SISÄLLYS:
| [I.] | Punanahkojen maanosan muinainen viljelys |
| [II.] | Uuden maanosan nimi |
| [III.] | Amerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa |
| [IV.] | Kolumbus: |
| [V.] | Tyvenen Meren löytö. Magalhaens |
| [VI.] | Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus |
| [VII.] | Francisco Pizarro. Etelä-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus |
| [VIII.] | Amazoni- ja Mississippi-laaksojen löydöt |
| [IX.] | Espanjalainen Amerika. Brasilia |
| [X.] | Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heidän kohtalonsa |
| [XI.] | Ranskalaiset Canadassa |
| [XII.] | Itäisen rannikko-alueen asutus: |
| [XIII]. | Englantilaiset valloittavat Canadan |
| [XIV.] | Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat. Benjamin Franklin |
| [XV.] | Vapaussota. Yrjö Washington |
| [XVI.] | Liittokunta järjestyy. Yrjö Washington. Uusi sota ja uusi aikakausi |
| [XVII.] | Lännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat |
| [XVIII.] | Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln |
| [XIX.] | Kansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulysses Grant |
| [XX.] | Uudestaan-rakentaminen. Amerika meidän päivinämme |
| Viiteselitykset |
I.
Punanahkojen maanosan muinainen viljelys.
Jos jostakin muusta kiertotähdestä, jossa asukkaiden sivistyskanta ja älyvoima olisi monta vertaa mahtavampi kuin meidän, — esimerkiksi Mars-tähdestä, missä muutamain taivaantuntijain vakuutuksen mukaan viljelys ja viisaus on monta miljoonaa vuotta meikäläisten edellä — meidän maamme päälle yht'äkkiä ilmestyisi, äärettömän suurilla ilmalaivoilla purjehtien, lumivalkoisia olentoja, vaikkapa tuon onnellisen, tuhatvuotisen valtakunnan edustajia, jossa ei enää mitään moitteen-alaista ole; jos nämä kummalliset Jumalan-luomat korkeamman sivistyksensä ja jonkun sanomattomasti jalomielisen uskonnon nimessä, jonka ylevyyttä me emme pysty käsittämään, meiltä veisivät kaikki mitä meillä on ja hävittäisivät meidät, tämän maapallon asukkaat, viimeiseen sieluun saakka, joko suorastaan tappamalla tai esim. raskaan orjatyön kautta, asettuen sitten kaikessa mukavuudessa itse herroiksi elämään tämän viheliäisen ihmiskunnan raunioille ja kehittämään täällä kehittämistään tuhatvuotisen valtakuntansa perin oivallisia peri-aatteita; niin olisi kai tämä tämmöinen tapaus korkeamman sivistyksen, jalomman uskonnon ja ainakin tuon kiertotähden asukkaiden kannalta katsoen aivan oikeutettu, maapallon valloitus heidän kauttansa tietysti suuri askel eteenpäin kiertotähtien yhteisessä historiassa, — ja noiden lumivalkoisten, arvattavasti myöskin hienopukuisten muukalaisten rinnalla olisivat Euroopan ihanimmatkin kaunottaret petomaisia punanahkoja, joiden täytyisi väistyä pois kilpailijain tieltä ja joiden olemassa-olo ei enää tuntuisi oikeutetulta. Mutta meille, maapallon tähän-astisille ruskea-ihoisille villeille, ei tuo Mars-laisten suuri löytöretki olisi niinkään mieluinen, ja jonkun aikaa ihmeellisiä tulokkaita ihailtuamme, toivoisimme heidät varmaankin ilmalaivoineen päivineen niin kauas kuin pippuri kasvaa — sittenkun heidän lähetystoimensa vaikutukset jotakuinkin astuisivat meille päivän valoon. Eikö se sentään olisi suuri synti, että kaikki, mitä meillä täällä rakkaalla maapallollamme nyt on olemassa, vuosituhansien synnyttämä viljelys ja sivistys, parahimmatkin uskonnon-muodot, viisaimmatkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset, tieteiden ja taiteiden komeimmatkin tulokset, kaikki tyyni, ja lopuksi me itse häviäisimme kuin tuhka tuuleen, — olkoonpa sitten niinkin, että tämän hävitystyön toimittaisi enkelit taivaasta ja maapallo meidän perästämme jäisi heidän asuttavakseen? Meidän kannaltamme katsoen ei se ainakaan olisi hauskaa.
Mutta joteskin tänkaltainen mullistus on tapahtunut sen "uuden maailman" oloissa, jonka rannoille 400 vuotta sitten Cristoforo Colombo, mainio Genovalainen, laski laivansa, — yhtä suureksi ihmeeksi sen alkuperäisille asukkaille, kuin jos Mars-tähdestä tulla lennähtäisi kummallisia ilmalaivoja tänne meidän matoisen maapallomme päälle. On tapahtunut niin juurtajaksainen mullistus ja uudistus, että se jossakin määrin vetäisi vertoja maan asukkaiden häviämiseen toisten olentojen kautta, jotka muka paremmin oikeutetun kehityskannan nimessä ottaisivat tämän kiertotähden haltuunsa. Mutta niinkuin meidän sopisi epäillä esim. juuri Mars-tähden asukkaiden tänne-asettumisen oikeutta, niin saattavat täydellä syyllä Amerikankin alku-asukkaat nyrpistää nenäänsä ja pudistella nyrkkiänsä (housun-taskuissa, jos näitä on) heidän maanosansa valloittajille. Euroopalaisten toimittaman "löydön" ja valloituksen kautta on, näet, kadonnut kokonaisen maanosan muinainen viljelys ja kohta sukupuuttoon hävinnyt kokonainen ihmisrotu, jonka eri heimo- ja kansakunnat aikoinaan tarjosivat nähtäväksi melkein yhtä kirjavaa temmellystä kuin "vanhan maailman" historia osoittaa, ollen muutamat vallan alkuperäisellä, toiset taasen hyvinkin korkealla sivistyksen kannalla, ja puhuen sadottain eri kieliä. Amerikassakin oli tapahtunut valtavia kansain-vaelluksia, jolloin — aivan niinkuin Euroopassa — veltostuneet sivistyskansat silloin tällöin saivat väistyä pois voimakkaiden raakalaisten tieltä, jättäen kultturinsa rauniot jälkimaailman kummeksittavaksi. Sielläkin oli itänyt ja kasvanut — kuten Kaldeiassa ja Egyptissä — omasta sisällisestä voimastaan tieteen ja taiteen taimi, tosin heikko vielä, mutta ihmeteltävä kuitenkin kuin oppimattoman keksintö. Ja taimi oli monin kerroin muuntunut, jalostunut, isonnut, levittäen lehtiänsä laajoille aloille. Kehitystä siis, elimellistä kehitystä, osoitti Muinais-Amerikankin historia.
Mutta koko tuo muinainen, varmaankin varsin monipuolinen kehitys seisahtui yht'äkkiä. Niinkuin opiskelevan nuorukaisen toiveet äkki-arvaamatta voi katkaista säälimätön kuolema, niin keskeytti kerrassaankin Muinais-Amerikan omatakeisen kehityksen Euroopalaisten valloitus, ja koko sikäläinen ihmisrotu oli surman-iskunsa saanut. Siltä oli oman edistyksen ja siten myöskin varsinaisen olemassa-olon mahdollisuus väkivaltaisesti temmattu pois; ja se kehitys, jota Amerikan historia sittemmin osoittaa, ei ole enää maanosan oikeiden omistajien kehitystä, vaan meidän, Euroopalaisten, jotka siellä olemme osaksi uusineet, osaksi jatkaneet vanhan historiamme työtä, huolimatta — viimeisiin aikoihin asti — rahtuakaan sen kova-onnisten alku-asukkaiden kohtalosta.
Eikä olekkaan tämä euroopalaisen viljelyksen kehitys Amerikassa vähäpätöiseksi arvattava. Taistellen vanhoja, kangistuneita muotoja vastaan, jotka tuotiin perintönä Euroopasta ja jotka tällä puolen Atlanttia vielä itsepänttäisesti pitävät puoltansa, on itse teossa vapauden-käsite Uudessa maailmassa saavuttanut asteen, joka meidän päivinämme välttämättömästi vaatii yhden-arvoisuutta kaikille rehellisille, työtään suorittaville ihmisille; ja tämä vapauden-käsitteen kanta on melkoisesti vaikuttanut takaisin Euroopaan. Niinpä tulee meidän maanosamme vapaiden kansojen etupäässä muistaa että ensimäinen yllytin menneen vuosisadan loppupuolella tapahtuneesen suureen mullistuksen lähti juuri Amerikasta, — tässä nyt muista seikoista puhumattakaan. Meillä Euroopassa on siis kyllä syytä yhdessä Amerikan nykyisten kansojen kanssa veisata kiitosvirttä uuden manteren 400 vuotta sitten tapahtuneesta löydöstä, johtaa mieleemme kuuluisat löytöretkeilijät ja katsella meikäläisten siellä suorittamaa tähän-astista työtä — yleisen viljelyksen ja sivistyksen palveluksessa.
Mutta ne, joilla tänä vuonna ei suinkaan ole syytä säestää meidän Halleluijaamme, ne ovat juuri Amerikan alku-asukkaat. Heidän aikansa on ollut ja mennyt, — mennyt juuri tämän meikäläisten "kehitystyön" kautta, eikä heitä itse teossa — jos emme ota lukuun entisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan "indiaaneja", jotka osaksi ovat sulaneet yhteen valloittajien kanssa, sitä ennen kuitenkin käytyänsä epäkelvoiksi, turmeltuneiksi ihmisiksi — enää ole olemassakaan muuta kuin muutamat kurjat indiviidit aarniometsäin pimeässä peitossa ja kaukaisten kallioiden luolissa. Amerikalainen ihmisrotu on itse ytimessään sammunut pakolliseen sukupuuttoon, ja siitä kohtalostaan saapi se kiittää juuri meikäläisten mahtavaa sivistys- ja viljelystyötä.
Eikä tämä sama viljelys muutenkaan ole kaikin puolin ollut muuntamista parempaan päin. Väkirikkaita, kukoistavia kaupunkia on tosin kasvanut erämaasta, ja missä aarniometsä kerran tiheänä rehoitti, siellä leviävät nyt maailman rikkaimmat vehnävainiot. Mutta toiselta puolen on myöskin erämaa voittanut takaisin mitä se muinoin maailmassa oli menettänyt. Yukatanin niemimaalla peittää synkkä aarniometsä enemmän kuin viidenkymmenen loistavan kaupungin rauniot, ja Mexikon ja Perun ylätasangot, jotka tähän aikaan ovat autioita hiekka-aroja, olivat muinoin mitä uhkeimman vihannan vallassa ja viljeltyjä kuin puutarhat.
Niin. Punanahkojen maanosalla on ollut kotimainen viljelyksensä, vaikka heidän perästään vallitsevat sukupolvet siitä ovat hyvin vähän tietäneet — taikka olleet tietävinänsä. Ja se viljelys oli — jos kohta ei erittäin korkeakaan — mitä merkillisin maailmassa ja ansaitsee meidän erinomaista kunnioitustamme juuri sen tähden, että se, niin sanoaksemme, oli itänyt ja orastanut omasta voimastaan omalla pellollansa. Se ei koskaan ollut niin missäkään yhteydessä vierasten viljelysmuotojen kanssa, vaan kehittyi aivan itsenäisesti siksi, mitä siitä viimein tuli. Yhtä vähän kuin Vanhan maailman viljelys sai mitään vaikuttimia Punanahkojen maanosasta, yhtä vähän lainasi aikoinaan tämä mitään valtameren toiselta puolen. Eivätkä ne tietysti sitä voineetkaan. Kauvan piti niitä erillään valtamerten pauhaavat aallot melkein yhtä voimakkaasti kuin kahta kiertotähteä avaruuden meri, ja kumpanenkin eli omaa elämäänsä omalla maapallon puoliskolla.
Minne ikinä Euroopalaiset tunkivatkin Amerikassa, huomasivat he tämän maanosan kaikkialla asutuksi, ja muutamilla tienoin oli tämä asutus hyvin tiheä. Sitä seikkaa selittääksensä otaksuivat kauvan kyllä jotkut tutkijat että muka kerran maailmassa oli tapahtunut jonkinmoinen kansanvaellus Aasiasta Beringin salmen poikki, eikä tietysti olekkaan aivan mahdotonta että toinenkin ihmisrotu kuin pohjoisnavan seuduilla asuskeleva olisi voinut sen kautta siirtyä Amerikaan, niin uskottomalta kuin se tuntuukin. Mutta selittääksemme ihmisen olemassaoloa Amerikan manterella, ei meidän tarvitsekkaan semmoista arvelua kannattaa. Ihminen "Uudessa maailmassa" on silminnähtävästi yhtä vanha kuin "Vanhassakin." Hänen jälkiään, sanasta sanaan hänen jalkainsa jälkiä, nähdään patakivissä nykyisen maanpinnallisen ajanjakson varhimmasta osasta, ja jääkauden somero- ja savikerroksissa makaa hänen aseitaan, työkalujaan ja koristuksiaan rinnatusten hänen omien luurankojensa ja samanaikaisten suurten eläinlajien luurankojen kanssa.
Amerikan maanosan ihminen ei liioin ollut mikään muuntumaton villi, niin että hän olisi seisahtunut päästyään sille inhimillisen viljelyksen kannalle, jolla hän milloin missäkin tavattiin; vaan hänen historiansa osoittaa selvästi asteettain tapahtunutta kehitystä, joka, jos se olisi saanut esteettömästi jatkua, arvattavasti olisi kohonnut hyvinkin korkealle.
Eikä myöskään Amerikan ihmisrodun kaikki lahkokunnat olleet yhtä lahjakkaita. Aivan niinkuin Vanhassa maailmassa, astui yksi heistä toisten edelle edistyksen tiellä ja tuli viljelystä varsinaisesti kannattavaksi heimoksi. Se oli Nahua-heimo, Uuden maailman Arjalaiset.
Tämän kansakunnan ensimäisiä jälkiä tavataan samoilla tienoilla, missä Amerikan nykyinen viljelys on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa: Mississippin ja Ohion laaksoissa. Täällä tuli se maata viljeleväksi kansaksi ja oppi rakentamaan valtavia maaröykköjä ja valleja, niin isoja ja lujia, ett'ei vuosituhannetkaan ole niihin pystyaeet. Röyköt ovat yläpäästä katkaistujen keilain eli pyramiidien muotoiset, 90-100 jalkaa korkeat ja juurelta toisinnan 2,000 jalkaa ympäri-mitaten. Vallit ympäröivät 500 à 600 tynnyrinalan suuruisia neliskulmia ja ovat silminnähtävästi olleet puolustusneuvoina aikoja sitten hävinneiden kylien ja kaupunkien ympärillä, kun mainitut röyköt sitä vastoin ovat tehneet temppelien palvelusta. Monessa vallissa on oikeita jättiläiskuvia eläimistä ja kasveista, ja ne ovat erinomattain taidokkaasti tehtyjä.
Näistä röykönrakentajista lohkesi vähitellen parvi toisensa perästä, siirtyen vaeltamaan länteen ja lounaasen päin. Monen vuosisadan perästä tapaamme niitä hallitsevina kansoina siinä viljelys-valtioiden ryhmässä, joka ulottui Mexikon ylätasangoista pohjosessa Perun tasangoille etelässä. Aymará ja Quechua tulivat suurten valtakuntain perustajiksi Cuzcon, Quiton ja Bogotan ylänteillä. Maya-kansat levittivät Yukatanin niemimaalta viljelystänsä Keski-Amerikan läheisimpiin osiin, ja Toltekit hallitsivat puolen vuosituhatta Mexikossa, jonka pengermaa heidän aikanansa muuttui yhdeksi ainoaksi puutarhaksi, täynnänsä kukoistavia kaupunkia.
Kaikkia näitä Nahua-valtoja kaunisti hyvin korkea viljelys, ainakin tämän sanan aineellisessa merkityksessä. Taidokkaan kastamisjärjestelmän kautta tehtiin melkein jok'ainoa maatilkku hedelmälliseksi. Puuvillasta ja kirjavista linnun-höyhenistä valmistettiin kallisarvoisia kankaita. Aseita ja työkaluja tehtiin vaskesta sekä puusta, johon asetettiin tuosta lasinkaltaisesta obsidianista hiottu terä. Rautaa, näet, eivät nämä heimokunnat tunteneet. Savesta muodostettiin somasti koristettuja astioita. Kulta- ja hopeatöissä olivat varsinkin Toltekit mestareita. Mutta ennen kaikkea oli rakennustaide näissä kansoissa saavuttanut korkean, omituisen kehityskannan. Sen aineksena ei ollut enää, niinkuin Mississippin lakeuksilla, maan multa, vaan valtavat, hakatut kivimöhkäleet. Semmoisista tekivät ne pyramiidi-temppelinsä, teokallionsa, ja kuningastensa palatsit. Paraimmin säilyneitä ovat näistä rakennuksista ne, joita tutkijat ovat löytäneet Yukatanin metsissä, jossa Maya-kansojen useiden kaupunkien rauniot ovat haudattuina tropiikien uhkean kasvullisuuden alle. Temppelien ja palatsien seinät ovat täynnänsä veistokuvia ja kirjoituksia. Sekä Maya-kansat että Toltekit viljelivät, näet, hieroglyfi-kirjoitusta, jonka kuvamerkkiä he piirsivät suuriin rakennuksiinsa, mutta myöskin paperille, jota valmistettiin agave-kasvin kinteistä.
Sekä Mexikossa että Perussa yhdisti eri maanosia oivalliset tiet ja näitä pitkin juoksevat, säännölliset postit. Kuljetusta toimittivat kantajat, koska, näet, kuorma-eläimiä ei ensinkään ollut, paitsi Perussa, jossa siihen käytettiin laamaa.
Tätä rikasta aineellista viljelystä ei tosin vastannut yhtä rikas henkinen. Nahualainen uskonto näkyy ainakin osaksi olleen verinen uhripalvelus, jonka kuitenkin joksikin aikaa Toltekit ja Quechuat lakkauttivat, kunnes taasen Espanjalaisten tullessa Mexikoon se oli täydessä voimassaan Aztekeissä. Amerikan eri heimokunnat kävivät, aivan niinkuin Euroopankin, melkein alituisia sotia keskenänsä, ja sotavankeja pidettiin sotajumalan omana, jolle heitä usein suuret joukot uhrattiin. Meidän tulee kuitenkin, näitä tapoja kauhistuessamme, muistaa että Vanhan maailman historia tietää kertoa aivan yhtä julmia juttuja, ja että tällä puolen valtamerta on itse teossa varmaankin yhtä monen ihmisen veri sotajumalan alttarilla vuotanut kuin Muinais-Amerikassa, vaikka ei juuri ennakko-uhrina. Ja espanjalaisen inkvisitionin historia sitä paitse osoittaa että meidän uskontomme oli rääkkäystaidossa vienyt voiton hurjimmankin muinais-amerikalaisen hurskauden tempuilta sotajumalan palveluksessa. Mutta itsessään tietysti nyt kuitenkin Nahualaisten uskonnolliset menot todistavat varsin puutteen-alaista henkistä viljelyskantaa, kuten heidän yhteiskunnalliset ja valtiolliset laitoksensakin.
Kaikki nämä valtiot olivat, näet, itse teossa pappis-valtoja, sillä korkein hallitsija valittiin tästä säädystä. Lähinnä häntä oli sotilasaatelisto, josta valtakunnan tärkeimmät virkamiehet otettiin. Vallitseva kansanluokka oli, kuten ainakin, vähemmistönä kukistettujen ja veronalaisten kerrosten suhteen, jotka tavallisesti olivat toista heimoakin.
Vanhan Nahua-valtakunnan Mississippin varsilla hävittivät viimein — kuten Germanit Rooman — pohjosesta päin tulleet metsästäjäheimot. Röykönrakentajat katosivat entisiltä kotipaikoiltaan Ohion ja Miamin laaksoissa, — mihin, sitä ei varmaan tiedetä. Mahdollista on että he vaelsivat samaan suuntaan kuin heimolaisensa, vuorilaaksoihin ja ylätasangoille lounaassa. Mahdollista on että juuri tämän linnoitustöissä taitavan kansan pirstaleet Colorado-joen pystysuoriin rantaseiniin ovat olleet kovertamassa niitä luola-labyrinttejä, jotka vielä tänä päivänä Arizonan erämaissa herättävät matkustavan tutkijan hämmästystä. — Milloin tämä viimeinen kansanvaellus tapahtui, on mahdotonta päättää. Varmaa vain on että, kun siirtolaiset Englannista 17 ja 18 vuosisadalla tunkesivat Mississippin laaksoon, aarniometsä kaikkialla oli voittanut alkuperäiset alansa, ja "indiaanit" olivat sen ainoina asukkaina. Kuinka kauvan he olivat maassa asuneet, eivät he tietäneet itse. Hämärä kulkutarina kertoi kuitenkin että heidän esi-isänsä muka muinoin olivat samonneet "suurten vesien maahan", käyneet pitkällisiä sotia sen asujanten kanssa ja viimein ajaneet ne pois.
Sivistyneet osat Amerikaa olivat siten 16 vuosisadan alussa yksistään mainituilla ylätasangoilla sekä Keski-Amerikan molemmilla niemimailla. Kolumbus ja hänen lähimmät seuraajansa tapasivat ainoastaan raakoja luonnon-kansoja. Vasta espanjalaiset valloittajat, conqvistadorit, tulivat yhteyteen sivistyneen Amerikan kanssa.
II.
Uuden maanosan nimi.
Mitään yhteistä nimeä koko manterelleen ei ollut Perulaisilla eikä Mexikolaisillakaan. Ja se olisikin ollut tarpeetonta, koska he eivät mitään muuta maanosaa tunteneet. Espanjalaiset antoivat Kolumbuksen löytämille maille nimityksen: Indiat, koska tämä Amerikan löytäjä luuli viimeiseen asti että hän Atlantin poikki oli päässyt Indiaan. Kolumbus ei ensinkään tietänyt löytäneensä mitään uutta maanosaa. Ja nimitys Indiat ja indiaanit säilyi vielä sittenkin, kun seikka jo oli selvinnyt, ja on oikeastaan säilynyt —hullunkurisesti kyllä — tähän päivään saakka, vaikka vielä toinenkin suuri valtameri kuin Atlantti eroittaa nuo maat varsinaisesta Indiasta. Itä- ja Länsi-Indiaa sittemmin kuitenkin ruvettiin eri laskuun panemaan, mutta "indiaaneina" ovat Amerikan alku asukkaat yhä edelleen saaneet pysyä.
Pian huomattiin kuitenkin että löydetyt maat olivat aivan uutta mannerta, uutta maailmaa. Tämmöisen olemassa-oloa oli jo hamassa muinaisuudessa yksi ja toinen — meidän ajanlaskumme alussa m.m. maantieteilijä Strabo — aavistanut, ja kansantarut haaveilivat syystä tai toisesta suuria, rikkaita saarimaita kaukana lännessä. No, vuonna 1498 tekee nyt sivistyneempi mies kuin Cristoforo Colombo matkustuksen tuonne suureen länteen, seuraavana vuonna toisen ja vihdoin vuosina 1501-1502 kolmannen, jolloin hänen retkikuntansa kulkee Etelä-Amerikan koko itärannikon, Näistä matkoistaan kirjoittaa hän oivalliset kertomukset, jotka julkaistaan painosta, ja lausuu samalla vakuutuksensa, joka perustuu tutkimuksiin, että nimittäin löydetty maa on uusi maailma. Tästä miehestä kerromme alempana vielä. Mutta hänen nimensä oli Amerigo Vespucci, ja sivistynyt maailma, joka jo ensi aikoina erinomaisella mieltymyksellä luki hänen hehkuvia kertomuksiaan löydetyn maanosan ihanuudesta, on, kun onkin, antanut sille nimeksi: Ameriga eli Amerika, — mielestämme aivan täydellä syyllä, sillä Kolumbus tosin oli sen löytänyt, vaan ei tiennyt mitä hän löysi, kun Amerigo Vespucci puolestaan osasi määritellä sitä todellakin uudeksi mantereksi. Nimitykset "Länsi-India" ja "Indiaanit", joille Kolumbus on antanut aiheen, ovat ymmärtääksemme aivan omiansa säilyttämään Genovalaisen tieteellistä kunniaa. Nimityksen Amerika ehdoitti jo v. 1507 eräs Martin Waltzemüller niminen saksalainen koulunopettaja, joka silloin julkaisi latinalaisen käännöksen Vespuccin italiankielisistä matkakertomuksista; — ja maailma on yhtynyt ehdoitukseen, antaen kunnian sen miehen nimelle, joka tiesi missä hän matkusti, jos kohta Kolumbus olikin ennen häntä astunut Indiansa maalle.[1] Että sitä paitse muutenkin kylliksi kuuluisa Genovalainen itse teossa ei ollut ensimäinen mies Euroopasta, joka on polkenut uuden maanosan rantoja, saamme seuraavasta luvusta nähdä.
III.
Amerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa.
Että Cristoforo Colombo on Amerikan ensimäinen löytäjä, pysyi kauvan järkähtämättömänä uskonkappaleena, ja niinpä opetetaan vielä tänä päivänäkin kaikissa kouluissa. Jos pidetään silmällä löydön käytännöllisiä tuloksia, onkin tämä oppi aivan oikea, sillä vasta tuon mainion Genovalaisen kautta astuu Amerika varsinaiseen, pysyväiseen yhteyteen Vanhan maailman kanssa. Mutta itse teossa oli, kuten myöhempi tutkimus osoittaa, Amerikan manterelle astunut euroopalaisia jalkoja jo 500 vuotta ennen Kolumbusta, vaikka tämä aikaisempi "löytö" tapahtui vielä vähemmällä tietoisuudella kuin Genovalaisen ja pian kyllä joutui kokonaan unohduksiin, jääden alusta alkaen ainoastaan muutamain ihmisten muistiin, ulkopuolelle "suuren mailman" tietopiiriä.
Silmäys maapallon karttaan osoittaa että Islannin puuton saari on koko joukon lähempänä Pohjois-Amerikan vieläkin osaksi tuntemattomia maan-ääriä kuin Euroopan mannerta, ja siltä saarelta nuo ensimäiset löytöretket tapahtuvat. Islanti oli saanut asutuksensa pää-asiallisesti Norjasta, jonka jo muinaisuudessa levoton ja riitainen väestö oli hyvin kärkäs pötkimään maastansa pois, kun asiat kotosalla eivät käyneet itsekunkin nokan mukaan. 8:n sataluvun loppupuoliskolla kukisti kuningas Harald Kaunotukka maan pikkuruhtinaat, yhdistäen Norjan "fylkit" yhdeksi valtakunnaksi; ja erittäinkin tämä tapaus sai suuret laumat tyytymättömiä etsimään uusia laitumia. Islannin asukkaat nyt olivat paraasta päästä tämmöistä hurjapäistä kansaa, jotka ennemmin pitivät asuinsijaansa puuttomalla, kolkolla saarella kuin tottelivat esivaltaa vanhassa kauniissa kotimaassaan. Ja itsepäisyys ja hurja seikkailuhalu seurasi heitä yhä uudessakin kodissa, josta riidassa tappiolle jäänyt taaskin pyrki etsimään uusia asuinsijoja.
Tämmöinen seikkailija-luonne oli nyt myöskin eräs Erkki Punainen (Erik Röde) niminen mies, joka asuskeli Islannin länsirannikolla. Hän oli isänsä kanssa tullut pakolaisena Norjasta Islantiin, jossa hän jonkun ajan perästä joutui riitoihin naapuriensa kanssa ja pakoitettiin taaskin pakenemaan tiehensä. Hän laittoi viikingi-laivansa kuntoon ja lähti purjehtimaan pois valtameren ulapalle. Hänen toisessa isänmaassaan, jonka hän nyt oli jättänyt etsiäkseen kolmatta, kävi siihen aikaan tarina eräästä Gunbjörn nimisestä miehestä, joka kerran tuulien ajamana oli joutunut muutamalle kalliosaarelle kaukana lännessä ja siitä vielä kauvempana nähnyt korkean, jäävuorten ympäröimän rannikkomaan, huolimatta käydä tätä tutkimaan. Tuon tuntemattoman maan päätti nyt Erik Röde etsiä. Ja ainoastaan muutaman päivän purjehdittuansa saikin hän sen näkyviin ja pääsi asettumaan sen rannalle. Maa oli Grönlanti, ja jos — kuten maantieteelliset kirjailijat tekevät — tämä suuri maa, jonka ulottuvaisuutta pohjoseen päin ei tunneta, luetaan Amerikaan, niin olisi Erik Röde Amerikan ensimäinen löytäjä. Grönlanniksi (Vihantamaaksi) nimitti sitä Erik itse — niin kertovat asiakirjat —sentähden, että hän arveli ihmisten mieluummin sinne muuttavan, "jos sillä oli hyvä nimi."
Ja ihmiset sinne muuttivat. Muutaman vuoden perästä — "15 vuotta ennen Kristinuskon istuttamista Islantiin", siis v. 985 — on Grönlannin länsi-rannikolla islantilainen siirtokunta. Brattalid'in uutistalossa kasvaa Erikille voimakas perhe, kolme reipasta poikaa ja yksi yhtä reipas tyttö. Vanhin poika Leif teki nyt kerran isältään saamallansa laivalla matkustuksen Norjaan, jossa silloin hallitsi kuningas Olaf Tryggveson. Tämä käännätti Leifin ja hänen seurueensa Kristinuskoon ja antoi hänelle, koska Leif sitä ennen oli yhtynyt kuninkaan sotilasjoukkoon, toimeksi palata takaisin Grönlantiin ja istuttaa siellä uutta uskontoa siirtolaisten sydämiin. Leif lähti, suostuen kuninkaan pyyntöön, uudelleen merelle, mutta kotimatka kävi kovin myrskyiseksi, ja tuulet ajoivat hänen laivansa yhä kauvemmas länteenpäin. Monta viikkoa lakkapäillä laineilla harhailtuansa, näkivät matkustajat edessänsä aivan tuntemattoman maan, ohjasivat aluksensa sinne ja astuivat rannalle. "Siellä oli" — kertovat ne aikakirjat, joihin tätä Amerikan-löytöä perustetaan — "omakylvöisiä (itsestään kasvaneita) vehnävainioita, ja viiniköynnöksiä kasvoi siellä."
Harharetkeilijät purjehtivat nyt pohjoseen päin pitkin tämän onnellisen maan rantoja ja pääsivät viimein Grönlantiin, jossa nuori siirtokunta Leifin kehoituksesta kääntyi Kristin-uskoon.
Maa, jonka rannalle Leif Eerikinpoika oli astunut, oli nyt Pohjois-Amerikan itäinen rantamaa. Bostonin kaupungissa on tälle miehelle pystytetty komea muistopatsas. Löytö oli tapahtunut vuonna 1001 j.Kr.
Seuraavana vuonna tuli Islannista Grönlantiin kaksi laivaa, joista toista päällikkönä johti Thorfinn Karlsefni, mies, joka nyt ryhtyy jatkamaan Leifin löytöä, mentyään naimisiin tämän sisaren kanssa. Saadaan aikaan 140 miestä pitävä retkikunta, joka — myöskin paljon naisia muassaan — kolmella laivalla lähtee matkalle tuohon Leifin löytämään uuteen maahan, jonne, jos kaikki käy hyvin, aiotaan asettua asumaankin.
Tämän retkikunnan matkasta kertovat vanhat, tosin hyvin taruntapaiset aikakirjat pää-asiassa seuraavaa:
Ensimäinen maa lännessä päin, jonka Thorfinn miehineen sai näkyviin, oli kallioinen rantakaistale, jolle retkeläiset antoivat nimeksi Helluland (Paasimaa). Siitä purjehdittiin pohjatuulella, ja he saivat eteensä maan, jossa oli suurta metsää ja paljon villiä eläimiä. Sille annettiin nimeksi Markland (Metsämaa), josta taaskin purjehdittiin rantoja pitkin etelään päin etsimään tuota varsinaista viinimaata, jonka Leif oli löytänyt. Kerran panivat he maalle miehen ja vaimon, jotka olivat oivallisia juoksijoita. Nämä juoksivat, laivain ollessa ankkurissa, muutaman päivän etelään päin ja palasivat sitten sukkelasti takaisin. Toinen toi muassaan viinitertun, toinen itsestään kasvaneen vehnätähkän. Nyt jatkettiin merimatkaa, kunnes tultiin pitkälle vuonolle, johon purjehdittiin sisään ja käytiin maalle. Vuono sai nimekseen Straumfjord. Maa oli kaunista, vuorista mannermaata, ja siihen asettuivat he talveksi, kärsien sen kuluessa kaikellaista puutetta. Viimein lähti heistä kymmenen miestä Thorhall nimisen päällikön johdolla purjehtimaan pohjoseen, etsiäksensä sitten lännempätä viinimaata, Vinlandia; mutta nämä ajoi ankara länsituuli Irlantiin, jossa he joutuivat kovan rääkkäyksen alaisiksi ja viimein kaikki orjiksi.
Mutta Karlsefni enemmistön kanssa purjehti Straumfjordista pois eteläänpäin, tuli muutaman joen suuhun ja laski siitä sisään. Astuttiin rannalle erään järven kohdalla, jonka läpi joki juoksi, ja tavattiin oivallinen maa. Siellä oli omakylvöisiä vehnävainioita kaikkialla laaksoissa, mutta korkeimmilla paikoilla kasvoi viiniköynnös. Jokainen puro oli täynnään kaloja ja metsissä vilisi syötävää riistaa. Täällä oli hyvä olla. Muutaman viikon perästä läheni retkeläisten olopaikkaa suuri joukko nahkaveneitä, joista seipäitä heilutettiin. Ja seipäiden-heiluttajat olivat ruskea-ihoisia miehiä, rumat ja riettaat. He katselivat hetken aikaa kummeksien outoja vieraita ja soutivat sitten tiehensä. Karlsefni väkineen vietti täällä talven, jonka kuluessa ei lunta satanut, niin että elukat, joita heillä oli muassaan Grönlannista, saattoivat olla ulkona kaiken aikaa. Kevään puoleen tulivat nahkaveneet uudestaan, ja nyt syntyi näiden ja retkeläisten kesken vilkas vaihtokauppa. Alku-asukkaat saivat punaisia kankaita ja retkeläiset hyviä nahkoja ja turkiksia. Karlsefnin karjasta valloilleen päässyt vihainen sonni peljästytti alku-asukkaat pois. Mutta kolmen viikon päästä tulivat he jälleen, ja nyt syntyi tappelu. "Skrälingit" (sanasta skral = heikko) — niin nimittivät Karlsefnin miehet näitä ihmisiä — "panivat pitkän tangon päähän pallonmuotoisen esineen, joka oli lampaan-mahan suuruinen ja musta väriltään, ja lingoittivat sen tangon-päästä ylös rannalle; ja pudotessaan maahan teki pallo kauheaa jyryä." Karlsefni miehineen peljästyi kovin ja juoksi pakoon, asettuen kuitenkin puolustukseen, päästyänsä muutaman kallioryhmän suojaan. Heidän paetessaan tapahtui että Erik Röden reipas tytär Freydis, joka kovasti nuhteli pakenevia miehiä heidän pelkuruudestaan, jäi jälkeen — raskaan tilassa kun sattui olemaan. Juostessaan perästä tapasi hän erään kaatuneen ja kuolleen maamiehensä paljastetun miekan. Hän otti sen, aikoen sillä puolustaa itseänsä ahdistavia skrälingejä vastaan. Näiden lähetessä paljasti hän rintansa ja löi siihen miekan laakealla kyljellä. Siitä peljästyivät skrälingit, riensivät alas veneillensä ja soutivat tiehensä. Kaksi Karlsefnin miehistä ja suuri joukko skrälingejä oli jäänyt tappelu-tanterelle. Mutta urhokasta Freydistä (kai hän oli Amerikan ensimäinen emansipeerattu nainen!) kiittivät Karlsefni ja hänen joukkionsa hartahin sanoin tuosta tehokkaasta avusta.
Vaikka heidän olopaikkansa oli kaikin puolin hyvä, päättivät he kuitenkin, koska se ei luvannut mitään turvallisuutta skrälingejä vastaan, palata takaisin kotimaahansa. Niin purjehtivat he siis jälleen pohjoseen päin, tappoivat m.m. matkalla viisi rannalla nukkuvaa skrälingiä ja tulivat Straumfjordiin, jossa tavattiin yltäkyllin mitä tarvittiin. Sieltä tehtiin vielä retkiä ympäristöön ja saatiin kokea sen seitsemän seikkailusta. Niinpä tapahtui kerran että Karlsefni miehineen näki muutaman kimaltelevan pilkun liikkuvan avonaisella paikalla metsässä. Tämä pilkku oli yksijalkainen ihminen. Kummitus ampui Thorvaldin, Erik Röden pojan, sisälmyksiin nuolen, jonka saattamasta haavasta tämä pian heitti henkensä. Yksijalka katosi meren syvyyteen. He luulivat nähneensä Yksijalkain maan. Purjehdittiin taas pohjoseen päin. Eripuraisuus syntyi heidän keskensä sen johdosta, että "ne, joilla ei ollut vaimoja, yrittivät ottaa omikseen niiden, joilla oli; ja siitä tuli kova levottomuus."
Snorri, Karlsefnin poika, syntyi ensimäisenä syksynä, ja hän oli kolmen vuoden vanha heidän lähtiessään Vinlandista. Viimein tulivat he takaisin Grönlantiin, jossa Karlsefni vielä vietti yhden talven, purjehtiakseen sitten takaisin Islantiin. —
Niin kuuluu yleisimmissä piirteissään luotettavin tarina Viinimaan löydöstä. Se puolestaan löydettiin eräästä vanhasta käsikirjoituksesta, jonka 16-sataluvun keskivaiheilla muutamat isänmaalliset islantilaiset vetivät esiin pitkällisestä piilosta, jossa se ynnä muiden islantilaisten kirjallisten tuotteiden kanssa oli kauvan aikaa levännyt. Käsikirjoituskokoelma, jossa se löytyy, on saanut nimekseen Hauk'in-kirja, ensimäisen omistajansa, islantilaisen laamannin Hauk Erlendinpojan, mukaan, ja itse tarinaa nimitetään siinä: Thorfinn Karlsefnin satu, mutta sanotaan myöskin Erik Röde'n saduksi.
Toinen tarina — säilytettynä Flatö-kirjassa, joka on saanut nimensä sen saaren mukaan Islannin länsirannassa, jossa sitä monet sukupolvet läpitsensä talletettiin — jakaantuu kahteen kertomukseen: Pieni juttu Erik Röde'stä ja Pieni juttu Grönlantilaisista. Nämä pitävät pääasiassa yhtä Haukinkirjan kertomuksen kanssa Grönlannin ensimäisestä asuttamisesta, mutta eroavat siitä siinä kohden, ett'ei se mies, joka ensiksi näki Viinimaan, muka ollutkaan Leif Eerikinpoika, vaan munan Bjarni Herjulfinpoika, ja että tämä tapahtui jo vuonna 985. Vasta kuusitoista vuotta myöhemmin olisi, Flatö-kirjan mukaan, Leif Eerikinpoika tehnyt varsinaisen löytöretken Viinimaahan. Flatö-kirja näkyy kuitenkin, kaikesta päättäen, perustuvan hämärämpään muistoon kuin Haukinkirja, vaikka se toiselta puolen antaa tukea tälle.
Kummastakin käy yhtä hyvin selville että kohta 11:n vuosisadan alussa muutamat Islantilaiset lännessäpäin Grönlannista löysivät siihen saakka Euroopalaisille tuntemattomia rannikkoja, että he oleskelivat siellä vähintäinkin kolme talvea, mutta sitten "skrälingien" hyökkäysten johdosta pakoitettiin lähtemään tiehensä. Siinäkin pitävät molemmat kertomukset yhtä, että löytäjä nimitti näitä rannikkoja: Helluland, Markland ja Vinland.
Että nämä maat olivat Pohjois-Amerikan itärantaa, sitä ei ole käynyt epäilläkkään. Niinikään osoitti tutkimus varsin pian että Helluland oli Labrador-niemen koillisranta ja Markland New-Foundlandin kaakkoinen rannikko. Näiden seutujen nykyinen maanlaatu sopii aivan täsmälleen islantilaisiin kertomuksiin Hellulannin ja Marklannin luonnosta. Sitä vastoin eroavat mielipiteet melkoisesti Viinimaan aseman suhteen. Äskettäin on kuitenkin historioitsija, professori G. Storm Kristianiassa varsin tukevilla perusteilla osoittanut että Vinland arvattavasti oli Uuden Skotlannin kaakkoisrannalla. Siellä kasvaa viiniköynnös vielä tänä päivänä itsestään ja vuorten notkoissa on pitkät kaistaleet villisti kasvavaa riisiä, tarinan "omakylvöiset vehnävainiot."
Islantilaisten löytöretket Amerikaan eivät vaikuttaneet mitään pysyväistä asuttamista Euroopalaisten puolelta, vaan jäivät pian kyllä melkein aivan unohduksiin. Leif Eerikinpojan ja hänen seurueensa löytö ei ollut aikaan saanut mitään käytännöllistä tulosta. Lystillisyyden tähden sopii myöskin mainita että Islannissa uskottiin siihen aikaan, kuin tarina kirjoitettiin, että Viinimaa oli yhdessä — Afrikan kanssa, johon luuloon antoi syytä juttu yksijalkaisesta miehestä? Keski-ajan kansanluulojen mukaan oli, näet, Afrikassa olemassa ihmisiä, joilla muka ei ollut muuta kuin yksi jalka.
Islantilaisten Amerikan löytö siten tapahtui vielä vähemmällä tietoisuudella kuin sen miehen, jota syystä kyllä pidetään Amerikan varsinaisena löytäjänä, vaikkapa hän arvelikin löytämäänsä maata Aasiaksi ja suoritti suuren työnsä viisisataa vuotta myöhemmin kuin Leif Eerikinpoika satunnaisen retkensä.