HENKILÖT:
LEMMINKÄINEN. ÄITI. KYLLIKKI. LOUHI. POHJAN PAIMEN. KUORO.
(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: pilvinen keskipäivä. Lemminkäinen seisoo oikealla käsi miekankahvassa.)
ESILAUSUJA
Läksi lieto Lemminkäinen pimeähän Pohjolahan vasten kieltoa emonsa, varoitusta vanhempansa.
Kuuli ulkoa runoja, läpi sammalen sanoja, katsahti tupahan tuosta, pilkisteli piilokkali.
Tupa oli täynnä tuntijoita, lautsat täynnä laulajoita, sivuseinät soittajoita, ovensuu osoavia, peripenkki tietäjiä, karsina karehtijoita. Lauloivat Lapin runoja, Hiien virttä vinguttivat.
Siitä lieto Lemminkäinen tohti toisiksi ruveta, meni nurkasta tupahan, sai sisähän salvoimesta.
LEMMINKÄINEN (astahtaen askeleen eteenpäin)
Hyvä on laulu loppuvasta, lyhyestä virsi kaunis, miel' on jäämähän parempi kuin on kesken katkemahan.
(Louhi tulee vasemmalta taustasta.)
LOUHI
Olipa tässä ennen koira, rakki rauan karvallinen, lihan syöjä, luun purija, veren uuelta vetäjä; mi lienetki miehiäsi, ku ollet uroinasi, kun tulit tähän tupahan ilman koiran kuulematta?
LEMMINKÄINEN (uhkaavasti)
En ma tänne tullutkana taioittani, tieoittani, koiriesi syötäväksi; pesipä emo minua kolmasti kesäisnä yönä, joka tielle tietäjäksi, joka maalle malttajaksi.
(Kohottaa kätensä mahtipontisesti. Louhi lyykistyy hänen edessään.)
1:NEN VUOROLAUSUJA
Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli jop' on loihe loitsijaksi, laikahtihe laulajaksi; tulta iski turkin helmat, valoi silmät valkeata Lemminkäisen laulaessa, laulaessa, lausiessa.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Lauloi laulajat parahat pahimmiksi laulajiksi, kivet suuhun syrjin syösti, paaet lappehin lateli paratulle laulajille, taitavimmille runoille.
MOLEMMAT
Niin lauloi mokomat miehet minkä minne, kunka kunne: ahoille vesattomille, maille kyntämättömille, lampihin kalattomihin, aivan ahvenettomihin, Rutjan koskehen kovahan, palavahan pyörtehesen, virran alle vaahtipäiksi, kosken keskelle kiviksi, tulena palelemahan, säkeninä säykkymähän.
ESILAUSUJA (harvakseen)
Lauloi nuoret, lauloi vanhat, lauloi kerran keskilaaun, yhen heitti laulamatta karjan paimenen pahaisen, Ukko-vanhan umpisilmän.
(Pohjolan sokea paimen tulee vasemmalla salaillen aseita povellaan.)
PAIMEN
Oi sie lieto Lemmin poika, niin miks et minua laula?
LEMMINKÄINEN (ylenkatseellisesti)
Siksi en sinuhun koske, kun olet katsoa katala, kurja koskemaisittani!
PAIMEN (jupisten)
Juoksen Tuonelan joelle, pyhän virran pyörtehelle, siellä katson Kaukomieltä Pohjasta paloavaksi.
(Viistää yli näyttämön ja häviää rantavesakkoon oikealla. Lemminkäinen astuu upeasti Louhen luo ja tarttuu häntä käsivarteen.)
LEMMINKÄINEN
Anna nyt, akka, piikojasi, tuopa tänne tyttöjäsi, paras parvesta minulle, pisin piikajoukostasi!
LOUHI (äkeästi)
Anna en sulle piikojani enkä työnnä tyttöjäni, sull' on ennen naitu nainen.
LEMMINKÄINEN
Kytken Kyllikin kylähän, kylän kynnysportahille, veräjille vierahille; täältä saan paremman naisen Tuo nyt tänne tyttäresi, impiparvesta ihanin, kassapäistä kaunokaisin!
LOUHI
Enpä anna tyttöäni miehille mitättömille, urohille joutaville. Äsken tyttöjä anele, kuulustele kukkapäitä, kun ammut joutsenen joesta, virrasta vihannan linnun, Tuonen mustasta joesta, pyhän virran pyörtehestä, yhellä yrittämällä, yhen nuolen nostamalta!
(Lemminkäinen päästää Louhen, joka livahtaa nopeasti vasemmalle. Astuu mietteissään yli näyttämön oikealle. Kuoro seuraa jännitettynä hänen liikkeitään.)
1:NEN VUOROLAUSUJA
Siitä lieto Lemminkäinen
läksi joutsenen joruhun
Tuonen mustasta joesta,
Manalan alantehesta.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Märkähattu karjan paimen tuop' on Tuonelan joella katselevi, kääntelevi tulevaksi Lemminkäistä.
ESILAUSUJA
Vesikyyn ve'estä nosti, umpiputken lainehista, syöksi miehen syämmen kautta, läpi maksan Lemminkäisen!
(Lemminkäinen horjahtaa äkkiä, huudahtaa ja vaipuu maahan. Kuoro karkaa ylös. Paimen näkyy vesakossa.)
LEMMINKÄINEN (kohoten kyynärpäänsä varaan)
Oi emoni, kantajani, vaivan nähnyt vaalijani! Tietäisitkö, tuntisitko, miss' on poikasi poloinen, tokipa rientäen tulisit, avukseni ennättäisit, päästäisit pojan poloisen tältä tieltä kuolemasta, nuorena nukahtamasta, verevänä vieremästä!
(Kaatuu rantavesakkoon.)
PAIMEN (päänsä kohottaen)
Viru siinä se ikäsi, ammu joutsenet joelta, vesilinnut viertehiltä!
(Häviää.)
KUORO
Se oli loppu Lemminkäisen,
kuolo ankaran kosijan
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa.
(Istuvat päät käsiinsä vaipuneina. Pitkä vaitiolo. Äiti tulee oikealta karsikosta.)
ÄITI
Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni kaonnut, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa?
(Kyllikki rientää hätäisesti hänen jäljestään, veristä sukaa kädessään osoittaen.)
KYLLIKKI (itkien)
Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kaonnut matkoille majattomille, teille tietämättömille: veri jo vuotavi suasta, hurme harjasta noruvi.
ÄITI (vilkaisten sukaan)
Voi poloisen päiviäni, angervoisen aikojani! Jo nyt on poikani poloisen, jopa laiton lapsueni saanut päiville pahoille, tuho on poikoa pätöistä, hukka lieto Lemminkäistä: jo suka verin valuvi, harja hurmehin noruvi.
(Kyllikki kääntyy itkien takaisin oikealle taustaan. Äiti astuu päättävästi vasemmalle keskinäyttämölle.)
ESILAUSUJA
Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa, pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui; mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni, tuli Pohjolan tuville, kysytteli poikoansa.
(Louhi tulee vasemmalta, Äiti rientää häntä vastaan.)
ÄITI
Oi sie Pohjolan emäntä, kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit.
LOUHI (nopeasti)
Enpä tieä poikoasi, kunne kulki ja katosi; istutin oron rekehen, korjahan kovan tulisen; oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt, vai saanut sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan?
ÄITI
Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä, sormin sortavi sutoset, käsin karhut kaatelevi; kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen, rikon uksen uuen riihen, taitan Sampuen saranat.
LOUHI
Syötin miehen syöneheksi, juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi, istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan, enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka, koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin.
ÄITI (katsoo häneen)
Jo vainen valehtelitki! Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, kunne saatoit Lemminkäisen, kaotit Kalevalaisen, taikka surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi.
LOUHI
Jospa jo toen sanonki: laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän; nyt en tuota tunnekana, mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättännä, kun ei kuulu jo tulevan morsianta pyytämähän, tyttöä anelemahan.
(Äiti jättää heti hänet ja lähtee ympäri näyttämöä Lemminkäistä etsimään. Louhi katsoo hetkisen hänen hommiaan ja palajaa päätään pudistaen vasemmalle.)
1:NEN VUOROLAUSUJA
Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi, juoksi suuret suot sutena, kulki korret kontiona, ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna, neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat; kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen, risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä; kysyi puilta poikoansa, kaipasi kaonnuttansa, puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: "On huolta itsestäniki, huolimatta pojastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille, pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan."
ÄITI (maassa mataen)
Oi tiehyt, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hopeaista sauvoani?
1:NEN VUOROLAUSUJA
Tiellä on huoli itsestänsä, huolimatta poiastasi, kun ompi koville luotu, pantu päiville pahoille, joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi.
ÄITI (polvillaan, kätensä kohottaen)
Kuu-kulta, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani?
2:NEN VUOROLAUSUJA
Kuulla on huoli itsestänsä huolimatta poiastasi, kun ompi koville luotu, pantu päiville pahoille, yksin öitä kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, kesäksi katoamahan.
ÄITI (kohoten seisomaan)
Oi päivyt, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani?
ESILAUSUJA
Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen, mennyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten, tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille.
(Äiti rientää oikealle. Löytää Lemminkäisen ruumiin ja vaipuu sen ääreen itkemään. Pitkä vaitiolo.)
ÄITI (hiljaa)
Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?
Suonetar, sorea vaimo, soma suonten kehreäjä sorealla kehrinpuulla, vaskisella värttinällä, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa suonia sitelemähän, päitä suonten solmimahan!
Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas, lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan, yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan; siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin, joilla ennen luoja loitsi, puheli puhas Jumala, voiti luoja lapsiansa, pahan vallan vammaksissa!
Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!
(Lemminkäinen kohoaa ryntäilleen. Kuoro nousee hämmästyneenä.)
KUORO
Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta!
LEMMINKÄINEN (hymyillen)
Viikon, utra uinaelin, kauan, malkio, makasin, makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin.
ÄITI
Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt, ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta.
Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni: mi sinut Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen?
LEMMINKÄINEN
Märkähattu karjan paimen, Untamolan umpisilmä se minun Manalle saattoi, vesikyyn ve'estä nosti.
ÄITI
Voipa miestä mieletöintä! Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi, et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia: sylki Syöjätär vesille, vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi.
(Kohottaa ylös hänet.)
LEMMINKÄINEN
Viel' olen äijeä vajoa: tuollapa syämmykseni, tuolla tuntoni makaapi noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä: homekorva Pohjan eukko eip' on anna tyttöänsä ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta tuosta Tuonelan joesta.
ÄITI
Heitä herjat joutsenesi, anna allien asua Tuonen mustassa joessa, palavissa pyörtehissä; sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan, vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi, kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti, Tuonen tieltä tiettävältä, Manalan majan periltä; en minä mitänä voisi, en mitänä itsestäni ilman armotta Jumalan, toimetta totisen luojan.
(Menee oikealle taustaan. Lemminkäinen seuraa horjuen häntä.)