HENKILÖT:
VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. MARJATTA. MARJATAN ÄITI. PIIKA PIKKARAINEN. LOUHI. VIROKANNAS. KANTELETAR. KUORO.
(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: kesäyön hämärä. Kanteletar nojaa puun runkoon vasemmalla etualalla.)
ESILAUSUJA
Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti, jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille, kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta; sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, ikävä inehmisten, ikävä itsen Ukonki.
MOLEMMAT
Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkosen pimeä; oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla, sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla.
ESILAUSUJA (nousee)
Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, alkoi tuota ouostella, arvelee, ajattelevi, mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, kun ei kuu kumottakana eikä päivä paistakana.
(Väinämöinen tulee mietteissään vasemmalta karsikosta.)
VÄINÄMÖINEN
Ain' on päivä paistamatta, kuu-kulta kumottamatta, noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla; vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä imehnosille, kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen Jos ma nyt lähen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille, saan ma kuun kumottamahan, päivä-kullan paistamahan,
(Etenee yli näyttämön vasemmalle. Louhi tulee häntä vastaan.)
LOUHI
Ku sanoma kurjan miehen?
VÄINÄMÖINEN (ankarasti)
Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet; minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?
LOUHI
Tuonne teiltä päivä päätyi, tuonne teiltä kuu katosi, kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon; sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä.
VÄINÄMÖINEN (vetäen miekkansa)
Kun ei kuu kivestä pääsne, pääsne päivä kalliosta, käykämme käsirysyhyn, ruvetkamme miekkasille!
(Menee päättävästi vasemmalle. Louhi säikähtyneenä väistyy hänen edellään.)
KANTELETAR (vienosti)
Marjatta, korea kuopus, se kauan kotona kasvoi, korkean ison kotona, emon tuttavan tuvilla; piti viiet vitjat poikki, kuuet renkahat kulutti isonsa avaimilla, helmassa helottavilla.
Puolen kynnystä kulutti helevillä helmoillansa, puolen hirttä päänsä päältä sileillä silkillänsä, puolet pihtipuolisia hienoilla hiansa suilla, siltalaahkon lattiata kautokengän kannoillansa.
Marjatta, korea kuopus, aina piikoina elävä, neitosena niekottava, päätyi karjan paimeneksi, läksi lammasten keralle.
Lampahat meni mäkeä, vuonat vuoren kukkulata, neiti asteli ahoa, lepikköä leyhytteli, keksi marjasen mäeltä, punapuolan kankahalta.
(Äiti ja Piika pikkarainen tulevat vasemmalta taustasta.)
ÄITI
Mi on meiän Marjatalla, kun se pauloitta asuvi, käypi saunassa saloa, pimeissä pisteleikse?
PIIKA PIKKARAINEN
Se on meiän Marjatalla, kun oli paljon paimenessa, kauan karjassa käveli.
(Marjatta tulee vasemmalta taustasta ja painautuu äitinsä povelle.)
MARJATTA
Oi emoni, armahani! Laita suojoa sijoa, lämpymyttä huonehutta piian pieniksi pyhiksi, vaimon vaivahuoneheksi.
ÄITI (inholla)
Kenen oot makaelema, ootko miehen naimattoman eli nainehen urohon?
MARJATTA
En ole miehen naimattoman enkä nainehen urohon; menin marjahan mäelle, punapuolan poimentahan, otin marjan mielelläni, toisen kerran kielelläni, se kävi kerustimille, siitä vatsahan valahti.
ÄITI (kuten edellä)
Mene, portto, poikemmaksi, tulen lautta, tuonnemmaksi, kontion kivikoloihin, karhun louhikammioihin, sinne, portto, poikimahan, tulen lautta, lapsimahan!
MARJATTA
En mä portto ollekana, tulen lautta lienekämi, olen miehen suuren saava, jalon synnyn synnyttävä, joll' on valta vallallenki, väki Väinämöisellenki.
(Äiti tehden halveksivan liikkeen, palajaa taustaan.)
Piltti, pienin piikojani! Käypä kylpyä kylästä, saunoa Sara-ojalta, jossa huono hoivan saisi.
PIIKA PIKKARAINEN
Ei ole kylpyä kylässä, saunoa Sara-ojalla; ruma Ruotuksen emäntä sanan virkkoi, noin nimesi "Ei kylyt kylähän joua, ei saunat Sarajan suulta; on kyly kytömäellä, hepohuone hongikossa tuliporton poiat saa'a, lautan lapsensa latoa; kun heponen hengähtävi, niin on siinä kylpeköhön."
MARJATTA (valittaen)
Lähteä minun tulevi niinkuin muinenki kasakan eli orjan palkollisen, lähteä kytömäelle, käyä hongikkokeolle.
(Menee oikealle taustaan. Piika pikkarainen tukee häntä.)
1:NEN VUOROLAUSUJA
Marjatta, matala neiti, teki tuonne pienen poian, heinille hevosen luoksi, sorajouhen seimen päähän.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Piiletteli pojuttansa, kasvatteli kaunoistansa, sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi
1:NEN VUOROLAUSUJA
Siitä meiän Marjatalle kasvoi poika kaunokainen; ei tieä nimeä tuolle, millä mainita nimellä.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Etsittihin ristijätä, katsottihin kastajata; tuli ukko ristimähän, Virokannas kastamahan.
(Ilmarinen tulee kiireesti oikealta taustasta, Väinämöinen mietteissään vasemmalta.)
ILMARINEN
Ohoh vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen! Käypä kuuta katsomahan, päiveä tähyämähän, jo ovat tarkoin taivahilla, sijoillansa muinaisilla.
VÄINÄMÖINEN (päänsä kohottaen)
Terve, kuu, kumottamasta, kaunis, kasvot näyttämästä, päivä-kulta koittamasta, aurinko ylenemästä!
Kuu-kulta kivestä pääsit, päivä kaunis, kalliosta, nousit kullaisna käkenä, hopeisna kyyhkyläisnä elollesi entiselle, matkoillesi muinaisille.
Nouse aina aamusilla tämän päivänki perästä; teepä meille terveyttä, siirrä saama saatavihin, pyyntö päähän peukalomme, onni onkemme nenähän!
Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon!
(Näyttämö on valjennut vähitellen taustasta. Marjatta, lapsi sylissään, Virokannas, Lemminkäinen y.m. kansaa.)
VIROKANNAS
En mä risti riivattua, katalata kastakana, kun ei ensin tutkittane, tutkittane, tuomittane.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Kenpä tuohon tutkijaksi, tutkijaksi, tuomariksi?
2:NEN VUOROLAUSUJA
Vaka vanha Väinämöinen
tutkijaksi, tuomariksi.
(Marjatta lapsineen y.m. kansa lähestyy Väinämöistä ja keskustelee hänen kanssaan, Väinämöinen kuuntelee hetkisen heidän puhettaan.)
VÄINÄMÖINEN
Kun lie poika suolta saatu, maalta marjasta siennyt, poika maahan pantakohon, marjamättähän sivulle, tahi suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön!
(Liikettä kansanjoukossa. Kuoro nousee hämmästyneenä.)
KUORO
Puhui poika puolikuinen, kaksiviikkoinen kajahui!
KANTELETAR (jalolla suuttumuksella).
Ohoh sinua, ukko utra, kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia! Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana itseäsi suolle viety eikä puulla päähän lyöty, kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien.
(Pois oikealle. Kansa polvistuu keskinäyttämölle.)
1:NEN VUOROLAUSUJA
Ukko ristii ripsahutti, kastoi lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartiaksi.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Siitä suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi, lauloin vaskisem venehen, kuparisen umpipurren.
(Väinämöinen on siirtynyt oikealle. Marjatta, Virokannas ja kansa jäänyt keskinäyttämölle)
VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)
Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen Sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa.
ESILAUSUJA
Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin.
VÄINÄMÖISEN ÄÄNI (oikealta)
Vaan kuitenki, kaikitenki laun hiihin laulajoille, laun hiihin, latvan taitoin, oksat karsin, tien osoitin.
KANTELETAR
Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
KUORO
Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi laajemmille, laulajoille, runsahammille runoille nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa.