettu meidän päiviimme saakka ja noudatetaan — muutamilla ajan-tarpeiden vaatimilla muutoksilla — vieläkin.[14]
Uutisasukkailla oli kaikkialla kovat ottelut kestettävänä indiaanien kanssa, joita vastaan usein varsinaisen sotaväen apua tarvittiin — kunnes Amerikan entiset isännät, heimo toisensa perästä, kokonaan peräytyivät Mississippin toiselle puolelle, pois esi-isiensä maalta, jota eivät pystyneet viljelemään. Suurena haittana uutisasukkaille oli myöskin ajanmukaisten kulkuneuvojen puute. Vielä v. 1820 paikoilla lähetti Kentuckylainen, Illinois- ja Indianalainen tuotteensa Mississippi-jokea pitkin New Orleans'iin, kunnes Erie-kanava avasi tien New Yorkiin ja valtiot vähitellen rupesivat rakentamaan maanteitä.
Tavat ja elämänlaatu näissä lännen valtioissa oli tietysti mitä yksinkertaisinta: hirsihökkelit, kotitekoiset vaatteet ja työkalut. Mutta ytimekästä voimaa, kestävyyttä ja rohkeutta uhkuili erämaan uutisasukas, yritteliäisyyttä ja vapauden-rakkautta. Missä vain pieninkin kaupungin-alku ilmestyi, siinä oli samassa vapaa kunnallislaitos, koulu ja sanomalehti; ja uskonvapaus vallitsi heti ensi hetkestä lähtien.
Mahtava oli se voiman lisäys, jonka Länsi tuotti unionille. Mutta tuottipa se paljon huoltakin, ja siitä tuli riidan-aine, joka vihdoin oli halkaista koko unionin iäksi päiviksi. Minkä tähden?
Kysymys kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan — ja kauheudessaan —: saisiko noissa uusissa valtioissa vuorten länsipuolella olla orjuutta? Ja niin astuu nyt vähitellen tämä Amerikan vanha mätähaava valtiolliseksi asiaksi. Kongressi oli, unionin puolesta järjestäen Luoteis-territoriota, määrännyt ehdoksi ett'ei saisi orjuus olla siellä sallittuna; ja Virginiakin, luovuttaessaan Ohio-alueensa, oli vaatinut samaa. Täten oli Ohion pohjoispuoliset uutisvaltiot julistettu orjattomiksi; niissä ei tätä häpeällistä järjestelmää saisi perustaa. Mutta toisin kävi Lännen etelä-valtioissa, Alabamassa, Mississippissä ja Louisianassa. Viimeiksi mainitussa oli orjuuden-laitos jo Espanjan ajoista juurtuneena, ja Alabama ja Mississippi olivat saaneet asutuksensa Georgiasta ja Etelä-Carolinasta, orjuuden pääpesistä. Vielä enemmän kuin näitä, joissa orjuus niin sanoaksemme jo oli päätetty asia, koski kysymys kuitenkin sitä Suur-Louisianan osaa, joka ei vielä ollut valtioina, eli koko tuota suurta aluetta Mississippin länsipuolella. Etelän etuna nyt oli että niin monta valtiota kuin suinkin omaksui orjuuden, sillä mitä enemmän orjavaltioita, sitä enemmän ääniä Etelällä senaatissa; jota vastoin Pohjan poliitiki kannatti orjattomuutta kaikissa uusissa territorioissa, jotka pyrkivät jäsenkunniksi liittokuntaan.
Riidan-kipinä leimahti ilmituleen v. 1819, kun ensimäinen Louisiana-valtio, Missouri, pyysi päästäkseen valtioksi unioniin. Edustuskunta, jossa Pohjalla oli enemmän ääniä, kieltäytyi tunnustamasta Missouria valtioksi, ennenkun tämä olisi hyljännyt orjuuden rajojensa sisäpuolella; jota vastoin Etelä, jolla oli ääni-enemmistö senaatissa, väkisinkin tahtoi sitä orjavaltioksi. Tämä ensimäinen suuri riita orjakysymyksessä ratkaistiin kompromissin kautta siten, että Missouri saisi tulla orjavaltioksi, mutta ett'ei — sillä ainoalla poikkeuksella nyt — mitään orjuutta tästä lähin saisi olla olemassa pohjoispuolella 36° 30' leveysastetta. Tämä Missouri-kompromissi jakoi Unionin kahteen puoliskoon, joista eteläinen oli isompi. Mitään varsinaista sovintoa se ei saanut aikaan. Päinvastoin rupesivat orjuuden vastustajat, abolitionistit (sanasta abolish = lakkauttaa, poistaa) vaatimaan koko tuon häpeällisen laitoksen lakkauttamista, jota vastoin slaveristit (sanasta slavery = orjuus) yhä pontevammasti sitä kannattivat.
Eripuraisuutta Etelän ja Pohjan välillä synnyttivät myöskin unionin säätämät suojelustullit, joilla ens'alussa tahdottiin edistää Amerikan kehnoa teollisuutta. Mutta Pohjan mahtavat tehtailijat kannattivat näitä tulleja sittenkin, kun tehdasteollisuus jo oli tullut kukoistavaan kuntoon. Etelässä sitä vastoin oli teollisuutta tuskin nimeksikään, vaan täytyi sen tuottaa kaikki tämmöiset tarpeensa joko Pohjasta taikka ulkomailta, eläen yksinomaan kasvimaidensa antamilla raaka-aineilla. V. 1832 vieläkin koroitettiin tullit ulkomaisista teollisuus-tavaroista. Silloin nousi Etelä ilmeiseen kinastukseen, ja Etelä-Carolina selitti koko tuon uuden tulli-asetuksen mitättömäksi, uhaten erota koko unionista, ell'ei sitä kumottaisi. John Calhoun oli sen miehen nimi, joka siihen aikaan johti demokratiiaa eli valtioiden erikois-politiikia. Mutta yleinen mielipide tällä kertaa vieläkin pelasti unionin, jonka presidenttinä oli kenraali Jackson, ja Calhoun puoluelaisineen tyytyi sopimukseen, jonka kautta tullit vähitellen alennettiin entisilleen. Jackson puolestaan oli kyllä harras etelävaltalainen, mutta piti kuitenkin, vaikka itse kotoisin Etelä-Carolinasta, rehellisesti unionin puolta kaikkia erikois-yrityksiä vastaan. Vanhaa federalistien puoluetta, jota nyt uudistettuna sanottiin whig-puolueeksi ja josta sittemmin suuri tasavaltalais-puolue oli muodostuva, kannattivat kuitenkin tähänaikaan etupäässä Henry Clay ja Daniel Webster, Pohjan etevimmät valtiomiehet. Whigien ponnistusten johdosta ja Lännen avulla pääsi v. 1840 presidentiksi kenraali William Harrison, nykyisen presidentin isä, ja demokraatit olivat hetkeksi aikaa takapajulla; mutta Harrison kuoli muutaman kuukauden kuluttua, ja nyt valittiin presidentiksi Virginialainen Tyler, jonka aikana taas orjavaltio-riita puhkesi täyteen tuleen. Texas, joka ennen oli ollut osana Mexikosta, mutta v. 1836 siitä irtautunut itsenäiseksi tasavallaksi, tarjoutui valtioksi unioniin. Se oli vanha orjamaa, josta Etelälle olisi tullut paljon vallan-lisäystä. Senpä tähden Pohja sen anomusta kauvan ja kiivaasti vastusti, mutta nytkin saatiin kompromissi aikaan, ja Texas tuli, kun tulikin, jäsenkunnaksi unioniin v. 1845. Samana vuonna lisäsi orjattomain valtioiden lukumäärää Iowa, uusi hedelmällinen siirtomaa Missisippin länsipuolella, jonne paljon uutisasukkaita viime aikoina oli tullut Euroopasta. Wisconsin, Iowasta koilliseen, tuli valtioksi 1848. Jo v. 1836 olivat Michigan ja Arkansas päässeet jäseniksi liittokuntaan, Arkansas Missouri-kompromissin mukaan orjavaltiona.
Texas'in yhdistäminen liittokuntaan tuotti Yhdys-valloille sodan Mexikoa vastaan, joka vaati takaisin entistä maakuntaansa, jonka itsenäisyyttä se ei ollut koskaan tunnustanut. Unioni lähetti kolme armeijaa Mexikoon, joka perin pohjin masennettiin ja rauhan-teossa v. 1848 pakoitettiin luopumaan sekä Texasista että Uudesta Mexikosta ja Ylä-Californiasta Gila-jokeen asti etelässä.
Jo kolme vuotta sitä ennen oli päästy Tyvenen meren rannalle, kun Oregon (nykyiset territoriot Oregon ja Washington) Englannin kanssa kestetyn kiivaan kiistan perästä oli joutunut Yhdys-Valtain omaksi. Mutta Mexikon kanssa tehty rauha lisäsi unionin alueen koko tuolla äärettömällä ylängöllä englantilaisesta Amerikasta pohjosessa Mexikoon etelässä, — alue, joka käsittää yhdeksän suurta valtiota tai territoriota, koko nykyinen Suuri länsi.
Tämä maa oli siihen aikaan, jos lukee pois vaeltelevat indiaanit ja muutamat mexikolaiset linnoitukset ja lähetysasemat, api autiona. Ainoastaan yksi mainittava siirtokunta oli täällä olemassa, nimittäin Mormonien yhteiskunta Utah'ssa. Tämän kummallisen uskokunnan oli 1820-luvulla perustanut muuan Josef Smith niminen mies Vermontista. Hänelle olivat enkelit ilmoittaneet että Tuhatvuotinen valtakunta pian oli tulossa sekä että "Mormonin" kirja, jossa uuden uskonnon oppi oli selitettynä, olisi löydettävissä siitä ja siitä paikasta, missä se vuosituhansia oli maannut. Siitä raamatusta saataisiin myöskin lukea Amerikan alkuperäisimmän kansan kohtaloista, joka kansa — ijältään vanhempi kuin indiaanitkin — aikoinaan oli joutunut Amerikaan Baabelista. Smith-profeeta sai uskolaisia ja muutti niiden kanssa Ohioon, mutta sieltä pois-ajettuna Illinoisiin, jossa "viimeisten päiväin pyhät" nyt rakensivat ensimäisen tabernaakelinsa. Heidän uskonvimmansa ja 1830-luvulla perustamansa monivaimoisuus suututti kuitenkin maan-asukkaita niin, että tabernaakeli muutamassa kansan-kähäkässä sytytettiin palamaan ja Smith herra ammuttiin. Silloin pötkivät nämä sorretut lahkolaiset pois erämaahan ja pysähtyivät viimein Suuren Suolajärven rannalle, jonka autioita suola-aroja he hyvällä menestyksellä rupesivat viljelemään. Heidän Mooseksenaan korvessa oli Brigham Young, Smithin jälkeläinen, joka nyt myöskin uudessa luvatussa maassa, Utah'ssa, perusti täydellisen pappisvallan. Uskovaisia tuli melkein tulvanaan uusia Euroopasta, ja Mormonien uuttera uutiskunta rupesi kukoistamaan. Pohjois-Amerikan unioni ei sitä kuitenkaan ole tunnustanut valtioksi, vaikka se on vanhin territorio Suuressa lännessä. Siihen on syynä pappisvaltainen hallitusmuoto ja monivaimoisuus.
Mutta ilmestyipä pian Kalliovuorten länsipuolelle toisiakin siirtolaisia idästä päin. Helmikuussa 1848 löysi muuan uutisasukas, myllyränniä rakentaessansa, kultahiekkaa pienestä purosta, joka laskee Sacramento-jokeen Californiassa. Ja jo huomattiin että tätä kallista tavaraa näillä tienoin oli olemassa oikein kosolta. Ihmisiä rupesi tulemaan parvi toisensa perästä, eikä aikaakaan, ennenkun Sacramenton kauniissa laaksossa tunkeili rähisevä, sekalainen seurakunta kaikkia maailman kansoja. Euroopalainen, Kiinalainen, Australialainen, Indialainen kaiveli ja huuhtoi siellä toinen toisensa vieressä. Hiki pihkui otsasta ja kulta maa-emän povesta. Parissa päivässä muuttui entinen mierolainen pöyhkeileväksi pohataksi. Mitään muuta lakia ei ensimmältä ollut kuin nyrkki, puukko ja revolveri. Vähitellen saivat seikkailijat kuitenkin keskenänsä ja omaksi turvakseen jonkinmoisen hallituksen aikaan, kunnes vihdoin unionin hallitus tuli väliin ja järjesti siirtokunnan melskeiset olot. Silloin kuitenkin suuri osa kullankaivajia korjasi nahkansa tienoolta, ja jälelle jäi uuttera kantajoukko kunnollisia maanviljelijöitä, jotka ennen pitkää muuntivat Sacramenton ihanan laakson kukoistavaksi viljavainioksi ja hehkuvaksi viinimaaksi, joiden runsaat tuotteet meidän päivinämme kannattavat loistavan yhteiskunnan. San Franciscon kirjava maailman-kaupunki kohoaa nyt siltä paikalta, missä neljäkymmentä vuotta sitten kullankaivajain viheliäiset puuhökkelit seisoivat.
XVIII.
Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln.
Orjuus! Mitä on orja? Onko hän ihminen? Ei. Hän ei ole ihminen. Hän on kalu, hän on luontokappale, hevonen, härkä, koira. Hän on toisen omaisuus, ja hänen hintansa vaihtelee aivan kuin esim. hevosen hinta. Itse hän ei voi sanoa mitään omaksensa, koska hän ei itseänsä omista. Vaatteet hänen päällänsä ovat hänen omiaan yhtä vähän kuin kello lehmän kaulassa on sen omaa. Hänen lapsensa on hänen omansa samassa merkityksessä kuin vasikka on lehmän. Ne myydään erikseen. Katso koiraa, kuinka surkeasti se silmäilee pientä penikkaansa, jota viedään pois. Käyhän sinun emä-parkaa surku. Se ehkä kiljaisee, ehkää ryöstäjää puree. Mutta tuhansia, satoja tuhansia ja tuhansia tuhansia ihmislapsia on riistetty äidin sylistä tuntemattomaan tulevaisuuteen, eikä ole ryöstäjän käynyt onnetonta surku, eikä ole onneton uskaltanut purra, ei kiljaistakkaan. Hiljaista huokausta hänen povestaan ei ole kenkään kuullut. Orjuutta on ollut melkein kaikissa kansoissa ja maissa. Olisi kenties kuitenkin sopinut odottaa että Pohjois-Amerikan englantilaiset siirtokunnat, joista useimmat rakennettiin niin vapaamieliselle perustukselle, olisivat kerrassaankin tämän häpeällisen laitoksen hyljänneet. Mutta niin ei käynyt. Niiden perustuessa oli vapaus kaikkein tunnussanana, joka siirtolaisen huulilla; mutta pitkä aika oli kuluva, ennenkun ymmärrettiin mitä vapaus on. Ja tuimat taistelot tarvittiin ennenkun tämä käsite, horjahtaneena pois itsestään, pääsi jälleen itsehensä, horrostilastansa heräten; — tarvittiin kauhea sota, ennenkun vapaus pääsi vapaaksi.
Orjuus joutui perehtymääm englantilaiseenkin Amerikaan melkein yhdessä itse uutisasutuksen kanssa. Ensimäinen neekerilasti tuotiin Virginiaan jo v. 1619, ja orjatuonti Afrikasta kävi sitten loistavaksi. "affääriksi" Englannin suurille kauppakaupungeille. Ja orjuutta oli sekä Pohjassa että Etelässä, niin hyvin New Yorkissa ja Massachusettsissa kuin Virginiassa ja Etelä-Carolinassa. Mutta Pohjassa se ei sentään päässyt juurtumaan niin syvälle, vaan lakkautettiin vallankumouksen aikana kokonaan. Tähän vaikutti, paitsi Pohjan väestön inhimillisempi katsantotapa, sekin seikka, että mustien pakollinen työ siellä ei ollut niin suuresta arvosta kuin Etelässä. Varsinainen maanviljelys, tehdasliike, käsityö ja kauppa kävi paremmin vapaiden valkoisten voimalla kuin taitamattomien neekerein. Etelä sitä vastoin viljeli sokuriputkea, riisiä ja puuvillaa suurilla kasvimaillaan, plantageillaan; ja kuumassa ilmanalassa, jota valkoisen työväen oli vaikea kestää, arveltiin neekerien paraimmin ponnistukseen sopivan. Mutta erittäinkin kannatti orjuuden kukoistamista Etelässä se onneton pykälä valtiosäännössä, joka sääti että 3/5 orjaväestöstä otettaisiin lukuun, kun tuli kysymykseen niiden edusmiesten lukumäärä, jotka kukin valtio lähetti kongressiin. Senpä tähden Etelän miehet ennen kaikkea pyrkivät lisäämään orjiensa joukkoa, ja heidän etunaan tietysti myöskin oli että niin paljon uusia orjavaltioita kuin suinkin tuli jäsenkunniksi unioniin. Etelän valtiollinen voima oli tämän asian vallassa. Pohjan ja Etelän väli oli kyllä ollut kireä jo pitkät ajat, mutta Suuren lännen auetessa, kun yhä uusia valtioita pyrki unioniin, rupesi taistelu käymään hyvin katkeraksi. Tilapäisillä sovinnoilla, "kompromisseilla", oli sitä tähän saakka estetty puhkeamasta julkiseksi sotatilaksi; mutta jo käy, kun käykin, yhä selvemmäksi ett'ei kompromissit enää auta. On, näet, tullut väliin kolmaskin valta nyt, joka ei enää pidä lukua Pohjan taikka Etelän vallan-asemasta, vaan nousee näyttämölle ihmisyyden nimessä ja julistaa oikeuden pyhät peri-aatteet, hylkäämällä kerrassaankin kaikki sovinnon-hieromiset vääryyden ja väkivallan kanssa. Se on orjuuden-vastustajain liike, abolitionistien päivä päivältä yltyvä herätyshuuto, joka semmoisenaan saa Etelän vapisemaan. Eivät he tahdo, kuten Pohjan valtiomiehet, Etelää kukistaa sentähden että tämä on Etelä, vaan sentähden että Etelä on orjuus. Orjuutta kannattava Etelä on kuritettava, ei Etelä itsessään. Neekerien kauhea asema orjavaltioissa se oli, joka sittenkin etupäässä joudutti sodan puhkeamista ja Etelän kukistumista. Pohjan vapaamielinen väestö ei lopulta voinut tuota ihmiskunnan mätähaavaa kärsiä silmäinsä edessä. Ja se on abolitionistinen liike, joka vihdoin saa horroksissa lepäävän omantunnon heräämään.
Orjanomistajat rupesivat pelkäämään. He pelkäsivät kapinaa itse orjain puolelta. Ja syytä olikin. Moniaalla oli orjia viisi vertaa enemmän kuin valkoisia, ja julma kohtelu oli saattanut heidät raivoon. Kasvimaan-omistaja ja hänen apulaisensa kävivät aina aseissa, ja ken vain osoitti vähintäkään uppiniskaisuuden merkkiä, tuli rääkätyksi mitä hirveimmällä tavalla taikka ammuttiin paikalla kuoliaaksi. Texasissa yrittävätkin orjat kerran kapinaliittoa, mutta se tukehutettiin heti säälimättä vereen, ja yllyttäjät poltettiin elävältä. — Orjia ei saanut opettaa lukemaan, koska semmoisesta taidosta voisi herätä halua kapinallisiin vehkeisin. Kiellon rikkominen rangaistiin tavallisesti vankeudella, mutta moniaalla raipoilla. Muuan nuori pappi Pohjois-Carolinasta, joka oli antanut neekeritytölle katkismuksen, jossa ei ollut muuta kuin Jumalan Kymmenen Käskyä, sidottiin häpeäpaaluun ja ruoskittiin. Eräs jaloluontoinen nainen Virginiassa, joka oli opettanut mustaa palvelustyttöä lukemaan ja kirjoittamaan, sai tästä rikoksestaan istua kuusi kuukautta vankeudessa. Ken piti piilossa karannutta orjaa, rangaistiin 3 à 7 vuoden kuritusvankeudella, ken kehoitti heitä kinastukseen, sai 5 à 21 vuotta kuritusvankeutta. Lopulta kovennettiin nämä lait siihen määrään asti, että kuolemanrangaistus säädettiin sille, joka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti neekereitä heidän alhaisesta tilastaan.[15] Orjain tuonti Afrikasta oli tosin kongressin säätämän lain kautta kielletty; mutta niitä kuljetettiin maahan salaa, ja sitä paitse kukoisti muutamissa valtioissa muuan kaunis elinkeino: "neekerinsyötöslaitokset", joilla aina oli nuoria neekerejä varastossa, s.o. lapsina ostetuita mustia, joita sitten joukottain myytiin Etelään taikka suorastaan huutokaupalla. Orjamarkkinoita pidettiin niinikään melkein kaikissa kaupungeissa, ja silloin oli elämä yhtä vilkasta ja ylentävää kuin meidän hevosmarkkinoillamme. Siinä tunnusteltiin elävän tavaran käsivarsia ja sääriä, siinä katsottiin heitä suuhun, siinä kerskattiin, tingittiin, huudettiin ja hoilattiin. Lapsi myytiin säälimättä pois äidiltänsä, vaimo mieheltään j.n.e.
Tämmöisten lakien säätäjät ja toimeen-panijat olivat, huolimatta ulkonaisesta säädyllisyydestään ja "hienoista tavoistaan", itse teossa joteskin raakamaisia sieluja. Tuo keikaileva nuori-herra, joka seuraelämässä ilmenee niin miellyttävänä, joka sukkelalla puheellaan ja ritarillisella käytöksellään vetää naisten sydämet puolelleen, joka lavennuksillaan demokraatisesta eli kansanvaltaisesta hallitustavasta ja kuntain itsehallinnosta saa herkkä-uskoisen muukalaisen luulemaan häntä oikeaksi vapauden-sankariksi, — hän on kasvanut koira- ja orjaruoska kädessään, hän ajaa huviksensa takaa karanneita neekereitä ja revittää heitä verikoirillaan palasiksi. Hän on demokraati, mutta itse teossa ainoastaan mikäli eri valtioiden oikeudet ("state rights") ovat kysymyksessä; muuten on hän aristokraati, ylimys, ja mitä pahimpaa laatua vielä.
Mutta ell'ei nyt orja isäntänsä verikoirilta tavallisesti päässyt kauas kotitiluksista, eikö hänen onnistunut paeta pohjois-valtioihin, joissa ei orjia pidetty? Onnistui tosin useinkin, mutta täälläkin hän joutui kiinni. Unioni eli liittokunta oli saatu aikaan ainoastaan arveluttavien myönnytysten kautta Etelälle, ja niiden joukossa oli sekin pykälä unionin valtiosäännössä, että jokainen "työhön paikoitettu henkilö", joka luvattomasti oli luopunut velvollisuudestaan ja lähtenyt toiseen valtioon, oli tämän kautta jätettävä takaisin omistajallensa. Siten ei orja ollut turvattuna missään unionin valtiossa, huolimatta siitä oliko tämä "orjavaltio" vai ei. Mutta tuotakaan pykälää ei vielä arveltu riittäväksi, koska se toisinaan antoi aihetta eroaviin tulkitsemisiin. Senpä tähden tuli (v. 1850) uusi karkulais-laki — the fugitive slave law —, joka velvoitti jokaista unionin virkamiestä vangitsemaan ja omistajalle saattamaan karanneita orjia, huolimatta siitä mistä paikasta unionissa tämmöinen kulloinkin tavattiin. Tämä lemmollinen laki sai vihdoinkin Pohjan paremman väestön kirkumaan vihasta, ja kongressin edustuskamarissakin se ensimmältä herätti kovaa vastarintaa. California oli tähän aikaan omaksunut valtiosäännön, joka sen rajojen sisäpuolella kokonaan kielsi orjuuden, ja nyt (1850) se pyrki valtioksi unioniin. Taaskin huudettiin ylt'ympäri liittokuntaa "Slavery" ja "No slavery", ja puolueiden kiivaus oli katkaisemaisillaan kaikki unionin siteet. Vihdoin saatiin, niinkuin ennen Missourin asiassa, Henry Clay'n toimesta kompromissi aikaan, joka sääti että California saisi orjattomana valtiona (free-soil-state) yhdistyä unioniin, mutta karkulaislaki jäi, kun jäikin, laiksi ja siis Californian, kuten kaikkein muidenkin valtioiden, noudatettavaksi. Nyt olivat orja-parat kokonaan herrainsa hallussa. Laki oli selvä, sitä ei käynyt kiertää. Missä ikinä karannut orja vieraassa valtiossa tavattiin, lähetettiin hän ilman armotta takaisin. Ja niin suuri oli paatumus vielä melkoisessa osassa Pohjankin väestöä, että "viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat että karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen", että "hyväsydämisetkin, kelpo ihmiset" puolustivat tämmöistä takaisin-jättöä "jokaisen kunnon kansalaisen", jokaisen "kristityn velvollisuutena".[16] Mutta Pohjan ajattelevassa yleisössä noustiin salaiseen kinastukseen tuommoista laillista väkivaltaa vastaan, ja muuan kvääkäri Dayton järjesti ylt'ympäri Pohjaa turva-asema-laitoksen — n.s. maanalaisen rautatien —, jonka avulla onneton karkulainen salaa kuljetettiin Canadaan, missä orjuus oli ehdottomasti kielletty, se kun ei ollut tuskissaan potevan unionin vallassa.
Esimerkiksi karkulaislain kovuudesta ja "maanalaisen rautatien" toimista lainaamme tähän äsken mainitusta kirjasesta seuraavan jutun: "Kerrankin karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin saakka, jossa Amy Post (muuan helläsydäminen abolitionisti) otti hänet vastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen asiamies maanalaisella rautatiellä oli lähettämäisillään hänet rajan yli Canadaan, pääsivät takaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta neuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli lävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa muita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Canadaan. Kuitenkin joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti sähkölangalla käskyn että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin, ennenkun saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti piiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Canadaan. Sinne tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään osoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat tynnyrin. Mies-raukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään; ja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken kärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista itseänsä, koska hän ei tietänyt missä oli, Canadassa vaiko yhdysvalloissa."
Sen mielipiteen herättäminen, joka antoi kuolemaniskun orjuuden laitokselle ja joka jo tähän aikaan vaikutti valtavana voimana, oli tapahtunut vähitellen ja on mitä kauniimpia liikkeitä ihmiskunnan historiassa. Väreenä oli se alkanut muutamista kvääkärikunnista, jotka jo v. 1727 julkisesti moittivat orjuutta. V. 1760 vapautti Newportin kvääkäri-kunta Rhode Islandissa orjansa, ja, kuten olemme nähneet, Yrjö Washington teki samoin, ilmoittaen tällä teollaan että tuo laitos oli ristiriidassa vapautta kannattavan kansan pyrintöjen kanssa, jos kohta moniaalla, kuten tietysti hänen maatilallaan, "mustia palvelijoita" pideltiin ja kohdeltiin erinomattain hyvin — niin että niiden "oli monta vertaa parempi olla kuin useiden valkoisten vapaiden palvelijain". Pohjassa lakkautettiinkin, kuten olemme maininneet, vallankumouksen aikana orjuus kokonaan, mutta ainoastaan kotoisena laitoksena. Etelän karanneet orjat olivat sielläkin yhä vielä orjiksi katsottavat ja takaisin lähetettävät, joten orjuus itse peri-aatteessa jäi kaikkialla hyväksytyksi. — Koko laitoksen vastustajia oli tämän vuosisadan alussa myöskin eräs kvääkäri-pappi Elias Hick, joka suoraan saarnasi tuota häpeällistä perisyntiä vastaan. V. 1829 piti niinikään kvääkärinainen Lucretia Mott esitelmiä orjuuden pahennuksesta.
Mutta vasta 1830-luvulla järjestyi abolitionistien liike varsinaiseksi aatevallaksi, kun William Lloyd Garrison, — hänkin köyhistä vanhemmista syntynyt ja aivan itse-oppinut mies — astui sen etunenään. Yhteydessä erään kvääkärin kanssa alkoi hän ensiksi julkaista "The genius of Universal Emancipation" (Yleisen vapautuksen haltiahenki) nimistä aikakauskirjaa ja sitten — istuttuaan jonkun aikaa Baltimoren vankeudessa muka kapinallisista yrityksistään Yhdys-Valtain lakeja vastaan — v. 1831 Bostonissa sanomalehteä "The liberator" (Vapauttaja), jossa hän säälimättä paljasteli Etelässä harjoitettuja kauheuksia ja julmuuksia orja-parkoja vastaan, kääntyen nyt erittäinkin Pohjan väestön puoleen. Pari vuotta myöhemmin perusti hän "Kansallis-yhdistyksen orjuuden vastustamista varten" (The National Anti-Slavery Association), jonka jäsenet pian kyllä kokosivat yhä enemmän hartaita puoluelaisia. Garrison oli sekä oivallinen puhuja että oivallinen kynämies. Hänen hehkuva hartautensa ilmestyi joka rivistä, joka sanasta, ja erittäinkin tiesi hän aina tuoda esiin juuri semmoisia tosi-asioita orjalaitoksen pahennuksesta, jotka saattoivat hänen rehelliset lukijansa ja kuulijansa vihan vimmaan orjaherroja vastaan.
Tehokkaimpia orjuuden-vastustajia, vaikka toisella alalla kuin Garrison, oli myöskin tunnettu ajattelija ja hengellinen kirjailia William Ellery Channing, Bostonin unitaarisen seurakunnan saarnamies. Vaikka hänen kirkollinen suuntansa ei hyväksynyt sitä oikea-uskoisen kristinopin vaatimusta, että Kristus välttämättömästi on tunnustettava "Jumalan pojaksi" ennen kaikkia muita olentoja, vaan enemmän taipui vanhaan Areiolaisuuteen, joka aikoinaan tosin myönsi Kristuksen olevan samallaista olentoa kuin Isä on, vaan ei samaa; —niin oli Channing kuitenkin mitä ankarin kristitty siinä mielessä, että Kristuksen ihmisystävällinen oppi on maailmassa noudatettava, ja hän näytti päivän selvästi toteen että kristinoppi ja orjalaitos ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa keskenään, että semmoinen kristinoppi, joka hyväksyy orjuutta, ei ainakaan ole Kristuksen oppia. Ja Channing tuomitsi sekä kirjoituksissaan että saarnastuolistaan orjuuden-laitoksen mitä törkeimmäksi jumalattomuudeksi, samalla kun se, kuten kaikkein ajattelevain täytyi tunnustaa, oli epä-inhimillisin järjestelmä maailmassa. Mutta — oi sinä skolastiikin ijankaikkinen ketunhäntä! — oikea-uskoisen kirkon pappismiehet vetivät, harvoilla poikkeuksilla, yhtä köyttä orjaherrain kanssa, puolustaen ja suojellen tätä oivallista järjestelmää, samalla kun Etelän kunnianarvoisat sielunpaimenet itse hyvällä maulla orjia pitivät. Ja he puolustivat tuota helmalastaan oikein raamatun perustuksella. Siinä on muka orjuus sallittu. "Kainin jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekereille terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun alamaiseksi."[17] Amen! — Mutta moista katsantotapaa vastaan taisteli voittavalla kaunopuheliaisuudellaan ja taitavalla kynällään Channing, ja olkoon se sanottu hänen ja hänen kirkollisen suuntansa kunniaksi, että hällä oli Amerikan sivistynein yleisö puolellaan. Etelän miehet tietysti häntäkin hartaasti vihasivat, niinkuin Garrisonia.
Suureen rahvaasen ei kuitenkaan kenkään abolitionisti, ei edes Garrisonkaan, vaikuttanut niin paljon kuin Wendell Phillips, nuori asianajaja Bostonista ja orjuuden-vastustajain yhdistyksen vara-päämies. Hänestä kerrotaan että hän muutamana päivänä näki miten muuan raaka väkijoukko orjuuden kannattajain yllytyksistä, kiroten ja ivaten, laahasi Garrisonia pitkin katuja, että hän silloin tuli ajattelemaan kuinka paljon olevainen laki, jota hän tähän asti oli ihaillut ja harrastanut, erosi siitä laista, joka oli kirjoitettuna hänen rinnassaan, että hän heitti lakikirjansa seinään ja riensi ulos kadulle, — että hän siitä hetkestä lähtein oli abolitionismin ehkä ankarin apostoli. Innoituksen ja harmin tuli hehkui hänen puheistaan, joita hän piti missä ja milloin hyvänsä. Säälimättä viskasi hän tuon häpeällisen laitoksen kannattajille silmiin mitä rohkeimpia syytöksiä Amerikan vapaan "valtiosäännön kavaltamisesta", "puritanisten esi-isien häpäisemisestä" j.n.e., saaden heitä kalpenemaan kiukusta, mutta samalla vapisemaan hänen edessänsä. Kulkien kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, leimahutti Phillips, usein taivasalta puhuen, kaikkialla ukkosen-tulensa tuota kurjaa järjestelmää vastaan, pelkäämättä kiroten semmoista lainsäädäntöä, joka suojeli orjuutta. Ja hän kosketti kipeästi kansan tympistyneesen oikeuden-tuntoon. Siinä heräsi moni, joka oli maannut.
Abolitionisti-yhdistyksellä oli sitä paitse ehtimiseen liikkeellä lukuisa kantajoukko miehiä ja naisia, jotka esitelmillä ja kirjoituksilla taistelivat orjuutta vastaan ja joista moni sai verellään ja hengellään todistaa kalliin asiansa puolesta. Orjuuden kannattajat, näet, usein kyllä ussuttivat roskajoukkoja näiden rohkeiden apostolien kimppuun, ja hurja omakäden-oikeus — Amerikan yhteiselämän arveluttavin ilmiö — pian lausui tuomionsa hetkellisen raivon onnettomasta uhrista. Mutta siitä huolimatta jatkoivat abolitionistit järkähtämättä tointansa — sanalla ja työllä. Pelkäämättä lain ankaraa rangaistusta toimitettiin joka päivä joku karannut onneton salaisesti rajan yli Canadaan, autettiin, milloin voitiin, neekeriparkoja oikeudessa, puhuttiin ja kynää käytettiin heidän puolestaan. Ja tässä työssä, joka vaati yhtä paljon kekseliäisyyttä kuin uskallusta, vaikuttivat Amerikan sivistyneet naiset yhtä tehokkaasti kuin toinen sukupuoli, useimpa ehkä paremmallakin menestyksellä, koska naisellinen hätähuuto tavallisesti tunkee syvemmälle sydämeen ja naisellinen heikkous sitä paitse on paras suojelusmuuri raakuutta ja väkivaltaa vastaan. Niistä lukuisista jaloista naisista, jotka abolitionisti-liikkeen palveluksessa itseään erityisesti kunnostivat, mainitsemme tässä vain Harriet Beecher-Stowe'n, kuuluisan "Setä Tuomaan tupa" nimisen romaanin kirjoittajan. Se sama kirja on varsin melkoisesti vaikuttanut Amerikan musta-ihoisen rodun vapauttamiseen orjuuden kahleista; ja moni mies ja nainen, joka aikoinaan otti sen käteensä orjuuden puoltajana, katsoakseen mitä tuo haaveksiva rouva Bostonista rohkenikaan laverrella halveksituista neekereistä, laski kirjan kädestään abolitionistina.
Mutta näihin aikoihin orjuuden vastustajat tarvitsivatkin yhä enemmän työvoimia. Kuten viimeiksi California, oli nyt 1850-luvulla Kansas käynyt puolueiden riita-palaksi ja presidentit Pierce ja Buchanan (1853-61) pitivät peittelemättä orjaherrain puolta, varsinkin Buchanan. Maa-alue Iowan ja Missourin länsipuolella, kalliovuoriin asti, oli järjestetty kahdeksi territorioksi: Nebraska pohjassa ja Kansas etelässä. Koko alue oli vielä aivan asumatonta maata, ja sitä nyt Etelä ahnailla silmillä tähysteli, pyytäen siitä uusia orjavaltioita, kun puolestaan Pohja, jota tähän aikaan abolitionismi elähytti, oli päättänyt lujasti vastustaa orjaherrain pyrintöjä. Ja niinpä kumpasetkin riitaveljet lähettivät sinne suuria siirtolais-joukkoja, joiden kesken oikea asutus-kilpailu syntyi. Pian nousi riitaa maasta ja territorian hallinnosta. Uutisasukkaat Pohjasta olivat paremmin varustetut, ja heitä oli enemmänkin, mutta Eteläläiset saivat apua läheisestä Missourista. Monta kuukautta riideltiin ja tapeltiin nyt mitä hurjimmasti, kunnes unionin hallitus tuli väliin, saadakseen yleisen kansanäänestyksen kautta omaksutuksi jommonkumman niistä valtiosäännöistä, jotka puolueet olivat tehneet. Mutta unionin virkamiehet käyttivät tässä julkista väkivaltaa, antaen Missourin raja-asukkaiden, jotka tietysti eivät kuuluneet uuteen territorioon, ottaa osaa äänestykseen. Sillä tavoin voittivat orjuuden kannattajat. Unionin hallituksen maine oli kuitenkin saanut kovan iskun, ja kongressi hylkäsi äänestyksen. Uusi tehtiin, ja nyt, kun tarkastus oli parempi, voittivat orjuuden vastustajat. Kansas pelastui orjuudesta, mutta tuli valtioksi vasta v. 1861.
Abolitionisti-puolue oli aina kokenut vaikuttaa ainoastaan herätyksen ja vakuutuksen kautta. Väkivaltaisia keinoja se ei suositellut, vaikka tietysti asian luonne vaati että Etelä oli pakoitettava luopumaan orjuuden-laitoksesta. Olipa kuitenkin olemassa muuan mies, joka jo näinä aikoina oli kyllästynyt abolitionistien ijankaikkisiin valituksiin neekerien surkeasta tilasta ja päätti, kun päättikin, kerran tehdä täyttä totta tuosta suuresta vapautus-aatteesta. Hän yritti saada neekerit itse suureen kapinaan. Se oli kuuluisa John Brown, farmari Connecticutista. Ainoastaan pienen ystäväjoukon kanssa karkasi hän eräänä yönä lokakuussa v. 1859 Harpers Ferry nimisen pienen kaupungin ja linnoituksen kimppuun, jossa muun muassa säilytettiin suuri varasto unionin aseita. Harpers Ferry on Potomak-joen varrella Virginiassa. John Brown miehineen valloitti tuon pienen paikkakunnan ja sai asevaraston haltuunsa. Virginian orjaherrat kauhistuivat, sillä jos heidän neekerinsä nyt olisivat saaneet aseita käsiinsä, olisi hirveä verilöyly seurannut. Mutta nämä herrat olivat myöskin tottuneet valppauteen ja rivakkaan toimintaan. Eikä aikaakaan, ennenkun nostoväki oli Harpers Ferryssä. Rynnäkkö tehtiin John Brownin asemaa vastaan ja tulinen tappelu alkoi. Kähäköitsijät puolustivat itseään kuin miehet, mutta sortuivat kuitenkin pian väkivoiman alle. Useimmat kaatuivat kuoliaina paikalle, mutta John Brown itse muutamain lähimpien miestensä kanssa joutui kiinni ja hirtettiin. — Tapaus oli kuitenkin orjaherroille osoittanut ett'ei ollut leikintekoa abolitionistien kanssa, ja John Brownin kuolema kävi heille kalliiksi. Pohjan paras väestö kunnioitti hänen muistoansa niinkuin vapaudensankarin ja marttiiran ainakin, ja viha Etelän miehiä vastaan kiihtyi kiihtymistään.
Tähän aikaan sattui taas uuden presidentin vaali. Lähes kuusikymmentä vuotta olivat demokraatit nyt olleet voitolla ja unionia ystävät tappiopuolella, koska ainoastaan kaksi presidenttiä koko tällä ajalla oli lähtenyt vanhasta federalistisesta eli whig-puolueesta. Etelän valtiolliset hairahdukset ja abolitionistien liike oli nyt kuitenkin melkoisesti muuttanut asiain tilan, niin että jo 1857 vuoden vaalissa unioni-mielinen presidentin-ehdokas oli ollut voittamaisillaan. Kansasin rettelöissä oli, näet, abolitionisteista ja whigeista muodostunut uusi puolue, joka otti nimekseen: republikaanit (tasavaltalaiset), ja tämä se on, joka nyt, v. 1860, vihdoinkin sysää demokraatit vallalta ja valitsee presidentin, joka harrastaa lujaa unionivaltaa ja samalla on abolitionisti.
Miehen nimi on Abraham Lincoln.
Hän oli syntynyt v. 1809 Illinoisin valtiossa — köyhänä kuin rotta. Pienestä pitäen sai hän harjaantua "omatakeiseen työhön". Jonkun aikaa vuodesta suotiin hänen käydä koulua, mutta muutoin — paimenessa. Sitten ansaitsi Aapo poika leipänsä tavallisena päiväläisenä maanviljelys-työssä, sitten veneen-kuljettajana Ohio-joella, pitäen kuitenkin hyvin muistissa vanhat koululäksynsä ja tietomääräänsä laventaen milloin vain oli vähänkin tilaisuutta. Veneen-kuljettajasta yleni hän kauppapalvelijaksi ja pääsi nyt vähän ahkerammmin harjoittamaan lukemisiansa, niin että hän jonkun ajan perästä voi suorittaa ne oikeustieteelliset tutkinnot, joita Amerikassa vaaditaan tavalliselta asianajajalta. Pian kyllä valittiin Lincoln Illinoisin lainlaatijakuntaan ja lähetettiin v. 1846 edusmiehenä kongressiin. Hän oli harvapuheinen mutta teräväjärkinen ja piti lujasti kiinni peri-aatteistaan sekä julkisessa että yksityisessä elämässä. Unionin eheys oli etupäässä hänen valtiollisena silmämääränään, sillä vasta sen kautta pääsisivät, arveli hän, ajan humaniteeti- eli ihmisyys-aatteet, niinkuin orjain vapauttaminen, voitolle. Eikä epäillyt Lincoln asiansa voittoa, vaikka usein näytti synkältä kyllä. Ja tämä sitkeä luottamus pahimmassakin pulassa se oli, joka pelasti unionin.
"Vanha Aapo" — niin häntä leikkisästi nimitettiin — oli kansan lemmikki. Hänen horjumaton rehellisyytensä, iloinen ja leikkisä luontonsa veti kaikkein sydämet puolelleen. Omituiselta mahtoi tuntua suurten Yhdys-Valtain vakaville ministereille, kun tuo pitkä, laiha, roikaleinen, karkeanaamainen ukko kesken juhlallista neuvoskunnan istuntoa yht'äkkiä, jonkun voitto-sähkösanoman saatuaan, hypähti ylös, jaloillaan ja käsillään mitä lystillisimpiä ilon-elkeitä tehden ja mitä vilpittömimpiä hei!- ja hurraa!-huutoja päästäen.
Lincolnin vaaliin vaikutti myöskin demokraatisen puolueen pirstaus, joka tapahtui tähän aikaan. Aina siitä asti kuin orjanomistajat Kansasin asiassa olivat tulleet tappiolle, julistivat he peri-aatteenaan sen kauniin opin, ett'ei territoriot, ei valtiot eikä kongressikaan saisi määrätä oliko orjuus jossakin valtiossa siedettävä vai ei, vaan olisi jokainen Yhdys-Valtain kansalainen oikeutettu omaisuuksineen, siis myöskin orjinensa, asettumaan mihin paikkaan hyvänsä Yhdys-Valtain alueella. Orjuus voitaisiin siten levittää kaikkialle, eikä yksikään valtio saisi sitä poistaa alueeltansa. Presidentti Buchanan itse julisti kannattavansa tätä oppia, mutta Pohjan demokraateille oli se sentään liian paksua, ja he luopuivat puolueesta, jonka äänet siten hajosivat kahtaalle.
Lincoln oli, kun olikin, valittu presidentiksi. Mutta nytkös Etelä raivostui. Se oli jo ennenkin uhannut erkaantua unionista, ja nyt käytiin tuumasta toimeen. Etelä-Carolina teki marrask. 20 p:nä alun ja kehoitti samassa kaikkia muitakin orjavaltioita lähettämään edusmiehiä yhteiseen konventtiin, jonka tuli huhtikuussa seuraavana vuonna kokoontua Montgomeryn kaupunkiin Alabamassa, perustaaksensa erityistä valtiokuntaa eli konfederationia.
Unionin hallitus, s.o. presidentti Buchanan ja hänen ministerinsä orjuuden-järjestelmän nöyriä kätyreitä kaikki tyyni, olivat itse hiljaisuudessa ja kauvan tätä Etelän kapinaa valmistelleet, siten häpeällisesti kavaltaen unionia, jonka palveluksessa olivat. Niinpä sotaministeri Floyd kaikellaisten verukkeiden nojassa oli kuljetuttanut suuret joukot aseita ja ampumavaroja Pohjan varastohuoneista Etelään, ja nämä nyt kaikki olivat kapinoitsijain käytettävissä. Vielä oli muutamia kuukausia jälellä, ennenkun uusi hallitus sai ohjakset käsiinsä, ja tätä aikaa käyttivät, Buchananin hallituksen hiljaisella suostumuksella, etelävaltiot hyväkseen, valmistaen varustuksiaan minkä kerkesivät. Etelä-Carolina erittäinkin oli täydessä hommassa, kokien toimittaa pääkaupunkiaan, Charlestonia, niin hyvään puolustustilaan kuin suinkin. Sitä varten yritti se muun muassa saada haltuunsa Fort Sumter nimistä vahvaa linnoitusta, joka sijaitsi muutamalla, pienellä kalliosaarella noin puoli suom. penikulmaa kaupungista. Sen oli Buchananin hallitus tahallansa jättänyt huonoon kuntoon, jotta se tarvittaessa niin helposti kuin mahdollista joutuisi kapiaoitsijain käsiin. Linnoituksen päällikkö, majori Andersson, joka oli rehellinen mies, oli kauvan pyytänyt apuväkeä ja apu-aseita, mutta turhaan. Nyt vaativat Etelä-Carolinan kapinapäälliköt linnoitusta antautumaan; mutta majori Andersson, joka arvasi unioni-hallituksen kavaluuden, ja omin päinsä oli ryhtynyt kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, antoi jyrkästi kieltävän vastauksen.
Etelä-Carolinan kehoitukseen oli täll'aikaa jo suostunut kuusi etelä-valtiota, nimittäin: Georgia, Florida, Mississippi, Alabama, Louisiana ja Texas. Muut seitsemän orjavaltiota: Maryland, Virginia, Pohjois-Carolina, Kentucky, Tennessee, Missouri ja Arkansas epäröivät vielä. Konventti Montgomeryssa oli rientänyt kokoon nyt jo, heti anastanut nimityksen "kongressi" ja päättänyt perustaa konfederationin kaikkein orjavaltioiden kesken. "Amerikan konfedereerattujen valtioiden" presidentiksi valittiin siten senaatori Jefferson Davis, entinen sotilas, mahtava orjaherra, ponteva teräväpäinen mies, kunnianhimoinen, säälimätön.
Etelä käytti ennakko-aikaansa hyvin. Useimmat unionin linnoitukset ja asehuoneet Mexikon lahden rannalla joutuivat melkein vastustamattansa sen haltuun, unionin sotajoukko Texasissa, 5,000 miestä, antautui suorastaan, ja Etelästä kotoisin olevat upseerit unionin sotaväessä riensivät kotiin, asettuakseen konfederationin lippujen alle. Nostoväki kutsuttiin kokoon ja vapaa-ehtoisia tuli kuin tuhkaa, sillä Etelän valkonaamaiset nuoret keikarit pitivät kovasti tästä "vapaus-sodastaan".
Nämä tapaukset herättivät suurta hämmästystä Pohjassa, ja unionin pelastamiseksi ryhdyttiin vielä sovinnon-hieromisiin. Helmikuussa yhtyi Washingtonissa tätä varten muuan "rauha-kongressi", ja Pohjan edustajat lupasivat että Missouri-kompromissi saatettaisiin uuteen eloon ja karkulaislaki kovennettaisiin. Mutta Etelän miehet vaativat sovinnon perustukseksi lakia, joka avaisi koko unionin alueen seppo selälleen orjuudelle, ja koska Pohja ei tähän voinut suostua, hajosi "rauha-kongressi" saamatta aikaan mitään. — Maaliskuun 4 päivä tuli, ja Abraham Lincoln astui virkaansa. Puheessaan tässä juhlallisessa tilaisuudessa julisti hän tahtovansa viimeiseen hengenvetoonsa saakka puolustaa unionia, ja ankara vakavuus ilmeni hänen kasvoistaan. Matkalla Washingtoniin oli hän jo ollut murha-yrityksen esineenä. Muutamat herrat Etelävaltalaiset olivat sen virittäneet, mutta salaliitto saatiin ilmi, ja Lincoln pääsi eheänä perille, vaikka tosin töin tuskin.
Viimeiseen saakka koki uusi hallitus ehkäistä julkista sotaa ja katseli ikääskuin silmät ummessa, miten Etelän rohkeat soturit veivät toisen linnoituksen toisensa perästä ja anastivat melkein kaikki unionin asevarastot etelässä. Se ei liikuttanut kättänsäkään sitä estääksensä, sillä vielä ei tahdottu kaikkea sovinnon mahdollisuutta poistaa, Mutta jo tuli tapauksia, jotka pakoittivat tosi-tukkanuottaan.
XIX.
Kansalais-sota. Abraham Lincoln.
Ulusses Grant.
Etelä-Carolinan sotajoukkojen päällikkö, kenraali Beauregard, oli valloittanut Fort Sumter'in, pommitettuaan sen varustukset melkein palasiksi. Ja se oli liian julkea sotateko, voidakseen tulla jätetyksi siksensä. Siitä hetkestä lähtien päättää Lincoln ja hänen hallituksensa panna kovan kovaa vastaan ja arvelematta ryhtyä kapinan kukistamiseen. Unioni on pelastettava millä hinnalla hyvänsä. Ja tämä suuri tehtävä ajaa orjakysymyksenkin toiseen sijaan. Ensiksi unionin eheys, vasta sitten, jos asianhaarat myöntävät, neekeri-orjain vapautus.
Nyt alkavassa sodassa oli etu ens'alussa Etelän puolella. Se oli jo kauvan kamppausta valmistanut ja hyvin varustanut itsensä. Entisen hallituksen kavaluuden kautta oli se saanut käsiinsä melkoisen osan unionin asevarastoja ja linnoitettuja paikkoja. Sillä oli käytettävissään sekä unionin paraat upseerit että sotakuntoinen valkoinen väestö, jonka nuorukaiset kaikki olivat hyviä pyssymiehiä, he kun kovasti rakastivat kaikellaista urheilua. Heidän ryhtinsä oli ponteva ja käskeväinen, ja tyytymätön orjaväestö oli heitä opettanut aina olemaan varoillansa. — Pohjan väestö kyllä oli yhtä uskalias ja pelkäämätön, yhtä voimakas kuin Etelänkin — sen se loistavasti sodan aikana todisti —, mutta itse sotilasura sitä ei viehättänyt. Kauppa ja teollisuus eivät kasvata sotaista mieltä. Säännöllinen armeija oli tosin Pohjassakin olemassa, mutta ainoastaan 20,000 miestä, joita tarvittiin rajaseutujen suojelemiseen indiaaneja vastaan. Aseet ja ampumavarat olivat tietysti myöskin vähissä. Mutta — Pohja oli vapaan työnsä kautta rikas, Etelä orja-järjestelmänsä tähden itse teossa verraten köyhä. Ja intoa, uhraavaisuutta oli yltäkyllin olemassa Pohjassa, jos Etelässäkin.
Unionin hallitus osoitti nyt, kun sota oli käynyt välttämättömäksi, mitä suurinta pontevuutta ja tointa. Lincoln ja hänen sotaministerinsä Cameron kutsuivat kokoon nostoväen, ja vapaa-ehtoisia kehoitettiin yhtymään lippujen alle. Niitä tulikin kuin tuulessa, eikä aikaakaan, ennenkun Lännessä ja Washingtonin ympärillä oli 300,000 sotilasta, valmiina uhraamaan henkensä yhteisen isänmaan puolesta. Näiden varustamiseksi tehtiin työtä yöt päivät, ja suuret varastot kiväärejä ja kanooneja ostettiin Euroopasta. 40 miljoonan dollarin kotimainen laina oli saatu heti. Itse Kapitoliumi Washingtonissa tehtiin asehuoneeksi, ja kongressin salit muuttuivat kasarmiksi. Sen alakerrassa leivottiin leipää, ja pengermäin holveista kaikui alituinen vasarain kalke ja palkeiden läähötys. Tästä huolimatta jäi kuitenkin Pohjan varustus vaillinaiseksi. Aseita ei kerjetty valmistaa niin paljon kuin olisi tarvittu, ja sotajoukkojen harjoitus oli kehnonpuolinen. Päällikkökuntaan täytyi ottaa mitä milloinkin saatiin: entisiä sotilaita, jotka sittemmin olivat kääntyneet sivili-uralle, tuntemattomia muukalaisia j.n.e. Alemmat päälliköt olivat itse joteskin harjaantumattomat. Mutta ei auttanut. Sota sai itse kasvattaa. Puutteellisuus maksoi paljon sekä verta että rahaa, mutta Amerikalaiset antoivat mielellään kumpaakin; ja totta vain on että nuo työmiehet, kauppiaat, maamoukat, kirjailijat, asianajajat edistyivät tavattoman rivakasti sodan omassa koulussa.
Heti Fort Sumterin kukistuksen perästä yhdistyi vanha Virginia konfederationiin, ja sen esimerkkiä noudattivat Pohjois-Carolina, Tennessee, Missouri ja Arkansas. Kentucky pysyi uskollisena unionille, mutta Maryland saatiin ainoastaan sinne majoitetun unionin-sotajoukon kautta estetyksi liittymästä kapinaan. — Virginian luopuminen unionista herätti suurta riemua Etelässä, mutta surua Pohjassa. Olihan jalon Yrjö Washingtonin oma kotivaltio siten käynyt uskottomaksi hänen suurelle elämän-työlleen, unionille. Ja vielä pahempaa oli se että unionin pääkaupunki, jonka ainoastan Potomak-joki eroittaa Virginiasta, täten joutui kovan vaaran alaiseksi. Washingtonin valloittaminen tulikin Etelän tärkeimmäksi silmämääräksi, kuten unionistit puolestaan etupäässä tähtäilivät Richmondia, Virginian pääkaupunkia, joka pian myöskin tuli konfederationin pääkaupungiksi. Tällä tavoin oli Virginiasta arvatenkin tuleva sotanäyttämön tärkein osa, ja sielläpä itse teossa taisteltiinkin suurimmat ja ratkaisevimmat tappelut.
Mutta kovia otteluja oli muuallakin. Ja toisinaan tapeltiin yhtä haavaa monessa eri paikassa. Niinpä sanotaan että unionin lippujen alla v. 1864 koko 1,200,000 miestä oli eri tahoilla yht'aikaa sotimassa. Kummallakin puolueella oli mitä erinomaisimmat aseet, mitä parahinta nyky-ajan keksintö oli aikaan saanut. Kauheasti kaatui väkeä molemmin puolin, ja äärettömiä rahasummia oli liikkeellä. Pohjan valtiovelka, joka sodan alussa oli ollut 64 miljoonaa dollaria, oli sen lopussa kolmatta miljaardia eli kolmattatuhatta miljoonaa. Edellisissä suurissa sodissa oli armeijain vielä täytynyt liikkua huonoilla teillä, ja niiden kuljetus oli ollut sangen vaivaloista. Nyt oli jo paljon rautateitä, ja niiden avulla lennätettiin armeija-osasto yht'äkkiä toisesta päästä sotanäyttämöä toiseen, ja niin törmäsivät usein yhteen äärettömät laumat. Varsinkin Pohja oli mestarina käyttämään rautateitä hyväkseen, ja tämäpä taito vaikuttikin varsin melkoisesti sen lopulliseen voittoon. Haavoitettujen hoito oli kummallakin puolen aivan erinomainen, ja tästä kunniasta saa Amerika paraasta päästä kiittää uhraavia, toimekkaita naisiaan, jotka apuineen olivat saapuvilla joka paikassa ja kokosivat suuria summia tähän tarpeesen. — Ylipäällikköjen valinnassa oli unionin hallitus kauvan joteskin onneton. Joukko epäröiviä, taitamattomia kenraaleja seurasi toinen toistaan, kunnes viimein satuttiin saamaan ne miehet, jotka olivat paikallansa. McClellan oli oivallinen järjestäjänä ja vaikutti semmoisena erinomattain tehokkaasti, mutta tappelutanterella hän hidasteli ja aprikoitsi liikaa, niin että moni sopiva tilaisuus pääsi hänen kynsistänsä. Hän oli Potomak-armeijan päällikkö. Ulysses Grant ja Sherman alkoivat uransa pienillä päällikkötoimilla Lännessä, kunnes heidän kuntonsa sittemmin tuli tutuksi ja tunnustetuksi ja he saivat tärkeät paikkansa. — Etelällä sitä vastoin oli alusta alkaen monta erinomaista sotapäällikköä, joiden joukosta varsinkin on mainittava Robert Edmund Lee, ammatiltaan sotilas. Hän oli kunnostanut itseänsä sodassa Mexikoa vastaan, ja kun hänen kotivaltionsa, Virginia, yhtyi konfederationiin, arveli hän velvollisuudekseen astua sen palvelukseen, vaikk'ei hän puolestaan hyväksynyt orjuuden-laitosta. Lee oli varovainen niinkuin McClellan, mutta samalla päättäväinen ja yritteliäs. Sotamiehet pitivät hänestä paljon. Heidän lemmikkinsä oli myöskin kenraali Jackson, nuori, tulinen, hurjan rohkea herra, joka — kuten meidän mailla kerran Kulneff — äkki-arvaamatta, kuin tuuliaispää, milloin missäkin karkasi jonkun vihollisparven kimppuun, voitti sen ja katosi, ilmestyäkseen seuraavana päivänä toisessa paikassa ja toista vihollisjoukkoa vastaan. Hänelle oli annettu etunimi "Stonewall" (Kivimuuri) sen levollisen pontevuuden tähden, jota hän vaaran hetkinä aina osoitti. "Stonewall" Jackson kaatui pian kesken loistavaa uraansa, tarvitsematta nähdä sen asian perikatoa, jota hänen miekkansa palveli.
Mitään täydellisempää kertomusta siitä jättiläis-taistelusta, joka nyt seurasi, ei kai lukija meiltä odottanekkaan. Kirjamme tarkoitus sallii meidän ainoastaan tapausten joukosta tuoda esiin ne pääkohdat, jotka tehokkaimmasti vaikuttivat sodan menoon ja unionin lopulliseen voittoon.
Ensimäinen suuri ottelu tapahtui heinäk. 21 p:nä 1861 Virginiassa noin 5 suom. penikulmaa eteläpuolella Washingtonin kaupunkia, Bull Run nimisen pienen joen luona, missä unionistit McDowell'in johdolla karkasivat konfedereerattujen kimpuun, joita johti kenraali Beauregard, — sillä seurauksella, että unionistit ajettiin Potomak-joen pohjoispuolelle ja suoraa päätä takaisin Washingtoniin. Jos Beauregard nyt olisi heti jatkanut voitollista etenemistään, niin kenties pääkaupunki olisi hukassa ollut; mutta häntä arvelutti, ja sopiva tilaisuus liukui hänen käsistään.
Lincolnin hallitus ryhtyi nyt ponteviin toimiin pääkaupungin puolustusta varten, ja McClellan harjoitutti hyvällä menestyksellä uusia sotilaita, joita suuret joukot kutsuttiin kaatuneiden sijaan. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin uudestaan uskalsi vihollisen kimppuun.
Täll'aikaa oli kuitenkin unionistien laivasto pitänyt Etelän satamia sulussa ja voittanut takaisin kaikki unionin linnoitukset Pohjois-Carolinan rannikolla; mutta kaikkein tärkein tapaus oli New Orleansin kukistus ensimäisinä päivinä vuodesta 1862. Huolimatta Etelävaltalaisten erinomattain hyvistä varustuksista, sai sen viimeinkin amiraali Farragut kiedotuksi tuliensa väliin, ja kaupunki antautui. Voitto oli tärkeä sen puolesta, että Pohjan laivasto nyt taas voi ruveta toivomaan päästäksensä hallitsemaan Mississippi-jokea ja siten pitämään läntisiä orjavaltioita erillään itäisistä. Tätä tarkoitusta edistettiin niinikään useiden Kentuckyssä, Missourissa ja Tennesseessä olevien linnoitettujen paikkain voittamisella Pohjalle, jotka jo aikaisin olivat joutuneet konfedereerattujen haltuun. Mutta vielä esti Pohjan etenemistä Mississippi-joella useat linnoitukset Arkansasin ja Mississippin välisellä pitkällä rantakaistaleella, ja vahvin näistä oli Vicksburg niminen linnoitus joen itärannalla. Sen valloitusta nyt erittäinkin tarkoittivat unionistien sotatoimet Lännessä.
Idässä tapahtui maaliskuun alussa 1862 suurenmoinen meritaistelu Hampton Roads'illa Virginian rantavesillä. Siinä mittailivat voimiansa pansarilaiva Merrimac ja John Ericsson'in maailman-mainio Monitori, — ens' kertaa kuin nämä aselajit astuvat esiin. Etelän suuri uudenaikainen meritursas, Merrimac, jonka se jo sodan alussa oli anastanut haltuunsa unionilta, upotti sanotun kuun 8 p:nä kaksi unionin suurta sotalaivaa, jotka olivat puusta, helposti meren syvyyteen; mutta seuraavana päivänä tuli Ericssonin kummitus ja hyökkäsi Merrimac'in kimppuun, joka — niin rautakylkinen kuin olikin — pahasti runneltui ja oli pakoitettuna pötkimään sataman turviin. Monitori sai pian useampia kumppania, jotka tunkeusivat sisään Etelän satamiin, ja Etelä hävitti viimein itse koko tuon kerran niin kauhean Merrimac'insa, estääksensä sitä joutumasta unionistien haltuun.
Paljon vahinkoa unionille tekivät kuitenkin Etelän kaapparit, jotka kaikilla merillä ajoivat ja ryöstivät Pohjan kauppalaivoja. Kuuluisin noista ryöstölaivoista oli Alabama, joka oli rakennettu Englannissa ja usein kävi parantelemassa vammojaan Englannin satamissa. Muutenkin vanhassa emämaassa aivan julkisesti, varsinkin aatelis- ja kauppamies piireissä, pidettiin Etelävaltain puolta, ja kerran — kun unionistit olivat vanginneet kaksi konfedereerattujen lähettilästä, jotka englantilaisessa laivassa matkustivat Euroopaan pyytämään apua valtioillensa — huudettiin jo sotaa Pobjois-valtioita vastaan; mutta lordi Palmerston, joka silloin oli Englannin hallituksen etupäässä, sai kuitenkin maltillisilla ja viisailla toimillaan kansansa hillityksi.
Hampton Roads'in meritappelujen perästä alkoi uudestaan sota Virginiassa. McClellan kulki meritse Yorktowniin, edetäkseen sieltä Richmondia vastaan, jota nyt ja sittemmin unionistit erittäinkin kokivat kukistaa. Mutta kesäk. 26 p:nä kärsi hän tuntuvan tappion Chickahominyn joen luona ja pakoitettiin peräytymään takaisin Yorktowniin. Yritys, joka maksoi paljon verta, oli mennyt hukkaan, ja McClellan sai käskyn rientämään Washingtonin avuksi, jota kenraali Lee nyt, tehtyään kierroksen Marylandiin, uhkasi selästä päin. McClellan kiiti kuitenkin vaarallista vihollistaan vastaan ja pakoitti hänet, Antietamin ankaran tappelun perästä, peräytymään takaisin Virginiaan.
Tämän perästä erkani McClellan Potomak-armeijan päällikkyydestä, koska hänen mielestään unionin hallitus ja sotaministeri liian paljon sekaantui itse sodankäyntiin. Hänen paikalleen astui ensiksi Burnside, sitten Hooker, mutta vielä huonommalla menestyksellä, sillä Hooker joutui jo toukok. 2 p:nä Chancellorsvillen luona peräti tappiolle taistelussaan Lee'tä ja Jacksonia vastaan. Tässä tappelussa kadotti Etelä kuitenkin uljaan "Kivimuurinsa" Jacksonin, jonka muuan oman väen sotamies erehdyksessä ampui, luullessaan häntä joksikin viholliseksi upseeriksi.
Lee tahtoi nyt käyttää voittoansa hyökätäkseen uudestaan Marylandiin ja etenikin Gettysburgiin saakka Pennsylvaniassa; mutta täällä voitti hänet heinäk. 4 p:nä 1863 kenraali Meade, Potomak-armeijan uusi, taitava ja voimakas päällikkö. Lee peräytyi takaisin Potomak-joen toiselle puolelle.
Olemme jo edellisessä maininneet Ulysses Grant'in nimen. Hän oli nahkakauppiaan poika Ohiosta, oli harjoittanut sota-opintojaan Westpointissa ja Mexikon sodassa, oli sitten elättänyt itseään karttojen piirustuksella ja viimein, kun tämä toimi ei voinut miestänsä elättää, ruvennut isänsä apumieheksi nahkakaupassa. Kansalais-sodan syttyessä tuli hän ensin muutaman vapaajoukon päälliköksi, sitten suuremman, Tennesseessa toimiskelevan sotaväen-osaston johtajaksi. Grantia ei ens' alussa arveltu muuta kuin varsin keskinkertaiseksi sotilas-ky'yksi, ja hän saikin ensimmältä muutamassa tappelussa aika lailla selkäänsä, mutta viisastui vahingosta ja menetteli siitä lähin erinomaisella tarkkuudella toimissaan, punniten suunnitelmiansa joka puolelta. Miten olikaan, onnistui hänen, monta voittoa saatuansa, ajaa konfedereeratut pois läntisestä Tennesseesta; ja nyt sai hän Lincoln'ilta suoritettavakseen erinomaisen tärkeän tehtävän. — Vahva Vicksburgin linna ja kaupunki Mississippin rannalla esti yhä vielä vapaata laivakulkua joella ja oli sen ohessa läntisten ja itäisten orjavaltioiden yhdyssiteenä. Sitä arveltiin melkein mahdottomaksi valloittaa. Metsät ja järvet suojelivat sen selkää, ja itse se sijaitsi jyrkällä kalliolla. Mutta Grant ja hänen alapäällikkönsä William Tecumseh Sherman menivät Mississippin yli Vicksburgin alapuolella, etenivät metsäin halki linnan takareunoille, valloittivat etuvarustuksista toisen toisensa perään, voittivat kaupungin avuksi rientävän kenraali Braggin ja ryhtyivät sitten kaupungin pommitukseen, — sillä menestyksellä, että ylpeän Vicksburgin viimein täytyi antautua, vieläpä juuri Amerikan itsenäisyyden-julistuksen vuosipäivänä, heinäk. 4:nä, jolloin, kuten vasta kerroimme, myöskin kenraali Meade idässä sai voittonsa Gettysburgin luona.
Vicksburgin kukistus oli kukistamaisillaan koko konfederationin. Nyt ei sillä enää ollut odottamistakaan mitään apua Mississippin takana olevista valtioista. Voimat alkoivat vähetä ja uupua, ja mikä pahinta oli, Etelän väestön innostus ja uhraavaisuus laimeni laimenemistaan. Ainoastaan joku onnellinen sattuma saattoi enää konfederationin pelastaa, ja kenraali Leen miekkaan katseltiin vielä ikääskuin viimeiseen olkikorteen, jota hukkuva tavoittelee. Ainoastaan Jefferson Davisin hirmuvallan-tapainen hallitus pystyi vielä pitämään sotaväkeä ko'ossa ja johonkin määrin täyttämään armeijan aukkoja. Yhteen aikaan aiottiin jo täyttä totta varustaa neekerit aseilla — niin suuri oli väen-puute — ja pakoittaa heitä tappelemaan isäntäkultien puolesta; mutta tämä epätoivon keino jäi toki käyttämättä.
Siihen oli sitä vastoin Pohja hyvällä menestyksellä ryhtynyt. Kaikki neekeri-orjat, jotka karkasivat unionin sotajoukkojen puolelle, julistettiin jo sodan alussa vapaiksi, ja niitä käytettiin sitten enimmiten linnoitustöissä, mutta myöskin valkoisten riveihin pistettyinä sotureina otteluissa, joissa he tappelivat kiitettävällä urhoudella. Mutta tammikuun 1 p:nä 1863 ilmestyi vihdoin Lincolnin suuri julistus, jonka kautta kaikki kapinamiesten omistamat neekerit vapautettiin ikuisiksi päiviksi orjuudesta; ja nyt järjestettiin kokonaisia neekeri-rykmenttejä.
Vicksburgin kukistuksen perästä teki Grant lyhyen ja loistavan sotaretken itäiseen Tennesseehen, jolloin kenraali Bragg perin pohjin voitettiin; ja nyt nimitettiin Grant unionin kaikkein sotajoukkojen ylipäälliköksi. Ansiokas Meade pysyi Potomak-armeijan päällikkönä, mutta sen varsinaiseksi johtajaksi tuli niinikään Grant itse. Ja jo ruvettiin täydellä todella ahdistamaan Richmondia, konfederationin pääkaupunkia. Mutta se oli hyvin varustettu ja vallitettu, ja Grant ajoi koko 1864 vuoden kestäessä laumansa turhaan sen vallikanoonain kitoja vastaan. Sen ohessa teki kaupungin puolustaja, kenraali Lee, tuon tuostakin onnistuneita hyökkkäyksiä ulos pesästään; ja verta vuoti tulvanaan kaupungin ympärystön metsissä. — Nyt rakensi puolestaan Grantkin lujia vallituksia, joiden turvaan hän vetäytyi; ja viholliset seisoivat monta kuukautta vastatusten toisiansa, mylvien ja mulkoillen toinen toisensa puolelle kuin kaksi kytkettyä härkää. Viimein Grant kuitenkin vähitellen siirti vasemman siipensä James-joen toiselle puolelle, jonka rannalla Richmond sijaitsee, ja uhkasi siten Leen peräytymis-linjaa. Mutta hänen tätä tehdessään, hätyytti häntä Lee voimiensa takaa; ja hirveän verisiä tappeluja oli taaskin melkein alinomaa. Näissä tappeluissa kunnosti itseään suuresti nuori hevosväen-kenraali Scheridan, Grantin oma oppilas, joka äsken oli ajanut melkoisen konfedereeratun sotavoiman pois Marylandista. Scheridan oli nyt saapunut hyvään aikaan Potomak-armeijaa auttamaan ja tämän kanssa yhdessä ahdistamaan Etelävaitain sotajoukkoa Richmondissa ja sen ympärillä. Tämä sotajoukko suljettiinkin nyt vähitellen yhä ahtaamman piirin sisään. Paitsi Grantia ja Sheridania oli Lee'llä tällä haavan vastaansa myöskin Sherman, joka oli syössyt Georgiaan, voittanut ainakin 20:ssä tappelussa Etelän joukot, valloittanut Augustan ja Savannahn kaupungit ja viimein edennyt kapinan pesävaltioiden, Etelä- ja Pohjois-Carolinan, kautta Virginian rajalle, sulkeaksensa Lee'ltä tien, jos tämä yrittäisi peräytymään etelään päin. Siten oli unionin liput liehuneet Etelän tärkeimmän alueen halki, ja Etelä tunsi jo itsensä nöyryytetyksi. Mutta lähellä oli jo sekin hetki, jolloin Richmondinkin oli nöyrtyminen. Sen varat olivat niukalla, tuonti kaupunkiin kovin vaikea, ja supistumistaan supistunut armeija ei enää tahtonut riittää laveiden linjain miehittämiseen.
Maaliskuun 29 päivänä alkoi Grant yleisen hyökkäyksen Richmondin linjoja vastaan, ja kovasti häntä kyllä vastustettiin, vaan eipä kuitenkaan niin kovasti kuin ennen. Huhtikuun 2 p:nä olivat ulkolinjat unionistain hallussa; ja huomaten asemansa mahdottomaksi peräytyi Lee pois, koettaakseen yhdistyä Etelän sotajoukkoon Pohjois-Carolinassa. Mutta silloin sulki yht'äkkiä Sheridan tien hänen edeltänsä, samalla kuin Grantin muut joukot ahdistivat takaa ja sivultapäin. Jo aikoi Lee yrittää raivaamaan itselleen tietä vihollisten läpi; mutta kaikki leipävarat olivat loppuneet, ja Scheridanin takana odotti, jos hän pääsisikin tämän joukkojen läpi, Shermanin vahva armeija. Ei siis tahtonut Lee vuodattaa uskollisten miestensä viimeistä veripisaraa. Huhtikuun 9 p:nä 1865 teki hän Appomaltox Courthouse'ssa Grantin kanssa antaumus-sopimuksen, jonka mukaan siis Leen vielä lähes 50,000 miehen vahvuinen sotajoukko riisui aseensa. Siinä meni kapinoitsijain viimeinen toivo; sillä kenraali Johnstonin pienempi armeija-ososto Pohjois-Carolinassa ei nyt enää yrittänytkään mitään sanottavaa vastarintaa, vaan antautui melkein kohdastaan. Pitkällisempi niskoitteleminen voitollista unionia vastaan olisi ollut hulluutta. Kapina oli kukistettu. Unionistit marssivat sisään Richmondiin, joka nurisematta avasi porttinsa.
XX.
Uudestaan rakentaminen.
Amerika meidän päivinämme.
Unioni oli pelastunut. Siinä voiton ensimäinen, suoranainen seuraus. Ja siitä itse teossa on johtunutkin näiden Amerikan Yhdys-Valtain turvallisuus ja menestys. Ainoastaan kokoontunut keskusvalta oli aikoinaan nämä kukoistavat siirtokunnat voinut vapauttaa vanhan emämaan hallituksen rasittavasta ikeestä; ainoastaan luja liitovalta on voinut samat siirtokunnat vapauttaa sisällisistä mätähaavoista ja ruveta oikeaa vapautta luomaan. Kansalais-sodan kauhut olivat kuitenkin olleet liian suuret, että voittajat nyt olisivat voineet käyttää voittoansa kukistettujen masentamiseksi. Ei mitään meluavaa riemuhuutoa kuulunut, ei mitään kostoa pyydetty. Ja se on luettava jalojen voittajain ikuiseksi kunniaksi. Jonkun ajan kuluttua seurasi yleinen anteeksi-anto kaikille kapinoitsijoille, heidän johtajillensakin. Jefferson Davis, joka otettiin kiinni pakoretkeltä, sai tosin yhden aikaa istua vankeudessa, mutta päästettiin sitten vapaaksi.
Pohjan ja vapauden voiton hiljaista iloa häiritsi kuitenkin kohta sodan loputtua kauhea tapaus. Abraham Lincoln, joka marraskuussa edellisenä vuonna oli suurella enemmistöllä uudestaan valittu presidentiksi ja aina tarkoin silmin valvonut unionin parasta, sai murhamiehen käden kautta surmansa. Huhtikuun 14 p:nä illalla istui hän ynnä vaimonsa ja muutamain ystäväinsä kanssa teaterissa, kun kesken näytelmää yht'äkkiä muuan mies hiipi heidän loosiinsa ja takaapäin ampui laukauksen revolverista Lincoln'in niskaan. Presidentti kaatui heti tuoliltaan lattialle. Murhaaja hyppäsi alas saliin, sänttäsi ylös näyttämölle ja huusi, kääntyen yleisön puoleen ja murha-asettansa heiluttaen: "Nyt on Etelä kostettu!" Tuossa paikassa oli hän poissa. Kaikki oli tapahtunut parissa silmänräpäyksessä. Mutta Lincoln kuoli seuraavana aamuna, tulematta sitä ennen enää ollenkaan tietoihinsa. Murhaaja, muuan raivostunut etelävaltalainen, nimeltään Booth ja näyttelijä ammatiltaan, pääsi pakenemaan Virginiaan, jossa kuitenkin takaa-ajava ratsumiesjoukko hänet saavutti ja ampui kuoliaaksi, hänen yrittäessään vastarintaa.
Myöskin valtiosihteeri Seward tuli samana iltana pahasti haavoitetuksi erään toisen höperön kautta, joka oli tunkeunut hänen kotiinsa häntä murhaamaan. Näistä veritöistä ei kuitenkaan saa suoranaisesti syyttää kapinan johtajia; he eivät olleet ketäkään semmoisiin yllyttäneet. Mutta toiselta puolen täytyy myöntää että he paljon vaikuttivat puoluevimman kasvattamiseen; ja puoluevimma kasvatti murhaajat.
Sodan loputtua hajosivat armeijat, ja kukin palasi jälleen rauhallisiin toimiinsa. Ja mitä ihmeellisintä tässä hajauksessa oli ett'ei mitään häiriöitä syntynyt. Löysää, joutilasta väkeä ei jäänyt mihinkään muiden ihmisten rasitukseksi, vaan kaikille näkyi rikkaassa Amerikassa työtä löytyvän.
Paljon oli tämä sota maksanut sekä varoja että verta. Puhumattakaan niistä dollari-miljaardeista, jotka se oli niellyt, olivat yksistään pohjois-valtiot menettäneet, kuten lasketaan, 275,000 ihmishenkeä, ja Etelästä oli kai myöskin sen reippain nuoriso jäänyt tappotanterelle. Mutta toiselta puolen olivat kuitenkin sodan tulokset äärettömän suuret. Paitsi sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdys-Valtain eheys nyt oli lopullisesti voitettu ja saatu turvatuksi, niin oli sama veljes-taistelu myöskin kantanut toisen hedelmän, joka on jaloimpia mitä mikään sota koskaan on tuottanut: Orjuus tuli lakkautetuksi unionin koko alueella. Onneton musta ihmisrotu pääsi vapaaksi vuosisatoja kestäneistä kahleistaan. Olemme jo maininneet Lincolnin julistuksen tammikuun 1 p:ltä 1863. Sitä seurasi helmikuun 3 päivänä 1865, jolloin konfederationi veti viimeisiä henkäyksiään, uusi julistus, joka kerrassaankin teki kaikki orjat Yhdys-Valtain rajojen sisäpuolella vapaiksi ihmisiksi, huolimatta siitä olivatko he kapinoitsijain vai muiden orjia.
Garrisonin ja Phillipsin työ ei ollut hukkaan mennyt. Ja he saivat itse nähdä voittonsa päivän. Mutta, jos näiden abolitionistien harras intoisnus oli ihmisten mielet herättänyt tajuamaan orjalaitoksen sopimattomuutta vapaalle kansalle, niin on kunnia tuon mätähaavan poistamisesta myös suureksi osaksi annettava maltilliselle, mutta valppaalle Abraham Lincolnille, joka julistuksellaan helmikuun 3 p:ltä pystytti itselleen ijäti kestävän muistopatsaan.
Neekeri ja mulatti Yhdys-Valloissa olivat nyt vapaita miehiä, mutta he eivät vielä olleet kansalaisia. Persoonallista vapautta ei enää kenkään voinut heiltä riistää, mutta heidän pääsemistään täydellisiin kansalais-oikeuksiin vastustivat Etelän valkonaamaiset pohatat vielä kynsin hampain. Presidentti Andrew Johnson, joka Lincolnin kuollessa oli, varapresidenttinä ollen, astunut hänen paikalleen, oli itse kotoisin Etelästä, mutta unionisti mielipiteiltään. Hän tahtoi että nuo vasta kukistetut kapinavaltiot heti ja ilman muitta mutkitta julistettaisiin täysin oikeutetuiksi jäsenkunniksi unioniin; mutta kongressi ja sen kanssa Pohjan väestö ei tahtonut niille antaa entisiä oikeuksia, ennenkun ne olisivat selittäneet tunnustavansa valtiosäännön 14 artikkelia, joka, kuten nyt erinäisellä lisäyksellä nimenomaan julistettiin, koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan — siis vapautettujen neekerienkin — persoonallisia vapauksia ja oikeuksia. Kunnes nämä valtiot tämän tunnustaisivat, jaettaisiin ne — niin tahtoi kongressi — sotilaspiireihin, joissa unionin hallituksen määräämä käskynhaltia sotaväen avulla suojelisi vapautettuja neekereitä heidän entisten herrainsa kostosta, jota syystä kyllä peljättiin. Kongressi ajoi, huolimatta presidentin kiivaasta vastarinnasta, asiansa perille. Neekeri ja mulatti julistettiin kongressin päätöksellä huhtikuun 8 päivältä 1866 täysin oikeutetuiksi kansalaisiksi; ja "Uudestaan-rakentamisen" työ — kuten tätä Etelän asiain järjestämistointa nimitettiin — rupesi onnistumaan. Presidentti Johnsonin ja kongressin väli oli täll'aikaa jo käynyt niin riitaiseksi, että Johnson vedettiin oikeuteen rikoksesta Yhdys-Valtain lakeja vastaan. Kongressi oli, käyttäen valtiosäännöllistä oikeuttaan, hänen syyttäjänsä, ja presidentti tosin lausuttiin syytöksestä irti, mutta kongressin hyväksymät lait ja hankkeet pysyivät voimassa. Vuonna 1869 erosi Johnson tavallisessa järjestyksessä, ja hänen sijaansa valittiin Ulysses Grant, jonka aikana presidentin ja kongressin väli jälleen vakaantui, koska tämä kelvollinen mies ymmärsi ylläpitää unionin arvoa ja pontevasti turvata mustien oikeuksia Etelässä.
Uudestaan-rakentamisen työ oli onnistunut siihen määrään, että toinen kapinavaltio toisensa perästä tunnusti valtiosäännön 14 artikkelin siinä merkityksessä kuin sille nyt oli annettu, jolloin asianomainen valtio jälleen pääsi täysin oikeutetuksi jäsenkunnaksi unioniin ja siis saattoi uudestaan ruveta omia sisällisiä asioita hoitamaan ilman unionin hallituksen välityksettä. 1871 oli kaikki valtiot jälleen edustettuna kongressissa.
Mutta tätä pitkällistä uudistustyötä häiritsi kuitenkin kaiken aikaa entisten orjaherrain sanomaton viha sitä onnetonta ihmisrotua vastaan, joka nyt ilman omaa vaikutustansa oli saavuttanut yhtäläisen yhteiskunnallisen arvon lain edessä kuin he itse. Vaikka unionin sotaväkeä oli majoitettuna ylt'ympäri Etelää mustien suojelemista varten, tiesivät Etelän ylpeät ylimykset — nuo samat, jotka aina olivat itseään demokraateiksi, kansanvaltaisiksi nimittäneet — keksiä jos joitakin keinoja entisten orja-parkain kiusaamiseksi. Niinpä muodostui salaisia seuroja, joihin kuului valkoisia kansalaisia kaikista ihmisluokista ja jotka ottivat varsinaiseksi työkseen piiskata, rääkätä ja tappaa neekereitä, milloin nämä vain yrittivät käyttämään äänestys-oikeuttansa taikka millä tavalla hyvänsä pyrkimään kilpailuun valko-ihoisten kanssa. Näiden seurojen toimivat jäsenet ratsastivat välin yksitellen, välin parvittain, usein suurissa joukoissa — sekä itse että hevoset verhottuina aaveentapaisiin valepukuihin, niin että näyttivät kauheilta, irvistäviltä kummituksilta — paikasta paikkaan, panemassa käytäntöön hirveän kosto-oikeuden verituomioita semmoisia neekereitä vastaan, jotka uskalsivat käyttää valtiollisia ja yhteiskunnallisia oikeuksiansa taikka asettua valkoisen miehen kilpailijaksi jollakin toimi-alalla. Nämä salaisen kosto-oikeuden palvelussotilaat, "Ku-Klux'it" eli "Ku-Klux-Klan'it", kuten heitä nimitettiin, olivat niin mahtavana voimana Etelässä, että unionin hallituksen asettamat järjestysmiehet usein eivät voineet mitään heitä vastaan. Kosto-oikeus oli "valtiona valtiossa", jota vastustamaan oli varsin vaarallista nousta. "Päähallitus katseli" —sanoo muuan kertoja näiltä ajoilta — "levollisesti asiain menoa, kun onnettomia neekereitä armottomasti ruoskittiin, miehet temmattiin vuoteistansa ja hirtettiin, naiset häväistiin, talot poltettiin." —Ulysses Grantin voimakas käsi vihdoinkin eai nämä hirmutyöt taukoomaan, ja "Ku-Klux'it" hajaantuivat; mutta mitään yleisempää rangaistusta salaisten kosto-seurojen jäsenille ei seurannut, sillä jäsenenä niissä oli melkein joka toinen valko-ihoinen Etelän mies.[18]
Entiset orjat olivat täten kyllä saavuttaneet laissa tunnustetun yhdenvertaisuuden valko-ihoisten kanssa, ja heidän vapaa asemansa oli jotakuinkin turvattu; mutta vapautuksen kautta olivat he itse teossa jääneet oman onnensa nojaan. Mistä saada heille työtä ja jokapäiväistä leipää? Taitamattomat ja tietämättömät kun olivat, oli heille melkein mahdotonta itse pitää huolta itsestään. Siinä aukeni taas entisille abolitionisteille lavea työ-ala, sillä vanhat orjan-isännät kiukuissaan eivät tietysti laisinkaan edistäneet neekerien vaurastumista. Abolitionistit nyt panivat kaikki voimansa liikkeelle, hankkiakseen mustille työtä, toimittaakseen heidän lapsilleen opetusta, antaakseen nälistyneille ruokaa ja alastomille vaatteita. Ja tätä abolitionistien harrastusta on kestänyt meidän päiviimme saakka. Vaikein tehtävä heillä kuitenkin on niiden ennakkoluulojen poistamisessa, jotka valko-ihoisissa yhä vielä melkein entisellä voimallaan vallitsevat mustaa rotua vastaan, joka taas juuri tällä hetkellä näkyy olevan mitä ilkeimmän vihan ja vainon alaisena Pohjois-Amerikan Etelässä. —Painatamme tähän, näiden ja muidenkin Pohjois-Amerikan nykyisten valtiollisten olojen valaisemiseksi, muutamia otteita eräästä Pohjassa ilmestyvästä sanomalehdestä ("Chicago Daily News Record") vuodelta 1892, jonka kuvausten kanssa muutkin viestit pitävät yhtä:
Siitä saakka — lausuu lehti — kuin Etelävaltiot v. 1876 unionin sotaväen poistumisen kautta saivat kätensä vapaiksi, ovat ne yhä kiivaammasti ruvenneet vaatimaan suurempaa erikois-itsenäisyyttä, "home rulea". Amerikan kansa on kallistanut korvansa niille vaatimuksille, joita toinen puoli Etelän väestöstä on tuonut esiin, samalla kun toinen vaikeni tai jätettiin kuulematta milloin vain se joskus uskalsi nostaa ääntänsä. Musta Etelä heitettiin taaskin valkoisen valtaan. Hallituksen ohjakset siirtyivät niiden käsistä, jotka olivat taistelleet unionin kannattamiseksi, niiden haltuun, jotka olivat sitä ankarimmin vastustaneet. Tuo uudestaan vallalle päässyt vanha ylimystö oli pian unohtanut sodan kovat opetukset ja pyrki taasen tarmojensa takaa palauttamaan valko-ihoisten ylivaltaa. Se teki kaikki minkä suinkin voi, musertaakseen vasta vapautettujen mustien rohkeuden ja intoisuuden. Mutta koska kuitenkin pian saatiin kokea ett'ei tämä —niiden valtiosäännön lisäysten tähden, jotka sota oli tuottanut —käynyt päinsä laillisia muotoja noudattamalla, heitettiin lain koneisto kokonaan syrjään ja valta pantiin roskaväen käsiin. Veruke oli kuitenkin keksittävä, kansan silmien sokaisemiseksi ja peljätyn vastarinnan häätämiseksi, — ja niinpä keksittiin tuo syytös, että muka neekerit tekevät väkivaltaa valkoisille naisille. (Tämmöisiä juttuja tietävät itse teossa sanomalehdet varsin usein kertoa.) Ja tämän syytöksen tekevät miehet, jotka itse kehuvat olevansa naisellisen puhtauden suurimpia voittajia ja jotka ovat käyttäneet orja-herrain raakaa valtaa luodakseen maailmaan mulatti-rodun! Pohjan väestölle kerrotaan kuitenkin että neekerit tapetaan hyvistä syistä, että lynch-rangaistus (väestön toimeen-panemat "kuoleman-rangaistukset" eli ihmistapot ilman oikeuden välityksettä taikka päin vastoin tuomio-istuimen tuomiota) on ylläpidettävä, jotta muka neekerien solvaukset valkoisia naisia vastaan saataisiin taukoomaan. — Lehti tekee sitten laskun, jonka mukaan yksistään tänä vuonna (1892) etelävaltioissa lynchattujen neekerien lukumäärä tulee nousemaan noin 400 henkeen, koska vallattomuus viime aikoina on ollut aivan tavattoman hurja; jonka ohessa edellisinä vuosina niin ikään on tällä tavoin tapettu sadottain mustia — kansalaisten kautta niissä valtioissa (lausuu lehti), joiden viranomaiset paljon useammin auttavat ja tukevat murhaajia kuin kokevat kannattaa lakia ja oikeutta. Nyt, niinkuin orjuuden päivinä, pidetään lakia liian kalliina jalokivenä, että sitä saattaisi käyttää mustan miehen hyväksi. Hän on lain ulkopuolella, arvellaan. Jos hän rohkenee käyttää äänestys-oikeuttansa, tulee hän ammutuksi; jos hän lyöpi valkoista miestä, tulee hän ammutuksi; jos hän katselee valkoista naista, tulee hän ammutuksi; jos hän on lainkuuliainen kansalainen, joka hoitaa omia asioitaan ja saavuttaa taitoa jossakin ammatissa, pidetään häntä vaarallisena ja hän tulee ammutuksi. Ei valtioiden eikä unionin lait häntä suojaa. Kun hän lynchataan, ei komenneta sotaväkeä liikkeelle järjestystä ylläpitämään. Jos hän puolustaa itseänsä, kuten äskettäin tapahtui muutamassa paikkakunnassa, niin julistetaan tämä heti piiritystilaan ja sotaväkeä lähetetään paikalle kukistamaan "kapinaa". — Etelän sanomalehdistö on saman lynchauksia toimittavan roskaväen käsissä, jotta harvoin saadaan oikeita tietoja asiain menosta. — Toiselta puolen on sodan loputtua kaikissa etelävaltioissa tuskin viittä valkoista tullut hirtetyksi neekerimurhasta, semmoista pidetään melkein yhtä luvallisena kuin jäniksen-ajoa. Sitä harjoitetaan melkein yhtä reippaasti kuin urheilua, ja kaikki yhteiskunnan luokat ovat siinä yhtä innokkaita. — — Jos neekerit käyttäisivät itsepuolustusta roskaväkeä vastaan, pideltäisiin heitä heti aivain kuin kapinoitsijoita. Paikallis-virastot kääntyvät kuvernöörin puoleen ja tämä unionin hallitukseen, saadakseen aseellista apua, ja aseellinen apu tulee. — Home-rule-järjestelmä ja "valkoisten ylivalta" käypi ajan pitkään uhkaukseksi, vaaraksi, eikä ainoastaan neekereille, vaan koko unionille, kansalliselle rauhalle. Kun lukuisa roskaväkijoukko maaliskuussa 1891 murtausi sisään New Orleansin vankilaan, hinasi sieltä ulos ja murhasi 11 Italialaista, valtasi pelko ja kauhistus koko sivistyneen maailman. Kolme noista onnettomista oli Italian alamaisia, ja heitä tietysti suojeli voimakkaimmat kansainväliset säädännöt. Siitä huolimatta eivät New Orleansin viranomaiset vanginneet ainoatakaan henkilöä murhaajista. Ja kun unionin hallitus tulee väliin, käskee Louisianan kuvernööri halveksivalla ylpeydellä sen vain pitämään huolta omista asioistaan. Louisianan hallitus kieltäytyi antamasta minkään-moista korvausta, ja unionin hallitus sai maksaa vahingot. Semmoisia ovat home-rule-järjestelmän hedelmät. Vuotta myöhemmin tehtiin Memphisissä Tennesseen valtiossa vielä inhoittavampi hirmutyö. Kolme kunniassa pidettyä ja hyvin toimeen-tulevaa neekeriä pitivät kauppaa muutamassa esikaupungissa ja kilpailivat sen kautta erään valkoisen miehen kanssa. Tämä päätti karkoittaa heidät väkivallalla pois. Myöhään muuanna iltana tuli hän paikalle, muassaan joukko valepukuisia polisipalvelijoita. Tappelu alkoi, neekerit ampuivat, ja pari hyökkääjistä sai surmansa. Silloin otettiin neekerit väkivoimalla kiinni ja vietiin vankeuteen; mutta joukko roskaväkeä mursi auki vankilan portit ja lynchautti vangit. Kolme muuta neekeriä, jotka olivat joutuneet sekaantumaan tähän epäjärjestykseen, tuomittiin vankeuteen 5-15 vuodeksi. — Vähän jälestäpäin syytettiin muuanta neekeriä Arkansasissa väkivallan-teosta naista vastaan. Roskajoukko sitoi hänet puuhun; nahka nyljettiin ruumiista, ja se nainen, joka oli häntä syyttänyt, sytytti itse rovion. Tuskin sitä päivää enää menee, jona ei sanomalehdet tietäisi kertoa jostakin lynchauksesta etelävaltioissa. Ne sanomalehtimiehet, jotka niitä kertovat, ovat usein itse ottaneet niihin osaa. He ovat roskaväen omia lapsia ja pitävät sen puolta. Eivätkä he uskaltaisikaan panna vastalausettaan, sillä silloin olisi heidän oma nahkansa vaarassa. Sananvapautta ei enää ole Etelässä olemassa. Pari vuotta takaperin lähetti muuan Cincinnatin sanomalehti kirjeenvaihtajan Mississippin valtioon. Heti kun hänen toimensa tuli tietyksi, kivitti hänet roskaväki kuoliaaksi ja viskasi ruumiin erääsen luolaan. Ainoastaan muutamia päiviä sitten lakkautettiin "Vapaa Sana" niminen sanomalehti Memphisissä sen tähden, että se piti mustien puolta. Sen naispuolinen toimittaja, Iida B. Wens, ja hänen kirjanpainajansa karkoitettiin pois kaupungista. Joukko kaupungin paraimpia porvareita kokoontui puuvilla-pörssi-taloon ja julisti tuon kuuluisaksi tulleen tuomion. —
Niin kuuluu Chicago-lehden synkkä kuvaus. Ja vaikka se olisikin hieman liioiteltua, osoittaa yhä eleillä oleva rotuviha, joka ei hevillä näy olevan poistettavissa, että Etelän valkoisilla asukkailla ei vielä ole mitään selvää käsitystä vapaudesta eikä edes siitä erikois-itsenäisyydestä, "home rule'sta", jonka asiaa he etupäässä ovat kannattavinansa. Nuo julmat vainotyöt mustaa väestöä vastaan muistuttavat vielä liian paljon Ku-Klux'ien ajasta, voidakseen oikeuttaa sitä valtiollista itsehallintoa, jota valkoinen Etelä niin kovalla kaipauksella halajaa, — todistavat että päin vastoin ainoastaan lujennettu unioni-valta on kykenevä kasvattamaan varsinaista vapautta, todistavat että ainoastaan valistunut republikaaninen Pohja itse teossa yksinään kannattaa sitä kansallista ja persoonallista vapautta, jolle Yhdys-Valtain valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä aikoinaan rakennettiin.
Aikoja tietysti vielä kuluu, ennenkun tämä Pohjan kasvatustoimi Etelässä on täytetty, ja jos ennen tarvittiin ankarat herätyshuudot orjuuden abolitionisteilta, ennenkun se vihdoinkin saatiin poistetuksi, niin tarvitaan vielä yhtä ankara kasvatus rotuvihan abolitionisteilta, ennenkun tämä Etelästä poistuu, tarvitaan, kuten mainitsimme, myöskin ja etupäässä lujennettua unionivaltaa, joka kykenee tukemaan jokaisen rehellisen kansalaisen, siis neekerinkin, syntyperäisiä oikeuksia. Mutta vaikka oikea vapauden-käsite täten ei vielä ole päässyt juurtumaan Etelän valkoiseen väestöön, on kuitenkin vapauden-aate semmoisenaan melkein väestön tietämättä monessa suhteessa jo vaikuttanut kasvattavasti siihen ja sitä itse teossa hyödyttänyt. Niinpä ovat nuo samat vanhat orjaherrat saaneet kokea ett'ei orjatyö olekkaan niin kannattavaa ja tuottavaa kuin he aikoinaan olivat luulleet. Orjatyö oli itse teossa tehnyt Etelän köyhäksi; se tuli yltäkyllin näkyviin kansalais-sodassa, ja tämän perästä oli Etelän taloudellinen tila aivan häviö-kannalla. Mutta sittenkun orjat kasvimailla vaihdettiin vapaisin työläisiin, joista jo tähän aikaan enemmän kuin puolet ovat valko-ihoisia, niin on kasvimaan-viljelys ruvennut kannattamaan monta vertaa paremmin kuin ennen. Vapaa työ on tehnyt Etelän rikkaaksi. Ennen oli sillä teollisuutta tuskin nimeksikään, nyt on ainakin päästy varsin kauniisen alkuun; sen kivennäis-aarteita kaivetaan yhä enemmän ylös maan piiloittavasta povesta, ja erittäinkin rautateollisuudessa kilpailee se jo itse Pohjan kanssa. Asian laita on se, että Etelän valkoinen väestö on, siitä asti kuin sen itse täytyi ryhtyä työhön, oppinut antamaan arvoa tälle ja kunnioittamaan työntekijää. Ennen aikaan sama väestö sydämensä pohjasta halveksi tuota mustaa rotua, joka ei saanut muuta tehdä kuin työtä, sill'aikaa kuin valkoinen mies pysyi kaukana kaikesta tosi-työstä; mutta nyt on tuo entinen halveksiminen ruvennut muuttumaan sanomattomaksi vihaksi, koska neekeri uskaltaa työssä kilpailla valko-ihoisen kanssa. Ja vihan astuminen halveksimisen sijaan on jo muuntumista parempaan päin — vieläpä molemmin puolin. Parempi vihata kuin halveksia, parempi olla vihattuna kuin halveksittuna.
Mitä muuten tulee Pohjois-Amerikan kehitykseen kansalaissodan loputtua, niin on meidän ensiksikin huomauttaminen että republikaaneilla eli tasavaltalaisilla melkein kaiken aikaa[19] — tähän päivään saakka — ainakin näennäisesti on ollut valta käsissään, mutta unionin hallituksen on tietysti täytynyt, muutenkin tarkoin noudattamalla valtiosääntöä, rajoittaa valtansa käyttämistä asiainhaarain mukaan ja etenkin pitää silmällä Etelän omituisia oloja, jotka vielä niin melkoisesti pidättävät vapaampaa edistymistä. Republikaanisen puolueen sisällinen politiiki muuten on yhä edelleen kannattanut samaa ankaraa suojelustulli-järjestelmää, joka on ollut vallalla aina vapaussodasta asti. Ulkopolitiikissa noudatettiin, kansalais-sodan loputtua, pontevalla voimalla Monroe-oppia Ranskan keisarikuntaa vastaan, joka pakoitettiin vetämään pois voimansa Mexikosta, missä Napoleon III:n sinne toimittama keisari Maximilian sai surkean surmansa; ja sovintotuomio Genèvessä, — joka tuomitsi Englannin maksamaan runsaat korvaukset niistä vahingoista, joita "Alabama" ja muut Englannissa varustetut Etelän kaapparilaivat olivat tuottaneet Amerikan kaupalle — oli myöskin suuri voitto unionin hallitukselle.
Jo vuonna 1858 oli nuori territorio Minnesota Ylä-Järven (Lake Superior'in) länsirannalla ja Mississippin latvoilla otettu valtioksi unioniin. Sitä seurasi v. 1859 Oregon Tyvenen Meren rannikolla; v. 1863 Länsi-Virginia, vanhasta Virginiasta lohkaistu alue vuorten länsipuolella; v. 1864 hopearikas Nevada, Californian naapurimaa; v. 1867 Nebraska, ruoho-aavikko-valtio Iowan länsipuolella; v. 1876 kaivosvaltio Colorado Utah'n ja Kansas'in välillä. Viimeisten kahden vuosikymmenen kuluessa on kokonaista kuusi valtiota lisäksi tullut: Pohjois- ja Etelä-Dakota Minnesotasta länteenpäin Missouri-tasankojen luoteis-kulmassa, Montana, Wyoming, Idaho, Dakotan ja Oregonin välisellä suurella ylängöllä, sekä Washington, Oregonista pohjoseen Tyvenen Meren rannikolla.
Territorioina ovat vielä: Utah, joka omituisten olojensa vuoksi ei ole päässyt valtioksi, Arizona ja Uusi Mexiko, joilla ei vielä ole tarpeeksi asti asukkaita unionin jäsenkunniksi päästäkseen, sekä indiaanilainen territorio Oclohama, jonka ikivanha väestö juuri kansallisuutensa tähden on suljettu pois siitä kansalais-oikeudesta, minkä maahan tuotu musta rotu on saavuttanut. Oclohaman indiaanit ovat kuitenkin osaksi taipuneet maanviljelykseen, mutta — ei auta! Amerikan alkuväestö on, kun onkin, tuomittu vieraaksi isiensä maassa — ja tässä matoisessa maailmassa, josta sille on ikuinen matkapassi annettu.
Kansalais-oikeuksia eivät myöskään ole saaneet Amerikaan syöpyneet Kiinalaiset, joita Californiassa ja muissa Tyvenen Meren valtioissa on 1 miljoonan paikoille. He työskentelevät hyvin vähällä päiväpaikalla ja kiusaavat siten valkoista työväestöä.
V. 1868 ostivat Yhdys-Vallat Venäjältä suuren Aljashka nimisen niemimaan Beringin salmella.
Täten on Yhdys-Valtain alue kasvamistaan kasvanut ja täyttää nyt äärettömän alan valtamerestä valtamereen, joita meidän päivinämme suurenmoiset Pacific-rautatiet yhdistävät, niin että tuon suunnattoman pitkän matkan, johon muinoin meni vuosikausi, nyt kulkee yhdessä viikossa. Yhdys-Valtain aluetta risteilevät muutenkin rautatiet paikasta paikkaan, joten Pohjois-Amerika kulkuneuvojen puolesta kenties on paraimmin varustettu maa maailmassa, kun samalla ottaa lukuun nuo monet ja valtavat vesistöt, joiden virtoja ja laineita tuhansittain höyrylaivoja halkailee.
Pohjois-Amerikan maanviljelys — kokonaisuudessaan käsitettynä — on meidän päivinämme jo niin mahtavalla kannalla, että sille tuskin enää Vanha maailma vertoja vetää; ja päivä päivältä lavenee viljeltyjen turpeiden ala, jonka ohessa itse viljelys-keinot yhä edistyvät. Amerikan maanviljelijä, "farmari", on sivistynyt mies, on tavallisesti lähtenyt samasta kodista ja saanut saman koulu-opetuksen kuin tehtailija, asianajaja, lääkäri. Hän ymmärtää sentähden asiansa ja tietää käyttää hyväkseen sekä keksintöjä että ajan-suhtia. Koko maailman maantuotteista antaa Pohjois-Amerika yksinään viidennen osan. Omituista sen maanviljelykselle on muuten se suuri arvo, joka on työllä itse maan suhteen, ja se lavea käytäntö, jonka tämän johdosta koneet ovat saaneet, koska ihmisvoima on kallista.
Teollisuudessa on viime sadan-vuoden edistys antanut vieläkin huomattavammat tulokset. Ennen vallankumousta oli Amerikassa teollisuutta tuskin nimeksikään. Englanti oli sen ehkäissyt. Nyt on Yhdys-Valtain teollisuus tuotantonsa arvon puolesta mahtavin maailmassa ja voitti v. 1886 tässä suhteessa Englannin teollisuuden 130 punta-miljoonalla. Ja mahdotonta on laskea niiden aarteiden arvo, jotka piileilevät Uuden maailman kultaisessa, hopeisessa ja kivihiilipovessa.
Kauppa ja merenkulku on niinikään edistynyt jättiläisaskeleilla, ja suuria kauppakaupunkeja kohoaa meidän päivinämme semmoisiltakin sisämaan seuduilta, jotka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten olivat melkein täydellisinä erämaina. Semmoisia ovat esim. Omaha Kansasissa, keskisen Pacific-rautatien lähtöpaikka, Denver Coloradossa, S:t Paul ja Minneapolis jauhorikkaassa Minnesotassa, puhumattakaan kultaisen Californian kirjavasta San Franciscosta ja "Lännen ruhtinattaresta", millioona-kaupungista Chicago'sta Michigan-järven rannalla. Chicagoa, niin uusi kuin se onkin (1830-luvun alussa vielä ainoastaan vähäpätöinen "hirsilinna" indiaani-kauppaa varten) pidetään nyt jo Amerikan toisena kaupunkina väkilukunsa ja liikkeensä puolesta. New York on ensimäinen, vanha Filadelfia kolmas.
Kirjallisen elämän ja hienomman sivistyksen pääpaikkana sitä vastoin on pidettävä puritanien, Otis'in ja Phillips'in kaupunki, kunnianarvoisa vanha Boston. Aivan sen lähellä, ainoastaan kappaleen matkaa itse kaupungista, Cambridgessä, vaikuttaa myöskin Amerikan vanhin yliopisto, kuuluisa Harvard, joka vetää vertoja Euroopan mainioimmille yliopistoille ja vielä toimii jokseenkin samojen kaavojen mukaan kuin nämä. Samaan malliin perustettuja ovat myöskin Filadelfian "Yale college", "Columbia" New Yorkissa ja John Hopkins'in yliopisto Baltimoressa. Muuten ovat Amerikan "yliopistot", joita tätä nykyä on koko 370 kappaletta, suurimmaksi osaksi ainoastaan pappisseminaareja eri uskontokuntia varten taikka vain ylempiä kouluja. — Ylipäätään pidetään Amerikassa aivan erinomaista huolta opetuksesta, jota varten on olemassa oppilaitoksia ylt'ympäri unionia, kaukaisimmassakin kolkassa. Ja näissä kaikissa on opetus vapaa, maksuton. Kunnat, valtiot ja unioni niitä lämpimällä kädellä hoimivat; ne ovat kansan rakkaimmat laitokset, ja kansan lapset ja nuoriso niitä käyttävät ahkerammasti kuin missään muualla maailmassa. Tämänpä tähden onkin sivistys, ell'ei kohta aivan syvätietoinen, kuitenkin ihmeteltävän laajalle levinnyt, on levinnyt kaikkiin kansankerroksiin, s.o. jokaisen työ-alan väestöön. Mutta niinpä harrastaakin Amerikalainen yleisiä asioita sammumattomalla innolla, ja hänen, niin sanoaksemme, hartautensa tässä kohden on sitä suurempi, koska hän itse yhtä hyvin kuin kukaan toinen on näitä asioita ohjaamassa, on vapaa kansalainen tämän sanan kauniimmassa merkityksessä. Aatteiden leviämisestä pitävät huolta — paitsi nyt koulut — myöskin saarnastuolit ja sanomalehdet. Ensimäiset yhteiskunnat Pohjois-Amerikassa rakennettiin uskonnolliselle perustukselle ja silläpä ne suureksi osaksi vieläkin lepäävät. Puritaanit, episkopaalit, presbyteriaanit, metodistit, katolilaisuus ja luterilaisuus ovat painaneet ja painavat yhä vielä henkisen leimansa asianomaisen kansalaisen koko katsantotapaan ja harrastuttavat häntä hengelliseen kunta-elämään, josta hän viepi sielunsa virkistyneen sisällön ulos maallisen elämän toimi-aloille. Se on kuitenkin huomattava ja aina muistettava, että Pohjois-Amerikassa valtiolla ei ole niin mitään tekemistä minkään uskonnollisen seurakunnan kanssa, että siis mitään valtiokirkkoa ei ole eikä saa olla olemassa, ja että seurakunnat itse sekä valitsevat että palkkaavat pappinsa. Mutta tämä uskonnollinen vapaus juuri on suuressa määrässä vaikuttanut myöskin valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen vapauteen. — Sanomalehtien merkitys niin vapaassa maassa kuin Amerikassa on tietysti äärettömän suuri, ja niitä luetaankin enemmän kuin missään muualla maailmassa. Tuskinpa lienee sitä kauppalanalkuakaan Lännen perimmäisissä nurkissa, jolla ei olisi omaa sanomalehteänsä paikkakunnan erinäisiä tarpeita varten; ja suurten kaupunkien jättiläislehdet, jotka pohtivat kaikkia ajan kysymyksiä ja leimauksen nopeudella lennättävät mitä kaukaisimpiakin tiedonantoja ylt'ympäri valtakuntaa, ovat joka miehen käsissä.
Pohjois-Amerikan kirjallisuus on rikas, vaikka verraten nuori. Ennen siirtomaiden vapautusta tuotiin melkein jokainen kirja Englannista; mutta tämän vuosisadan alusta astuu esiin kotimaisia kirjailijoita toinen toisensa perästä ja hyvällä menestyksellä. Ensimäinen tunnetumpi runoilija, Bryant, laski laulunsa ilmoille 1820-luvulla, jolloin myös ilmestyivät Fenimore Cooper'in miellyttävät kertomukset uutisasukasten elämästä silloisessa Lännessä ja Washington Irving'in terävän kynän hienosti piirretyt kuvaelmat. Myöhemmistä kauno-kirjailijoista on erittäinkin muistettava isänmaallinen runoilija Longfellow. Historioitsijoita ovat: Prescott, joka on kirjoittanut Mexikon ja Perun valloituksista; Bancroft, joka laveassa teoksessa on kuvaellut isänmaansa, Yhdys-Valtain, vaiheet; Lothrop-Motley, Euroopan Alankomaiden vapaussodan historioitsija. — Tässä nyt puhumattakaan meidän päiviemme lukuisista tiedemiehistä ja kirjailijoista. Se vain olkoon lopuksi lausuttu, että samate kuin tiedon-halu Amerikan kansassa on erinomattain suuri, samate myös on se kasvattanut henkiä, jotka osaavat sen tarpeita tyydyttää ja kunnialla vetävät vertoja Vanhan maailman henkisen liikkeen kannattajille.
Amerikan sivistyksen kannattajana on kuitenkin vielä, eikä suinkaan viimeisessä sijassa, itse valtiollinen elämä, johon Amerikalainen aikaisin perehtyy. Hänen oma kotikuntansa, jonka asioita hän kiivasti harrastaa, on ensimäisenä asteena kansalaisen yhteiskunnallisessa kasvatuksessa; sitten seuraa oma erikois-valtio, jota hän pitää pienenä isänmaanaan, ja viimein unioni, tuo suuri, yhteinen, mutta korkein isänmaa, jonka terveyden vallassa osien terveys ja menestys on. Amerikan valtiollisessa elämässä tosin on monta varjopuolta, niinkuin esim. puolue-lahjomiset ja ammatti-politikoitsijat; mutta tämän ulkokuoren alla piilee kuitenkin itse teossa valtava vapauden-rakkaus, ja sehän antaa jokaiselle ihmiselämälle niin suuren arvon. Kysymys on vain siinä, millä tavoin tämä maailman mahtavin aate vihdoinkin on paraiten toteutuva.
Azteki.
Näytelmä kiinalaisessa teatterissa San Fransiscossa.
Yöateria kiinalaisessa teatterissa San Fransiscossa.
San Francisco (vas. Palace Hotel, oik. Juutalainen synagoga.
Tunneli jättiläispuun lävitse.
Mormoneja kastamassa indiaaneja.
Saarnastuoli-kallio.
Rautatievaunu muunnettuna ruokahuoneeksi.
Ateria rautatievaunussa.
Päivävene Hudson-joella, etupuolelta katsoen.
Union-Square New Yorkissa.
Yosemite-putous.
"Metsän isä" Calaverasin metsikössä.
"Kolme veljestä"; näkö Yosemite-laaksosta.