ERÄMAAN TAISTELU.
Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan asti, vilvottaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä kuusten lomitse nopeasti astuivat, mutta laaksoissa ei latvakaan heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.
Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse näihin esteihin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä auttanut jonon viimeistenkään jälemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt jalka tai raskaalta tuntunut taakka hartioilla. Eteenpäin piti vain painaa, kunnes ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla lepopaikalla oli lepytetty erämaan haltija.
Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti konttinsa viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle kalliolle; toiset, sitä myöten kuin perille joutuivat, tekivät samoin. He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa. Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa sidottuina oli useimmilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät, että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat. Miesten perästä tulivat sieltä naiset, toiset reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen konttiensa alla.
Se oli hämäläisten erämatkue, joka nyt oli kulussa kalajärville suuremmalla joukolla kuin moniin vuosiin. Se läheni nyt vanhojen takamaittensa ensimäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.
Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin — siksi riippui miehen vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio — ja naiset kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu, nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti tuossa monipäisessä joukossa.
— Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Veneheittoon, niin virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä taipaleet kulkenut.
— Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi. Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet. Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut. Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin kesät erissä viipyä.
— Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään, iloitsi Leena-muori edelleen.
Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä kesänä jäädäkkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti, missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kulettu. Ja Pilvenperän vanha, vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:
— Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!
— Niin, no mitä vitkasteltaisiin?
Taas miehet toisiinsa katsoivat.
— Ei, akat, ei tänä kesänä Veneheitossa verkkoja kastella, sieltä on meillä vielä pitkä sounti edessä.
— Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan, lienevätköhän siellä apajat sen antavampia? kysyi Leena levotonna.
Ukko rykäsi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä kitkettävä. Siksi hän rykäsi ja vastasi:
— Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä pohjoisemmilla haukivesillä.
Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:
— Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut ehoisampi kuin näillä lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä — muukaan onni.
Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimpautuen hän vastasi:
— Kyllä täällä kalaonnesta vastataan, ja juuri nyt on meidän huolta pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. — Hän viskasi jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi:
— Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset riistasta välitä, kun se on jaettava, vasta silloin kun sitä ei enää aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä majavia sieltä — eikä pian lähempääkään!
Ukon puhetta kuunteli innostuksella koko miehinen joukko, joka sen ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi, kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin nyt päättäväisenä selitti:
— Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät, vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätäkin riittäisi. Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja suojeltava heidänkin oikeuttaan.
Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautuneella ilolla:
— Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, kunnes
Maanselkä vastaan töksähtää!
Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:
— Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa tappelemaan käydä.
Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle, kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut.
Ja heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi ääneensä Tuiran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:
— Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste tule.
— Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen nyt, veriset apajat hän nyt Nilakasta vetää! —- Niin säesti Ilvesmäen sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. — Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella saadaan!
Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä, ja tanakkavartinen
Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:
— Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.
Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin puistelemaan päätään.
— Ei ne pysy, siihen elä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.
Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti vain:
— Siellä perilläpähän se nähtänee, ovatko savimiehet siellä vai eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin siellä olla!
Se oli kuin päätöslauselma, ja siihen katkesi keskustelu Jumalanaholla. Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen tukahutettu huokaus.
— Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!
Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:
— Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa hän vielä kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat ovat loppuun saatavat. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt siihen, kun savolaiset näkevät, että me emme omastamme hellitä…
Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin entiset Lapinkorven riidat, hän siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja kysäsi:
— Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne ovat meidän?
— Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut, innostui hän pian kertomaan:
— Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet verottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he jo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä saloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Mistä savupatsaan näimme kohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme ja nöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä vieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset hävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen, niin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä; saunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski vierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut, meidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä ukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty… Kerran sitten osui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, — mikä heidät liekin tänne opastanut. Ja sen kerran perästä ne ovat tänne useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset ovat arkailleet ja veltostuneet.
— Sinä muistat siis, Ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi kerran takamaillemme tulivat?
— Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat! Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, — luulimme näet tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä… niin, silloin me nähtiin ensi kerran savolaiset.
— Hyökkäsivätkö yöllä?
— Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet ja maata mentyämme syöksivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia, haavotettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat koirineen takaa kuin metsän petoja, — suurta matkuetta ei meitä näet sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme polttivat…
— Entä te?
— Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen rintamaa. Emme älynnet aluksi, mistä sellaisia raatelevia eläjiä oli takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana kevännä suuremmalla joukolla erämaille, — ja jo loimusivat tulena savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!
Sen kiitoksensa Ukko sinkautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä lisäsi:
— Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta tuon ensi tiensä he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takaa, yksinäistä jousimiestä metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet, — siihen ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä tavanneet. Toisilta ovat silponeet jäsenet ja syöttäneet koirillaan, — raaka, raaka on niillä luonto!
Siihen Ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja vihasta pingottuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:
— Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin meidän talon väki sinne järville jäi?
Mutta Karmalan Ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:
— Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja — taipaleelle!
Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta kun oli pari kangasta kulettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taaempana nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella, matalalla äänellä:
— Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi — isäsi, setäsi ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä paljo muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on nämä vuodet lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on mustin muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet sinäkin savolaisten oikean sisun. — Siitä on nyt kuudes kesä kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna kalajärvillä. Oli kulettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli, milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä niitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan itselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa pyydettiin ja vedettiin nuottaa, — ehkäpä liiankin vähän varottiin vainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.
Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäsi synkästi, ennenkuin jatkoi:
—- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme karkotettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti. Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen hylkäsivät…
— Hänkö vainolaiset saunallenne toi, ja yölläkö taas? — kysyi Lauri jännittyneenä.
— Se ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio, miehistä olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli taas toisia venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti, selvästi sen vielä muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken otolliseksi ryöstölleen valitsivat; he hiipivät metsästä aittoihimme ja rupesivat sieltä, kuin varkaat ainakin, meidän saaliitamme tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat ja selkäänsä sälyttivät, — aikoivat kai niine hyvineen livistää tiehensä. Mutta eivät ehtineet, — kunpa olisivat ehtineetkin!
— Miksi niin?
— Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän ilveksenajajat palasivat salolta, — heitä oli puolenkymmentä miestä, isäsi ja setäsi niiden joukossa, — kun törmällä yhyttivät oudolla asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa, eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat keihäisiinsä ja tappelu syntyi… Me kalamiehet kuulimme majarannasta tuohitorven töräyksen, — se oli sovittu hätämerkki — ja arvasimme, että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista lähti, avuksi koetimme ehättää, ja eellimmäisenä meidän venhe lahden suulle saapuikin.
Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään korpikuusia kohti, ikäänkuin osottaakseen, miten hän venheensä perästä suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.
— Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhun keihäs oli sedälläsi kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti…
Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:
— Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen mennä saaliinensa tiehensä. Mutta heidät näkyi vallanneen petomainen murhainto. Miesjoukolla he keräysivät setäsi ja isäsi ympärille, kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan piteli, vaikka hän nähtävästi olikin jo haavotettu. Muistat isäsi, mies minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut, olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän horjahti…
— Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta kapsahtanut minua edelle veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdittiin, survasi vihamies keihäänsä haavotetun rintaan — ja kääntyi samalla pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkasi ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään… Minä tempasin aseen jonkun kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat jo kupeillani, ja miehiä viittasin perästäni rientämään…
Melkein juoksuun oli Ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka taas särkyneeltä rämähti. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen olivat ehtineet:
— Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jälen se oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli nostettu. Kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti, ettei se siitä irtautunutkaan, — miehen mukana asekin kuopattiin.
Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysästäkseen:
— Entä äitini… niinhän olette kertoneet, että hän joutui samaan hautaan?
— Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta jatkamaan. —- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi, ja aamulla hän oli vainaja. Liekö vainolainen häntä niin pahasti potkaissut, vai sattuiko tuo kamala näky venheestä ja puolison kuolema häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, — ei! Kaikki kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun, joka ijältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, — ei se ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi haavotettua rintaa… ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut ehtiä apuun…
Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt Ukko salotietä eteenpäin. Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.
Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykkivät hänen suonensa ja koston muikeat myrskyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.
— Ukko, sanokaa — niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, — sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä takaa-ajoitte?
Hiljaisella äänellä Ukkokin vastasi:
— Tavattiinhan me osa heistä. Muutamat savolaisistakin olivat ottelussa haavottuneet, ja haavat hidastivat heidän pakoaan. Pari heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta…
— Mutta?
— Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, — niin en olisi minä koskaan tehnyt.
Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:
— Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?
Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:
— Oli.
— Sama, joka isäni kuoliaaksi survasi?
— Sama.
— Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?
— Niin lie ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen solen, jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?
Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:
— Tallessa on.
— Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, — nyt sen ymmärrät jo sinäkin, että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun, jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt meille on uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee siitä suvulle vastata. — Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä, kuinka raskasta se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran olet sen kyllä täysin ymmärtävä.
Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin Ukko, olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä suuren tehtävän.
Mutta Laurin niissä mietteissä kylpiessä puhui Ukko vielä, ikäänkuin noita koston mietteitä yhä säestäen:
— Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti kulettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta. Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat, joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljokin verta ja miesten surmaa.
Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa mielessä jo syttyneen tiesi.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaihin peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille, ja niihin nyt pyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin aidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.
Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös Nilakan päähän, ja erään lahden suulla seisautti Ukko selällä venheensä ja viittasi melalla lahdenpohjaan, josta petäjäin siimeksessä helotti sievonen nurmikkoranta:
— Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat saunat vieressä.
Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystöön jääneet, sen jälkeen olivat savolaiset nekin polttamassa käyneet.
Mutta Ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan sountiaan ja virkkoi:
— Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa, nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.
Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän etempää vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida. Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt venheet laski.
Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen
Ukko venheestä astui ja virkkoi:
— Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.
Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukeja, jotka kuivivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä. Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja — kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan — piiloaittaansa korven laitaan. Vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.
Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja noustiin maihin oudoissakin salmissa, — eikä ollut vainolaista kuulunut eikä enää sinä suvena paljo odotettavissakaan.
Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he, katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat maihin vasta järven pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä pyyntimaita he nousivat tutkimaan. —
Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa. Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä etäältä katsoen siltä, kuin olisi suon laita heilahdellut, kun siinä porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen, aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystöön heristivät peurat päänsä, ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkinen vain kuului sieltä vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.
Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen, lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä innostanut.
— Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi
Lauri.
— Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi Vilppukin. — Mutta eikö lie lappalaiskota täällä lähellä, sillä lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, — mitähän jos käytäisiin korvenpoikaa katsomassa?
— Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.
— Ei näy, palataan venheelle.
Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia, itäisempiä selkiä soudellen.
Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen selväpiirteisemmäksi kävi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli aina epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta eipä ole heitä nyt kuulunut… ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta takalistosta.
Mutta Lauri oli jo kauan tähystänyt erästä kallionkielekettä, jonka sivulta siinti lahti ja joka senvuoksi selvemmin tarttui erämiehen terävään silmään.
— Katsoppas tuota kalliota, tuota töyrästä lehdon laidassa on kuin siinä joku elävä liikkuisi.
Tuira pyörähti katsomaan.
— En näe mitään. — Mutta miten olikaan, sinne ne takertuivat hänenkin katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen, katsoi, vilkastui:
— Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peuran isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli heiluttaa.
Kului pitkä hetki.
— Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, — soudetaanko lähemmäs katsomaan?
Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään ilmaisemaan, — sehän on erämiesten ensimäinen sääntö. Mutta sittenkin, se on tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen kysymyksen ratkaisivat.
—- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi, soudetaan kohti! — niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.
— Anna huhkia siis!
Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa liikkui, väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmeten päivänpaisteiselle törmälle.
— Se on nainen, — kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.
— Vierasta väkeä on siis täällä — nyt ampastaan eräjoukkoa varottamaan!
Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät, sillä olipa kuin satua, se mitä heillä oli tältä retkeltään kerrottavana, — eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he tiesivät. Ukko tuli ensimäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän viipymistään, — eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet. Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja, urahti ukko:
— Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!
Silloin se oli heti tosi tunnustettava.
— Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan rannalla.
— Mitä olette tavanneet ja missä?
Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle, jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta Ukko tiukkasi aivan ankarasti:
— Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?
— Järven itärannalla.
Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri pyynnistään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin. Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:
— Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja lähtee soutamaan kotiin päin!
Miehet hymähtivät, ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:
— Eihän vielä niin kiirettä… tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!
Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen parroittuneet kasvonsa. Olipa kuin hän juuri tätä uutista olisi odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.
Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he kokoontuivat kaikki Ukon ympärille, johon olivat tottuneet turvautumaan, — hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä. Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savokot pois, Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja virkkoi sitten:
— Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.
Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus levotonta joukkoaan tyynnyttäen:
— Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki nukkumaan, — sittenpähän se nähdään, mihin täällä ryhdytään! —
Vasta seuraavana aamuna vakoojat palasivat. He kertoivat päiväkauden kuleskelleensa louhikossa savolaisten kotalahden seutuvilla, jonne olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja mäntyjen latvoista. Mutta illan suussa olivat he hiipineet sen lahden rinteelle, jonka toisella rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi sauna oli siellä vain, eikä venheitäkään ollut rannassa monta, mutta miehiä siellä sentään kuhisi patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja naisia lisäksi. Ja iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa oli puolenkymmentä miestä, eikö lie urkkimasta palannut. Hyvin varoskellen siellä savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa sammuttivat, korkealle venheensä yöksi vetivät, — niin kertoivat vakoojat.
— He tiesivät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti innoissaan, — odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!
— Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on matkassa, — vastaili Pilvenperä päätään punoen.
Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat erämiehet Ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvon juonteita, ymmärtääkseen mitä mietteitä hänessä liikkui, — hän ne kyllä aavisti, mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein kuin ainakin puhui johtajavanhus verkalleen:
— Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän takamaillemme taas lähteneet, — jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä jo keväillä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei takamaita jätetä, — sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan, syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.
Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin kaikkien puolesta Suopelto kysyi:
— Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, — sydämikköjä he ovat.
— Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon silloin Tarvainen jos tahtoo! Huolella ovat kesän saaliit kätkettävät, saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat valvovat yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin olemme valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.
— Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto vielä epäilevänä.
— Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaa savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.
Ukko pääsi siihen mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien mieli. Pyyntiä jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla eikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja painuneet takaisin omille järvilleen, — niin jo naisia lohdutettiin. Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin rauhoitti ja rohkasi.
Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta, jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe, ja siitä kuului hiljainen huudahdus…
Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, — vasta silloin kuin muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi, ilmoittaen:
— Siinä on vieras!
Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolenkymmentä kalavenhettä ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.
Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida, ennenkuin uudelle lähtivät.
Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheisään. Vasta kotvasen kuluttua kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehottavan:
— Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!
Mutta miesääni vastasi samalla:
— Jo ne meidät ovat nähneet!
Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa Ukkoa, hakien hänen katsettaan. Uuden kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan. Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan keskustelun katkasi ja vihaisesti virkkoi:
— Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä pyörrällettäisiin. Eteenpäin!
Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he arvasivat nyt ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti vihollistensa lukumäärän. Ja ensimäisenä Tuira laskuistaan tuloksena lausui:
— Soudetaan kohti — pidämme me noille puolemme!
Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet, ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä eivät soutajat tienneet, mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti. Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää odottaneet.
Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet, — siinä he silmä silmää vastaan toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet vaan sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipinä oli herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko se iskettävä se tuhoisa kipinä?
Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan Ukko karkealla äänellä, jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:
— Taas lähditte, Savon miehet, hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö teillä ole järviä omilla takamaillanne?
Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin Ukon, mutta kiihkoisampi, oli Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:
— Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle soudatte.
Vastaus venheestä tuli viipymättä:
— Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimäiset saunat ja katiskat, nämä maat ovat meidän veromaita.
— Näytäppäs, mistä veromaasi alkaa, — suden ovat nämä maat mittaamat! Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat rintamaihin kuuluvat.
— Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä kävimme, — työnnyitte tänne sitten jälestä kuin varkaat toisen halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.
Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:
— Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole täällä näkynytkään.
Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:
— Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä lähteneet, — hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja hiiloksiksi jäävät vastakin, joll'ette sovinnolla näiltä rannoilta suoria.
— Nähtänee, kuka täältä ensiksi suoriaa!
Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt, kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa, istuvat hämäläiset odottivat taas jännittyneinä Ukon enempiä käskyjä.
Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin tasotellakseen äskeistä kiivautta:
— Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo erissä kulkee, mitä myöten Häme, — vettä riittää vielä molemmille.
Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä, Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enin miellytti.
— Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. — Raja olisi käytävä takamaitten välille, ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.
Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen kuultiin siellä terävästi väittävän.
— Joko pehmeni taikoja-rautio! Rajan me panemme siihen, mihin soudamme ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!
Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:
— Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.
Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi. Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli syntynyt aina, kun oli toisiaan tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti tappelu. Mutta tuo ajatus määrätä rajankäynnin kautta varmoiksi molempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä keski-ijän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja parikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen rajankäynnin alullekin pannut, ja yksi sen ajan rajapyykki — Tähkäveden Naulasaaressa — oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta siihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää tunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä kytenyt, ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljo vastakaikua tapasi. Itse hän siitä rohkastuneena jatkoi:
— Eihän yrittänyttä laiteta, —- saisihan asiasta miesten kesken puhua.
Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää Ukkoa, joka viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut. Hyvästi he tiesivät, ett'ei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän luki sen inhon nytkin Ukon tyytymättömistä katseista.
— En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään kystä syntyvän, — uhmalla he nytkin tänne tulivat…
Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista ja rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:
— Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!
Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:
— Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!
Mutta kaikkein ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:
—- Mutta kun lie savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista puhuttavana, kun lie heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.
Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, jotka sydän ahdistuksessa soutoteljoillaan istuivat ja tuskalla odottivat, mihin tämä väittely päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä, ja turhaan koetti Laurikin ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa, väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas ja huusi:
— Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa selvittää. Jos lie teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin soutakaa maihin — puhutaan!
Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän antoi merkin soutajilleen, ja samassa hänen venheensä aallokosta laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten valkamasta. Vielä viipyi salmella Ukon venhe ja sen liikkeitä ne toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja lausui elpyen:
— No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!
Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla, jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta Suopelto, Pilvenperä ja muutamia muita sovinnon miehiä nousi ylemmäs törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.
Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan ja kysyi:
— Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?
— Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi
Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.
— Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? — Tällaisen kekäleen heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja jatkoi sitten itse: — Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?
Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto virkahti melkein moittivasti:
— Siitähän nyt juuri olisi sovittava.
Mutta silloin ukko kiivastui:
— Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani — minä sen pidän. Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!
Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:
— Ehkä lähdet, jos lähetetään!
— Ka, jompikumpi lähtenee!
Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet. Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili ivailijalle:
— Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!
Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:
— Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!
Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:
— Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!
Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi: rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.
Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan. Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian määrätön hälinä.
Mutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut. Tuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen irti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla äänellä:
— Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen! Mutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on pystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt eteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!
Mutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa rynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä välähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa tuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne kaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja rynnätessään huusivat Hämeen miehet:
— Erä-ukkoa ampuivat, katalat!
— Sitä varten ne meidät tänne hakivat!
Yksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut rauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia vastaan, karjuen:
— Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!
Odottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet asettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen. Tulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja kirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti venheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan ukon riemahteleva yllytysääni:
— Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille, mistä raja kulkee…!
Mutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona vesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu, leppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri oli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo kavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka laukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen mielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja tovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja pajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli Tarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa hän jo ennen oli käsirysyssä ollut, — häntä tavoitti nälkäisenä Laurin isku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän nuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen rinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen. Kotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin nuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen… Mutta hän ei tahtonut kostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa suru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä… ja juureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan. Laurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä lepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa otsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi rantaveden…
Läkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä huimasi, — tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän kahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi törmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, — hervonnut oli ottelussa polven jänne… Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen. Savolaiset juoksivat häntä kohti, — mutta perille asti eivät ehtineet, se isku ei tullut…
Lauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja pysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan vesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä Tuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt vuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä itkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle näki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana riehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet Hämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi kehoittaa:
— Venheille, Savon miehet, soutamaan!
Mutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi ilkkuen:
— Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, — älkääkä palatkokaan enää!
Mutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän kääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen noidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara ojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten valkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat hämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja yrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen tapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi kaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.
Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet, tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten rannasta loittonevain venheittensä perään…
(Santeri Ivalo Erämaan taistelu.)