MUINAISUUDEN MUSTAN YÖSSÄ.
Muinaisuuden mustan yössä, Pohjolan ajan alussa, aaltosi ulappa aava yli suuren Suomenmaan. Suolaisten sumujen vyössä vyöryi synkät aallot vaan sylitellen, sylkytellen, halki aikojen halaten jäitä hyisten huippuvuorten, päitä lauttojen lumisten.
Aallot kulki tuulten teitä, aurinko ajan latua, hiljaa hiihti päivät pitkät, hiljaa hiipi pitkät yöt — päivä kutoi kuiden työt, yössä vuossadat samosi.
Vaan kun kerran päivän kaari taasen taivolle kohosi, maa oli merestä noussut, veestä manner maatunnunna, ulapalle outo saari, aalloille nimetön niemi.
— — —
Kerran illalla Kalevan kansa saapui niemehen nimettömään, matkan vaikean vaivoistansa yöpyi rannalle lepäjämään, sytytti savunsa saarelmalle, tulensa niemyen nenähän toi, levitti lehviä kuusten alle, louhten lomahan majansa loi.
Vaan kun aamulla päivyt koitti valaen vesille kultiaan, kummun kuusessa peippo soitti, kukahti käkönen oksallaan; silloinpa heraksi heltyi mielet, sulipa hymyhyn partasuut, silloin helkähti sydänten kielet, humahti rinnassa "isien puut".
Juuri kaivaten maata moista lähteneet oli kulkemaan tuolta he Aasian alkukoista, otava, aurinko oppainaan — maata kaivaten, kussa senki luonto luontoa omaa ois, kussa Kalevan heimon henki korven honkien humussa sois.
Kohta tietäjä lyylin laittoi, saneli pyhäksi salmen suun, kummun kuusesta oksat taittoi, julisti vuorella Jumalan puun, lepikön aitasi Hiiden haaksi, asuma-ahoksi vainajain, nimitti niemyen Suomenmaaksi Ukolle uhreja teurastain.
Näinpä riemulla Kalevan kansa tuhanten järvien maahan jäi, aneli onnea Ahdiltansa, palui palkkoja metsältäi, saarten salmihin verkot heitti, syvälle korpehen vipunsa vei, paaden kourussa kalansa keitti, tuntenut kaupin kaluja ei.
Vaan kun iltasin kumpuloilla päivän laskua katseltiin, tai kun erässä nuotioilla otavan sarvia outeltiin, — silloinpa helisi kannelkielet, kautta kumpujen soitot soi, silloin sankarit vapaamielet sormet sormien lomahan loi,
silloin loihtuja, laulelmoita partahuulilta humisi vaan, alkusyntyjä syviä noita, peruja kansojen kehtomaan: Vipusen virsiä, satuja sammon, "lovessa"-käyntejä loihtijain, kuvia kummia Kalman kammon, ituja Tuonelan tutkelmain.
Luonnon lapsena kasvoi kansa, nukkui honkien huountaan, uneksi uudesta onnestansa, heräsi aaltojen loiskinaan; huhtia raaten, kaskia kaaten voimoa elämän nisistä joi, metsän Mielikin povella maaten luonnon luottehet kuulla voi.
Siellä suojana hongan juuri, toivon tähtöset päällä pään, kasvoi Suomen sukuni suuri, yleni henki heimon tään. Kuuhut kulki taivahalla kuusten lomitse kurkistain — kansa se kasvoi kuusten alla, käköset oksilla kukkui vain.
— — —
Koittipa vihdoin Wäinämön aika, Suomeni sankari-aika, tietojen, taitojen, taikojen aika, laulujen, urhojen aika, jolloin suur' oli Suomeni valta, laaja laulun ja soiton maa: Vienan päältä ja Valdain alta Suvannon suurten vetten taa. Jolloin Suomeni kansa sorja ollut ei lännen, ei idän orja, jolloin Kalevan kalpa löi ja leimusi tietäjän taika.
Kauvas valliten merta kahta Permin purret kulki, kauvas kaartaen Pohjanlahta Kainuu satamat sulki, loitos Karjalan kannel kaikui, kauvas kantoi Jäämin jous, Taara-huutoja rannat raikui, kussa Yösalon purret sous. Silloin suur' oli Suomen kansa, Suomen leijona voimassansa, silloin heimoni kunniaa koko Pohjola julisti julki.
Josp' ois astunut silloin miesi, kansani yhtehen tuonut, temmannut miekkasi, rastinut tiesi, valtasi vaajat luonut! Josp' ois Wäinämö harmaapäinen silloin tarttunut valtikkaan, taikka lähtenyt Lemminkäinen sukunsa suurena kulkemaan, — noussut heimonsa herttuaksi, veljeskansojen kaitsijaksi, Wäinän rannoilta Ruijan suulle torvien soida suonut!
Vaan ei kutsua kuullut kansa, raikunut torven tahti, Wäinämö soitteli kanneltansa, impiä ajeli Ahti; eip' on astunut silloin miestä heimoni onnea ohjaamaan, kansa ei tietänyt Kalevan tiestä, veli ei tuntenut veikkoaan. Perman rannalle Norja nousi, Väinän virtoja vieras sousi, Kainuun hautasi kansojen yö — vaipui heimoni mahti.
— — — — —
Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan, tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan, pyhän Päivänvuoren päällä Ukon maljan juomahan. Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi, täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi; siellä istui Ilmariset, haastoi Wäinöt harmahat, täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat. Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen, käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:
"Terve kevät Pohjolahan, Suomehen suvinen päivä, terve lämmin lounatuuli, terve kumpuen käkönen! Terve veet sinertämähän, viidakot vihertämähän, terve maahan marjan varret, terve kukkaset keolle!
Paista päivä näille maille, näien peltojen perille, nosta maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta, pane korret korttumahan, sekä varret varttumahan, tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota, kynnöstämme, kylvöstämme! Eip' on maa mehua puutu, voimoa Kalevan pelto, kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä. Oi Ukko ylijumala, hattarojen hallitsija, iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, vihmo vettä taivahasta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!"
Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi, vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi; käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.
Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta,
laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta;
urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi,
naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.
Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen,
nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen.
Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta,
silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.
Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren, kotihinsa kansa riensi päältä Päivänvuoren; kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi, kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.
Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen jouset, lännen joukot tuulen siivillä tulevat, pistävät tulehen pirtit, kylät polttavat poroksi, vievät viljat, kullat, helmet, kassapäistä kaunehimmat.
Kaiva kullat kuusten alle, aarnihautoihin hopeat, rahat kätke raunioihin, viljat purnuhun pudota, mutta kaunot kassapääsi saattaos salon sisähän, sinikorven kainalohon, piilohon pimentopirtin! Elä itke, Suomen impi, elä, äitini, valita!
Ei sinua vieras viene, koske koura vainolaisen, kunis on kultasi elossa, poikasi kädessä pontta, urhoja salolla Suomen, kalpoja Kalevan maassa!
Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen joukot, lännen jouset tuulen siivillä tulevat!
Anna tulla turmamiehen, saapua salakavalan! On meillä oluet pantu, vara vierahan varattu: jouset kaikki jäntehessä suun suloksi lännen sulhon, kaikki tapparat tanassa pään menoksi merisen miehen!
Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä, saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä, mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.
Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta
saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta,
nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin,
läksi länsi taistelohon, läksi uskoninnoin.
Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,
päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet;
Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,
Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa.
Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa,
kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa;
silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä,
revontulten roihun näki Lappi etelästä.
Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä,
käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä,
taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin,
kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.
Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa
lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa,
lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan,
Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.
Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta,
välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta.
Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki —
siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.
Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi,
rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi.
Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä —
silloin nousi outo lieska Päivänvaaran päältä.
Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta
kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta,
vaiko — niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta —
Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.
Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet,
kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet,
kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, —
toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.
Näinpä loppui taisto suuri, taisto Wäinön taian,
näinpä päättyi päivä armas, päivä Wäinön aian.
Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon,
kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
(Eino Leino: Tarina suuresta tammesta.)