SÄRKYNYT RUUKKU.
Kirj. H. Zschokke
1. Marietta.
La Napoule on tosin aivan vähäinen seutu Cannes lahden rannalla, mutta onpa se sentään tunnettu koko Provencen maakunnassa. Tätä seutua varjostavat i'äti vehreät, korkeat palmut ja tummat pomeranssi-puut. Kuitenkaan ei La Napoule ole tullut kuuluisaksi siitä, vaan siellä sanotaan kasvavan mitä hehkuvimpia viinirypäleitä, suloisimpia ruusuja ja kauniimpia tyttösiä. Sitä en tosin tiedä mutta mielelläni sen uskon. Vahinko vaan, että La Napoule on niin pieni, ett'ei se voi kasvattaa yltäkyllin noita mitä hehkuvimpia rypäleitä, suloisimpia ruusuja ja kauniimpia tyttösiä; muutoinhan olisi niitä meidänkin maalla.
Jos La Napoulen luomisesta saakka kaikki Lanapoulittaret olivat olleet kauniita, niin oli pikku Marietta varmaankin ihan ihme ihmeiden seassa, koska hänestä tietää itse aikakirjatkin kertoa. Häntä nimitettiin pieneksi Mariettaksi, vaikk'ei hän ollut sen pienempi, kuin mitä noin seitsentoista ja sitä vanhempi tyttölapsi tavallisesti on, elikkä toisin sanoen, jonka otsa juuri tesmälleen ylettyy täysikasvuisen miehen huulien kohdalle.
La Napoulen aikakirjoilla oli pätevät syyt kertoa Mariettasta. Aikakirjana olisin minäkin sen tehnyt, sillä Marietta, joka oli tähän saakka asunut Avignonissa äitinsä Manonin kanssa, käänsi, syntymäsijoillensa palattuaan, koko seudun ylös alas. Ei hän tosin kääntänyt huoneita nurin, vaan ihmisten päät, eikä niitäkään kaikkia, mutta ainoastaan niiltä miehiltä, joidenka pää ja sydän ovat kahden sulosilmän lähellä aina suuressa vaarassa. Sen minä tiedän, ett'ei se ole lasten leikkiä, se.
Äiti Manon olisi tehnyt kaiketikin paremmin, jos hän olisi jäänyt Avignoniin. Mutta hänellä oli La Napoulessa pieni perintö: pikku maatila, viinitarha ja sievä maja kalliolla, öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa. Sellaista perintöä ei köyhä leski milloinkaan hylkää. Ja nyt olikin hän mielestään aika patruuna ja pohatta, kuin mikä Provencen kreivitär tahi muu sentapainen ylimys.
Mutta sitä huonommin kävi Lanapoulelaisille. Sellaista onnettomuutta he eivät osanneet edes aavistaakaan, eivätkä he liioin olleet lukeneet Homeronkaan kertomusta, kuinka eräs nais-ihminen on voinut saada koko Kreikanmaan ja Vähän-Aasian haarniskaan ja sotisopaan toisiansa vastaan.
2. Kuinka onnettomuus tuli.
Marietta oli tuskin neljätoista päivää asunut öljypuiden ja akasioiden suojassa, kuin jo jok'ainoa nuori Lanapoulelainen tiesi Mariettan siinä asuvan: tiesipä sen lisäksi vielä, ettei koko Provencessa asunut toista niin armasta tyttöä, kuin juuri siinä talossa.
Kun Marietta käydä helkytteli kylän mailla, niinkuin mikä enkeli naisen puvussa, liehuva vaalean vehreä hame yllään, rinnassa orangi- tahi ruusukukkanen ja nauhasia ja kukkia harmaassa hatussa, joka varjosti kauniita kasvoja, — kas silloinpa tulivat jurot vanhukset puheliaiksi ja nuorukaiset vaikenivat. Ja joka paikassa, oikealla ja vasemmalla, avautui ikkunoita ja ovia, ja kaikkialta kuului: "hyvää huomenta", tahi "hyvää iltaa, Marietta", Ja Marietta kumarteli kaikkialle, oikealle ja vasemmalle.
Kun Marietta tuli kirkkoon, niin laskeutuivat kaikkein (nimittäin nuorukaisten) sydämmet taivaasta alas maan päälle ja kaikkein silmät nousivat virsikirjasta ylös. Ja se nyt oli oikea harmi ja kiusaus, olletikin hartaille ihmisille.
Tähänpä aikaan taisivat nuoret La Napoulen tytöt olla oikein hartaita ihmisiä, sillä heitä se erittäinkin harmitti ja heistä se vasta oikea kiusan kapula oli. Ja syystä kyllä niin olikin, sillä Mariettan tulon jälkeen oli jo monen sulhon lempi lauhtunut, ja moni kulta käynyt kylmäksi. Siitäkös nyt hammasjankkaa tuli, ja nuhteita ja kyyneleitä ja neuvoja ja rukkasia. Häistä ei enää ollut kylässä puhettakaan, — pelkistä erokirjoista vaan. Lähettivätpä jo toinen toisilleen takaisin uskollisuuden panttejakin, sormuksia ja nauhoja. Vanhemmatkin sekautuivat lastensa kiistaan. Jarnuttiin ja marmatettiin joka talossa; oli oikein surkea elämä.
Marietta on kaikkeen tähän syypää: — sanoivat hartaat tytöt, sitten sanoivat heidän äitinsä sitä samaa, sitten sanoivat isätkin sitä samaa ja viimein sanoivat kaikki, yksin nuoret miehetkin, yhtä ja samaa.
Mutta Marietta, siveytensä ja viattomuutensa tunnossa, oli niinkuin ruusun ympynen, jonka hehkunaa tummanvehreä kukkaverho suojaa; hän ei osannut edes aavistaakaan mointa onnettomuutta ja oli yhtä hyvä kaikkia kohtaan. — Sepä liikutti ensin nuoria miehiä ja he sanoivat toisillensa, "miksikä murehduttaisimme tuota sievää, armasta lasta? Hän on viaton tähän!" Sitten sanoivat isätkin sitä samaa; sitten sanoivat äititkin sitä samaa ja lopuksi sanoivat kaikki, yksin nuo hartaat tytötkin, yhtä ja samaa, sillä, ken kerrankin oli puhunut Mariettan kanssa, hän ei voinut olla häneen mieltymättä. Ja jo puolen vuoden kuluessa oli jokainen mieltynyt häneen. Mutta hänpä ei uskonut olevansa niin rakastettu, eikä hän ennen myöskään uskonut olleensa vihattu. Mitähän aavistaakaan tumma, ruohistossa usein poljettu orvokki arvoansa!
Nytpä tahtoi jokainen korvata vääryytensä Mariettaa kohtaan. Sääliväisyys enentää taipumuksen sydämmellisyyttä. Kaikkialla tervehdittiin Mariettaa nyt entistä ystävällisemmin, kaikkialla hymyiltiin hänelle entistä ystävällisemmin, ja joka tanssiin ja leikkiin kutsuttiin häntä entistä ystävällisemmin.
3. Paha Colin.
Eipä toki kaikilla ihmisillä ole suloisen sääliväisyyden lahjaa; toisilla on paatuneitakin sydämmiä, niinkuin Faraonilla oli. Tämä tulee epäilemättä ihmisen luonnollisesta turmeluksesta syntiinlankeemisessa. Merkillisenä esimerkkinä sellaisesta kovatuntoisuudesta oli Colin, La Napoulen varakkain maan-omistaja, joka tuskin olisi ennättänyt juosta päivässä kaikki viini- ja öljy-tarhansa, sitrona- ja pomeranssi-metsänsä. Jo sekin seikka yksinään osoittaa hänen luontonsa turmelusta, että hän, vaikka oli jo seitsemännelläkolmatta, ei tähän saakka vielä kertaakaan ollut kysynyt, mitä varten on tyttöjä tässä maailmassa.
Yhtähyvin pitivät kaikki ja olletikin jo erääsen ikään joutuneet tytöt, — tässä iässä antavatkin he kernaasti synnit anteeksi — Colinia parhaimpana poikana auringon alla. Hänen muotonsa, hänen vilpitön luonteensa miellytti näitä ihmisiä, ja siitäpä syystä olisivatkin he vallan kernaasti antaneet hänelle hänen syntinsä anteeksi. Mutta tällaisten tuomarien päätöksiin ei ole hyvä luottaa.
Sill'aikaa kuin kaikki vanhat ja nuoret La Napoulessa olivat taasen sovussa viattoman Mariettan kanssa ja sääliväisinä kiintyivät häneen, oli Colin ihkasen ainoa, joka ei häntä armahtanut. Jos ruvettiin puhumaan Mariettasta, niin oli Colin mykkä, kuin kala; jos hän tapasi Mariettaa kadulla, niin lensi hän vihasta punaiseksi ja kalpeaksi ja loi lapseen oikein nieleviä silmäyksiä salavihkaa.
Kun kylän nouriso oli kokoontunut illalla meren rannalle, vanhoille raunioille, tanssia tahi leikkiä tahi vuorolaulua varten, oli Colin muassa hänkin. Mutta heti kohta kuin Marietta tuli paikalle, oli Colin vaiti eikä olisi laulanut kaiken maailman mammonankaan tähden. Vahinko todellakin hänen kaunista ääntänsä! Kukin kuunteli sitä mielellään, ja tulvimalla tulikin lauluja siltä pojalta.
Kaikki tytöt pitivät Colinista, ja hän puolestaan oli jokaiselle ystävällinen. Hänellä oli veitikkamainen silmäys, jota neitoset sekä rakastavat että pelkäävät; ja kun Colin hymyili, kas silloinpa olisi kelvannut ottaa hänestä muotokuva! Mutta tuo usein loukattu Marietta ei edes katsonutkaan häneen, se on luonnollista. Ja siinä hän olikin oikeassa. Hymyilikö Colin vai ei, se oli Mariettasta yhtä ja samaa. Colinin veitikkamaisesta silmäyksestä taasen ei Marietta huolinut edes kuulla puhuttavankaan, ja hän oli siinäkin vallan oikeassa. Kun Colin rupesi jotakin kertomaan, ja hän se sitä osasikin, ja muut kuuntelivat tarkkaan, silloin Marietta rupesi leikkiä laskemaan vieressään istuvien kanssa, ja viskeli milloin Mikkoa, milloin Mattia kävyillä, nauroi ja lörpötteli eikä kuunnellut Colinia. Se suututti tuota ylpeätä herraa; usein hän äkkiä keskeytti kertomuksensa ja meni tuimana pois.
Kosto on suloista. Nythän olisi Manonin lapsen sopinut riemuita. Mutta Marietta oli liian hyvä lapsi ja sydän hänellä vallan hellä. Kun Colin vaikeni, oli hänen paha mieli. Kun Colin kävi murheelliseksi, ei Mariettaa enää naurattanut. Kun Colin meni pois, ei Mariettankaan enää tehnyt mieli jäädä; ja kotia tultuansa hän itki mitä kauniimpia katumuksen kyyneleitä.
4. Ruukku.
Pater Jerome oli pappina La Napoulessa. Hänellä oli ikää 75 vuotta ja kaikki pyhimyksen hyvät avut ja se ainoa vika vaan, että hän oli vanhuuttansa hyvin huonokuuloinen. Mutta kumminkin saarnasi hän risti- ja rippilapsillensa sitä kauniimmin, ja mielellään häntä kukin kuuntelikin. Tosin hänellä ei ollut muuta kuin kaksi tekstilausetta, ikäänkuin koko hänen uskontonsa olisi niihin suljettu. Toinen oli: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne" ja toinen: "Lapsukaiset, ihmeelliset ovat Herran tiet!" Ja lapset ne rakastivatkin toisiansa ja toivoivat. — Colin vaan, tuo kivisydämminen, ei ollut tuosta tietääkseenkään. Silloinkin kuin hän näytti ystävälliseltä, oli hänellä paha mielessä.
La Napoulen asukkaat käyvät kernaasti Vencen kaupungin markkinoilla. Siellä on lystiä elämää, ja jos onkin vähän rahaa, niin sitä enemmin on tavaroita. Nyt olivat matami Manon ja Marietta markkinoilla hekin; siellä oli Colinkin. Hän osteli makeisia ja yhtä ja toista tutuille neitosille — mutta Mariettalle ei pennilläkään. Ja kumminkaan ei hän päästänyt Mariettaa näkyvistä. Mutta kumpikaan ei puhutellut toistansa. Selvästi näki Colinin aikovan jotain pahaa.
Seisahtipa tuosta matami Manon erään kojun kohdalle ja sanoi: "Katsos, Mariettaseni, katsos tuota kaunista ruukkua! Kuningattaren ei huolisi hävetä nostaessaan semmoista huulillensa. Katseles nyt vaan; laita on kiiltävää kultaa, ja puutarhassa ei ole ikinä ollut kauniimpia kukkia kuin siinä, ja kumminkin ne ovat vaan maalattuja. Entäs keskellä sitten! Siihen on kuvattu paratiisi. Katsos, tyttäreni, omenat puissa punoittavat ja hehkuvat, jotta oikein vesi kielelle kiehahtaa. Ja Aatami ei voi kiusausta vastaan sotia, kun kaunis Eeva tarjoaa hänelle tuollaista herkkua. Ja, näeppäs, rohkeana vaan hyppii karitsainen vanhan tiikerin ympärillä, ja lumivalkoinen, kultakaulainen kyyhky istuu korppikotkan edessä, kuni tahtoisivat suudella!"
Marietta ei voinut tarpeeksensa ihailla. "Olisipa mulla tuommoinen ruukku", sanoi hän äidilleen: "liian kaunis se on juoma-astiaksi; minä panisin siihen kukkaseni ja katselisin lakkaamatta paratiisiin. Me olemme kyllä Vencen markkinoilla, mutta tuohon katsoessani luulen olevani paratiisissa".
Niin puhui Marietta ja kutsui kaikki oman kylän tytöt ihailemaan tuota ihmeellistä ruukkua; ja tyttöjen luona seisoivat pian pojatkin, ja viimein oli melkein koko La Napoulen väki ihmeen ihanan ruukun ääressä. Mutta ihmeen ihana se olikin, kaikkein kauniinta läpikuultavaa posliinia, korvat kullatut ja värit kaikkein hehkuvimpia. Uskalsipa joku joukosta kysyä kauppiaalta: "Herra, mitähän esimerkiksi nyt tuo maksaa?" Ja kauppias vastasi: "Jaa-a, se maksaa sata markkaa". Silloin vaikenivat kaikki ja menivät pois.
Kun ei ketään Lanapoulelaista enää ollut kojun edessä, tulla hiipsutti sinne Colin, viskasi kauppiaalle sata markkaa pöydälle, käski panna ruukun lippaasen, täyttää sisuksen puumulilla, ja otti sen mukaansa.
Kotimatkallaan hämärissä tapasi hän lähellä La Napoulea vanhan Jaakon, tuomarin rengin, joka tuli pellolta. Jaakko oli aivan hyvä mies, mutta erinomaisen tuhma.
— "Saatpa juomarahaa, Jaakko", sanoi Colin, "jos viet tämän lippaan Manonin taloon ja jätät sen sinne. Jos sinulta ruvetaan tiedustelemaan, keltä muka se on, niin sano näin: muuan muukalainen antoi tämän minulle. Mutta minun nimeäni et saa virkkaa, muutoin suutun sinuun ikipäiviksi".
Jaakko lupasi, otti juomarahat ja lippaan, ja meni sinne päin, missä seisoi tuo pieni talo öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.
5. Antaja.
Tiellä tapasi hänet hänen isäntänsä, tuomari Hautmartin, ja sanoi:
"Mitäs kannat, Jaakko?"
— "Lipasta kannan matami Manonille. Mutta min'en saa sanoa, keltä se on".
— "Miks'et?"
— "Siks' että herra Colin suuttuisi minuun ikipäiviksi".
— "Hyvä, ettäs osaat salaisuuksia säilyttää. Mutta aika on nyt jo myöhäinen. Annas tänne tuo lipas; huomenna on minun muutoinkin mentävä Manonin luo. Kyllä minä vien sinne lippaankin enkä millään muotoa ilmaise sen olevan Colinilta. Siten säästyy sinulta matkan vaivat ja minä saan mieluisan tehtävän".
Jaakko antoi lippaan herrallensa, jota hän oli tottunut umpimähkään tottelemaan kaikessa. Tuomari vei lippaan kammioonsa ja katseli sitä kynttilän valossa suurella uteliaisuudella. Kanteen oli punaisella liidulla koreasti kirjoitettu sanat: "Armaalle ja rakkaalle Mariettalle". Mutta herra Hautmartin tiesi vallan hyvin tämän olevan pelkkää koiruutta Colinilta, hän tiesi, että tässä oli jokin kelvoton kepponen tekeillä. Senvuoksi avasi hän varovasti lippaan kannen, eikö muka sinne ole pantu hiirtä tai rottaa. Mutta huomattuaan tuon kauniin ruukun, jonka hän itse oli Vencessä nähnyt, säikähti hän oikein kovasti. Herra Hautmartinilla oli näet yhtä paljon kokemusta oikeudessa kuin vääryydessäkin. Hän huomasi paikalla Colinin aikovan saattaa tällä ruukulla Mariettaa onnettomuuteen; antaa ensin ruukku salaisesti Mariettalle ja päästää sitten ihmisiin semmoinen huhu, että Marietta muka on saanut sen joltakin rakastelijalta kaupungissa tai jotakin semmoista, jotta vaan kaikki kunnon ihmiset kääntäisivät Mariettalle selkänsä. Senvuoksi päätti herra Hautmartin, tuomari, maahan lyödäkseen kaiken pahan, ilmoittaa itsensä ruukun antajaksi. Sitä paitsi hän piti hyvää silmää Mariettaan ja olisi mielellään suonut, että Marietta olisi noudattanut pater Jeromen lausetta häntä kohtaan vähän paremmin, nimittäin lausetta: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne'". Herra Hautmartin oli tosin viiskymmenvuotias lapsukainen, ja siitäpä syystä Marietta arveli, ett'ei tuota lausetta enää häneen käy sovittaminen. Matami Manonin mielestä sitä vastoin oli tuomari oikein ymmärtäväinen lapsi, jolla oli rahaa ja arvoa koko La Napoulessa, pitäjän äärestä toiseen. Ja kun tuomari puhui häistä, ja Marietta peloissaan juoksi pois, silloin istui Manon rauhallisesti paikallaan eikä yhtään pelännyt tuota pitkää herraa, jolla oli niin paljon arvoa. Ja se täytyy sanoa, ettei hänen ruumiissansa ollut vikaa vähintäkään. Ja vaikka Colin olikin kauniin mies koko pitäjässä, niin oli kumminkin kaksi esinettä, jotka tekivät tuomarin etevämmäksi häntä, nimittäin hänen iso ikälukunsa ja hänen iso, sangen iso nenänsä. Niin, tämä nenä, joka kulki tuomarin edellä kuni sanansaattaja ilmoittamassa hänen tuloansa, tämä nenä se oli oikea elehvantti ihmisellisten nenäin joukossa.
Ja huomenna sitten läksi tuomari, mukanansa tämä elehvantti, hyvät aikomukset ja kaunis ruukku, tuohon pieneen taloon öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.
— "Kauniille Mariettalle", sanoi hän, "en pidä mitäkään liian kalliina. Ihmettelittehän eilen Vencen markkinoilla ruukkua. Sallikaa siis minun, armas Marietta, laskea tuo ruukku ja rakastava sydämmeni teidän jalkainne juureen".
Manon ja Marietta ihastuivat ja hämmästyivät, nähtyään ruukun. Onnellisina säihkyivät Manonin silmät; mutta Marietta kääntyi pois ja sanoi: "Min'en saata vastaanottaa teidän sydäntänne enkä teidän ruukkuannekaan". Mutta silloin suuttui Manon ja huudahti:
— "Mutta minä, näetkös, minä otan sydämmen sekä ruukun. Voi hupsu itseäsi! Kuinka kauan hyljit vielä onneasi? Vai ketä sinä oikeastaan toivot? Odotatko, että joku Provencen kreivi tulisi sua kosimaan, koskas hylkäät La Napoulen tuomarin? Minä osaan sinusta paremmin huolta pitää. Herra Hautmartin, pidän kunnianani saada sanoa teitä vävypojakseni".
Silloin meni Marietta ulos ja itki katkerasti ja vihasi kaunista ruukkua sydämmensä pohjasta.
Mutta tuomari pyyhkäsi kämmenellään nenäänsä ja sanoi viisaasti:
— "Matami Manon, älkää hätäilkö. Kyllä kyyhkysemme viimeinkin taipuu, kun vaan oppii minua paremmin tuntemaan. Minä en ole hätikkö minäkään. Minä ymmärrän naisen luonnon, ja ennenkuin kolme kuukautta saa kuluneeksi, olen minä hierounut Mariettan sydämmeen".
— "Siihen on hänen nenänsä liian iso", kuiskasi Marietta, joka kuunteli oven takana ja nauroi salavihkaan. Ja tosiaankin, kolme kuukautta kului, mutta herra Hautmartin ei ollut vielä saanut nenänsä nipukkaakaan Mariettan sydämmeen.
6. Kukkaset.
Mutta näiden kolmen kuukauden kuluessa oli Mariettalla muitakin toimia. Ruukusta oli hänellä paljon harmia ja vastusta ja sitä paitsi vielä jotain muutakin.
Kahden viikon kuluessa ei La Napoulessa muusta ollut puhettakaan kuin ruukusta. Jokainen sanoi sitä tuomarin lahjaksi ja että naimiskaupat oli jo tehty. Mutta kun Marietta juhlallisesti oli selittänyt kaikille tovereilleen, että hän vihittäisi itsensä mieluummin meren kurimuksen kuin tuomarin kanssa, silloin tytöt entistä ilkeämmin jankuttivat samaa asiaa Mariettan kiusalla ja sanoivat: "Voi kuinka herttaista Mariettan on levätä hänen nenänsä siimeksessä!" — Se oli ensimmäinen harmi.
Sitten oli matami Manon niin armoton, että pakoitti Mariettaa käymään joka aamu huuhtelemassa ruukkua kaivolla ja panemassa siihen tuoreita kukkasia. Siten toivoi hän saavansa tytön totutetuksi ruukkuun ja antajan sydämmeen. Mutta yhä vaan vihasi Marietta lahjaa sekä lahjan antajaa, ja kaivolla käyminen oli hänelle kova rangaistus. Toinen harmi.
Sitten, kahdesti viikossa löysi hän, kaivolle tullessaan, viereisellä kalliolla mitä kauniimpia kukkia, kauniisti sidottuja, oikein omiansa kauniisen ruukkuun. Ja kukanvarret oli kääritty paperiin, johon oli kirjoitettu: "Armas Marietta". Ei suinkaan kukaan olisi tahtonut luulotella Mariettalle, että maailmassa enää on velhoja ja keijukaisia. Eikö mitä! Kukat olivat tuomarin tuomia ja hänen se oli tuo makea lausekin. Marietta vaan ei tahtonut haistella kukkia, ainoastaan siitä syystä, että tuomarin nenän henki oli käynyt niitä tuudittelemassa. Kukat hän kumminkin otti, koska kedolla ei niin kauniita kasvanut, mutta paperin hän repi tuhansiin palasiin ja hajoitti ne sille paikalle, missä kukat olivat olleet. Mutta tämäpä ei ollenkaan suututtanut herra Hautmartinia, jonka rakkaus oli sanomattoman suuri tavallansa, niinkuin hänen nenänsäkin tavallansa. Kolmas harmi.
Tulipa viimein asia puheeksi tuomarin kanssa, ja siinä saatiin selville, ettei hän ollutkaan kukkain antaja. Kukas se sitten olisi? — Tämä tieto kummastutti suuresti Mariettaa. Siitä pitäin hän otti suuremmalla mielihyvällä kukkaset kalliolta, haistelikin niitä — mutta kukahan niitä sinne toi? Marietta oli, mitä tytöt tavallisesti eivät ollenkaan ole, hyvin utelias. Hän koetti arvata yhtä ja toista La Napoulen nuorukaista, mutta selkoa ei asiasta tullut. Hän kuunteli ja väjyi myöhään yöhön asti; hän nousi varhemmin ylös. Mutta mitään hän ei saanut kuulleeksi eikä väjyneeksi. Ja kumminkin oli aamulla kahdesti viikossa kauniit kukat aina kaivolla, ja niiden ympärille käärittyyn paperiin oli aina kirjoitettu hiljainen huokaus: Armas Marietta! — Mutta tuohan nyt voi tehdä kylmäkiskoisimmankin uteliaaksi. Vaan uteliaisuus tulee lopulta sangen tuskalliseksi. Neljäs harmi.
7. Kina kinasta.
Viime sunnuntaina oli pater Jerome taaskin saarnannut tekstistä: ihmeelliset ovat Herran tiet. Ja Marietta arveli, kyllä kai hän jotakin tietä viimeinkin saa selon näkymättömästä kukkain tuojasta. Pater Jerome puhui aina totta.
Eräänä kesäyönä, liiankin kuumana, oli Marietta herännyt hyvin varhain eikä enää voinut nukkua. Senvuoksi hyppäsi hän ilomielin vuoteeltaan, kun aamurusko alkoi punata taivaan rantaa. Hän puki päällensä ja läksi kaivolle, pesemään silmiänsä ja käsiänsä; otti hän mukaansa hatunkin, sillä hän aikoi hetken aikaa kävellä meren rannalla. Siellä tiesi hän salaisen paikan, jossa oli niin hyvä uida.
Mutta tälle salaiselle paikalle kulki tie kallioiden poikki talon takaa ja sieltä jälleen granaatipehkojen ja palmujen ohitse. Tällä kertaa Marietta ei päässyt siitä ohitse. Sillä, nuorimman ja solakkaimman palmun juurella makasi makeassa unessa nuori ja solakka mies, vieressään kaikkein kauniin kukkakimppu. Näkyi siinä valkoista paperiakin, johon kaiketi taaskin oli kirjoitettu huokaus. — Mitenkäs nyt Marietta olisi voinut päästä siitä ohitse?
Hän pysähtyi ja vapisi pelosta kuin haavan lehti. Hän päätti palata takaisin majallensa. Mutta tuskin oli hän astunut pariakaan askelta takaisin päin, niin jo katsahti jälleen makaajaan ja pysähtyi. Kaukaa ei kumminkaan voinut hänen kasvojansa eroittaa. — Nyt oli salaisuudesta selko saatava, nyt tahi ei milloinkaan. Hiljalleen hän hiipi palmun luo. Mutta makaaja näkyi liikahtavan. Takaisin jälleen majalle päin! Mutta eihän tuo liikunto ollutkaan muuta kuin Mariettan arkaa mielenkuvailua. Ja palmua kohti hän astui taaskin. Mutta kenties hän vaan on makaavinaan. Kotiin taas aika kyytiä! Mutta ketäpä pelkkä "kenties" panisi pakosalle? Rohaistuna läksi hän matkalle palmua kohti.
Sillä välin kuin hänen arka ja utelias sielunsa horjui sinne tänne pelon ja uteliaisuuden välillä, sillä välin kuin hän juoksenteli majan ja palmupuun väliä, oli hän kumminkin tullut muutamia askelia lähemmäksi makaajaa: olihan näet hänen uteliaisuutensa väkevämpi pelkoa.
— "Mitä minä hänestä? Tienihän kulkee hänen ohitsensa. Maatkoon hän tai valvokoon; minä menen hänen ohitsensa, ja siinä kaikki". Niin ajatteli Manonin lapsi. Mutta ei hän mennyt ohitse sittenkään; sillä pitihän toki kerrankin saada nähdä kukkain tuojaa kasvoihin, jotta saisi asiasta selvän. Ja makasihan tuo, niinkuin ei olisi neljään viikkoon kunnollista unta silmäänsä saanut. — Ja kuka se sitten oli? — Kukas muu kuin tuo kaikkein ilkeimmistä ihmisistä kaikkein ilkein Colin!
Vai hän se nyt oli, joka vanhaa vihaansa oli tehnyt niin paljon sydämmellistä harmia hyvälle tyttölapselle ruukulla ja saattanut hänen inhoittavaan kauppaan herra Hautmartinin kanssa? Vai hän se vielä senkin jälkeen kävi häntä kukkasillaan narrailemassa, kiusatakseen vaan hänen uteliaisuuttansa? Ja miksi? — Hän vihasi Mariettaa. Aina vieläkin käyttihe hän kaikissa seuroissa lapsi parkaa kohtaan kuin kaikkein ilkein ihminen konsanaankin. Hän väisti tyttöä, missä vaan taisi; ja missä ei tainnut, siinä hän pahoitti armaan lapsukaisen mieltä. Kaikille muille La Napoulen tytöille oli hän puheliaampi, ystävällisempi, lempeämpi kuin Mariettalle. Niin, ja entäs vielä mitä! Hän ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt Mariettaa tanssiin, ja tämä lapsihan tanssi niin kauniisti, että oikein!
Ja nyt hän oli tuossa, puuttunut kuin hiiri loukkuun. Mariettan sydämmessä heräsi kosto. Mitäs hän nyt tekisi? — Hän otti kukkakimpun, päästi sen auki ja vihansa vimmassa hajoitti ylenkatseella kukkaset makaajan päälle. Ainoastaan paperin, jossa taaskin oli huokaus: armas Marietta, pisti hän kiiruusti poveensa. Hän tahtoi säilyttää tämän näytteen hänen käsialastansa tulevain tapausten varalta. Nyt yritti hän lähtemään pois. Mutta kosto oli hänen mielestänsä vielä vaillinainen. Hän ei voinut lähteä pois, ennenkuin saisi tehdä kinan kinasta, rangaista Colinia ilkeydestä ilkeydellä. Hän sieppasi hatustaan sinipunaisen, silkkisen nauhan, kietoi sen varovasti makaajan käsivarren ympäri ja sitoi päät kolmella solmulla palmupuuhun kiinni. Kylläpä hän kummastuu herättyään, kylläpä hänkin saa olla tuskassa uteliaisuudesta, kuka hänelle muka tämän tempun on tehnyt! — Ja sitä hän ei kuuna kullan valkeana voi arvata. Sitä parempi. Hän saa kinan kinasta.
Mutta liian armollinen oli Marietta hänelle. Hän näkyi katuvan työtään, saatuaan sen tehdyksi. Rauhatonna kohoeli hänen rintansa. Luulenpa kuin luulenkin, että kyynelöinen kiertyi hänelle silmiin, joilla hän liian laupiaasti katsoi pahantekijään. Verkalleen kulki hän takaisin kalliolle granaatipehkojen luo, usein katsahdellen taakseen; verkalleen kalliota ylös, usein luoden silmänsä palmun puoleen. Sitten kuului äiti kutsuvan häntä; hän riensi kotia.
8. Hatunnauha.
Mutta samana päivänä vielä teki Colin uusia kolttosia. Ja mitä? — Julkisesti tahtoi hän saattaa Mariettaa punastumaan. Voi! tyttö ei ollut ajatellutkaan, että hänen sinipunainen nauhansa oli tunnettu koko La Napoulessa! — Ja Colin sen tunsi vallan hyvin hänkin. Hän sitoi sen reimasti hattuunsa ja kantoi sitä koko maailman nähden, kuni mitä voittosaalista. Ja joka ihminen huusi: "Sen hän on saanut Mariettalta". Ja kaikki tytöt huusivat suutuksissaan: "Kelvoton!" ja kaikki nuorukaiset, jotka olivat Mariettaan mieltyneet, huusivat: "Kelvoton!"
— "Mitenkä, matami Manon!" huusi tuomari Hautmartin, tultuaan Manonin luo, ja hän huusi niin kovasti, että koko hänen nenällinen ihmeensä siitä kajahteli. "Mitenkä? Sallitteko te sellaista? Sallitteko, että morsiameni lahjoittelee hatunnauhoja nuorelle Colinille? E-hei, häät meidän täytyy viettää piakkoin. Ja kun ne ovat ohi, niin on minullakin oikeus sanoa pari kolme sanaa".
— "Se on totta", vastasi matami Manon. "Kun asia on tällä kannalla, niin pitää toimittaa häät koht' sillään. Ja kun ne ovat ohi, niin on kaikki ohi".
— "Mutta, mamma Manon, tyttäreltänne en ole vieläkään saanut suostumusta".
— "Varustakaa häitä vaan!"
— "Mutta hän ei tahdo katsahtaakaan minuun ystävällisesti, ja kun istahdun hänen luoksensa, niin hyppää tuo rajupäinen ylös ja juoksee tiehensä".
— "Herra tuomari, varustakaa häitä vaan!"
— "Entäs kun Marietta panee vastaan?"
— "Tehkäämme kaikki salamähkää. Me menemme pater Jeromen luo. Maanantai-aamuna ani varahin pitää hänen toimittaman vihkiminen. Siitä minä pidän huolen. Minä olen äiti, minä. Te olette ensimmäinen virkamies La Napoulessa. Papin täytyy totella. Mutta Marietta ei saa tietää siitä mitään. Maanantaina hyvin varhain lähetän minä hänet ypö yksinänsä pater Jeromen luo jollekin asialle, jott'ei hän mitään arvaisi. Siellä on sitten pappi puhuva hänelle oikein sydämmeen. Puolen tunnin kuluttua tulemme me sinne ja sitten vihille aika kyytiä. Ja jospa Marietta siellä sanoisikin vielä ei, niin mitä siitä? Pappi parka ei kuule sitä kumminkaan. Mutta älkää sanoko sanaakaan tästä Mariettalle, älkäättekä kellenkään La Napoulessa!"
Semmoisen päätöksen he tekivät. Marietta ei osannut aavistaakaan, mikä onni häntä odotteli. Hän ajatteli vaan ilkeätä Colinia, joka oli saattanut koko pitäjän puhumaan hänestä. Voi kuinka hän katui nyt ajattelemattomuuttansa; ja kumminkin antoi hän sydämmensä pohjasta anteeksi tuolle pahanilkiselle hänen vikansa. Hän sanoi äidilleen, hän sanoi leikkisiskoilleen: "Minä kadotin hatunnauhani, ja Colin sen löysi. Min'en ole sitä hänelle antanut. Hän tahtoo nyt suututtaa minua sillä. Tiedättehän, että Colin on aina ollut minulle paha ja koettanut minua loukata!"
Voi lapsi parkaa! Ei tiennyt hän, mitä kaikkia julmia tepposia oli tuolla kaikkein ilkeimmällä ihmisellä taaskin mielessä.
9. Särkynyt ruukku.
Aamulla varhain meni Marietta ruukkuinensa kaivolle. Kalliolla ei näkynyt vielä kukkia. Ja varhaistapa nyt vielä olikin; vasta aurinko paraillaan oli nousemassa meren takaa.
Kuuluipa askelia. Colin tuli, käsissään kukkakimppu. Marietta lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Colin jupisi: "Hyvää huomenta, Marietta!" — Mutta tuo tervehdys ei tullut häneltä sydämmestä, tuskinhan hän sai sen sanotuksikaan.
— "Miksi sinä niin julkisesti kannat nauhaani, Colin?" sanoi Marietta ja laski ruukun kalliolle. "Enhän antanut sulle sitä".
— "Etkö antanut, armas Marietta?" kysyi Colin ja kalpeni vihan vimmasta.
Marietta häpesi valhettansa, laski silmät maahan ja sanoi kotvasen kuluttua: "No niin, kyllähän sen annoin; mutta mitäs sitä muiden nähden kannat? Anna pois se".
Vitkalleen rupesi toinen päästämään nauhaa hatustansa; hän oli niin harmissaan, ett'ei voinut salata kyyneltä silmässään eikä pidättää huokausta rinnassaan.
— "Armas Marietta, enkö saa pitää nauhaasi?" kysäsi hän hiljaa.
— "Et!" vastasi tyttö.
Silloin Colinin kätketty viha muuttui epätoivoksi. Huo'aten katsahti hän taivaasen, sitten synkästi Mariettaan, joka hiljaisena seisoi kaivolla, silmät kiinnitettyinä maahan ja kädet riipuksissa.
Colin sitoi sinipunaisen nauhan kukkakimpun varteen, huusi: "Ota sitten kaikki tyyni!" ja viskaa vinkahutti kukilla niin kovasti ruukkua, että se putosi maahan ja särkyi. Pahanilkisessä ilossa juoksi hän tiehensä.
Matami Manon, väjyen akkunan takana, oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta kun ruukku oli särkynyt, silloin ei malttanut hän enää katsella eikä kuunnella. Ja hänen hyökättyään rajusti akkunaan, huutaakseen pahantekijälle, läksi koko akkuna lahonneista pielistään irti ja putosi sydäntä särkevällä kilinällä maahan ja meni palaisiksi.
Niin paljo onnettomuutta yhtä haavaa — siitä olisi jokainen toinen vaimo-ihminen käynyt neuvottomaksi. Mutta matami Manon toipui pian hämmästyksestään. "No onni vielä, että itse näin hänen rikoksensa!" huusi hän. "Käräjiin vedän hänet! Hänen pitää minulle kullallansa punnitseman ruukut ja akkunat! Siitä saat kelpo huomenlahjan, Marietta!" Mutta Marietta toi sisään särkyneen ruukun. Ruukku oli särkynyt ja paratiisi oli särkynyt; Aatamilla ei ollut päätä ja Eevasta oli vaan jalat jäljellä; käärme oli eheänä ja samoin tiikeri, mutta karitsaisesta ei näkynyt enää muuta kuin pelkkä saparon pää, ikäänkuin tiikeri olisi sen nielaissut. Ja tuon hävityksen nähtyänsä matami Manon rupesi ulvomaan ja huutamaan taivaan kostoa Colinille ja sanoi: "Näkeehän sen, että heitto läksi pahan kädestä".
10. Käräjät.
Ja Manon otti toiseen käteensä särkyneen ruukun, toiseen Mariettan käden, ja niin sitä mentiin tuomarin luo, joka paraillaan oli käräjiä istumassa. Siellä matami Manon toi esiin kanteensa kovalla äänellä ja veti esiin särkyneen ruukun ja särkyneen paratiisin. Marietta itki katkerasti.
Tuomari, nähtyään ruukun särkyneeksi ja kauniin morsiamensa itkevän, vihastui niin hirveästi Coliniin, että hänen nenänsä tuli sinipunaiseksi niinkuin Mariettan kuuluisa hatunnauha. Hän kutsutti paikalla pahantekijän Oikeuden eteen.
Colin tuli, syvästi liikutettuna. Matami Manon uudisti kanteensa suurella kaunopuheliaisuudella tuomarin, lautakunnan ja sihteerien edessä. Mutta Colin ei kuullut mitään. Hän astui Mariettan luo ja kuiskasi hänelle: "anna anteeksi, armas Marietta, niinkuin minäkin sinulle anteeksi annan. Minä särjin vahingoissa ainoastaan ruukun; mutta sinä, sinä olet särkenyt sydämeni".
— "Ei saa sopotella Oikeuden edessä", huusi herra Hautmartin tuomarillisella ylevyydellä. "Kuulkaa kanne ja puolustakaa itsiänne".
— "En puolusta. Ruukun särjin vasten tahtoani!" sanoi Colin.
— "Luulenpa minäkin melkein samaa!" nyyhki Marietta. "Yhtä syypää olen minä kuin hänkin, sillä minä loukkasin häntä ja saatoin hänet suuttumaan. Silloin hän viskasi minulle varomattomasti nauhan ja kukat. Minkäs hän sillen mahtoi?"
— "Katsokas vaan!" huusi matami Manon. "Tahtooko tyttö olla hänen puolustajansa elikkä niinkuin sanotaan almukaattinsa? Puhukaa, herra tuomari! Hän on särkenyt ruukun, sitä hän ei kiellä; ja minä olen hänen kauttansa särkenyt akkunan, — jos hän tahtoo sitä kieltää, niin tulkoon katsomaan".
— "Koska ette voi kieltää, herra Colin", sanoi tuomari, "niin Oikeus tuomitsee teidät maksamaan ruukusta kolmesataa markkaa, sillä sen se maksaa ja sitten vielä…"
— "Ei maar", huusi Colin, "niin paljo se ei maksa. Vencen markkinoilla ostin sen Mariettalle sadasta markasta".
— "Tekö sen muka ostitte, hävytön mies?" huusi tuomari, ja nyt muuttui koko hänen naamansa samankarvaiseksi kuin Mariettan hatunnauha. Mutta sen enempää hän ei voinut eikä tahtonutkaan sanoa, sillä hän pelkäsi vastenmielisiä selvityksiä jutussa.
Mutta Colin suuttui saamastansa moitteesta ja sanoi: "Ruukun lähetin markkina-iltana teidän rengillänne Mariettalle. Ja tuollapa Jaakko seisookin. Hän olkoon vieraana miehenä. Puhu, Jaakko; enkö antanut sinulle laatikkoa matami Manon'in taloon vietäväksi?"
Herra Hautmartin yritti jyräyttämään pari kolme kovaa sanaa väliin, mutta typerä Jaakko sanoi: "Ettekös te muista, korkea Oikeus? Itsehän te vielä otitte minulta Colinin lippaan ja veitte, mitä sen sisässä oli, matami Manon'ille; siellähän se lipas vieläkin on paperin alla".
Nyt täytyi vahtien viskata tuo typerä Jaakko ulos ovesta; herra
Coliniakin käskettiin astumaan ulos, kunnes Oikeus tekisi päätöksensä.
— "Hyvä", sanoi Colin. "Mutta tämä tepponen on oleva viimeisenne, herra tuomari, täällä La Napoulessa. Minun omaisuudellani olette koettanut hierautua matami Manonin ja Mariettan suosioon; tiedänpä vielä muutakin. Jos haette minua, niin suvaitkaa ratsastaa maaherran luo". Sen sanottuaan Colin meni.
Herra Hautmartin oli niin hämillään, ett'ei tiennyt mitä sanoa. Matami Manon pudisteli päätänsä. Asia rupesi näyttämään hänestä sekavalta ja epäluulon-alaiselta. "Kukas minulle nyt maksaa särkyneen ruukun?" kysyi hän.
— "Minulle", sanoi Marietta hehkuvin kasvoin, "minulle se on jo melkein maksettu".
11. Ihmeelliset tiet.
Colin ratsasti vielä samana päivänä maaherran luo ja tuli seuraavana päivänä varhain takaisin. Mutta herra Hautmartin vaan nauroi sille ja puhui matami Manonin sydämestä kaiken epäluulon pois ja vannoi leikkuuttavansa nenänsä irti, joll'ei Colin maksaisi kolmea sataa markkaa särkyneestä ruukusta. — Hän meni myös matami Manonin kanssa pater Jeromen luo vihkimisestä puhumaan ja teroitti hänen mieleensä, että hän vakaasti ja visusti puhuisi Mariettalle hänen velvollisuuksistaan kuuliaisena lapsena täyttää äitinsä tahto eikä vastustella vihkimistä. Vanha, hurskas sielunpaimen lupasikin tehdä niin, vaikk'ei hän ollut kuullut puoliakaan siitä, mitä hänen korvaansa oli huudettu.
Mutta Marietta otti särkyneen ruukun lepokammioonsa, ja nyt hän vasta rakastikin sitä, ja hänestä tuntui, kuin olisi paratiisi, saatuaan monta vammaa ruukun laidalla, siirtynyt hänen sydämmeensä.
Koska sitten sunnuntai oli tullut, sanoi matami Manon lapsellensa: "Pue parhaat vaatteet päällesi ja vie tämä myrttiseppele pater Jeromelle; hän tarvitsee sitä erästä pariskuntaa vihkiäkseen". Marietta pukeutui kirkkovaatteisin, otti, pahaa aavistamatta, seppeleen ja läksi sielunpaimenen luo.
Tiellä kohtasi hänet Colin! Tyttö tervehti häntä ystävällisesti, mutta ujosti. Kuultuaan minne Marietta seppelettä vie, sanoi Colin: "minulla on sama tie, sillä minun pitää viedä papille kymmenykset". Ja heidän liikkeelle lähdettyänsä, otti Colin ääneti häntä kädestä kiinni: ja kumpikin vapisi, kuin olisi tehnyt suuren rikoksen.
— "Oletko antanut minulle anteeksi?" sanoi Colin hiljaa. "Voi,
Marietta, mitä olen tehnyt sulle, ettäs minulle niin julma olet?"
Mutta Marietta ei voinut muuta sanoa kuin: "Ole rauhassa, Colin, nauhan saat jälleen. Ja ruukkusi pidän tallella. Onhan se sinulta sittenkin?"
— "Saatatko epäillä vielä? Katso kaikki, mitä minulla on, antaisin kernaasti sinulle. Lupaatko olla vast'edes hyvä minulle niinkuin muillekin?"
Marietta ei vastannut. Mutta heidän tultuansa pappilaan, katsahti hän Coliniin, ja nähtyään hänen kauniissa silmissään kyyneleitä, kuiskasi hän: "armas Colin!" — Silloin kumartui nuorukainen ja suuteli hänen kättään. Samassa aukeni erään kammion ovi — ja pater Jerome arvoisassa olennossaan seisoi heidän edessänsä. — Marietta ja Colin olivat kuin huumauneita, pitäen vielä kiinni toistensa käsistä. Oliko tuo sitten käden suutelun vaikutusta vaiko kunnioituksesta ukkoa kohtaan, en tiedä.
Silloin ojensi Marietta papille myrttiseppeleen. Pappi pani sen hänen päähänsä ja sanoi: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne!" ja sitten hän puhui niin kauniisti ja liikuttavasti tyttöselle, kehoittaen häntä rakastamaan Colinia. Ukko oli nimittäin huonokuuloisuutensa tähden joko kuullut väärin sulhaisen nimen tai vanhuudessaan unohtanut sen, ja arveli nyt Colinia sulhaseksi.
Ukon puhuessa särkyi Mariettan sydän ja itkeä nyyhkien huudahti hän:
"Rakastanhan häntä jo aikoja sitten, mutta hän vihaa minua".
— "Minä, niinkö, Marietta?" huudahti Colin. "Sieluni on asunut sinussa siitä pitäin kuin La Napouleen tulit. Voi Marietta, mitenkäs olisin voinut toivoa ja uskoa, ettäs minua rakastit? Koko pitäjähän sinua jumaloitsee!"
— "Minkätähden vältit minua aina ja olit kaikille muille ystävällisempi?"
— "Ah, Marietta, sinua nähdessäni minä pelkäsin ja olin tuskassa; rakkaus ja murhe olivat murtaa minut. En uskaltanut olla lähelläsi, ja kun olin poissa luotasi, oli elämä vielä tukalampaa!"
Mutta sielunpaimen, joka näki heidän puhelevan vaikk'ei kuullut mitä, luuli heidän jankkaavan keskenänsä. Senvuoksi syleili hän kumpaistakin, yhdisti heidät sitten ja sanoi: "Lapsukaiset, lapsukaiset, rakastakaatte toisianne!"
Silloin vaipui Marietta Colinin rinnoille, ja Colin sulki hänet syliinsä, ja heidän kasvonsa loistivat äänettömässä ihastuksessa. He unohtivat nyt papin ja koko maailman. Colin painoi suudelman Mariettan huulille. Tuo oli vaan suudelma tuo, mutta se oli makeimman unohduksen suudelma. He olivat sulauneet toisiinsa. Kumpikin oli niin tunteittensa vallassa, että he tietämättänsäkin seurasivat ihastunutta pater Jeromea kirkkoon alttarin eteen.
— "Marietta!" huokasi Colin.
— "Colin!" huokasi Marietta.
Kirkossa oli vielä vähän väkeä, kaikkein hurskaimmat vaan, mutta ihmeellä katselivat he todistajina Colinin ja Mariettan vihkimistä. Useat eivät malttaneet katsoa loppuun asti, vaan juoksivat ulos oikealle ja vasemmalle saattamaan sanomaa koko La Napoulelle, että Colin ja Marietta ovat vihityt. Vihkimisen päätettyään iloitsi pater Jerome sydämmessänsä siitä, että se oli hänelle niin hyvin onnistunut ja että nuorikot olivat tehneet niin vähän vastarintaa. Hän vei heidät pappilaan.
12. Tämän merkillisen historian loppu.
Nyt tulla tuhutti matami Manon aivan hengästyneenä. Hän oli kotona kauan odotellut sulhasen tuloa. Häntä ei ollut kuulunut. Kun ei hän ollut saapuvilla määrätylläkään hetkellä, silloin oli pelko ja vavistus tullut hänen päällensä ja hän juoksi itse herra Hautmartinin taloon. Mutta sielläkös hän vasta hämmästyi! Hän sai tietää, että maaherra oli käynyt siellä oikeudenpalvelijain kanssa, oli tutkinut tuomarin tilit ja kassat ja protokollat ja samalla hetkellä vanginnut herra Hautmartinin.
— "Se on kai jumalattoman Colinin työtä", oli matami ajatellut. Nyt oli hän juoksujalassa rientänyt pappilaan, pyytääksensä vihkimisen siirtämistä toiseen aikaan. Mutta vastaan astui hänelle hymyillen, ylpeänä työstänsä, vanha sielunpaimen, taluttaen kädestä vasta vihittyä pariskuntaa.
Nyt ei matami Manon tosiaankaan kyennyt enää ajattelemaan eikä puhumaan. Mutta Colin sitä vastoin kykeni nyt ajattelemaan ja puhumaan enemmän kuin koskaan ennen. Hän alkoi puhua ensin rakkaudestansa ja sitten särkyneestä ruukusta ja sitten tuomarin petollisuudesta ja kuinka hän, Colin, oli käynyt ilmoittamassa maaherralle tuon kelvottoman vehkeet. Sitten hän pyysi matami Manonin siunausta, sillä vihkiminenhän oli nyt tapahtunut, ja siihen ei ollut syypää Marietta eikä hänkään.
Pater Jerome ei ymmärtänyt pitkään aikaan, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänelle oli selitetty erehdys vihkimisessä, silloin pani hän hurskaana kätensä ristiin, nosti silmät ylös ja huudahti: "ihmeellisiä ovat Herran tiet!'" — Colin ja Marietta suutelivat hänen kättänsä. Matami Manonin ei auttanut muuta kuin mukautua näihin tekoihin ja hän antoi siunauksensa, sanoen kumminkin, että hänen päänsä on nyt aivan kuin pyörällä.
Matami Manon tyytyi vävypoikaansa, saatuansa kuulla, että hän oli rikas, ja varsinkin, että herra Hautmartin oli nenineen päivineen viety vankina kaupunkiin.
Mutta särkynyttä ruukkua säilytetään siinä suvussa vielä tänäkin päivänä kalliina muistona.