HENKILÖT:
VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. JOUKAHAINEN. JOUKAHAISEN ÄITI. LOUHI. POHJAN NEITI. PIIKA PIKKARAINEN. KUORO.
(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: heleä kesä-aamu.)
ESILAUSUJA
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika Lappalainen, piti viikoista vihoa, ylen kauaista käettä kera vanhan Väinämöisen, päälle laulajan ikuisen.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Laativi tulisen jousen, jalon kaaren kaunistavi, kaaren rauasta rakenti, vaskesta selän valavi, noita on kullalla kuvaili, hopealla huolitteli.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Vuoli piiliä pinosen, kolmisulkia kokosen, varret tammesta vanuvi, päät tekevi tervaksesta; minkä saapi valmihiksi, sen sitte sulittelevi pääskyn pienillä sulilla, varpusen vivustimilla.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Karkaeli nuoliansa, puretteli piillänsä maon mustissa mujuissa, käärmehen kähyverissä.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Siitä vuotti Väinämöistä, saavaksi Suvantolaista, vuotti illan, vuotti aamun, vuotti kerran keskipäivän.
(Joukahainen näkyy väijyen lähestyvän vasemmalta karsikosta.)
ESILAUSUJA
Oli vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, matkoava Pohjolahan, kulkeva Pimentolahan orihilla olkisella, hernevarrella hevolla.
(Joukahainen tähystelee oikealle, äkkää saaliinsa ja jännittää jousensa. Äiti tulee vasemmalta taustasta.)
ÄITI
Kelle jousta jouahutat, kaarta rauta rauahutat?
JOUKAHAINEN
Pään varalle Väinämöisen, surmaksi Suvantolaisen.
ÄITI
Elä ammu Väinämöistä, kaota Kalevalaista, Väinö on sukua suurta.
JOUKAHAINEN
Ammun vanhan Väinämöisen, lasken laulajan ikuisen läpi syämmen, maksan kautta, halki hartiolihojen!
(Kuoro nousee kauhistuneena.)
ÄITI
Ampuisitko Väinämöisen, kaataisit Kalevalaisen, ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi!
KUORO (rukoillen)
Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi kuin ompi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla.
JOUKAHAINEN (hurjasti)
Kaotkohot jos kahesti kaikki ilmaiset ilomme, kaikki laulut langetkohot; varsin ammun, en varanne.
(Kohottaa jousensa.)
Min käsi alentanehe, sen nuoli ylentäköhön, min käsi ylentänehe, sen nuoli alentakohon!
(Liipaisee.)
ESILAUSUJA (parahtaen)
Ampui olkisen orihin alta vanhan Väinämöisen
JOUKAHAINEN (riemuiten)
Et sinä, vanha Väinämöinen, enempi elävin silmin sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia!
1:NEN VUOROLAUSUJA
Suistui vanha Väinämöinen selästä sinisen hirven!
2:NEN VUOROLAUSUJA
Sormin suistui mies sulahan, käsin kääntyi lainehesen!
(Istuvat, peittävät kasvonsa murhemielin. Äiti, joka edellisen aikana on seisonut selin Joukahaiseen, kädet silmillään, kääntyy nyt hiljaa valittaen.)
ÄITI
Joko ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevan poian?
JOUKAHAINEN
Jo nyt ammuin Väinämöisen ja kaaoin Kalevalaisen, loin on merta luutimahan, lainetta lakaisemahan; tuohon lietohon merehen, aivan aaltojen sekahan sortui ukko sormillehen, kääntyi kämmenyisillehen.
(Menee ylpeänä vasemmalle. Äiti seuraa häntä surullisena.)
ÄITI
Pahoin teit sinä poloinen, kun on ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevalaisen, Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman.
(Molemmat pois. Pitkä vaitiolo. Kuuluu vanhan miehen valitusta oikealta. Kuoro kuuntelee. Väinämöinen nousee vaivaloisesti rantapenkereelle.)
ESILAUSUJA
Vaka vanha Väinämöinen!
1:NEN VUOROLAUSUJA
Sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemätä.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi.
PIIKA PIKKARAINEN (juosten vasemmalta)
Kuulen mie mereltä itkun, poikki joen juorotuksen!
LOUHI (tulee hänen jälestään)
Ei ole itku lapsen itku eikä vaimojen valitus, itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama.
(Huomaa Väinämöisen.)
Ohoh sinua, ukko utra, jo olet maalla vierahalla!
VÄINÄMÖINEN
Jo ma itseki tieän, olen maalla vierahalla, tuiki tuntemattomalla; maallani olin parempi, kotonani korkeampi.
LOUHI
Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysyä, mi sinä olet miehiäsi ja kuka urohiasi?
VÄINÄMÖINEN
Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla; mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä.
(Painaa päänsä jälleen.)
LOUHI (kunnioittavasti)
Nouse jo norosta, miesi, uros uuelle uralle, haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan!
(Ojentaa kätensä, auttaa hänet ylös ja taluttaa vasemmalle keskinäyttämölle. Piika pikkarainen tuo hänen viittauksestaan oluthaarikan. Louhi tarjoaa sen suurella kohteliaisuudella Väinämöiselle, joka juo halukkaasti.)
VÄINÄMÖINEN
Terve tänneki Jumala!
LOUHI
Terve tervehyttäjälle!
(Piika pikkarainen vie haarikan pois.)
Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, Uvantolainen, tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten?
VÄINÄMÖINEN
Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani, kauan oon meriä uinut, lapioinut lainehia noilla väljillä vesillä, ulapoilla aukeoilla.
LOUHI (mielistelevästl)
Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syöä lohta luotaselta, sivulta sianlihoa.
(Viittaa vieraanvaraisesti vasemmalle.)
VÄINÄMÖINEN (päätään pudistaen)
Kylkehen kyläinen syönti, hyvissäki vierahissa! Mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja, pääsisin omille maille, elomaillen entisille! Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen.
LOUHI (viekkaasti!)
Niin mitä minullen annat, kun saatan omille maille, oman peltosi perille, kotisaunan saapuville?
VÄINÄMÖINEN
Otatko kultia kypärin, hopeita huovallisen?
LOUHI
Kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä! Taiatko takoa Sammon, kirjokannen kalkutella joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen villasesta, niin annan tytön sinulle, panen neien palkastasi, saatan sun omille maille, oman linnun laulamille.
VÄINÄMÖINEN (miettiväisenä)
Taia en Sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella; saata mie omille maille, työnnän seppo Ilmarisen, joka Samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi, neitosi lepyttelevi, tyttäresi tyy'yttävi.
(Kehuskellen.)
Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja, jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut; ei tunnu vasaran jälki, eikä pihtien pitämät.
LOUHI
Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan, joka Sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi. Panen varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, saatan vanhan Väinämöisen elomaillen entisille.
(Poistuu vasemmalle taustaan. Väinämöinen jää keskinäytämölle seisomaan mietteissään.)
ESILAUSUJA
Tuo oli kaunis Pohjan neiti, maan kuulu, ve'en valio, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti pukehissa puhtahissa, valkeissa vaattehissa; kultakangasta kutovi, hopeista huolittavi kultaisesta sukkulasta, pirralla hopeisella.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, niiet vaskiset vatisi, hopeinen pirta piukki neien kangasta kutoissa, hopeista huolittaissa.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Vaka vanha Väinämöinen ajoa karittelevi pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrätteli, kuuli sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Tuossa päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle, kaari on kaunis taivahalla, neiti kaaren kannikalla, kultakangasta kutovi, hopeista helskyttävä.
(Pohjan neiti, kultakuontalo kädessään, tulee vasemmalta taustasta. Väinämöinen kohottaa päänsä ja jää häneen huikaistuneena tuijottamaan.)
VÄINÄMÖINEN (avosylin)
Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni!
POHJAN NEITI
Miksi neittä korjahasi, tyttöä rekosehesi?
VÄINÄMÖINEN
Siksi neittä korjahani, tyttöä rekoseheni: mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi noilla Väinölän tiloilla, Kalevalan kartanoilla.
POHJAN NEITI (ylpeästi!)
Valkea kesäinen päivä, neitivalta valkeampi, vilu on rauta pakkasessa, vilumpi miniävalta, niin on neiti taattolassa kuin marja hyvällä maalla, niin miniä miehelässä kuin on koira kahlehissa; harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana.
VÄINÄMÖINEN
Lapsi on tytär kotona, vasta neiti naituansa. Tule neiti korjahani, en ole mitätön miesi.
POHJAN NEITI (ilkkuen)
Sillepä minä menisin, kenp' on veistäisi venosen kehrävarteni muruista, työntäisi venon vesille käsivarren kääntämättä.
VÄINÄMÖINEN
Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla mointa laivan laatijata.
(Kääntyy nyreänä oikealle. Pohjan neiti menee ilkkuen vasemmalle.)
ESILAUSUJA
Siitä vanha Väinämöinen laulelevi, taitelevi, lauloi kuusen kukkalatvan, kukkalatvan, kultalehvän, latvan työnti taivahalle, lauloi kuun kumottamahan kultalatva-kuusosehen, lauloi oksillen otavan.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Ajavi karittelevi kohti kultaista kotia, alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, kun oli seppo Ilmarisen, takojan iän-ikuisen, luvannut lunastimeksi, oman päänsä päästimeksi.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Jop' on seisottui oronen Osmon uuden pellon päähän, siitä vanha Väinämöinen päätä korjasta kohotti, kuuluvi pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta.
(Ilmarinen tulee oikealta karsikosta. Tervehtii sydämellisesti Väinämöistä.)
ILMARINEN
Oi sie vanha Väinämöinen, miss' olet viikon viipynynnä, kaiken aikasi asunut?
VÄINÄMÖINEN
Tuoll' olen viikon viipynynnä, kaiken aikani elellyt pimeässä Pohjolassa, summassa Sariolassa, liukunut Lapin lauilla, tietomiesten tienohiila.
ILMARINEN
Mitä lausut matkoiltasi, tultua kotituville?
VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)
Äijä on mulla lausumista: onp' on neiti Pohjolassa, impi kylmässä kylässä, jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin, kiitti puoli Pohjan maata, kun ompi kovin korea: kuuhut paistoi kulmaluilta, päivä rinnoilta risoitti, otavainen olkapäiltä, seitsentähtinen selältä. Sinä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, lähe neittä noutamahan, päätä kassa katsomahan! Kun saatat takoa Sammon, kirjokannen kirjaella, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan.
(Vaitiolo. Ilmarinen katsoo tiukasti häneen. Väinämöinen ei kestä hänen katsettaan, vaan kääntää kasvonsa pois.)
ILMARINEN
Ohoh vanha Väinämöinen, joko sie minun lupasit pimeähän Pohjolahan oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi! En sinä pitkänä ikänä, kuuna kullan valkeana lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille.
VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)
Viel' on kumma toinen kumma, onp' on kuusi kukkalatva, kukkalatva, kultalehvä Osmon pellon pientarella; kuuhut latvassa kumotti, oksilla otava seisoi.
ILMARINEN
En usko toeksi tuota, kun en käyne katsomahan, nähne näillä silmilläni.
VÄINÄMÖINEN
Kun et usko kuitenkana, lähtekämme katsomahan, onko totta vai valetta.
(Osoittaa etualalle vasemmalle.)
ILMARINEN (hämmästyen)
Onhan oksilla otava, kuuhut kuusen latvasessa!
VÄINÄMÖINEN
Nyt sinä, seppo veikkoseni, nouse kuuta noutamahan, otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta.
(Ilmarinen astuu viehättyneenä askeleen eteenpäin.)
ESILAUSUJA
Voipa miestä mieletöntä, äkki-outoa urosta! Nousit, outo, oksapuuhun, lapsen mieli, latvapuuhun, kuvakuun on nouantahan, valetähtyen varahan.
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Ota, tuuli, purtehesi, ahava, venosehesi vieä vieritelläksesi pimeähän Pohjolahan!
Nousi tuuli tuppurihin, ilma raivohon rakentui, otti seppo Ilmarisen vieä viiletelläksensä pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Siinä seppo Ilmarinen jopa kulki, jotta joutui, kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten, yli kuun, alatse päivän, otavaisten olkapäitse; päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle.
(Väinämöinen poistuu vitkalleen oikealle taustaan. Ilmarinen on etennyt vasemmalle, silmät yhä kuviteltuun kuuseen kiintyneinä. Louhi tulee vasemmalta.)
LOUHI
Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? Tulit tänne tuulen tietä, ahavan rekiratoa, eikä koirat kohti hauku, villahännät virkkaele.
ILMARINEN (komeasti)
En ma tänne tullutkana kylän koirien kuluksi.
LOUHI
Oletko tullut tuntemahan, kuulemahan, tietämähän tuota seppo Ilmarista, takojata taitavinta? Jo on viikon vuotettuna sekä kauan kaivattuna näille Pohjolan perille, uuen Sammon laaintahan.
ILMARINEN
Lienen tullut tuntemahan tuon on seppo Ilmarisen, kun olen itse Ilmarinen, itse taitava takoja.
LOUHI
Neityeni nuorempani, lapseni vakavimpani, pane nyt päällesi parasta, varrellesi valkeinta, hempeintä helmoillesi, ripeintä rinnoillesi! Jo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, saanut Sammon laaintahan, kirjokannen kirjantahan.
(Keskustelee Ilmarisen kanssa. Hetken perästä tulee vasemmalta taustasta Pohjan neiti juhlapuvussaan oluthaarikka kädessään. Tarjoa sen Ilmariselle.)
ILMARINEN
Terve tänneki Jumala alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!
(Juo ja ojentaa haarikan takaisin Pohjan neidille, joka nähtävällä mielihyvällä mittailee hänen upeaa olentoaan.)
POHJAN NEITI
Terve tervehyttäjälle.
(Poistuu. Ilmarinen jää hänen jälkeensä ihastuneena katsomaan.
Louhi seuraa viekkaana heidän kasvon-ilmeitään.)
LOUHI
Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, saatatko takoa Sammon, kirjokannen kirjaella, joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesä-uuhen untuvasta, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan?
ILMARINEN (kuin heräten)
Saattanen takoa Sammon, kirjokannen kalkutella, kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkuttanut!
(Menevät vasemmalle.)
ESILAUSUJA
Läksi Sammon laaintahan, kirjokannen kirjontahan, päivän laati palkehia, toisen ahjoa asetti, tunki ainehet tulehen, takehensa alle ahjon otti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.
Orjat lietsoi löyhytteli, kolme päiveä kesäistä ja kolme kesäistä yötä, kivet kasvoi kantapäihin, vahat varvasten sijoille.
Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta, mitä tullehe tulesta, selvinnehe valkeasta.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Jousi tungeikse tulesta, kaari kulta kuumoksesta, kaari kulta, pää hopea, varsi vasken kirjavainen.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Veno tungeikse tulesta, punapursi kuumoksesta, kokat kullan kirjaeltu, hangat vaskesta valettu.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Hieho tungeikse tulesta, sarvi kulta kuumoksesta, otsassa otavan tähti, päässä päivän pyöryläinen.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Aura tungeikse tulesta, terä kulta kuumoksesta, terä kulta, vaski varsi, hopeata ponnen päässä.
ESILAUSUJA
Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana, auran katkaisi kaheksi, alle ahjonsa ajavi; laittoi tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän.
VUOROLAUSUJAT (voimakkaasti)
Lietsoi tuulet löyhytteli, itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi, pohjainen kovin porotti, lietsoi päivän, lietsoi toisen, lietsoi kohta kolmannenki, tuli tuiski ikkunasta, säkehet ovesta säykkyi, tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni.
(Kaikki ovat nousseet innoissaan.)
ESILAUSUJA
Se on seppo Ilmarinen päivän kolmannen perästä kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta; näki Sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi.
Takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi, takoi Sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn, toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi Sampo, kirjokansi kiikutteli, jauhoi purnun puhtehessa, yhen purnun syötäviä, toisen purnun myötäviä, kolmannen kotipitoja.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Niin ihastui Pohjan akka, saattoi sitte Sammon suuren Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän, yheksän lukon taa'aksi.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Siihen juuret juurrutteli yheksän sylen syvähän, juuren juurti maa-emähän, toisen vesiviertehesen, kolmannen kotimäkehen.
(Istuvat. Ilmarinen, Pohjan neiti ja Louhi tulevat vasemmalta karsikosta.)
ILMARINEN (Louhelle).
Joko nyt minulle neiti, kun sai Sampo valmihiksi, kirjokansi kaunihiksi?
(Louhi kuiskaa jotakin tyttärelleen ja siirtyy itse viekkaasti taustaan. Pohjan neiti kääntyy keimaillen Ilmarisen puoleen.)
POHJAN NEITI
Kukapa tässä toisna vuonna, kenpä kolmanna kesänä käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, jos minä menisin muunne, saisin, marja, muille maille!
Jos tämä kana katoisi, tämä hanhi hairahtaisi, eksyisi emosen tuoma, punapuola pois menisi, kaikkipa käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta.
Enkä joua ilmankana, pääse en neitipäiviltäni noilta töiltä tehtäviltä, kesäisiltä kiirehiltä: marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni.
(Ilmarinen kääntyy pois murheissaan.)