PIETARI MAKKONEN.
Etevimpiä kansan joukosta ilmestyneitä runoseppiä on Pietari Makkonen. Hän syntyi v. 1785 Hanhijärven kylässä Kerimäellä, ylen ihanalla paikalla, mistä on näköalaa monille tahoille ympäröivien vesien ylitse. Isä Antti Makkonen kuoli jo pojan vielä nuorena ollessa, joten perhe ensin joutui köyhyyteen, mutta vähitellen poika ahkeralla työllä paransi tilansa. Äidiltään sai hän oppia lukemaan, jo varhain huomattiin hänessä erinomaista lukuhalua, varsinkin oli hän runoihin ja lauluihin mieltynyt. Myöhemmin, kun oli oppinut kirjoittamaan, heräsi hänessä myös halu itse synnyttää kirjallisuutta. Vasta vanhempana, 50 vuoden vanhana, mainitaan hänen sepittäneen ensimmäisen pitemmän runonsa. Se oli pilkkaruno erästä toista pitäjän runoniekkaa, Kokkia, vastaan, joka oli myllärinä ja oli rikkonut lupauksensa, eikä rakentamassaan myllyssä maksutta jauhaisi Hanhijärven kyläläisten viljaa. Ett'ei tämä riita kuitenkaan niin vaarallinen ollut, nähdään siitä että Kokki ja Makkonen sen jälleen taas olivat hyvät ystävykset ja yhdessä runojakin sepittivät. Kaikkea, mitä luki, Makkonen aina tarkkaan aprikoitsi, siksi kuin omalla mietinnöllään oli asian käsittänyt, ja tämmöisiä aineita varsinkin oli hän valmis ja halukas runoissa toisillekin opiksi esittämään. Makkosen runot ovat siis useinkin opettavaista laatua. Että hänellä pitäjäläistensä kesken oli hyvä huuto nähdään siitäkin, että määrättiin kirkonmieheksi (kuudennusmieheksi) ja että kirkkoa rakennettaessa oli rakennuskassan hoitajana. Kun kirkko valmistui sepitti hän tapauksen johdosta kaksikin runoa, toisen itse kirkosta toisen vihkiäisistä. Pietari Makkonen kuoli 20 p. huhtik. 1851. Naimisissa oli hän Ulriika Hämäläisen kanssa, joka oli häntä melkoista nuorempi ja jäi eloon hänen jälkeensä.
V. 1845 kävi Makkonen kahden muun kansanrunoilian, Kymäläisen ja nuoren Puhakan, kanssa Helsingissä. "Helsingin herrat" olivat tahtoneet nähdä noita merkillisiä itsestänsä kasvaneita runoniekkoja ja heitä sinne kutsuneet. Suurella innostuksella heitä otettiinkin vastaan: he saivat laulaa runojansa ja heille näytettiin kaikki kaupungin merkillisyydet ja pidettiin komeita pitoja, heistä otettiin muotokuvat j.n.e. Runoilia C. v. Ovanten sepitti ruotsiksi heidän tervehdykseksensä erään (Kymäläiselle omistetun) kauniimmista runoelmistaan, joka alkaa sanoilla: onkohan metsä kadottanut entisen hajunsa, onko järven laine kuivunut, eikö korpi enää viehätä poikaansa, kun sinä läksit sen vapaudesta tänne? Eroitus sivistyksen helmassa ylenneitten ja sydänmaan saloilla kasvaneitten välillä näkyi poistuneen; sentähden kansanrunoiliain käynti Helsingissä 1845 on muistettava. Että kansanmiehet puolestansa olivat hämmästyksissään kaikesta uudesta, jonka olivat nähneet, sen huomaa heidän matkastansa sepittämistään runoista. Makkonen on tästä parikin runoa tehnyt, joista otettakoon pari näytettä tähän elämäkertomukseen. Toisessa hän runoilee Helsingin kaupungin uhkeudesta m.m.:
Koska katsoin kaupunkia,
Liikkui jo lihainen mieli,
Luonto liikkui lainehina,
Meren aaltoina ajatus,
Kuin ol' kaunista kahella,
Kaunisti rakettu kaikki:
Onpa kirkko kiitettävä,
Tehty temppeli jaloimpi,
Varustettu vuoren päälle,
Torni päällen toimitettu,
Kuin on kullalla kuvottu,
Hopealta hohtavainen.
Viel' on rappuset rakettu,
Astuimet avarat sangen —
Sitten on somasti vielä,
Valtakunnan kuulu huone,
Jonka kohta korkeutta,
Majesteetiutta mahotoin,
Onpi suulla suuri vaiva,
Ulos tulkita tukala —
Toisella torin sivulla,
Vastapäätä valmistettu
Oppihuone oivallinen,
Akatemia avara;
Siinä viisaus viruupi,
Makaapi mahti suuri,
Oppi oikia asuupi,
Loppumaton lainehtiipi,
Niinkuin virrassa vesiä,
Hunajata kukkasissa —
Runon lopussa hän taas kertoo mitenkä häntä oli ystävällisesti kohdeltu ja kestitty:
Tuonne sitten tultuani,
Matkan päähän päästyäni,
Outo ouossa kylässä,
Vieras maalla vierahalla,
Luulin kurja kulkevainen
Olevani orpolapsi,
Vaan en saattane sanoa —
Oli tuttuja turulla,
Katuloilla kansaveljet,
Sain siellä salituvissa,
Kammarissa kaunehissa
Istua isojen luona,
Parvessa parasten miesten,
Kuulla kunnian sanoja,
Opetusta oivallista;
Oli veljet vierahista,
Tutut tuntemattomista,
Oli iltani iloiset,
Keskipäivät kestilliset.
Toisessa runossaan hän vielä laveammin kiittää samasta asiasta:
Lapsikin se lauleleepi,
Kun on saanut syöäksensä,
Lintu laulaapi lehossa,
Kun on ilmakin ihana,
Niin minäkin mieto laulan,
Lapsi pieni pilpattelen
Niiltä herkuilta hyviltä,
Kallehilta kakkaroilta,
Kuin ma hersuin Helsingissä,
Seisoin seurassa hyvässä,
Istuin pöy'issä isoissa,
Sangen kauneissa saleissa,
Jotk' ol' herkuilla hyvillä
Kaunistettu kattehilla,
Vielä juomilla jaloilla
Kaikki täytetyt takanat,[16]
Joit' on tuuli tänne tuonut,
Mailta vierailta vihuri,
Aallot rannallen ajanna,
Lainehetkin laitureille.
Makkosen runoille ominaista on niissä ilmestyvä erinomaisen lämmin ja hieno luonnollinen tunne; ulkonaisen asunsa puolesta ovat ne myöskin parhaimpia, harvoin tapaa niissä virheitä runomitassa. Tuskinpa kenenkään toisen kansanrunoiliamme runoista voisi löytää niin somia ja hienoja lauseita ja käänteitä kuin Makkosen alempana painetuista runoista "Alkulause" ja "Ei ou yksin elänyttä." Myöskin tunnettu kaunis "Runo Punkaharjusta", joka tavallisesti ilmoitetaan Kymäläisen tekemäksi, on muutaman tiedon mukaan Makkosen sepittämä, eikä se mahdotonta ole. Runossa "Ukkosesta" on alku varsin kauniisti sovitettu: kuinka lapset peljästyneinä juoksevat isän tykö ja etsivät häneltä turvaa, ja kuinka hän koettaa heille tuota mahtavaa luonnonilmiötä selittää. Runo "tehtävästä Saimaan kanavasta" on kaunis todistus tekiän avoimesta silmästä, selvästä ymmärryksestä. Runostaan "Viinan töistä" kutsuttiin hän v. 1842 Suom. Kirj. Seuran jäseneksi. Useista Makkosen runoista näkyy minkä syvän vaikutuksen ilmi saadut Kalevalan runot olivat häneen tehneet. Hän koettaa tosin lapsillensa selittää kuinka "nyt on entiset etäällä, vaipununna vanha tieto" Väinämöisestä, Ilmarisesta ynnä muista entis-ajan urhoista, mutta itse hän mielessään riippui niistä kiinni, ja kutsuu mielellään avuksensa Väinämöisen värssylöitä rakentamaan taikkapa Mielikin metsän miniän simalla kastelemaan sanansa, jotta "oisi iltamme ilona, Suomen kansan suosiona".
Kuinka maassamme nykyisestä kansasta vanha runon into on kadonnut, siitä on paras todistus että niin etevää runoseppää, kuin Makkosta, nyt enää tuskin muistetaan kotipaikoillansa. Ei hänen vielä elossa oleva poikansakaan muista isän runoja, tietää vaan kertoa että isä oli omatekemiänsä runoja Suom. Kirj. Seuralle lähettänyt ja että Lönnrot oli hänen luonansa käynyt ja hänellä runoja laulattanut neljä päivää perätysten.
Makkosen runoja on painettu Mehiläisessä 1839 (Kahviruno) ja 1840 (Sururuno Suomen kielen tilasta), kalenterissa Necken 1845 (Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta), Suomettaressa 1850 (Kerimäen kirkosta), y.m. Suom. Kirj. Seuran kirjastossa säilytetään useampia Makkosen omalla kädellä kirjoitettuja runoja: vihko v:lta 1846 (F. J. Rabben lahjoittama), joka sisältää runot: Alkulause, Muistolaulu Porvoosta, Kiitoslaulu Helsingin herroille, Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta, Markkinoista, Lapsentappajista, Kostomiesten reissupassi, Rakkauden laulu, sekä erikseen runot: Ei ou yksin elänyttä, Suomen pääkaupungista, Viinan töistä (2 kapp.), kaksi eri runoa Tehtävästä Saimaan kaivannosta, Kaipaus Mehiläisen kuolemasta, Ukkosesta, Hanno suutarista (pilkkaruno Kokista) Vanhasta ajasta, Laulu Suomen kielestä, Kerimäen pitäjän uudesta kirkosta (2 kapp.) ja Kerimäen uuden kirkon vihkimisestä.