SAVONMAAN HERJAAMISESTA.
"Joka lassa lastatahan,
Miessä mielehen tuleepi".
Sananlasku sangen selvä,
Valmistettu vanhemmilta,
Heiltä mielehen otettu.
Minä miessä nuorempana
Kävin kerran Kokkolassa.
Kuulin kummia sanoja,
Kuulin siellä Kainulaisen
Maani miehiä manaavan,
Sanovan Savon sioiksi.
Tulin taas Turusta kerran,
Hämäläisen hurjan kuulin,
Ukon vanhan Urjalasta
Savon miehiä sanovan,
Roimahousuiksi hokevan,
Pitäjiksi pieksukengän.
Niin' en virkkanut mitänä,
Sanonut sanoa puolta,
Otin muistoksi mukaani,
Vasta annan vastauksen,
Kun on vuosia kulunut,
Jäänyt jo ajasta siitä
Kyllä kaksin kymmeniä.
Kuules kunnon Kainulainen,
Oivalla Hämehen ukko,
Kun sanon pari sanoa:
Ei ole maata miehetöntä,
Kirvehetöntä syleä,
Ei sieä sian nimeä
Ylisummahan sanoa.
Kukas nyt ei kuuta tunne
I'ästä eneneväksi,
Luotehesta loppuvaksi,
Niin sano sitä siaksi.
"Sekalainen seurakunta",
Tuon nyt tietävät tytötkin;
Eikös hulluja Hämeessä,
Kataloita Kainussakin,
Samate Savonkin maalla.
Vaan samassapa Savossa,
Jos on joukko joutavia,
Miehiä mitättömiä,
Niin on toisia toella
Ymmärryksen ystäviä,
Isäntiä itsessänsä,
Renkiä rehellisiä,
Jotka kyllä joutuisasti
Pystyvät pysäystöihin.
Savoss' on samate vielä
Oja-ukot oivalliset,
Kannon vääntäjät väkevät,
Nevan kuokkiat kotona,
Jost' on leipämme levinnyt,
Sahtikannumme sakonut,
Puuropata paisununna;
On vielä omantakeiset
Muurimestarit mokomat,
Semmoisia seppiäkin,
Jotka taitavat takoa
Niinkuin itse Ilmarinen.
Löytyypi likeltä vielä
Valurit ja varvalitkin,
Niinkuin myöskin nikkaritkin;
Etempätä ei nyt tuoa
Pulskempata puukalua,
Käsityötä käyvempätä
Räätäliltä, suutarilta,
Kuin on jo omassa maassa.
Sillä se sana syäntä
Vielä nytkin vihlaiseepi,
Koko maata miehinensä
Sanoa Savon sioiksi,
Roimahousuiksi hokea.
En sieä sitä nimeä
Osaksi oman pitäjän,
Enkä huoli housujani
Poikki polvesta sahata.
Pitäköhät piukkapöksyt,
Joill' on vaatetta vähemmän,
Eli sukkia enemmän;
Rohkenee tuo roimahousu
Pieksukenkiä piteä,
Saa tuo saappahat pyhäksi.
Jo sanon sanani toisen;
Savoss' on samate vielä
Melkiöitä mestaria;
Harvoin on haettuna Hämeestä
Harvoin Kainusta katsottu
Käsitöihimme ketänä.
Niin jo taasenkin tapahtui
Suonnejoella suuri kumma:
Mies on teettänyt tapulin,
Opin käymätön osannut
Kellotornin kelvollisen,
Jok' on kaikelta kohalta
Juuri julkinen rakennus.
Kukas kummaksi sanoisi,
Jos ne teettävät tapulin,
Jotka koulua kokevat
Monen mestarin mahista.
Eipä hän opissa ollut,
Ei toisen tekevän nähnyt,
Eikä keltänä kysynyt,
Kuinka pannahan perustus,
Kuinka seinät seisonevat,
Kuinka pylvähät pysyvät.
Siin' on kellot kelvolliset
Kohotettu korkealle;
Ei se heilu, hemmahtele
Soitettaissa sinne tänne;
Sen on lattiat laveat,
Siinä sillatkin sileät,
Astuimet on aivan selvät,
Käsipuut on käytävillä;
Ei sen rapuilla ramaha,
Ei putoa portahilta.
Sama mies on saanut taion,
Ymmärtänyt itsestänsä
Uurimaakarin mahinkin;
Itse tehnyt työkalunsa,
Värkkitaattinsa takonna,
Joilla taitaapi takoa
Semmoisetkin seinäkellot,
Joissa tiuku tiiman päästä
Heleästi hellittääpi.
Tämä kunnia tuleepi
Ollin poika Pietarille,
Jok' on syntynyt Savossa,
Kasvanut kotikylässä,
Olli Konttisen kotona,
Seurakunnassa samassa,
Jossa työtäkin tekeepi.
Eipä kaikki Kainulaiset,
Puoleltana pohjolaiset,
Eikä myös etelän miehet
Opi näitä itsestänsä,
Tule selväksi sepäksi,
Pääse päälle sittenkänä,
Vaikka vissin viisi vuotta
Use'in ovat opissa
Toisen mestarin tykönä.
Rakastetut Rantalaiset,
Arvoisat Hämeen asujat,
Kelpo miehet keskimailla!
Elkäte pahaksi panko,
Jos ompi jotain sanottu,
Maamme puolesta puhuttu;
Saa siltä hyvin piteä
Itsekukin kunniansa,
Kellen kunnia tuleepi.
Monta maassa, maa monessa,
Niin ennen isät sanoivat.
Kosk' on nyt sanani kaikki
Savolaisista sanottu,
Niin on kyllä kerraksensa.
Eipä laiskempi lukia
Katso kaikkia tätänä.