HENKILÖT:
VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. LEMMINKÄINEN LOUHI. KANTELETAR. KUORO.
(Kuoro paikallaan uhrlkuusen alla. Valaistus: hämärtyvä ilta, joku tähti takaisella taivaankannella.)
ESILAUSUJA
Se on seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket, yöt itki unettomana, päivät einehettömänä, aamut aikaisin valitti, huomeniset huokaeli, kun oli kuollut nuori nainen, kaunis kalmahan katettu, eipä kääntynyt käessä vaskinen vasaran varsi, kuulunut pajasta kalke yhen kuuhuen kululla.
(Ilmarinen tulee hitaasti ja murhemielisenä oikealta karsikosta.)
ILMARINEN (raskaasti)
En tieä, poloinen poika, miten olla, kuin eleä; istun yön eli makoan, äijä on yötä, tunti tuhma, vaivoja, matala mahti.
Ikävät on iltaseni, apeat on aamuseni, äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikeampi; ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani, mure muita aikojani: ihanaistani ikävä, apeainen armastani, mure mustakulmaistani.
Jo vainen iällä tällä usein minun utuisen keski-öisissä unissa koura tyhjeä kokevi, käsi vaalivi valetta kupehelta kummaltaki.
(Etenee hitaasti vasemmalle.)
1:NEN VUOROLAUSUJA
Lähteäksensä lupasi sekä mietti mennäksensä pyytämähän Pohjolasta toista Pohjolan tytärtä.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Sai päivän ajaneheksi, tuosta toisen vierneheksi, päivälläpä kolmannella tuli Pohjolan pihalle.
(Louhi tulee vasemmalta. Ilmarinen tekee torjuvan liikkeen kädellään.)
ILMARINEN
Ellös nyt, anoppiseni, ellös sie kyselkö tuota elämiä tyttäresi, asuntoa armahasi! Jo sen on surma suin piellyt, kova loppu loukahtanut; maassa on jo marjaseni, kankahassa kaunoseni, mustakulmani kulossa, hopeani heinikossa.
(Voi tuskin pidättää itkuaan enää. Vaitiolo.)
Annapa, anoppiseni, työnnä toinen tyttäresi naisen entisen eloille, sijalle sisaruensa!
LOUHI (voivotellen)
Pahoin tein minä poloinen, kun ma lapseni lupasin, työnsin sulle toisenkana nuorena nukahtamahan, annoin kuin sutosen suuhun, karhun kiljuvan kitahan. (Äkeästi.) En nyt toista annakana nokiesi nuoliojaksi, ennen työnnän tyttäreni, laitan lapseni vakavan koskehen kohisevahan, Tuonen hau'in hampahisin.
(Menee tuimana vasemmalle. Ilmarinen suuttuneena seuraa häntä. Palajaa hetken perästä takaisin allapäin ja pahoilla mielin. Väinämöinen tulee oikealta taustasta.)
VÄINÄMÖINEN
Veli, seppo Ilmarinen, mit' olet pahoilla mielin, kahta kallella kypärin Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi?
ILMARINEN (katkerasti)
Mi on Pohjolan eleä, kun on Sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siin' on kylvö, siinä kasvu kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni.
VÄINÄMÖINEN
Ohoh seppo Ilmarinen, lähtekämme Pohjolahan hyvän Sammon saa'antahan, kirjokannen katsantahan.
ILMARINEN (päätä pudistaen)
Ei ole Sampo saatavana pimeästä Pohjolasta! Siell' on Sampo saatettuna, kirjokansi kannettuna Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän, yheksän lukon ta'aksi; siihen juuret juurruteltu.
VÄINÄMÖINEN
Laatikamme laiva suuri, johon Sampo saatetahan vaaran vaskisen sisästä.
ILMARINEN
Vakavampi maisin matka, Lempo menköhön merelle, Surma suurelle selälle! Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri saisi sormet soutimeksi, kämmenet käsimeloiksi.
VÄINÄMÖINEN
Vakavampi maisin matka, vakavampi, vaikeampi, vielä muuten mutkaisempi; lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, ve'et väljät välkytellä; aalto laivoa ajavi, länsituuli läikyttävä, etelä e'elle viepi; vaan kuitenki, kaikitenki, kun et mieline merisin, niin on maisin matkatkamme.
Tao nyt mulle uusi miekka, tee miekka tuliteräinen, jolla hurttia hutelen, Pohjan kansan kaikottelen saaessa otolle Sammon tuonne kylmähän kylähän.
(Menevät oikealle taustaan. Palajavat hetken perästä, Väinämöinen miekka kädessään.)
VÄINÄMÖINEN
Onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?
ESILAUSUJA
Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan, jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta, tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui, kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi.
VÄINÄMÖINEN (miekkaansa hujautellen)
Jo minä terällä tällä vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin.
ILMARINEN
Milläpä minä poloinen, millä, tuima, turveleime, hyöteleime, vyöteleime maan varalle, veen varalle?
VÄINÄMÖINEN
Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi.
(Ilmarinen viittaa oikealle taustaan. Orja tuo sotavarukset, joihin hän nopeasti pukeutuu. Lemminkäinen tulee oikealta taustasta ja tervehtii heitä.)
LEMMINKÄINEN
Minnekä menette miehet?
VÄINÄMÖINEN
Kohti pohjaista kulemme
Sampoa tapoamahan,
kirjokantta katsomahan
Pohjolan kivimäestä.
LEMMINKÄINEN (Ilahtuen)
Ohoh vanha Väinämöinen! Otapa minua, miestä, urohoksi kolmanneksi kirjokannen kannantahan! Vielä mieli miestä maksan, jos saisi tapella tarve, annan käskyn kämmenille, olkapäilleni opaston.
(Väinämöinen nyykäyttää päätään hänelle. Sankarit neuvottelevat keskenään. Kanteletar näkymättömänä nyyhkii oikealla. Väinämöinen kuuntelee ja viittaa oikealle.)
VÄINÄMÖINEN
Siell' on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa.
ILMARINEN (katsoo oikealle)
Onpa pursi itkemässä, venonen valittamassa.
VÄINÄMÖINEN
Mitä itket, puinen pursi, vene hankava, valitat, itketkö sa puisuuttasi, hankavuuttasi haveksit?
KANTELETAR
Vesille venosen mieli tervaisiltaki teloilta, mieli neien miehelähän korkeastaki koista; sitä itken, pursi-raukka, vene vaivainen, valitan, itken viejäistä vesille, laskijata lainehille.
Sanottihin tehtäessä, laulettihin laitettaissa saatavan sotivenettä, vainopurtta puuhattavan, tuovan täyteni eloa, alustani aartehia; ei ole sotahan saatu, eloteillen ensinkänä.
Oisi kahta kaunihimpi olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä.
VÄINÄMÖINEN
Elä itke, puinen pursi!
Kohta saat sotia käyä.
(Sankarit jatkavat neuvotteluaan.)
ESILAUSUJA
Siitä vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi; lauloi ensin laitapuolen sukapäitä sulhosia, lauloi toisen laitapuolen tinapäitä tyttäriä, tinapäitä, vaskivöitä, kultasormia somia.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui, loitos kuului airon loiske, kauas hankojen havina.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi, laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat: "Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla?"
2:NEN VUOROLAUSUJA
Laski vanha Väinämöinen laski päivän maavesiä, päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen vesiä.
MOLEMMAT (hilpeästi)
Soutavi sorehtelevi, teljot rytkyi, laiat notkui, airot piukki pihlajaiset, airon pyörät pyinä vinkui, terät teirinä kukerti, nenä joikui joutsenena, perä kaarskui kaarnehena, hangat hanhina havisi.
(Sankarit etenevät vasemmalle. Louhi tulee heitä vastaan.)
LOUHI
Mipä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto?
VÄINÄMÖINEN
Sammosta sanomat miesten, kirjokannesta urosten; saimme Sampuen jaolle, kirjokannen katselulle.
LOUHI (nokkelasti)
Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen; hyvä on Sampuen hyrätä Pohjolan kivimäessä, hyvä olla itseniki Sammon suuren haltiana.
VÄINÄMÖINEN
Kun et antane osoa, tuota Sammon toista puolta, niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme.
(Menevät vasemmalle. Louhi hätääntyneenä seuraa heitä. Kuoro on noussut ja katsoo jännityksellä vasemmalle.)
KUORO
Saivat Sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa, työntivät venon vesille, satalauan lainehille!
ILMARINEN (huutaa vasemmalta)
Minne Sampo saatetahan?
VÄINÄMÖINEN (vastaa hänelle vasemmalta)
Tuonne Sampo saatetahan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
(Louhi syöksyy epätoivoisena vasemmalta.)
LOUHI (kätensä kohottaen)
Ututyttö, terhenneiti! Seulo seulalla utua, laske talma taivahalta, jottei päästä Väinämöisen osata Uvantolaisen!
Iku-Turso, Äijön poika, nosta päätäsi merestä, kaataos Kalevan miehet, hävitä häjyt urohot, saata Sampo Pohjolahan venehestä vierimättä.
Oi Ukko, ylijumala, rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima, luo tuuli, lähetä aalto aivan vastahan venettä.
(Näyttämö pimenee.)
ESILAUSUJA (voimakkaasti)
Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan; kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli, enemmän etelätuuli, itä inkui ilkeästi, kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, kanervat kukattomaksi, heinät helpehettömäksi; nosti mustia muria päälle selvien vesien.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon, pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa, rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen,
1:NEN VUOROLAUSUJA
Latoi miestä laivahansa suoritti sota-urohot, kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi, sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi, nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin, kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla.
(Näyttämöllä on melkein pimeä. Sankarit, samoin kuin Kuoron jäsenetkin, vain epäselvinä hahmoviivoina.)
ILMARISEN ÄÄNI (kuuluu pimeydestä)
Voi, poloinen, päiviäni! Jo on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä, parta päiviä pahoja, nähnyt näilläki vesillä; harvoin on havaita tainnut tuulta ennen tuon näköistä.
VÄINÄMÖISEN ÄÄNI
Itku ei hä'ästä päästä, parku päivistä pahoista.
Oi sie lieto Lemmin poika, nouse purjepuun nenähän, katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas, onko selvät ilman rannat.
LEMMINKÄISEN ÄÄNI
Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas; pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa.
VÄINÄMÖISEN ÄÄNI
Se on pursi purjehinen; katso toisti tarkemmasti.
LEMMINKÄISEN ÄÄNI
Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi, havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita.
VÄINÄMÖISEN ÄÄNI
Ne on Pohjan poikasia; katso tarkoin kolmannesti!
LEMMINKÄISEN ÄÄNI (hätääntyneenä)
Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi, sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa.
VÄINÄMÖISEN ÄÄNI
Soua, seppo Ilmarinen, soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, jotta juoksisi venonen, pursi eellä ennättäisi!
VUOROLAUSUJA!
Lyllyivät melat lylyiset. hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi, nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni.
ESILAUSUJA
Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät; eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi eestä purren purjehisen tuon on Pohjolan venosen.
VÄINÄMÖISEN ÄÄNI
Salasaari kasvakohon, johon juosta Pohjan purren!
KUORO
Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli, mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat.
Louhi, Pohjolan emäntä, tohti toisiksi ruveta, otti viisi viikatetta, nepä kynsiksi kyhäsi, puolen purtta särkynyttä, senpä allensa asetti, laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa, sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen, sata miestä miekallista, tuhat ampuja-urosta.
Kokkona kohotteleikse tavoitellen Väinämöistä, siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli.
ILMARISEN ÄÄNI (parahtaen)
Kaitse, kaunoinen Jumala, ettei poika pois tulisi!
VÄINÄMÖISEN ÄÄNI
Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle Sammon nenähän utuisen niemen?
LOUHEN ÄÄNI
En lähe jakohon Sammon sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!
LEMMINKÄISEN ÄÄNI
Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot urohot, sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä!
ESILAUSUJA
Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi; jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta, sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta; muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet, sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta!
2:NEN VUOROLAUSUJA
Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille, kuni puusto koppeloinen, kuusen oksalta orava.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Siitä Sampoa tavoitti sormella nimettömällä.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen.
MOLEMMAT
Siinä sai muruiksi Sampo, kirjokansi kappaleiksi!
LOUHEN ÄÄNI (parahtaen)
Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni, eloni meni merehen, Sampo särkyi lainehisin!
(Pitkä vaitiolo. Näyttämö valkenee vähitellen. Väinämöinen näkyy seisovana mietteissään keskinäyttämöllä, Kanteletar nojaavana puun runkoon oikealla.)
KANTELETAR
Niin meni muruja noita, Sammon suuria paloja, alle vienojen vesien, päälle mustien murien, ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi; siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana, vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia.
Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja selälle meren sinisen, meren laajan lainehille, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.
Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli, selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla, tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli.
VÄINÄMÖINEN (miettivästi)
Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen, tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille.
(Louhi näkyy puiden lehvien lomitse vasemmalta.)
LOUHI
Vielä ma tuohon mutkan muistan: tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon!
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Anna, luoja, suo Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme suloisessa Suomen maassa, kaunihissa Karjalassa!
(Kuoro kertaa viimeisen säejakson.)