JAAKKO RÄIKKÖNEN.
Inkeriläinen talonpoika Jaakko Räikkönen syntyi orjuudessa Tipunan kylässä Valkeasaaren seurakunnassa 5 p. lokak. 1830 (vanhaa lukua). Jo ne olot, joissa syntyi, kuvaavat orjuuden surkeutta. Isä Abraham Jaakonpoika Räikkönen oli hänkin Inkeriläinen, vaan sotapalveluksesta karannut Suomen puolelle, ottanut itsellensä nimen Repsi ja Suomalaisena palannut elämään Valkeasaaressa. Siellä hän rakastui orjattareen Liisa Vitikkaan, mutta ei voinut maksaa sitä summaa, 300 ruplaa, jonka omistaja ruhtinas Lopuhin määräsi tytön hinnaksi. Mitään laillista avioliittoa ja vihkimystä ei siis tullut toimeen, vaan Jaakko Räikkönen syntyi avioliiton ulkopuolella. Vasta neljätoista vuotta myöhemmin 1844, kun tilukset joutuivat Lopuhinilta kreivi Levashoville, pääsi kirkkoherra K. Schröderin toimesta äiti orjuudesta ja vihittiin lailliseen avioliittoon, mutta poika jäi yhä orjaksi. Isä opetti häntä venättä kirjoittamaan pränttikirjaimilla ja kirkkoherra Schröder sittemmin Suomalaista kirjoitusta. Kun tuli aika mennä rippikouluun, niin täytyi isän mennä hänen sijaansa "ropottiin" (työhön), ei sitäkään aikaa annettu vapaaksi. Kun Jaakko Räikkönen oli uskaltanut pyytää muutosta eräässä tilusten pehtorin, Saksalaisen Pettersin, tekemässä määräyksessä, niin tämä suuttui, kutsutti hänet luoksensa, ja antoi vitsoja selkään, sekä toimitti hänet seuraavana vuonna hänen heikosta terveydestään huolimatta sotamieheksi, josta kuitenkin sitten vanhempain rukouksista kreivinna Levashov hänet vapautti.
Me Suomalaiset Suomenmaassa emme ole koskaan saaneet orjuuden kaikkia kauhuja kokea, mutta meidän veljemme Inkerinmaalla ovat sitä kyllä nähneet. Millaista orjuuden elämä siellä oli, siitä antaa Räikkönen kyllä kauhistavan kuvan sekä "Elämäkerrassaan" ja muistoonpanoissaan "Orjuudesta ja vapauttamisen ajasta", mitkä kirjoitukset ovat yksityisen hallussa täällä Helsingissä, että runossaan "Entisestä ja nykyisestä elämästä". En voi olla todistukseksi tuon ajan kurjuudesta tähän painattamatta paria otetta runosta.
Aika on ollut, aik' on tullut,
Aika on aikoa kutakin,
Aika on ollut orjuuelle,
Nyt on aika orjuuetta.
Kun oli aika ollut, männyt,
Silloin keppi ketterästi
Talonpoikia tapasi,
Kyllä keppi kopeikoita
Selkänahkasta selitti,
Silloin työtä tolkutointa
Tapasi joka talollen —
Mainioissa moistoissa
Herroill' oli sulo elämä,
Eläimillä aika arvo,
Koirat kalleissa rahoissa,
Kissat silkissä käveli.
Jos vaan sallimus satutti
Asioille armo herran,
Hattu piti hakea päästä
Kohatessa kartanoa,
Kylmä kulki kylkiluissa
Kohta konttorin kohalla,
Kun siintä sisähän astuit,
Housut hirmusta hutisi,
Kehnon kirjurin tapasit,
Kohta kuulit kiljumista,
Tai sait suuren niskatullin
Suuren herran suosiosta.
Herra se vaimotkin valitsi,
Kuin suvaitsi sulhasillen,
pi'etyitä piikojansa;
Heittiöt hyvillen antoi,
Hyvät kehnon pani keralle —
Ruunan ruoskilla ravittiin
Piikanaiset suurenlaiset,
Parvakoista[24] palkan saivat,
Kengänkannasta kovasta.
Kun on aika ollut, männyt,
Olkoon muistokin märännyt!
Alkakaamme uusi aika! —
Kun tämmöisiä oloja oli vallinnut, ei ollut kummaa, että keisari Aleksanteri II:n ikimuistettava teko orjuuden lakkautus 3 p. maalisk. (19 p. helmik. vanhaa ajanlaskua) 1861 ei voinut aivan rauhallisesti tapahtua. Niin Valkeasaaressakin talonpojat, jotka silloin kuuluivat kenraali Olhinin alle, julistuksen kuultuaan eivät enää menneet ropottiin, vaikka julistuksessa oli sanottu että vielä kaksi vuotta piti olla alamaiset herroille. Ruhtinas Galitsin lähetettiin asiaa selvittämään, vaan talonpojat eivät taipuneet. Useat lähtivät Pietariin itse keisarille valittamaan, mutta näitä otatti herra kiinni ja pieksätti niin että kolme kuoli! Räikkönen oli niitä harvoja talonpoikia, joilla oli selvä käsitys asiasta, ja hän koetti saada sopimusta aikaan talonpoikien ja herrojen välillä, kehoittaen talonpoikia vielä määrätyt kaksi vuotta tekemään työtä herroillensa, mutta hänen kehoituksensa kaikuivat suurimmaksi osaksi kuuroille korville, ja nuo kaksi vuotta kuluivat alinomaisissa levottomuuksissa, "ei hoviherrain eikä talonpoikain hyväksi", niinkuin Räikkönen muistoonpanoissaan sanoo.
Jo orjuuden aikoina oli Räikkönen ollut kylänvanhimpana, kirkonmiehenä ja sunnuntaikoulun opettajana. Mutta orjuuden lakkautuksen jälkeen hän saavutti toisen arvon toisensa jälkeen. V. 1861 hän määrättiin staarostaksi (kylänvanhimmaksi), jolla on Venäjällä jotenkin laaja valta; hän kutsuu kokoon kylänkokouksen ja toimeenpanee sen päätökset maanjakamisen, verojen kantamisen, köyhäin hoidon, kansakouluopetuksen y.m. asioissa. V. 1865 hän sitten tuli starssinaksi (kunnanvanhimmaksi), 1866 talonpoikaissäädyn edusmieheksi maalaishallintoon, ja 1868 jury-mieheksi piirioikeuteen. Räikkönen osasi täydellisesti sekä puhua että kirjoittaa venäjänkin kieltä, mutta mainittavaa on että hän sittenkin pyysi ja sai luvan toimittaa kunnan kirjat ja paperit suomeksi, niinkuin tekikin neljä vuotta, vaan silloin erään rikkaan talonpojan rettelöimisten johdosta täytyi ruveta ne venäjäksi laittamaan. V. 1869, jolloin äiti kuoli ja isä sairastui, jätti hän kuitenkin kaikki kunnalliset toimet, ryhtyäksensä talon hoitamiseen. Hän oli kahdesti nainut: v. 1854 orjattaren Anna Opramein (k. 1873) Vaskisavotan kylästä Valkeasaaresta, 1878 lesken Maria Paakin (k. jo 1879). Jaakko Räikkönen kuoli ainoastaan 51 vuotiaana 22 p. helmik. 1882 (vanhaa lukua) kotipaikassaan Tipunan kylässä.
Räikkönen oli kunnos edustaja Inkerin suomalaisesta kansasta. Suomalaisena, kansan miehenä järkähtämättä pysyen, hän samalla horjumattomalla rehellisyydellään ja lainkuuliaisuudellaan oli voittanut hallitsevainkin täyden luottamuksen. Kasvavan suomalaisen kirjallisuuden ja sanomalehdistön tuotteita hän, miten mahdollista, koetti hankkia itsellensä, aina "Maamiehen Ystävästä" alkaen. Ajoittain oli hänellä viisikin sanomalehteä tilattuna yht'aikaa. Valistusta, sivistystä harrastava mieli johti kaikkia hänen toimiansa. Nouskoon vielä monta Räikkösen kaltaista miestä Inkerin suomalaisesta väestöstä.
Runotaidon oli hän oppinut isältänsä, joka mainitaan olleen suuri runojen osaaja: kaikki vanhat runot ja sadut olivat hänen päässänsä, ja seurassa hän niitä lauleli ja kertoi toisten huviksi. Jaakko Räikkönen oli ahkera runoilia. Hänen runonsa tosin eivät osoita kovin rikasta mielikuvausta, mutta ne tapaukset ja asiat, joista hän runoilee, kuvataan selvästi, yleensä sujuvassa runossa ja usein varsin sattuvalla tavalla. Räikkönen on siten viimeinen meidän etevämmistä runosepistämme, ja siksipä ehkä jääkin, koska niinkuin jo ennenkin on mainittu, runon mahti näkyy olevan kansasta katoamassa. Vaikka Räikkönen kodissa ja omin päin oli oppinut kaikki tietonsa, seurasi hän kuitenkin niin tarkasti kaikkea silloin ilmestyvää suomalaista kirjallisuutta, että hänen runojensakin joukossa tapaa semmoisia, joita tuskin luulisi talonpoikaismiehen tekemiksi. Kukapa esim. luulisi suomalaisen talonpojan ryhtyvän sommittelemaan laulua "Paavin maallisen vallan lopusta" ja vieläpä sillä tavalla kuin Räikkönen sen tekee? Muutamalla onnistuneella sanansutkauksella hän näyttää "virheettömän" nimen arvottomuutta paaville, kun "syntinen" ihminen samassa vie häneltä vallan, vieläpä kuinka paavin taistelu oli samankaltainen kuin pahan hengen ottelu Mikael enkelin kanssa. Mutta suomalainen talonpoika on yleensäkin mietinnän mies, ja Räikkönen on tuosta aineesta sepittänyt paitse tähän painettua laulua toisen pitkän runonkin, vaan kuitenkin voimme sanoa että tämäkin nyt mainittu ominaisuus asettaa Räikkösen viimeisten kansanrunoiliaimme riviin, sillä se osoittaa hänen runottarensa jo ennättäneen likelle taiderunouden rajaa.
Räikkösen runoja on painettu Suomettareen, Ilmariseen ja enimmin Pietarin sanomiin. Sitäpaitse löytyy Helsingissä kaksi isompaa omakätistä kokoelmaa hänen runojansa, toinen Suom. Kirj. Seuran kirjastossa, jonne tuli prof. Julius Krohnin kuolinpesästä, toinen yksityisen hallussa. Molemmat sisältävät suurimmaksi osaksi samat runot. Merkillisin Räikkösen runoista on runo "Suomelle", jonka Räikkönen Inkeriläisenä kirjoitti vastaukseksi Oksasen runoon "Meidän vieraissa käynnit" ja jossa "vanhempi veli" Suomi, semmoisena kuin se oli esiintynyt Oksasen runossa, saapi muutamia karvaitakin totuuksia kuulla. Muista ansaitsevat huomiota "Kenpä tuon on kaiken tehnyt" iloruno Suomen kielen edistymisestä, "Iloinen sanoma" (Suometar 1861) orjain vapauttamisen johdosta, "Ammattien valio", joka antaa varsin sukkelan kuvauksen siitä tavasta jolla usein luottamusmiehet pienemmissä piireissä tulevat valituiksi, y.m.