Kuvia ja kuvitelmia Suomen historiasta I

by Unknown

KANSATIETEELLINEN UNELMA.

Tulin muuanna iltana elokuun lopulla, hiukan hämärissä Koitereen tyyntä vettä soudettuani, Lummesaareen. Aivan rantaäyräällä on talo pienen lahden pohjassa.

Venheeltä menimme taloon. Rahvas oli jo nukkunut, mutta eivät sentään suuttuneet, kysyivät vaan hyväntahtoisesti, niinkuin muulloinkin, kuulumiset. Talontytär levitti keveällä kädellä heiniä lattialle, ja kohta olikin kumppanini unen sylissä. Minä vaan en nukkunut. Mieleeni johtui, mitä tullessani olin nähnyt, länteen nukkuva aurinko, järven rasvatyyni pinta, vakaat ja iäti viheriöitsevät petäjät, armaat torkkuvat koivut, jotka saarissa vastaamme kulkivat; mieleeni johtui taivaansininen kansi ja kirkkaat tähdet, jotka tänä iltana tuntuivat minusta kauniimmille kuin milloinkaan muulloin.

Muuan mies oli saanut tilansa minun viereeni. Se oli vanha, noin seitsemänkymmenen paikoissa oleva mies, talon ruotiukko. Mutta se ei ollut tavallisia ruotiukkoja, sen olet seuraavastakin näkevä. Hän katseli minua ikäänkuin kysyäkseen: semmoinenko se nyt runon ja tarinan kerääjä on?

Hän. Niinkö sie oikein täydellä todella virsiä etsit?

Minä katsahdin häneen, ja hän näkyikin ymmärtävän, mitä aioin sanoa.

Hän. Kävellessäsi lienet kuullut tarinan viidestä tytöstä, jotka kulkivat maata maailmaa?

Minä. En; haasta, hyvä ukko, se iltamme huviksi, kyll' on vielä yötä maataksemmekin!

Hän katseli vielä kerran silmiini, ja silloin tuntui kuin silmäteränsä olisivat sydämeheni menneet. Vaan nähtyänsä, ett'ei silmäni rävähtäneet, alkoi hän, minun tulen otettua ja pöydän ääreen kynä kädessä istuttuani, viimein hiljaa ja pitkällä äänellä:

"Sinä tiedät, missä Altain vuoret ovat, ne, joiden kukkuloilla on raitis ja kirkas olla, ja joiden laaksoissa lounastuulet kukkasia tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimestä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyötyivät, jonka pintaan kumpujen oli ilo kuvastella. Sen järven rannalla oli eräs äiti lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat eivät kuulu tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri, Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät niin, kuin ei mikään heimo enää elä. Lammen vedet olivat useammin tyynet, mutta jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään, niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla. Silloin istuutuivat sisarukset aina venheeseen, pieneen solakkaan ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppanina eräs nuorukainen, heidän veljensä metsätoveri. Mistä hän oli kotoisin, ei kukaan tietänyt. Kun ei vaan liene tullut yläisistä taivoista, niinkuin muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka nuorukainen, jonka suonissa juoksi raitista verta, jonka käsivarret, ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä säihkyi tulta, ikäänkuin revontulten kauneimmat välähdykset. Noiden tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin, ja tytöt puolestaan rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran eräänä iltana viivähtivät he niin kauan kukkakummuillansa, että äidin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja sitten kysyttyään, missä niin myöhään olivat olleet, sai hän vastaukseksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauneinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu nuorukainen heidän kerallansa.

"Mutta kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi kuin niiden olisi vavistava laulaessansa siitä, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna sisarukset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kun havaitsivat, että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen mieleen. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimeksen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa he eivät kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'Voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! — Mitä me sillä voitamme? — lähtekäämme ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla…'"

— Lähtekäämme, lähtekäämme! sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat virren äidillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimein kokonaan katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo aikaa, mutta ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran he olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmuja, ikäänkuin verta olisivat tihuneet. Siinä sanoi Tja: "Eikö olisi parempi, sisaret, että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä tienotta rakasti hän enemmän kuin muita?" Ja kun toiset sisaret sanoivat siihen suostuvansa, niin virkkoi hän taas: "Mutta ennen erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti johtuisi mielemme, ja…"

"Minkä otamme siksi merkiksi, eihän meillä ole mitään, joka siksi sopisi?"

"Muistatteko hänen nimensä?"

"Aina, aina!"

"No niin, hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi… Mutta minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö niin?"

Tarinoija taukosi tähän. Sitten alkoi taas.

"Niin päätettyänsä erosivat sisarukset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin ennen, nyt nimitettiin heitä, milloin nämä sisaret tulivat puheeksi, nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään, omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Hän kulki monta saloa, monen suon poikki; nousi kallioille, ja laskeutui niiltäkin, niin ahkerasti etsien ystävätänsä, että hieno valkea hamehensa paljon raiskautui, kun ei malttanut oksiakaan edestänsä väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.

"Niin tuli hän viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä hän ei vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille sanoneet: voi kuin on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat! Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeeseen tehdä.' Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli hän toisinaan iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävänsä. Siitä kului aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.

"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maihin päästyä nousi siitä keskikokoinen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. — Likemmäksi tultuansa tämä ei tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä, milloin taivasta sormellansa osoitellen. Kummako oli, että toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mutta tulijavaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kieltään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitten näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkyi, ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!

"Ja opettamaan hän rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä majassa oli ennen kaikki somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Mutta tullut vaimo, joka näytti tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit eivät olleet hänestä hyvät; niiden sijaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa sanottavan: 'tupa' oli muka paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa 'kammaksi'. Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle viittoili, asetti hän perinurkkaan, ja käski hänet sitä monta kertaa päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs, oli täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.

"Kun nyt oli kaikki oman päänsä mukaan asetellut, alkoi vaimo Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kun piti päiväkaudet istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti aina Suometarta, kun pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta silloin katsahti hän aina taivaalle, ja lävistys lakkasi; tosin lankeilikin hän puutaakan alle toisinaan, sillä puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä hän ei mitään välittänyt, hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihe kivelle ja ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'Missähän lienet tänäkin iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinut koskaan?' Ja silloin puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat hänen kasvoillensa, mutta muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi. Mutta hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui taakkakin hänen kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan portahilla seisomaan, ja näki tytön itkettyneet silmät. 'Missä olet näin kauan viipynyt, mikä sinull' on siellä metsässä itkettävä, kun aina tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene pian kotaan!' Tyttö meni, mutta kyynel vierähti nytkin hänen kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. —

"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle, kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä johtui hänelle mieleen useammin kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat kumminkin molemmat kodassa vierekkäin, sillä vanhempi vaimo opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyvän. Kuka ei tiedä, että kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja savu nousi lakeisesta niinkuin lakehen pyrkivä patsas korkeassa kirkossa.

"Silloin aukeni tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, jättämättä avonaiseksi muuta kuin kasvot ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti terävältä. Suomettaren emäntä katsahti tulijata ja hänen kasvonsa nähtävästi vaalenivat, niin että Suometar luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, sävähti tytön itsensäkin sydän. Tulleen tunnusteli jo ennenkin nähneensä, mutta missä? Viimein johtui hänelle mieleen, että tämä oli sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä kerroin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään lähemmäksi. Mutta mikä kumma hänet nyt tänne toi?

"Hän ei vastannut tervehdykseen, eikä istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin tullut häntä vastaan, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut, että… ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänellä vielä siksi älyä, että kysyi häneltä, mitä asioitsi."

"Tytärtäni läksin käymään, vastasi kysytty ilkeästi nauraen.

"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on?" huusivat sekä vaimo että
Suometar yksin ajoin.

"Sinä!" vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi pakottaen, kuin ikään voi.

"Minä? Et sinä minun äitini ole, minulla on äitini kotona."

"Missäs se kotisi on?"

"Se on täältä kaukana, sinä et voi ymmärtääkään, kuinka kaukana se on."

"Oliko se lammin lahdessa, kahden kummun keskessä?"

"Oli, oli."

"Oliko siinä pieni puro, joka juosta lirisi koditsenne, jonka kirkkaassa vedessä te monesti jalkojanne huuhdoitte, jonka…?"

"Oli, oli, ja sen puron reunoilla kasvoi pieniä kukkia, ja sen ympärillä oli suuri, sankka metsä, josta vuohet aina tulivat purosta juomaan; ja me hyväilimme niitä, ja juoksimme… voi, voi sitä riemua! Oletko käynyt meillä, sieltäkö nyt tulet, koska kaikki niin tarkoin tiedät, elääkö äitini vielä? — sano, sano!"

"Käynyt olen ja en ole käynyt, sen saat ymmärtää, kummin tahdot.
Montako sisarta teitä oli?"

"Viisi."

"Ne sisaresi elävät nyt minun kodissani, taikka ovat ikäänkuin töitä auttamassa, vaan ei niillä elämä vaikeaa ole: riihen puintia, kasken polttamista ja muita semmoisia kevyempiä töitä, mitä talossa on —"

Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itsekseen, vaikka ei mitään virkkanut.

"Äitisi lähetti minut sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin äidiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kun nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisenä, mutta mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle: 'Minusta tuntuu, etten enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä, kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä kuin oli eronnut sisaristansa, jotka tässä teidän armoillanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä mitään kuulleet.' Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että armoilla tulet elämään, niinkuin äitisi, horiseva eukko, sisaristasi virkkoi minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa kertoa! Ei, meillä on toisenlainen elämä."

Suometar ajatteli itseksensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! Jonka joukkoon minä en lähtisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona! Mikä onnettomuus niille raukoille lienee tullut? Joko siskoni lienevät yhteisen etsittävämme unhottaneet?

"Entä Vap…?" kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kun katsahti vaimoon. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, silmät kiilahtelivat niin kummasti, ja valkeat hampaat välkkyisät sen suussa niin oudosti, että Suometar säikähti ja katsoi anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. Tämä yritti jotain sanoa, mutta toinen, joka näki Suometarta ei hyvällä saavansa, töytäsi emännän päälle, ja…

Siitä nousi sitten suuri tora ja taistelu, jossa ne kaksi mökissä elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä, pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi venheellensä, työnti sen lahden laineille ja — meni iäksi matkaansa. Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.

Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin voiminsa ei mitään voivansa. Hän pakeni pihalle, istuihe kannolle ja ajatteli eloansa. Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua, hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut häntä säästävä, sillä se oli sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äidin ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), mutta itse joka päivä sanonut käyvänsä häntä katsomassa, ja sitä paitsi alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsomaan, ett'ei päivätyöstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan mahdottomaksi, ja mahdotonta oli häntä edes ajatellakaan. Kuta enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan, pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot, ja vedet alkoivat hiljaa, mutta kuumasti lähteistään kiehua, norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto, niinkuin kaukana metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä, joiden suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuulleet. Ne lauloivat:

Elä itke, armas impi,
Elä, vaivainen, valita!
Mi apu itkusta sinulle,
Mikä kyynelten kylystä!
Rintasip' on raukenevi,
Povesi pakahtunevi,
Niistä pilvistä polojen,
Niistä huolen hattaroista!
Paljon kestit, kestä vielä,
Kestä kuormasi kovuutta,
Kanna kaihoa katala,
Sieä suuren survimista,
Suuren niskan nakkeloa,
Sieä syytönkin sysintä.
Näetkö, kuten tulevi,
Kutenka kohottelekse
Kultaisen ruson kipinät,
Nep' e'ellä ääntelevät,
Eelläpä helähtelevät
Tietä kirkkahan tulijan,
Matkoa ison jumalan;
Se sun auttavi akasta,
Päästävi pahan parista;
Sill' on ankarat aseensa,
Väkevät varustimensa,
Se on Luojan lähettämä,
Valon valvova isäntä,
Koston kultainen kuningas!
Siitäp' on apu sinulle,
Turva kaiketi tuleva.
Elä itke, armas impi,
Elä, vaivainen, valita,
Mi lepo itkusta sinulle,
Mikä kyynelten kylystä!

Tämä laulu vaikutti Suomettareen kummallisesti, ja lohdutuksen virvoittavan nesteen tunsi hän siitä sydämehensä valuvan. Kyyneleet pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin, posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli kuulakampi. Yksi ainoa asia vielä huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo oli hänestä niin tuttua, ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin, unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa ennen lasna ollessansa olisi…? Kuitenkin meni hän sangen toivovalla mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä palvella, kunnes toivottunsa, kunnes ikävöitynsä tulisi.

Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan. Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti hän aina illan suloisuuden, siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumaton toivonsa antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa hän keksi puiden keskitse vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä: 'kukahan se kuitenkin lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä, joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väijyisikö hän minua kukkiani anastaaksensa? Vaan — sen silmä loistaa niin lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on mielestäni tuntunut ikäänkuin hän minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei koskaan ole puheille antautunut — minä menen kuin menenkin, eihän tuo mikään peto olle.' Kiireesti astui hän nyt lopun matkaa, ja tuli lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisoalleen ja tervehti, ja kohta he olivatkin hyvin hyvät ystävät, sillä seuraava puhelu syntyi heidän välillänsä.

Nuorukainen. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat, kuinka kauniit! Onko nämä sinun?

Suometar. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvastin on minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat ystäväni.

Nuor. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.

Suom. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, kun aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kun pelkäsin, että olisit… Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi kumminkin tärkeä lienee, kun niin aina täällä oleksit, täällä meidän korvessa, joita ei muut rakasta kuin…?

Nuor. Niin, vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.

Suom. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole…?

Nuor. Ja korven kukka kaunis katsoani.

Suom. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?

Nuor. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä kuunnellut.

Suom. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kun nyt näen tekeväsi. Mutta salkkusi, mitä siinä on?

Nuor. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.

Suom. Mistäs ne olet saanut?

Nuor. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin tämän lähteen kukkareunoiita, ja…

Suom. Kuka niitä on tänne saattanut, enpähän minä ole yhtään nähnyt?

Nuor. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä, miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)

Suom. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit — nämä minun poskiltani…? Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan… kyynel maahan herahtanut, mutta helmiä, niistä en tiedä mitään!

Nuor. Ja ennenkun tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.

Suom. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä vyö; kuka sen on tehnyt?

Nuor. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen kutominen on minun tekemäni.

Suom. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat, ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä sanoisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikö se kävisi laatuun?

Nuor. Hyvin kyllä; mutta vielä paremmin sopii se, kun se vyö on itselläsi. Sinä hämmästyt. Mutta vähemmin kummastunet, jos muistat, että niiden helmien, joista se on tehty, sanoin sinun omiasi olevan. Sitä epäilet, mutta katsahda minuun, voisinko leikkiä niin vakavassa asiassa puhua. Ota siis, kirkassilmäinen impi, tämä omaksesi, muuta palkintoa en sinulta ansaitse kuin sen, että omin käsin saan sen vyötäisellesi kiinnittää. (Äänetöntä aikaa, jolloin hän solmitsee vyön hämmästyneen ja silmänsä maahan luoneen neidon ympärille, ja sitä tehdessään, melkein tietämättänsä, tyttöä hellästi halaa.)

Suom. (Katsahtaa häneen ujostellen, mutta kiiltävin silmin.) Mutta mitäs se mustaposkinen vaimo virkkaa, kuin näkee tämän vyölläni? Varmaan kiskaisee heti sen minulta pois?

Nuor. Sitä et tarvitse pelätä, siitä, vyöstä on sinulle vaan suuri turva. Mutta estääkseen pahain ihmisten liian suurta ilkeyttä antoi Luoja ihmiselle eräitä välikappaleita, joita lähelle ne eivät uskalla tulla, ja senkaltaisista on tämä uusi vyösikin tehty.

Suom. No eikö emäntä sitten saata enää koskaan niin lähelle minua tulla, että voisi..?

Nuor. Ei milloinkaan, niin kauan kun se vyö on ympärilläsi. Kun sinä tulet tupaan, niin pakenee hän perisoppeen, mutta kun perään menet, niin lymyää hän oven suuhun.

Suom. Suuri ja sanomaton on velkani sinulle, enkä arvaa, millä konsanaan voisin sinua kostaa, sinä suihkusilmäinen nuorukainen, mutta…

Nuor. Niistä elä huoli huolimaan. Vielä tääll' on laukussani enemmänkin helmiä, jotka tänäpänä poimin. Niistä teen sinulle toisia kapineita, ja ne valmiiksi saatuani, tapaamme taas toinen toisemme tässä lähteellä, näiden kukkien hiemuhajuissa. Jää hyvästi siksi!

Panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kun ei virka mitään! arvelin itsekseni, ja viimein jo rohkenin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei vastannut ennen kuin vähän ajan perästä: "Jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkin, mutta taatto vainaja ei sanonut enemmältä, enkä min' ole häntä muiltakaan kuullut tätä edemmä."

"Mutta eihän tässä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi ollut: poikkinainen satu Suomettaresta."

"Ka, pane nimi, miksi katsot, mutta enempätä min' en osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisää saamaan", vastasi ukko ja panihe tilalleen. Minun täytyi häntä seurata.

Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen luikareina lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja — sammui.

Mutta minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt olin kuullut, oli johdattanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin. Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, ne viisi sisarta ja niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne joutunut, kun eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, mutta tätä en voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäytä. Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tytöille mahdollista häntä koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, paljoa kovemman. Kuinka olisi hän tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?

Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja ne valvottivat minua, niin että levotonna heittelime tilallani. Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.

Nukunta ei estänyt ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat rakastuneet kulkemaan. Minä olin olevinani suurella summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetut, miehet sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin eriskummallista ja juhlallista odottavan.

Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja joka puolelta kullalla ja hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt. Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin rahvastakin.

Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista metsää osottaen: tuolla! tuolla! Hiljainen soitto alkoi kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan? Hän katsahti minuun kummeksien, kun kysyin sitä, jonka kaikki maailma tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "Tähän odotetaan Suometarta; nuo neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki toivoivat." Nyt selvisi minulle kaikki.

Kohta lehahtikin kirkas, säteiden ympäröimä vaunu, neljän valkeasiipisen hevosen vetämä, istuimen eteen, ja siitä astui nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatettu aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas seppele otsalla.

Molemmat riensivät niitä neljää kohti, vaan soittelo muutti vähän luontoansa, se helisi niin, että kielten ääntä ei kukaan tainnut kuulla.

Sisarukset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä syleilyllä, ja syvä, rajaton ilo leimahteli heidän silmistänsä.

Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen kasvoillani ja — heräsin.

(A. Oksanen: Säkeniä.)