HENKILÖT:
VÄINÄMÖINEN. KANTELETAR. KUORO.
Esilausuja istuu perällä, uhrikuusen juurella. Vuorolausujat hänen kahdenpuolin laulupaasillaan. Valaistus: valkeneva aamuhämärä.
ESILAUSUJA (harvakseen)
Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat, yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja, Kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Olipa impi ilman tyttö, Kave Luonnotar korea, piti viikoista pyhyyttä, iän kaiken impeyttä, ilman pitkillä pihoilla, tasaisilla tanterilla.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä, jop' on astuikse alemma, laskeusi lainehille, aalto impeä ajeli, tuuli tuuli kohtuiseksi.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Tuo sotka sorea lintu, liiteleikse, laateleikse, keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä, luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa, kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen, alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, luuli polvensa palavan, vavahutti polveansa, karskahti munat muruiksi, meren aaltohon ajaikse.
ESILAUSUJA (kätensä kohottaen.)
Munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi, yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahille, mi munassa mustukaista nepä ilman pilvilöiksi.
(Vaitiolo.)
2:NEN VUOROLAUSUJA
Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi, uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa; aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa, alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa selvällä meren selällä ulapalla aukealla.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Kylin maahan kääntelihe, siihen sai sileät rannat; jaloin maahan kääntelihe, siihen loi lohiapajat; päin päätyi maata vasten, siihen laitteli lahelmat.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle; luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi.
MOLEMMAT
Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin, viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja, Kapehesta kantajasta, llmattaresta emosta.
ESILAUSUJA (nousee)
Kuu keritä, päivyt päästä, otava yhä opeta miestä ouoilta ovilta, veräjiltä vierahilta! Saata maalle matkamiestä, ilmoille inehmon lasta kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan, otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän!
(Odottaa suurimmassa jännityksessä ja kädet taivasta kohden ojennettuina. Vuorolausujat ovat nousseet ja seuranneet hänen esimerkkiään. Väinämöinen näkyy, tullen hitaasti laululehdon oikealta puolen.)
KUORO
Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan!
(Kohottavat kätensä tervehdykseen. Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen)
Kenpä maita kylvämähän, toukoja tihittämähän?
ESILAUSUJA
Pellervoinen pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Kylvi maita kyyhätteli, kylvi maita, kylvi soita, kylvi auhtoja ahoja, panettavi paasikoita.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhkeille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville, katajat karuille maille, tammet virran vieremille.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Läksi puut ylenemähän, vesat nuoret nousemahan, kasvoi kuuset kukkalatvat, lautui lakkapäät petäjät, nousi koivupuut noroilla, lepät mailla leyhkeillä, tuomet mailla tuorehilla, katajat karuilla mailla, katajahan kaunis marja, tuomehen hyvä he'elmä.
(Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (voimakkaasti)
Yks on tammi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.
ESILAUSUJA
Heitä herja valloillensa, olevillen onnillensa, vuota vielä yötä kolme, saman verran päiviäki, käypä siitä katsomahan, viikon päästä viimeistäki!
(Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (kuten edellä)
Ei ole tammi kasvanunna,
juurtununna puu Jumalan.
(Kohottaa samassa oikean kätensä otsalleen ikäänkuin tähystelisi merellepäin oikealle. Kuoro seuraa hänen esimerkkiään.)
ESILAUSUJA
Onpa tuolla neljä neittä, viisi veen on morsianta, ne on nurmen niitännässä, kastekorren katkonnassa nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen.
(Yleinen säpsähdys)
1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti)
Tulipa merestä Tursas, uros aalloista yleni; tunki heinäset tulehen, ilmivalkean väkehen, ne kaikki poroksi poltti, kypeniksi kyyätteli.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Tuli tuhkia läjänen, koko kuivia poroja; saip' on siihen lemmen lehti, lemmen lehti, tammen terho, josta kasvoi kaunis taimi, yleni vihanta virpi, nousi maasta mansikkaisna, kasvoi kaksihaarukkaisna.
1:NEN VUOROLAUSUJA (yhä suuremmalla kauhulla)
Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä, latva täytti taivahalle, lehvät ilmoille levisi, piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta, päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.
(On lausunut viimeiset sanansa melkein parahtaen. Kuoro peittää kasvonsa kauhistuen.)
VÄINÄMÖINEN
Oisko tammen taittajata, puun sorean sortajata! Ikävä imehnon olla, kamala kalojen uia ilman päivän paistamatta, kuuhuen kumottamatta.
ESILAUSUJA (päätään pudistaen)
Ei ole sitä urosta eikä miestä urheata, joka taisi tammen kaata. satalatvan langettoa.
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Kave äiti kantajani, Luonnotar ylentäjäni! Laitapa ve'en väkeä — veessä on väkeä paljo — tämä tammi taittamahan puu paha hävittämähän eestä päivän paistavaisen, tieltä kuun kumottavaisen!
(Jää samaan asentoonsa. Kuoro odottaa jännityksellä.)
1:NEN VUOROLAUSUJA (merelle tähystäen)
Nousipa merestä miesi, uros aalloista yleni; ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen, vaimon vaaksan korkeuinen.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Vaski — on hattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat käessä, vaskikirjat kintahissa, vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana.
VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti)
On miesi näkemiänsä, uros silmän luontiansa, pystyn peukalon pituinen, härän kynnen korkunainen, vähän kuollutta parempi, katonutta kaunihimpi.
ESILAUSUJA
Saitp' on tuon sanoneheksi, katsahtaos vielä kerran, näet miehen muuttunehen, uuistunehen urohon: jalka maassa teutaroivi, päähyt pilviä pitävi, parta on eessä polven päällä, hivus kannoilla takana, syltä on silmien välitse, syltä housut lahkehesta, puolta toista polven päästä, kahta kaation rajasta.
(Yleinen hämmästys.)
1:NEN VUOROLAUSUJA
Hivelevi kirvestänsä, tahkaisi tasatereä kuutehen kuvaisimehen, seitsemähän sieran päähän.
2:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaasti)
Iski puuta kirvehellä, tarpaisi tasaterällä, iski kerran, iski toisen, kohta kolmannen yritti.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Tuli tuiski kirvehestä, Panu tammesta pakeni, tahtoi tammi kallistua, lysmyä rutimoraita.
MOLEMMAT (riemuiten)
Jopa taisi tammen kaata ruhtoa rutimoraian!
(Kaikki hengähtävät helpotuksesta. Kanteletar on edellisen aikana näkynyt vasemmalla, uteliaasti puiden lomitse kurkistellen. Nojaa puun runkoon, vienosti:)
KANTELETAR
Kenpä siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen: kenpä siitä latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian; kenpä lehvän leikkaeli, se leikkoi ikuisen lemmen. Mi oli lastuja pirannut, pälähellyt pälkäreitä selvälle meren selälle, lakeille lainehille, noita tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli venosina veen selällä, laivasina lainehilla.
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Pääsi päivät paistamahan, pääsi kuut kumottamahan, pilvet pitkin juoksemahan, taivon kaaret kaartamahan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Siit' alkoi salot silota, metsät mielin kasvaella, lehti puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan, rastahat iloitsemahan, käki päällä kukkumahan.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Kasvoi maahan marjan varret, kukat kultaiset keolle, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset sikesi; ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta.
ESILAUSUJA (miettivästi)
Eipä nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevan kaura ilman maan alistamatta, ilman kasken kaatamatta, tuon tulella polttamatta.
VÄINÄMÖINEN (tehden kylväjänliikkeitä kädellään)
Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käen kautta Kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, ahollen ylenevälle.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Akka manteren alainen, Mannun eukko, maan emäntä, pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän; eip' on maa väkeä puutu sinä ilmoisna ikänä, kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Nouse maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta, pane korret korttumahan sekä varret varttumahan, tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota kynnöstämme, kylvöstämme, varsin vaivamme näöstä.
ESILAUSUJA
Oi Ukko ylijumala, tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Piä pilvissä keräjät, säkehissä neuvot selvät, iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!
(On kohottanut molemmat kätensä kuin rukoukseen. Vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (nyykäyttää päätään tyytyväisenä)
Kasvoi ohra mieltä myöten, tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.
KANTELETAR (vienosti)
Miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta?
VÄINÄMÖINEN
Siksipä on tuo jätetty koivahainen kasvamahan, lintujen leposijaksi, käkösen kukuntapuuksi. Siinä kukkuos käkönen, helkyttele hietarinta, hoiloa hopearinta, tinarinta riukuttele, kuku illoin, kuku aamuin, kerran keskipäivälläkin ihanoiksi ilmojamme, mieluisiksi metsiämme, rahaisiksi rantojamme, viljaisiksi vieriämme!
(On paljastanut päänsä edellisen kuluessa. Kuoro seuraa hänen esimerkkiään.)