TAKAISIN PAKANUUTEEN.
Raskaasti humisee metsä, kohisee oudon synkästi iltatuulen puhaltaessa. Jokainen puu koko laajassa, rajattomassa metsässä huojuu ja humisee hiljaa ja siitä kohisee koko metsä, kuin meri myrskyn talttuessa. Vuoroin se kiihtyy ja vuoroin se asettuu, kuin harras virsi, joka soinnuttuaan intohimoisesti ja juhlallisesti juoksee kappaleen tasaisena ja nöyränä, taas yltyäkseen. Se on laajan korven iltarukousta, metsän iltamessua.
Kapeaa polkua pitkin kävelee humisevan metsän läpi yksinäinen vanhus, hamppuköysi vyöllään, kädessään sauva.
Autio on erämaan kierteinen polku; ei astu ihmistä vastaan, ei aukene peltosarkaa eikä talon pihamaata kulkijan eteen. Ilta on yöhön vaihtumassa, pitkät varjot pimentävät jo polun ja yhä harmajammaksi käy taivas. Yksinäinen kulkija ei ole edeltäpäin tuuminut, missä hän yösijansa saisi, hän ei tiedä, onko ihmisasuntoa läheisyydessä ja jaksaako hän siihen kävellä.
Silloin rupee hänen korviinsa kuulumaan säännöllistä, jatkuvaa töminää. Se on vielä hyvin kaukaista, mutta hän erottaa siltä selvästi jalan astuvan askeleet. Ne kaikuvat takaapäin ja lähenevät myötäänsä. Se on ihminen, se on kai yksi niitä, joita hän on lähdössä opettamaan ja pelastamaan.
Jo kuuluvat askeleet aivan läheltä ja Tuomas, tuo kumara kulkija, kääntyy taakseen katsomaan tulijaa. Se on nainen, joka kiireisin askelin näyttää johonkin päämaaliin ehättävän. Jo on hän — päätään kääntämättä, tervehtimättä — menossa Tuomaan ohi, mutta tämä ei häntä puhuttelematta laske ohitsensa.
— Hyvää iltaa, yksinäinen kulkija, sanoo hän ystävällisesti naiselle ja kiirehtii askeleitaan pysyäkseen tämän tasalla. Nainen ei näytä ensiksi hänestä välittävän, hänen päänsä heilahtaa vain hiukan sivulle eikä hän kuljeksivaa munkkia paljo huomaakaan. Tuomaan täytyy uudistaa tervehdyksensä:
— Hyvää iltaa. Mihin näin yksin yötä vasten kuljet, vaimo?
Silloin nainen käännähtää päin Tuomaaseen, katsoo häntä pitkään huivinsa alta ja rupeaa nauramaan.
— Miksi naurat? kysyy hän.
Nainen hypähtää mättäältä ja huudahtaa Tuomaalle, hänen rinnalleen asettuen:
— Tule!
— Minne? Mihin käy matkasi?
— Tule ja katso!
Kun Tuomas viipyy, virkkaa hän: — Miksi viivyt, etkö jo lähde? Vai eikö meillä olekkaan yhteinen matka?
Melkein vaistomaisesti totellen rupeaa Tuomas naisen jälestä tietä eteenpäin kävelemään. Ja hän vastaa:
— Ehkä on. Minä olen menossa saarnaamaan ristin oppia, rauhan oppia kansalle.
Nainen viilettää jo kappaleen edellä ja hihittää sieltä:
— Ristin ja rauhan… ka niin, tule! Täällähän sitä kirkkoväkeä on koolla, sinne olen matkalla minäkin. Mutta kiireemmin… ei, ei sieltä, tule tästä, tästä suoraan….
Edellä rientävä nainen poikkeaa polulta metsän sisään, ja kun ei Tuomas häntä heti sinne seuraa, pysähtyy hän kärsimättömänä odottamaan. Ja hän tarttuu Tuomaan käteen ja taluttaa häntä, vetäen puolijuoksua eteenpäin metsän läpi puhumatta enää mitään. Ilta on jo käynyt pimeäksi, tiheässä metsässä ei voi nähdä askelta eteensä, siellä ei voi väistää puita eikä kantoja. Mutta eteenpäin kiitää vain kiihkomielinen nainen, kontti heiluu kahta puolta kolahdellen oksiin, ja hän vetää perässään väsymyksestä hoipertelevaa, risuihin kompastelevaa ja puihin töksähtelevää vanhusta. Yli kannokkojen ja louhikkojen, läpi murrosten ja tiheäin pensaikkojen, poikki veteläin soiden ja kivikkojen ahojen siinä riennetään, levähtämättä, huoahtamatta, eteenpäin vain. Vanhan piispan jalka livettää keväisissä rapakoissa, vaipan liepeet sekautuvat katajikkoihin ja repeilevät, hän kompastelee alinomaa juuriin ja oksiin.
Vihdoin nainen toki pysähtyy erään mäen rinteelle, päästää munkin käden ja antaa hänen istahtaa mättäälle huohottamaan. Hänen omakin henkensä läähättää ja vaivoin saa hän käheästi kuiskatuksi:
— Katso, siinä on kansa, käy saarnaamaan!
Tuomas kohottaa kuuman päänsä ja luo väsyneen katseen eteensä naisen viittaamaan suuntaan. Hän ei huomaa ensiksi muuta kuin puitten lomitse häilyvää tulen hohdetta, jonka editse esineitä liikkuu ja häämöittää. Mutta vähitellen, kun silmä tottuu valoon, käy kuva selvemmäksi ja tarkkapiirteisemmäksi. Siinä on mäkien ympäröimässä laaksossa pieni aavikko metsän kätkössä. Korkea nuotio roihuaa keskellä kenttää ja sen ympärillä häärii valkopukuisia miehiä, jotka loihtuja lukien ja taikoja tehden paistavat vartaissa uhrieläinten lihoja. Mutta ulompana kedolla liehuu taaja ihmisjoukko: toiset haltioissaan riehuvat ja sopottavat uhrilaulujaan, toiset laulavat syrjemmässä vanhoja uhrilaulujaan. Sekavaa sohinaa ja salaperäistä humua kuuluu kohisten laaksosta mäelle, jonka rinteellä läähättävä munkki istuu ja verestävin silmin tuijottaa eteensä, katsoen kastamansa kristityn seurakunnan ja sen lähimmän kantajoukon pakanallista uhrijuhlaa vanhassa uhrilehdossa. Hän näkee, kuinka loitsijat uhrituleen heittävät ristejä, joita ovat repineet alas kristittyjen talojen harjoilta, ja näkee naisten kantavan kastettuja lapsiaan uhripappien luo, jotka taikojaan lukien niitä pyhien puiden lehvillä kylvettävät. Hän ei puhu mitään, katselee vain.
Mutta nainen, joka on hänet tuonut tätä näytelmää näkemään, ja huohottaen, mutta leveä, pilkallinen vahingonilo huulillaan hänen vieressään seisoo, hän päästää taas naurun ja kuiskasee:
— Katso piispa seurakuntaasi, katso!
Tuomas lyyhistyy yhä pienemmäksi, yhä kumarammaksi mättäällään, kuta kauemmin hän katselee. Hänen silmiään rupeaa vihdoin hämärtämään, on aivan kuin vesiä olisi noussut tuota tuijottavaa katsetta himmentämään, ja hänen äänensä kaikuu pehmoiselta kuin itkevän lapsen, kun hän vihdoin hiljaa kuin itsekseen virkkaa:
— Minä näen, minä näen elämäni työn. Kiitos, Jumalani, nyt minä ymmärrän, mitä olet minulle tahtonut sanoa. Nyt oivallan, minkä arvoista työni on ollut alusta loppuun ja millaiset ovat ansioni. Se on kaikki ollut turhaa, hyödytöntä kaikki, ne ovat pakanoita nuo, niinkuin olivat tänne tullessani, minä en ole valtakuntasi hyväksi tehnyt mitään….
Hän vaikenee hetkeksi ja äänen vilpittömään nöyryyteen sekautuu syvää surua ja hartautta, kun hän jatkaa huokaustaan:
— Heitä elä tuomitse, Jumala, siitä että ovat sinusta luopuneet, minä, minä olen syypää siihen. Minä olen vain itseäni ajatellut, en sinua enkä heitä, alusta asti on vilppiä ollut aikeissani ja toimissani, oman kunnian ja suuruuden himoa, heitä olen kiusannut, sinua olen koettanut pettää — sinun on tuomio!
(Santeri Ivalo: Tuomas piispa.)