KOHTAUKSIA LIIVILÄISTEN JA VIROLAISTEN KÄÄNNYTTÄMISESTÄ.
KUINKA MEINHARD KÄÄNNYTTI LIIVILÄISIÄ KRISTINUSKOON.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Jumalallinen sallimus, joka aikoinaan oli ajatellut Raabia ja Babylonia, se on eksynyttä pakanamaailmaa, on meidän uusimpina aikoina rakkautensa tulella herättänyt epäjumalia palvelevat liiviläiset heidän syntinsä unesta seuraavalla tavalla:
Oli nuhteeton, hurskas ja harmaahapsinen vanhus, nimeltä Meinhard, kotoisin pyhän Augustinuksen Segebergin luostarista Holsteinissa. Hän tuli (noin v:na 1184) yksinomaan Kristuksen tähden ja ainoastaan saarnaamisen tarkoituksessa kauppamatkueen mukana Liivinmaahan. Saksalaisten kauppiaiden tapana oli näet, kun olivat ystävyysliitossa heidän kanssaan, usein purjehtia laivoillaan Väinäjoella.
Kun vastamainittu pappi oli saanut siihen luvan Polotskin ruhtinaalta Vladimirilta, jolle silloin vielä pakanalliset liiviläiset maksoivat veroa, ja tältä saanut vielä lahjojakin, ryhtyi hän innokkaasti Jumalan työhön, saarnasi liiviläisille ja rakensi kirkon Ykskylä-nimiseen kylään. Ensimäiset kastetut olivat tästä samasta kylästä kotoisin olevat Ylo, hänen poikansa Kulevene, Vietso ja hänen poikansa Aio.
Seuraavana talvena hävittivät liettualaiset Liivinmaata ja veivät sangen paljon väkeä mukanaan vankeuteen. Saarnaaja säilyi heidän raivoltaan, etsien ykskyläläisten kanssa suojaa metsistä. Kun liettualaiset olivat poistuneet, moitti Meinhard liiviläisten tyhmyyttä, kun heillä ei ollut mitään linnoitusta. He tulisivat, lupasi hän, saamaan linnan, jos päättäisivät tulla Jumalan lapsiksi ja semmoisina pysyä. Siihen suostuttiin ja se luvattiin ja kasteen vastaanottaminen vahvistettiin valalla.
Seuraavana kesänä (v. 1185) tuotiin Gottlannista muurareita linnaa rakentamaan. Liiviläiset olivat uudelleen vakuuttaneet pysyvänsä aikomuksessaan vastaanottaa uskon ja jo ennen Ykskylän linnan rakentamista oli osa kansasta kastettu ja kaikki lupasivat, vaikkakin petollisessa mielessä, antavansa kastaa itsensä, niinpiankun linna olisi rakennettu. Niin kohosivat siis muurit. Mutta kun linna vihdoinkin oli valmis, luopuivat kasteen saaneet, ja kastamattomat kieltäytyivät vastaanottamasta uskoa.
Samaan aikaan olivat semigallit, liiviläisten naapureina asuvat pakanat, kuulleet kivisistä rakennuksista, ja kun he eivät tienneet, että kivet olivat liitetyt toisiinsa saviruukilla, tulivat he tuoden paksuja laivaköysiä ja luulivat mielettömässä hulluudessaan voivansa riuhtaista linnan Väinäjokeen. Mutta jousimiehet haavoittivat heitä ja he saivat vetäytyä epäonnistunein yrityksin pois.
Läheiset Holmen liiviläiset houkuttelivat samanlaisilla lupauksilla Meinhardia rakentamaan heillekin linnan ja heistä suostui kuusi kastettavaksi. Mutta kun linna oli valmis, unohtivat nuo pahat valansa eikä ollut yhtä, joka olisi vastaanottanut uskon. Silloin järkkyi saarnaajan mieli, varsinkin kun he ryöstettyään hänen omaisuutensa ja piestyään hänen palvelijansa, olivat päättäneet karkoittaa hänet maastaan. Kasteen, jonka he olivat vedessä saaneet, luulivat he voivansa poistaa peseytymällä Väinäjoessa ja panna sen siten menemään takaisin Saksanmaalle.
Meinhardilla oli apumiehenään evankeliumintyössä veljensä sistersiläismunkki Theodorik. Hänet päättivät Toreidan liiviläiset uhrata jumalilleen (v:na 1186), koska touko hänen pellollaan oli parempi kuin heidän, ja koska liiallinen sade oli tulvallaan turmellut heidän kylvönsä. Kansa kokoontuu ja kuulustelee arvalla jumalien tahtoa uhrin johdosta näin: keihäs lasketaan maahan, hevonen astuu sen luo, mutta jumalan ohjaamana astuu se elämää lupaavan jalkansa ensiksi keihään yli. Uhrattava veli rukoilee suullaan, kädellään jakelee hän siunauksia. Tietäjä päättää, että kristittyjen jumala mahtanee istua hevosen selässä ja ohjata sen jalkaa, niin että se asettaa elämän jalan edelle. Sentähden on hevosen selkää pyyhittävä, jotta jumala putoaisi pois. Kuinka tämä nyt tehtiinkään, asetti hevonen nytkin elämän jalan edelle niinkuin äsken, ja veli Theodorik jäi eloon.
* * * * *
Kun Meinhard nyt näki liiviläisten paatumuksen ja että hänen työnsä oli menemässä hukkaan, kokosi hän hengelliset ja veljet ja meni heidän kanssaan kauppalaivoille, jotka olivat lähdössä Gottlantiin pääsiäisjuhlille, ja aikoi matkustaa pois. Viekkaat liiviläiset arvelivat ja pelkäsivät, että sieltä tulisi heidän kimppuunsa ristisotaväki, ja sentähden he viekkaudella ja kyynelin ja monella muulla tavoin teeskennellen koettivat saada piispaa jäämään, ja sanoivat niinkuin kerran sanottiin pyhälle Martinukselle, vaikka ei samanlaisessa tarkoituksessa: "Miksi, isä, hylkäät meidät? Kenen haltuun jätät meidät, avuttomat? Sillä jos paimen lähtee pois, niin jättää hän lampaansa alttiiksi susien raatelemiselle." Ja liiviläiset lupasivat vielä täydellisesti vastaanottavansa kristinuskon. Niin uskoi herkkäuskoinen jokaisen sanan, ja kauppiasten neuvosta ja kun hänelle sen lisäksi vakuutettiin, että sotaväki toimitettaisiin hänelle avuksi kääntyi hän takaisin. Eräät näistä kauppiaista, joiden joukossa oli saksalaisia ja tanskalaisia ja norjalaisia ja muutamia muistakin kansoista, olivat näet luvanneet hankkia sotajoukon, jos se olisi tarpeellista.
Kauppamiesten lähdettyä tervehtivät holmelaiset takaisin palaavaa piispaa Juudaksen tervehdyksenä ja tarkoituksella, sanoen: "Terve, Rabbi!" ja kysyivät pilkaten: "Mitä maksavat Gottlannissa suolat ja sarka?" Silloin ei hän sydämensä katkeralta surulta enää voinut pidättää kyyneleitään. Hän palasi Ykskylään ja meni takaisin kotiinsa. Hän määräsi päivän kutsuakseen kansan koolle ja kehoittaakseen heitä lupauksensa pitämiseen, vaan he eivät välittäneet päivästä eivätkä täyttäneet lupaustaan.
Silloin aikoi hän lähteä Vironmaalle ja sieltä kauppiasten mukana Gottlantiin. Saatuaan kuulla, että liiviläiset tällä matkalla aikoivat surmata hänet, palasi hän järkytetyin mielin Ykskylään, kun ei ollut tilaisuudessa lähteä maasta.
THEODORIK JA KAUPPO ROOMASSA.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Neuvoja ja apua saadakseen lähetti hän sentähden paavin luo salaisesti sanansaattajan, veljensä Theodorikin. Kun tämä näki, ett'ei hän voisi päästä maasta, teki hän hurskaalla petoksella tyhjäksi liiviläisten vehkeet: hän ratsasti hevosen selässä, pukeutuneena papilliseen pukuunsa, mukanaan rukouskirja ja pyhävesi, niinkuin olisi hän ollut matkalla sairaan luo, sanoen sen matkansa syyksi vastaantulijoille, kun ne sitä kysyivät. Niin hän pääsi onnellisesti maasta ja saapui vihdoin pyhän isän luo. Kun pyhä isä nyt kuuli kastettujen lukumäärän, oli hän sitä mieltä, ett'ei niitä olisi jätettävä oman onnensa nojaan ja sääsi, että heidät oli pakotettava pysymään uskossa, jonka he vapaaehtoisesti olivat ottaneet. Ja sitten hän lupasi kaikkien syntien anteeksiannon niille, jotka tämän esikoiskirkon eloon herättämiseksi ottaisivat ristin ja lähtisivät sinne ristiretkelle.
Lähtiessään vielä erään toisen kerran Saksanmaalle otti veli Theodorik mukaansa liiviläisen Kaupon, joka oli jonkunlainen Toreidan liiviläisten kuningas tai vanhin. Ollessaan kerran haavoittunut oli hän pyytänyt veli Theodorikilta apua ja luvannut, jos paranisi, kastattaa itsensä. Veli oli valmistanut yrttejä, tuntematta kuitenkaan niiden vaikutusta, mutta samalla huutanut avukseen Herran nimeä ja tehnyt hänet terveeksi sekä ruumiin että myös sielun puolesta, kastaen hänet. Ja kun he olivat vaeltaneet kautta suurimman osan Saksanmaata, vei hän hänet viimein aina Roomaan saakka ja esitti hänet apostoliselle isälle. Ja apostolinen isä otti hänet erittäin ystävällisesti vastaan ja suuteli häntä. Ja kun hän oli häneltä kysellyt kaikenmoista Liivinmaalla asuvien kansojen oloista, lausui hän Jumalalle hartaat kiitoksensa liivinkansan kääntymisestä. Muutamien päivien kuluttua antoi korkea-arvoinen paavi Innocentius Kaupolle lahjoja, nimittäin sata kultaguldenia, ja kun tämä lähti paluumatkalle Saksaan, heitti hän hänelle rakkaat hyvästit ja siunasi hänet ja lähetti Liivinmaan piispalle Theodorikin mukana raamatun, joka oli kirjoitettu autuaan paavi Gregoriuksen omalla kädellä.
MEINHARDIN JÄLKELÄINEN PIISPA BERTOLD KÄRSII MARTTYYRIKUOLEMAN.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Meinhard kuoli ja hänen jälkeläisekseen Liivinmaan toiseksi piispaksi tuli Bertold, Hannoverissa olevan Lokkumin luostarin apotti. Hän matkusti aluksi Liivinmaalle ilman sotajoukkoa, uskoen itsensä Herran haltuun, koettamaan siellä onneansa; saapui Ykskylään ja kutsui luoksensa kirkkotaloon kaikki maan etevimmät miehet, sekä kristityt että pakanat, koetti voittaa heidät puolelleen tarjoamalla heille ruokaa, juomaa ja lahjoja, ja sanoi saapuneensa heidän pyynnöstään ja perineensä edeltäjänsä kaikki oikeudet. Ensin olivat he olevinaan hänelle suosiollisia. Mutta kun Holmen saaren kirkkomaata vihittiin, keskustelivat liiviläiset (joilla oli tapana polttaa vainajansa ja joiden tapoja tämä toimitus loukkasi), polttaisivatko he hänet hänen kirkkoonsa vai löisivätkö he hänet kuoliaaksi tai hukuttaisivatko he hänet. He arvelivat, että maassa vallitseva köyhyys oli seurauksena siitä, että Bertold oli tullut heidän maahansa.
Huomattuaan tällaisia olevan tekeillä lähti hän salaa laivoille ja palasi takaisin Gottlantiin, purjehti sieltä Saksaan ja paavin luo.
Koottuansa sotajoukon palasi hän sen kanssa Liivinmaalle (1198) ja kulki maata myöten Väinäjoen pohjoispuolitse Holmen linnan kohdalle. Siitä lähetti hän vettä myöten sanansaattajan linnaan kysymään tahtoisivatko he suostua uskoon ja siinä pysyä. He huusivat, ett'eivät he tahdo tunnustaa uskoa eikä siinä pysyä. Kun piispalla valitettavasti ei ollut laivoja mukanaan, ei hän mahtanut heille mitään. Hän kääntyi siis sotajoukkoineen takaisin ja asettui vastaisen Riian kaupungin paikalle neuvottelemaan väkensä kanssa, mitä nyt olisi tehtävä.
Samaan aikaan kokoontuivat häntä vastaan kaikki liiviläiset ja asettivat leirinsä Riian mäelle, valmiina taisteluun. He lähettivät nyt puolestaan lähetystön kysymään piispalta, mistä syystä hän oli sotajoukolla heitä lähestynyt. Piispa vastasi: "Siitä syystä, että, niinkuin koirat oksennukselleen, olette palanneet uskosta pakanuuteen." Siihen vastasivat liiviläiset: "Tämän syyn me tulemme poistamaan. Palaa sinä, laskettuasi sotilaat kotiinsa, seuralaistesi kanssa tänne, pakota ne, jotka ovat uskoon suostuneet, siinä pysymään ja houkuttele muut siihen rakkaudella eläkä väkivallalla." Piispa vaati nyt heiltä ylimysten poikia panttivangeiksi. Ensin kieltäytyivät he niitä antamasta mutta suostuivat sitten. Sillaikaa kun panttivankeja haettiin, tehtiin lyhyt aselepo, jonka merkiksi sotajoukot lähettivät toisilleen heittokeihäitä. Tämän aselevon aikana surmattiin useita saksalaisia, jotka etsivät rehua hevosilleen. Kun piispa tämän näki, lähetti hän heidät takaisin ja peruutti aselevon.
Taistelu alkoi. Liiviläiset huusivat ja löivät pakanallisen tavan mukaan aseitansa yhteen; toisaalta varustautuivat saksalaisten joukot taisteluun ja tekivät yhtäkkiä hyökkäyksen pakanoita vastaan. Liiviläiset pakenivat. Nopean hevosensa vuoksi, jota hän huonosti ohjasi, joutui piispa pakenevien keskelle. Kaksi miestä tarttui häneen kiinni ja kolmas, Ymaut niminen, lävisti hänet takaapäin keihäällään, toiset repivät hänet kappaleiksi.
Kun liiviläiset pelkäsivät, että sotajoukko ajaisi heitä takaa, pakenivat he ja pyysivät rauhaa ja kutsuivat pappeja luoksensa. Ensimäisenä päivänä kastettiin Holmen saarella viisikymmentä, toisena Ykskylässä noin sata. He ottivat pappeja linnoihinsa ja lupasivat maksaa niiden elatukseksi määrätyn summan viljaa jokaiselta auranalalta. Kun sotajoukko tämän näki, rauhoittui se ja valmistautui paluumatkalle.
Mutta tuskin oli tuuli kantanut purjeet näkymättömiin, niin katso, petolliset liiviläiset astuivat ulos saunoistansa, valelivat itseänsä Väinäjoen vedellä ja puhuivat: "Tässä toimitamme nyt kasteveden ynnä kristinuskon taas pois virran vedellä ja vapautamme itsemme ottamastamme uskosta, jonka panemme poistuvain saksalaisten mukana menemään vieraalle maalle."
Ennen lähtöään olivat saksalaiset erään puun oksaan leikanneet ihmisen pään kuvan; kun liiviläiset luulivat sitä saksalaisten jumalaksi ja uskoivat, että nämä sen avulla tuottivat heille tulvia ja tauteja, keittivät he tapansa mukaan simaa, juhlivat ja neuvottelivat, ottivat kuvan puusta, köyttivät puita lautaksi ja asettivat kuvan sen päälle ja panivat sen menemään saksalaisten jälessä meren yli Gottlantia kohti arvellen siten pääsevänsä kristinuskostakin.
Kuukauden kuluttua (syksyllä 1198) rikkoivat liiviläiset rauhan, vangitsivat ja pitelivät pahoin kristittyjä miehiä ja anastivat viekkaudella ja mielivaltaisesti heidän tavaransa. Kun he hävittivät heidän hevosensa, jäivät heidän peltonsa viljelemättä, josta kirkko kärsi noin kahdensadan markan vahingon. Ykskylän papisto pakeni silloin Holmen saarelle eikä tiennyt, millä tavoin ja mihin pelastuisi. Seuraavan paaston aikana (v. 1199) kokoontuivat liiviläiset yhteen ja päättivät, että jokainen pappi, joka pääsiäisen jälkeen tavattaisiin heidän maassaan, olisi surmattava. Sentähden lähtivät papit Saksaan, sekä kuolemaa peläten että myös hakeakseen itselleen uuden paimenen. Samalla tavalla uhkasivat liiviläiset myöskin kauppiaita, jotka olivat jääneet maahan; mutta kauppiaat antoivat vanhimmille lahjoja ja pelastivat siten henkensä.
ALBERT PIISPA TÖRMÄÄ SAARENMAAN VIROLAISTEN KANSSA YHTEEN VISBYSSÄ.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Herran vuonna 1198 vihittiin korkeasti kunnioitettava Bremenin kaniikki Albert Liivinmaan piispaksi. Piispautensa viidentenä vuotena palasi Albert piispa taas Liivinmaalle Saksasta, useitten ristisoturien seuraamana. Saavuttuaan Listeriin, joka on Tanskan kuningaskuntaan kuuluva maakunta (lähellä nykyistä Blekingeä), tapasi hän siellä pakanallisia virolaisia, jotka olivat saapuneet kuudellatoista laivalla Saarenmaasta. He olivat juuri polttaneet erään kirkon, surmanneet ihmisiä ja ottaneet muutamia vangeiksi, hävittäneet maata, vieneet pois kirkonkellot ja muut kalut, juuri niinkuin pakanalliset virolaiset sekä kuurilaiset olivat sitä ennenkin tottuneet tekemään Tanskan kuningaskunnassa ja Ruotsissa. Silloin tarttuivat ristisoturit aseihin, kostaakseen kristittyjen häviön. Mutta kun pakanat saivat kuulla, että ristisoturit olivat matkalla Riikaan, niin päästivät he suuressa pelossaan sen valheen, että he muka olivat tehneet rauhan riikalaisten kristittyjen kanssa. Kun kristityt uskoivat heidän puheensa todeksi, pääsivät he kyllä tällä kertaa heidän käsistään, mutta joutuivat kuitenkin, hyötymättä mitään viekkaudestaan, samaan verkkoon, minkä olivat heille virittäneet.
Ristisoturit saapuivat Jumalan johdolla terveinä ja vahingoittumattomina Visbyhyn ja sekä kaupungin porvarit että siellä olevat vieraat kauppiaat ottivat heidät iloisesti vastaan. Muutamia päiviä myöhemmin saapuivat sinne virolaisetkin kaikkine ryöstösaaliineen. Ja kun ristisoturit näkivät heidän tulevan, moittivat he porvareita ja kauppiaita siitä, että he sallivat kristinuskon vihollisten rauhassa kulkea satamansa ohi. Kun nämä vitkastelivat ja näyttivät haluavan elää rauhassa heidän kanssaan, menivät ristisoturit piispansa luo ja pyysivät lupaa saada käydä taisteluun heitä vastaan. Piispa koetti kuitenkin saada heitä luopumaan aikeestaan, osaksi koska taistelu voisi käydä heille hyvinkin vaaralliseksi, osaksi koska pakanain vallassa oleva Liivinmaan kirkko odotti heidän tuloaan ja tarvitsi avukseen kaikki heidän voimansa. Nämä eivät kuitenkaan luopuneet aikeestaan eivätkä epäilleet Jumalan vanhurskautta, vaan pyysivät pyytämistään, että piispa suostuisi heidän vaatimukseensa ja lukisi heille tämän syntien anteeksiannoksi. Kun piispa huomasi heidän horjumattomuutensa, suostui hän siihen, mitä he tahtoivat ja luki heille heidän syntiensä anteeksiannoksi sen, että he tahtoivat miehuullisesti taistella pakanoita vastaan. Näin hehkuivat siis ristisoturit intoa miehuullisesti taistellakseen Kristuksen nimen puolesta, ja aseihinsa mahtavasti varustautuneina panivat he laivansa nopeasti kuntoon.
Kun virolaiset sen näkivät, luulivat he, viemällä kahdeksan rosvolaivaa toisista vähän erilleen, voivansa sulkea ristisoturit keskeensä ja siten valloittaa heidän laivansa. Saksalaiset hyökkäsivät nyt raivokkaasti heidän kimppuunsa, nousivat kahteen rosvolaivaan; ja kun olivat surmanneet kuusikymmentä miestä, veivät he nämä laivat, joissa oli kirkon kelloja, pappien pukuja ja vangituita kristityitä, Visbyn kaupunkiin. Kolmanteen rosvolaivaan juoksi eräs voimiltaan väkevä saksalainen; hän puristaa molemmin käsin paljastettua miekkaansa, iskee joka taholle ja kaataa kolmattakymmentä vihollista. Hänen tässä verilöylyssä yli voimainsa riehuessaan, nostavat eloon jääneet kahdeksan miestä purjeen, niin että, kun tuuli purjeita pullistaa, tämä mies viedään vangiksi ja surmataan, kun kaikki vihollisen laivat ovat kokoontuneet. Kun tuon laivan väki oli supistunut näin vähäksi, poltettiin se.
Kun kaikki tämä oli näin kunniakkaasti toimitettu, kiittivät ristisoturit kaikkivaltiasta Jumalaa hänen heille suomastaan voitosta ja piispa lähetti vapautetut kristityt ynnä pakanain tanskalaisilta anastamat tavarat takaisin korkea-arvoiselle Lundin arkkipiispalle, herra Andreaalle.
Nyt eivät ristisoturit halunneet viipyä kauvemmin Visbyssä, vaan jatkoivat matkaansa ja saapuivat Riikaan. Heidän tulostaan riemastuivat kovin sekä Riian porvarit että muut, jotka siellä olivat, ja lähtivät heitä vastaan ja ottivat pyhäin kuvia edessään kantaen kunnioittaen vastaan sekä piispan että koko hänen seurueensa.
RIIKAA AHDISTETAAN. HOLMEN LINNAN VALLOITUS.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Kun piispa Albert pelkäsi, että hänen perustamansa Riian kaupunki, joka vielä oli pieni, heikko ja vähäväkinen, voisi pakanain ahdistamana joutua suureen vaaraan, matkusti hän, piispautensa kuudentena vuonna, talveksi Saksanmaalle kokoomaan ristisotureita.
Hänen lähdettyään lähtivät lättiläiset, jotka inhosivat kristityn nimeä, yhdessä liiviläisten kanssa noin kolmensadan miehen suuruisena joukkona Riikaan ja koettivat viedä pois laitumelta anastamaansa kaupungin karjaa. Kun kaupungissa oli vain vähän miehiä, eivät nekään, peläten vihollisten väijyvän heitä läheisissä metsissä, uskaltaneet kaikki yhtaikaa lähteä vihollista vastaan, vaan kaupungista lähti noin kaksikymmentä urhoollista miestä seuraamaan vihollista. He ottivat karjan takaisin, ja kun he olivat huutaneet avukseen kaikkivaltiasta Jumalaa ja ritarit olivat saapuneet kaupungista, kävivät he kaupungin lähellä olevan vuoren luona taisteluun pakanain kanssa.
Ja siitä tuli tuima ottelu ja he taistelivat niin kauvan, kunnes heidän täytyi uupuneina erota toisistaan. Muutamat liiviläiset olivat sillaikaa lähteneet laskemaan laivalla Väinäjokea alas, tunkeakseen väen poissa ollessa kaupunkiin sen toiselta puolelta. Mutta Herra varjeli omansa: muutamat kaupunkilaiset hyökkäsivät heitä vastaan jousilla ampuen ja niin kääntyivät he pakoon. Kun tämä nyt oli tapahtunut, poistuivat lättiläiset ja liiviläiset, saatuaan porvareilta vain kolme hevosta. Jumalaa ylistäen ihmisten pelastumisesta ja karjan takaisin saamisesta palasivat saksalaiset iloisina kaupunkiin.
Kun talvi oli tulossa, tahtoivat muutamat ristisoturit palata takaisin Saksaan. Saatuaan valmiiksi, mitä matkalla tarvitsivat, lähtivät he autuaan neitsyt Marian syntymisen päivän aattona matkalle ja kun he tulivat laivoineen Väinän suulle, sovitti Jumala niin, että heitä vastaan satamassa tuli toisia ristisotureita kolmella laivalla. Näillä laivoilla oli veli Theodorik ja Kauppo, jotka palasivat Roomasta, ja joiden tulo suuresti ilahutti ahdingossa olevia riikalaisia.
* * * * *
Kun liiviläisiä ahdistettiin joka puolelta, olivat he päättäneet miehittää Holmen linnan ja siitä käsin ahdistaa Riikaa. He hyökkäsivätkin saarelle ja surmasivat siellä kolme pappia. Niistä oli yksi nimeltä Johannes; häneltä he löivät pään poikki ja hakkasivat hänen ruumiinsa palasiksi, jäsen jäseneltä. Tämä mies oli kotoisin Virosta ja oli lapsena joutunut pakanain vangiksi. Korkea-arvoinen piispa Meinhard oli lunastanut hänet vankeudesta ja lähettänyt hänet Segebergin luostariin oppimaan pyhiä kirjoituksia. Kun hän siellä oli hyvin edistynyt, matkusti hän piispa Albertin seurassa Liivinmaalle ja käänsi Holmen seurakunnassa monen pois epäjumalain palvelemisesta. Nyt hän työnsä tehtyään, yhdessä kahden muun, Gerhardin ja Hermannin kanssa saavutti uskoansa tunnustaessaan marttyyrin palmun ja iankaikkisen elämän. Senjälkeen kokosivat muut papit hänen ruumiinsa ja luunsa ja herra piispa ja hänen papistonsa hautasivat hänet Riiassa autuaan Marian kirkkoon.
Kun tämä oli tapahtunut ja liiviläisten lauma tulvaili Holmen linnaan, osoittautuivat muutamat vastakääntyneet, Lempivalta ja muutamat muut, uskollisiksi, jättivät vaimonsa ja perheensä Holmen linnaan, lähtivät Riikaan ja antoivat piispalle neuvoja, kuinka hänen olisi puolustautuminen vastustajia vastaan; sillä he toivoivat kristityille parempaa onnea kuin omille uskottomille liiviläisilleen.
Liiviläiset jäivät linnaan muutamiksi päiviksi. Ja muutamat heistä lähtivät Riikaa vastaan, jossa he sekä ryöstivät hevosia laitumelta että myöskin surmasivat ihmisiä ja tekivät heille kaikenlaista pahaa, missä vaan heitä tapasivat. Silloin piispa kutsui luokseen ritariston ja porvarit ja kysyi, mitä olisi tehtävä liiviläisten ilkeyttä vastaan. Kaikista näytti välttämättömältä, että sittenkun oli rukoiltu Jumalan kaikkivaltiaan apua ja uskottu nuori kirkko hänen huomaansa, olisi alotettava taistelu heidän kanssaan Holmen linnan luona, sillä parempi oli, että he kaikki kuolisivat Kristuksen uskon puolesta kuin että heidät toinen toisensa jälkeen surmattaisiin. Jätettiin siis kaupunki herra piispan haltuun; voimakkaimmat saksalaiset sekä riikalaiset liiviläiset tarttuivat aseihin, ottivat jousensa ja nuolensa, soutivat laivoilla Holmen linnaan viidentenätoista päivänä helluntain jälkeen.
Viholliset huomasivat heidän tulonsa ja kävivät urhoollisesti heitä vastaan, estääkseen heitä nousemasta maihin. Ensin hämmästyivät kristityt vähäväkisyyttään, sillä heitä oli ainoastaan sataviisikymmentä miestä ja vihollisia oli lukuisa joukko. Vaan kun he olivat virsiä veisaten paenneet Jumalan armon turviin ja rohkaisseet mielensä, hyökkäsivät he laivoistaan veteen, torjuen kilvillään vihollisten kiviä ja keihäitä, joita nämä heittivät heitä vastaan. Viimein pääsivät he maihin, taistellen mitä urhoollisimmin. Lentävät nuolet haavoittivat heitä joka kohtaan, kun heillä ei ollut haarniskoita suojanaan. Molemmat sotajoukot kohtasivat toisensa, viholliset joutuivat alakynteen, ja kun he olivat lähteneet pakoon, surmattiin toiset, toiset hukkuivat koettaessaan uida virran yli; toiset vetäytyivät takaisin linnaan.
Heidän joukossaan oli heidän vanhimpansa ja johtajansa Ako, joka oli pakanain kaiken petollisuuden ja pahan alku ja joka oli yllyttänyt koko Liivinmaan kristittyjä vastaan. Muiden muassa menetti hänkin henkensä ja hänen päänsä lähetettiin voitonsanoman mukana piispalle. Messun pidettyään oli piispa kappelissa rukoilemassa ja odottamassa, eikö kukaan ilmestyisi ja tulisi hänelle ilmoittamaan, mitä tapahtui. Hänen sydämensä oli kuitenkin täynnä luottamusta Herraan. Yhtäkkiä näkyy pursi kaukana. Siinä tulee eräs ritarikunnan jäsen mukanaan muutamia haavoitetuita ja tuoden voitonmerkkinä piispalle Akon pään. Sekä piispa että kaikki, jotka olivat jääneet hänen kanssaan kotiin, kiittivät Jumalaa, joka vähäväkisten kautta oli saanut aikaan kirkkonsa pelastuksen.
Sillä välin olivat kristityt päässeet linnan etuvarustukseen, sytyttäneet sen, ampuneet heittokoneilla tulta ja kiviä linnaan ja nuolillaan haavoittaneet suuren joukon linnan väkeä. Kun heitä oli kaatunut näin paljon, ei heitä enää ollut riittävästi puolustaumaan. Toreidan liiviläiset siis anoivat rauhaa. Se heille myönnettiin ja heille annettiin lupa lähteä linnasta. Melkein kaikki olivat haavoitetuita. Holmen liiviläiset sitävastoin, jotka olivat tämän pahan alkuunpanijat, pakotettiin antaumaan, heidän vanhimpansa vietiin Riikaan ja heidät kahlehdittiin, niinkuin olivat ansainneet. Muut laivassa olijat säästettiin eikä heille tehty mitään, koska olivat jo ennen vastaanottaneet kasteen sakramentin.
VILJANNIN LINNAN VALLOITUS.
(Katkelma A. Saalin "Wambola" nimisestä historiallisesta kertomuksesta.)
Kun päivät jo olivat kasvaneet yön pituisiksi eikä pakkanen vielä ollut laantunut, hankkiutuivat riikalaiset suureen sotaan. Kaikki saksalaiset ritarit ja heidän avustajansa liiviläiset ja lättiläiset kokoontuivat suurissa joukoissa Toreidaan Albert piispan langon Engelbertin luo ja ottivat mukaansa uuden muurinsärkijäkoneen. Tällä kertaa kääntyi tämä suunnaton joukko Sakalanmaalle Viljannin linnan alueelle. Saksalaiset antoivat liiviläisten ja lättiläisten, joilta heillä kuuliaisuuden ylläpitämiseksi oli ylhäisimpien pojat pantteina, ylt'ympäri ryöstää maata ja sitä paljaaksi raastaa ja jäivät itse Viljantia piirittämään. Niinkuin nälkäiset metsänpedot he tappoivat mitä eteen sattui, ja toivat joukon virolaisia vankeina Viljantiin. Siellä he panivat kahlehditut vangit vallihautaan seisomaan niiden eteen, jotka olivat linnassa muurien suojassa, ja Vönnun kaupunginpäällikkö Berthold seisoi kristinuskon opettajien ympäröimänä.
— Pakanakansa, kuule, mitä minä sinulle sanon! Jos te luovutte omia vääriä jumalianne palvelemasta ja meidän kanssamme tahdotte uskoa totiseen jumalaan, niin annamme teille vangit elävinä takaisin ja liitymme teihin rauhan siteillä veljellisessä rakkaudessa.
— Kuka on teidän totinen jumalanne? kysyi Viljannin vanhin kovalla äänellä. Me emme tunne häntä!
— Ei ole meillä aikaa tässä sota-aseiden kalskeessa ruveta sitä teille selittämään. Laskekaa aseet käsistänne ja vannokaa alistuvanne, niin me ristimme teidät sen totisen jumalan nimeen!
— Jos tässä ei ole aikaa selittää uskoa, jota meille tyrkytätte ja jota emme tunne, vastasi Viljannin vanhin, niin ei tässä siis ole sopiva hetki siitä ollenkaan puhua. Menkää rauhassa takaisin, me emme koske teihin, vaikka te kyllä olette viruttaneet maatamme kansan verellä ja kauheita tekoja tehneet. Palvelkaa te omaa jumalaanne, me palvelemme omaamme!
— Te häpeämättömät vieraan jumalan palvelijat ja pakanat! huusi Berthold kiukuissaan. Ette tahdo uskoa totiseen Jumalaan, jonka kädessä on kaikki voima ja valta rangaista vastustajiansa kuinka kauheasti tahansa!
— Jos teidän jumalanne on niin julma, ett'ei hän kiellä teitä verenhimossanne käymästä kavalaa sotaa viattomia ihmisiä vastaan, ryöstämästä naisia ja lapsia ja heitä kauhealla tavalla kohtelemasta, niin varjelkoot meitä jumalat sellaisesta. Meidän jumalamme ovat hyviä, eivät he yhtäkään vilpitöntä ihmistä rankaise, vähistä uhreista leppyvät — heistäkö meidän olisi luovuttava! Kansani, olkaamme omille jumalillemme uskollisia, he eivät tule meitä myöskään jättämään murhamiesten käsiin!
Kautta koko linnan kaikui haltioitunut huuto, joka osoitti, että kaikki ajattelivat niinkuin Viljannin vanhin puhui.
— Jumalanpilkkaajat, pakanat, vieraiden jumalien palvelijat! kaikui heitä vastaan saksalaisten leiristä.
Aselepo oli lopussa, kauhea sota alkoi. Saksalaiset raahasivat virolaiset sotavankinsa eräälle korkeanpuoleiselle kukkulalle, jotta heidän toimiaan linnasta hyvin voitaisiin seurata, ja tappoivat heidät siellä toisen toisensa jälkeen virolaisten silmien edessä, heittivät heidän ruumiinsa vallihautaan sillaksi itselleen ja uhkasivat tekevänsä linnoituksessa olijoille samoin, jos he eivät hyvällä antautuisi. Nuolillaan he peloittivat virolaiset vallin taakse ja antoivat liiviläisten ja lättiläisten sillä aikaa kantaa vallihaudat puita täyteen ja rakentaa suojatorneja, joista lättiläiset ampuivat nuolia linnoitukseen ja tappoivat paljon ihmisiä ja karjaa. Urhoolliset virolaiset heittivät ylhäältä tulta suojatorneihin, niin että ne syttyivät palamaan. Lättiläiset sammuttivat tulen vetämällä siihen lunta. Sillä tavalla ei vihollisilla ollut toivoa voitosta. Sitten pantiin kivenheittokone toimimaan. Yöt ja päivät se singahutteli raskaita kiviä suurella voimalla muuria ja linnanrakennuksia vastaan, niin että rakennukset kaatuivat ja muurista paloja murtui. Virolaiset eivät olleet ennen nähneet sellaista kauheata konetta eivätkä olleet arvanneet varustaa rakennuksiansa sellaisen varalta. Se kylvi kuolemaa ja hätää virolaisten linnaan. Lättiläiset olivat täyttäneet haudat aina vallin tasalle puilla, joita myöten saksalaisten rautapukuiset sotilaat Eilard von Dolenin johdolla olivat tunkeutuneet vallin yli linnaan, mutta linnan väki oli torjunut heidät takaisin. Nyt he sytyttivät puut vallihaudoissa palamaan polttaaksensa siten koko linnoituksen, mutta yöllä virolaiset sammuttivat tulipalon kaikkialta linnasta.
Tällaista taistelua kesti viisi päivää taukoamatta. Linna oli ruumiita täynnä. Melkein kaikki, jotka vielä elivät, olivat haavoitettuja ja suuresta veden puutteesta niin heikontuneita, ett'eivät enään jaksaneet vastustaa.
Taistelun kuudentena päivänä tarjosivat saksalaiset rauhaa.
— Näette, että joudutte tappiolle, sanoi heidän puhujansa. Ettekö vieläkään tahdo ottaa vastaan meidän jumalaamme? Ell'ette, ei teistä jää eloon yhtään ainoata sielua.
— Me tunnustamme, että teidän jumalanne on suurempi kuin meidän, vastasivat janosta nääntyneet sotilaat. Pankaa meidän päällemme kristinuskon ies niinkuin olette sen panneet lättiläisten ja liviläisten päälle, mutta täyttäkää lupauksenne.
Saksalaisten voitto oli täydellinen. Riemuiten kutsuttiin vanhimmat linnasta ja heille selitettiin uskonperustusta ja vaadittiin kuuliaisuuden merkiksi panttivankeja.
— Jos tämä usko niin suuren onnen tuo kuin te vakuutatte, niin pidämme sen muutenkin, vastasi Viljannin vanhin.
Mutta vastustaminen ei auttanut. Eloon jääneiden ylhäisimpien sukujen nuorukaiset otettiin panteiksi, koko väestö vihmottiin siunauksen vedellä ja Jumalaa kiittäen palasivat voittajat kotimaahan. Mutta poloinen, voitettu ja paljaaksi ryöstetty Viljannin kansa vuodatti tuskan kyyneleitä tapettujen ja vangiksi vietyjen omaisten ja poltettujen kotiensa tähden.
* * * * *
Muutamia päiviä senjälkeen istuivat Sakalan maan vanhimmat yhdessä ja neuvottelivat, mihin edelleen olisi ryhdyttävä vihollisia vastaan, jotka nyt joka tapauksessa näyttivät olevan heitä voimakkaammat. Koska tässä tärkeässä asiassa tahdottiin kuulla myöskin kansan mieltä, oli kaikille älykkäimmille miehille annettu lupa tulla tähän kokoukseen.
Kokoushuoneeseen Viljannin lähelle oli kerääntynyt paljon kansaa. Lemmitty, johtaja, katsoi ympärilleen. Melkein kaikki olivat hänelle tuttuja. Hänen silmänsä pysähtyivät pitemmäksi aikaa erääseen kauempana seisovaan mieheen. Miehellä oli päässä leveä ketunnahkainen lakki painettuna syvälle silmille, jotka epäluuloisesti vilkuilivat sinne tänne. Hän näytti huomanneen Lemmityn katseen ja alkoi pelokkaasti pälyä ympärilleen. Hänen selkänsä takana seisoi toinen tuntematon mies, jonka ulkomuoto ei myöskään herättänyt luottamusta.
— Veljet, puhui Lemmitty, seisten suorana kokoontuneiden edessä, eihän meidän joukossamme liene kuuntelemassa ilmiantajien eikä vihollisten korvia? Meidän neuvottelumme ovat salaisia ja niiden on vihollisilta salaan jääminen.
Vähän aikaa vallitsi kokoontuneitten kesken haudanhiljaisuus. Lemmitty katseli terävästi noita kahta epäilyttävää miestä. He olivat hävinneet toisten taakse hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri mennä ottamaan heistä tarkempaa selkoa, kun eräs ylpeän ja tanakan näköinen nuorenpuoleinen sotilas nousi ja puhui voimakkaalla, kaikuvalla äänellä:
— Uskon, että tässä ovat koolla meidän uskollisimmat ystävämme, joille voimme puhua julki kaikki, mikä on sydämellämme. Kunnianarvoinen Lemmitty, puhu pelkäämättä! Nämä korvat tässä kantavat sinun sanasi suoraan kansan sydämeen.
Puhuja vaikeni, ja kaikki odottivat, mitä urhoollisen vanhimman ja sotapäällikön suu tulisi julistamaan. Lemmitty seisoi suorana kansanjoukon ja vanhimpien edessä nojaten miekkansa kahvaan. Hänen vakavat kasvonsa, jotka kuin kiveen hakattuina liikkumattomina olivat käännetyt kansaan päin, kuvastivat rohkeutta ja varmuutta, joka herätti joka miehessä kunnioitusta. Suuret arvet hänen päivänpaahtamilla poskillaan todistivat, ettei hän taisteluissa ollut ainoastaan katselijana.
— Ystävät, kaikui hänen jyrisevä äänensä halki huoneen. Toivon, että Meeme on puhunut totta. Kuka voisi nyt, kun viholliset ovat opettaneet meille yhteenkuuluvaisuutta, ajatella muuta kuin miehekästä vastarintaa. He puhuvat uudesta uskosta, tarjoavat meille semmoista, jommoista emme tunne emmekä tahdo. Heidän uskonsa vaatii ihmiseltä maan päällä kurjaa elämää ja lupaa sen sijaan kuoleman jälkeen manalan asemasta autuaallisen elämän, jota he kutsuvat taivaaksi ja paratiisiksi. Joka sen tahtoo saada, hänen on alistuttava heidän alamaisekseen ja orjakseen, niinkuin lättiläiset ja liiviläiset nykyään ovat. Vastustajia he uhkaavat ikuisella kidutuksella, sammumattomassa tulimeressä toisessa maailmassa ja miekalla ja tulella tässä maailmassa. Me emme aio näitä uhkauksia pelätä emmekä verivihollistemme vakuutuksia uskoa, sillä eikö Soontaganan ja Viljannin linnan seutuihin saakka koko maa, jonka pintaa peittää veljiemme veri ja ruumiit, kerro yhtä selvästi kuin aurinko kirkkaalta taivaalta, että ne ovat valheellisia ja verenhimosia vihollisia! Nälästä ja janosta nääntyneet Viljannin sotilaat ja asukkaat he ovat käännyttäneet uskoonsa, mutta riistäneet ylhäisimpien lapset panteiksi, naiset ja lapset vankiloihin raahanneet ja miehet armotta koko ympäristössä tappaneet. Ja hekö meille toivottaisivat hyvää! Jos heillä itsellään olisikin hyvä uskonto, niin tarjoavat he meille toista, kaikkein huonointa. Elkää, rakkaat ystävät, antako heidän vakuutustensa eikä uhkaustensa johtaa itseänne harhaan. Emme voi muuten enää elää emmekä heitä vastaan taistella, jos emme ole yksimielisiä. Jos hajaannumme ja otamme vastaan heidän kiitetyn uskontonsa, silloin esivanhempamme siunaus ja jumalien apu hylkää meidät, kelvottomat, ja me kaadumme ja joudumme julmien vihollistemme orjiksi, me ja meidän lapsemme.
— Taistelkaamme siis lastemme, vielä syntymättömien lastenlastemme ja tulevan polven onnen puolesta. Verellä kastetuilta haudoiltamme kasvaa meille vapaus ja väkevyys, jonka puolesta nyt jo niin paljon verta on vuotanut. Esivanhemmillamme on myöskin ollut vihollisia, heidänkin aikoinaan ovat maamme niityt ja nurmet isiemme verta tihkuneet, mutta he ovat jääneet voittajiksi, — siksi me olemme vapaita ja elämme nyt vielä omassa maassamme! Vannotan teitä, nuoret miehet: pyörittäkööt käsivartenne tapparaa vihollisen pään kohdalla, palauttakoot sen, mikä meiltä on ryöstetty ja kostakoot vihollisille heidän ansioittensa mukaan. Teitä odottavat kunniapalkinnot ja voitonseppeleet, joilla teidän vanhimpienne tyttäret tulevat teitä koristamaan voitosta palattuanne. Mutta teillekin, jotka olette vanhoja ja tutisevin jäsenin puhettani kuuntelette, huudan minä: Varjelkaa ja suojelkaa sitä, mikä meille kaikille on kallista ja rakasta! Opettakaa nuoria, innostuttakaa heitä voittoon, te olette kaikkea kokeneet, teidän neuvoanne tarvitsee jokainen nuorempi! Valmistaukaamme taisteluun, elkäämme antautuko kuuntelemaan vihollisten houkutuksia, heillä ei ole kaikkien suurten lupaustensa takana muuta tarkoitusta kuin kansamme häviö! Jos joku ajattelee toisin, hän puhukoon!
Vähän aikaa vallitsi tuvassa syvä hiljaisuus. Ihmiset olivat vanhimman puheesta innostuneita, monet kuulijat pyyhkivät silmiään. Sitten kaikui humiseva suosionhuuto sadoista suista innostuksen puuskin yli huoneen.
— Sanasi ovat kaikki tosia ja viisaita! huusi Meeme, kun ensimäinen innostus vähän oli hiljentynyt. Meidän täytyy valmistautua ja varhain keväällä hyökätä vihollisten kimppuun, ett'eivät he taaskin tulisi niittyjämme ja peltojamme sotkemaan.
— Hyvä, ystäväni Meeme! Tapahtukoon niin, sanoi Lemmitty. Menköön jokainen hiljaa kotiinsa ja täyttäköön velvollisuutensa! Vihollisten ei tule saada tietää mitään meidän neuvottelustamme. Sopivalla hetkellä lähetän käskyn; silloin kokoonnumme pitoihin linnoitukseni mäelle vanhempaimme tapaan uhraamaan ja sotalauluja laulamaan. Vielä kerran teroitan mieliinne: kaiken tämän täytyy tapahtua niin salaa, ett'eivät viholliset siitä saa mitään tietää, ennenkun yht'äkkiä olemme heidän linnoitustensa juuressa, sillä muuten he voivat tappaa sotavankimme ja Viljannin vanhimpien pojat, jotka ovat pantiksi vieneet. Jumalat siunatkoot ja auttakoot meitä!
Ennenkun kansa ja vanhimmat olivat eronneet, pujahti kaksi miestä salaa ovesta ulos. He kulkivat yön pimeydessä lumisen metsän kautta erääseen pieneen mökkiin, jossa oli valmiina kaksi hevosta. He istuivat niiden selkään ja lähtivät suoraa päätä ajamaan etelää kohti. Jos Lemmitty olisi toista näistä miehistä lähemmin tarkastanut, häntä, joka oli suuren ketunnahkaisen lakkinsa vetänyt niin syvälle silmilleen, olisi hän varmaan tuntenut entisen Soontaganan vanhimman, jonka petoksesta nyt joka taholla puhuttiin ja jonka luultiin saaneen surmansa. Mutta hyvin hän oli osannut muuttaa muotonsa ja pääsi tovereineen jälleen onnellisesti karkuun vaaralliselta vakoilumatkaltaan.
Jokseenkin samoihin aikoihin, jolloin virolaiset kaikkialla maassa saivat kuulla kokouksesta, tiesivät myöskin jo heidän pahimmat vihollisensa, minkälaisia salaisia neuvotteluja oli pidetty Sakalassa. Pian oli heidän väkensä koossa, ja ennenkun kukaan virolaisten sotaväessä saattoi aavistaakaan, olivat viholliset jo taas liikkeellä, "kostaaksensa pakanoille heidän vastustuksensa".
LEMMITYN JA KAUPON VIIMEINEN TAISTELU.
(Ote Henrik Lättiläisen kronikasta.)
Piispa Albertin piispauden yhdeksäntenätoista vuotena (1217) lähettivät virolaiset venäläisille paljon lahjoja ja pyysivät heitä tulemaan sotajoukon kanssa liiviläistä kirkkoa hävittämään. Nowgorodin ruhtinas lähetti lähettiläänsä ilmoittamaan, että hän oli tuleva suuri sotajoukko mukanaan. Virolaiset riemastuivat siitä ja heidän johtajansa ja vanhimpansa Lemmitty kokosi kautta koko Vironmaan sanomattoman suuren ja voimakkaan sotajoukon, jossa oli harjunmaalaisia, rääveliläisiä, sakalalaisia ja muita, kuusituhatta miestä, ja he odottivat venäläisten ruhtinaan saapumista viisitoista päivää Sakalassa.
Kun nyt riikalaiset kuulivat tästä kokoontumisesta, lähtivät he liikkeelle ja riensivät sinne, ehtiäkseen ennen venäläisiä. Heidän johtajallaan kreivi Albertilla oli mukanaan, paitsi ritareitaan ja sotamiehiään, liiviläisiä ja lättiläisiä, myöskin Kauppo, tuo kaikkein uskollisin, joka ei koskaan laiminlyönyt Jumalan taisteluita ja aina otti osaa sotaretkiin.
Nämä kaikki saapuivat Sakalaan, missä oli sotajoukkojen rukous- ja keskustelupaikka; ja oli heitä kolmetuhatta valittua miestä. Ja he järjestivät sotarintansa siten, että saksalaiset olivat keskellä, liiviläiset oikealla ja lättiläiset vasemmalla puolella. Lähetettiin vakoojia kyliin ja he saivat vangitsemiltaan miehiltä tietää sotajoukon suuruuden kuin myöskin että he lähestyivät ja olivat tappeluun valmiit. Sen kuultuaan marssivat he varovasti ja hyvässä järjestyksessä eteenpäin ja saapuivat illan tultua Viljannin linnan luo. Vietettyään siinä yönsä ja pidettyään juhlamessun, lähtivät he apostoli Matteuksen päivänä vihollisiaan vastaan ja huomasivat heidän väistyneen toiseen paikkaan. Heti seurasivat he heidän jälkiään ja kun huomasivat heidän taisteluun valmiina tulevan heitä vastaan metsänrinnasta, hyökkäsivät he heidän kimppuunsa. Ja saksalaiset taistelivat keskustassa, jota vastaan oli virolaisten suurempi ja voimakkaampi joukko, ja osaksi ratsain, osaksi jalkaisin mursivat he heidän rintamansa ja ajoivat heidät pakoon.
Vasemmalla sivustalla taistelevat lättiläiset hyökkäsivät samaan aikaan rohkeasti vihollisia vastaan. Heitä vastassa olivat sakalalaiset ja Lemmitty ja muut vanhimmat, jotka haavoittivat paljon lättiläisiä ja surmasivat heistä useita ja vastustivat heitä kauan urhoollisesti taistellen. Mutta nähtyään, että saksalaiset olivat saaneet keskustan pakenemaan, kääntyivät hekin pakosalle, ja lättiläiset ajoivat heitä takaa ja surmasivat monta, ja muut pakenivat. Eräs mies, Veko nimeltään, tunsi Lemmityn ja ajoi häntä takaa ja iski hänet kuoliaaksi ja ryösti hänen vaatteensa. Toiset hakkasivat hänen päänsä ruumiista ja ottivat sen mukaansa Liivinmaalle. Kun kaikki virolaiset olivat ajetut pakosalle, seurasivat liiviläiset ja lättiläiset heitä ja surmasivat heitä metsissä tuhatmäärin, niin, lukemattomat määrät, joita ei metsissä ja soissa voitu laskeakaan, ja heiltä saatiin hevosia noin pari tuhatta ja aseita ja muuta saalista, jonka he seuraavana päivänä jakoivat tasan keskenään.
Kaupolta lävistettiin taistelussa molemmat kyljet. Hän ajatteli silloin sitä, kuinka Herra oli kärsinyt, ja sittenkun hän oli vastaanottanut Herran ruumiin sakramentin, kuoli hän, vilpittömästi tunnustaen kristillistä uskoa, ja oli hän jo aikaisemmin jakanut kaikki maatilansa Liivinmaan eri kirkoille. Ja häntä itkivät sekä sotajoukon johtaja, kreivi Albert, että luostarin esimies ja kaikki, jotka olivat hänen kanssaan. Ja hänen ruumiinsa poltettiin ja luut vietiin Liivinmaalle ja haudattiin Kauponsaloon.
Taistelun jälkeen retkeili kristittyjen sotajoukko Palojoen rannalla olevaan Lemmityn kylään, kolmen päivän kuluessa polttaen ja hävittäen maakuntaa. Ja heidän luoksensa tuli Lemmityn Unnipeve ja muut, jotka olivat jääneet henkiin ja rukoilivat rauhaa. Ja saksalaiset sanoivat heille: "Koska olette hyljänneet vastaanottamanne pyhän kasteen sakramentin ja pakanain ja venäläisten kanssa vehkeillen saastuttaneet kristinuskon, sentähden on Herra teidät tuhonnut. Kääntykää nyt siis rehellisesti takaisin Kristuksen tykö, niin otamme me teidät vielä veljellisen rakkautemme yhteyteen."
Ja he suostuivat siihen, ja kun heiltä oli vaadittu panttivankeja, annettiin heille rauha, jotta he uskollisesti saisivat täyttää kaikki kristinuskon käskyt.
Tämän toimitettuaan palasi sotajoukko kaikkine saaliineen Liivinmaalle ja tästä näin kunniakkaasta voitosta, jonka Jumala oli heille suonut, he kiittivät Herraa, joka olkoon ylistetty iankaikkisesti.