ERÄPYHÄN NIEMEKKEELLÄ.
"Erä-pyhän" niemekkeellä Längelmäveden äärellä. Uhrituli on sammumaisillaan. Längelmän satavuotias päämies Kauris istuu hiilokseen tuijottaen. Vieressä seisovat hänen molemmat lapsenlapsensa, Uurto ja Ihanirma.
UURTO. Isä —
KAURIS (kohottaa katseensa).
UURTO. Pitääkö kansan odottaa?
KAURIS. Ei — —
(UURTO käy rantaan ja palaa jälleen.)
KAURIS. Annahan kaaresi. (Ottaa jousen ja ampuu nuolen.)
Käy katsomassa — —
UURTO. Ei osunut.
KAURIS (heittää jousen luotaan). Ammu sinä — — (UURTO ampuu.) — — Lensikö koivun puhki?
UURTO (hymyillen). Lensi.
KAURIS (nousee työläästi). Viimeisen kerran minä nyt Längelmän puolesta uhrasin. — — Minun aikani on mennyt.
UURTO. Taistelussa — — mutta ei käräjillä.
KAURIS. Mutta taistelu on tulossa — —
UURTO (hetken vaiettuaan). Mistä käsin?
KAURIS. Elä katso Karjalaan päin — — katso länteen.
UURTO (ylenkatseellisesti). Tulisiko tuo Auran luota —
KAURIS. Niin — — Auran luota —
UURTO (hymyillen). Tahdotko, että käymme hävittämässä heidän jumalansa talon?
KAURIS (ankarasti). Itse tänne tulevat ja Tapion lehdon maahan kaatavat — —
IHANIRMA (pilkallisesti). Hekö — —
KAURIS. He juuri — —
IHANIRMA (lyhyesti ja kylmästi). Isä, sinä ole väsynyt päivän uhritoimista — siksi nämä raskaat ajatukset mieleesi johtuvat. — Etkö halua lepoa? — Uurto, nouda tänne karhuntaljat.
KAURIS. Lapset, te olette nuoria — siksi te halveksitte. Uurto — sinun on rakennettava heidän kanssaan liitto —
IHANIRMA (kiivaasti). Ei milloinkaan.
KAURIS (Uurrolle). Sinun täytyy tehdä se — — Pian olet ensimäinen mies näillä rannoilla, sillä kansa on tottunut minun taloani kunnioittamaan. Tunnethan "suuren retken"?
UURTO. Olen kuunnellut laulua ja oppinut sen.
KAURIS. Olin nuori ja uhmamielinen niinkuin sinä. Karjalasta saapui miehiä rauhaa tarjoamaan — "kaikkien heimojen aina meren partaille asti, jotka Ukon kieltä puhuvat, oli kokoontuminen", meidän oli poljettava maahan Svitiod ja uutta jumalaa pilkattava.
UURTO (vilkkaasti). Sen teemme uudelleen — —
KAURIS. Suuri retki on tehty eikä synny uudelleen — voitko ojentaa kätesi ja sen alle koota kaikki Ukon heimot?
UURTO. Olethan kertonut, että niin on tehty meren takana.
KAURIS. Kerran sellaista uneksin — tiedätkö, kuinka paljon täytyy verta vuotaa, ennenkun yksi voi kaikkia hallita. — Olin liian pehmeä — vielä pehmeämpi olet sinä. Ihanirma on kova, mutta hän on nainen — ne tekevät sen —
UURTO. Luulet siis, että nuo, jotka Auran luona kiviä muuraavat, saapuvat luoksemme. —
KAURIS. En voi nähdä, mikä heitä siitä estäisi.
IHANIRMA (hurjasti). Minä!
KAURIS (hymyillen). Sinä. Kerronpa lisää — rannikolle vaelsimme ja haaksia rakensimme — idästä ja lännestä niitä tuli ja meren ne peittivät. Mahtavia olimme, kun yhdessä sousimme svealaisten isoon virtaan — hävitimme, poltimme heidän kylänsä — ja aarteita anastimme — —
UURTO (vilkkaasti). Oliko heillä kauniita naisia?
KAURIS (katsahtaa häneen). Oli —. Heillä oli jumalan talo Tunassa — sen poltin ja papit siitä surmasin.
UURTO. Olivatko sellaisia kuin ne, jotka Auran Tommo Akaaseen lähetti?
KAURIS (hurjasti). Se hirviö. — — (Kohottaa nyrkkiänsä.) Haa, sinä kivikoura Tommo, koko ihmisijän olen kanssasi taistellut — nyt olemme molemmat lopussa, mitä olemme voittaneet? — — — (Hetken vaiettuaan.) Rakenna liitto heidän kanssaan — — vieras jumala kostaa — hänen pappinsa eivät kuole — — hän on voimakas —
IHANIRMA (hymyillen). Arveletko häntä Ukkoa voimakkaammaksi?
KAURIS. Pelkään — — että Ukko —
IHANIRMA. En ymmärrä sinua —
KAURIS. Niin — et ymmärrä minua.
IHANIRMA (verhoten hänet taljoihin). Tuuli on kylmä — — —
KAURIS (karistaen yltään taljat). Se on kuoleman viimaa — — anna minulle suuta, sinä voimakas Ihanirma. Johtakaa minut mäelle, lapset, jotta vielä kerran saisin maani nähdä.
(Kuljettavat hänet kummulle. Kauris ojentaa molemmat kätensä.)
Jää hyvästi — jää hyvästi — sinä Tapion ihana koti — te koivuselkäiset saaret ja siintävät, kaartuvat rannat — —
Kun olin nuorukainen, tapasin vähäisen kansan, joka eläinten kanssa otteli elämästä ja kurjien lappalaisten kanssa saaliista. Olen opettanut sen voittamaan karhun ja karkoittamaan tuon kavalan kansan. — Karjala meitä pelkää — Akaa meihin turvaa — me olemme Novgorodin seutuja hävitelleet ja Auran tuhonneet.
Uurto, astu esiin ja ota perintösi vastaan — päiväni mailleen menee. — Tue häntä, Ihanirma! (Käy ylemmäksi ja kohottaa katseensa aurinkoa kohti.) En usko Manalan synkkää tarua — sinun luoksesi sieluni halaa, sinä säihkyvä Päivätär. — Maatani lämmitä — —
(Antaa käsiensä vaipua.)
Lapset, ohjatkaa ruumiini maan poveen.
(Lähtee verkalleen kummulta alas.)
(Katkelma G. von Numersin keskeneräisestä näytelmästä
"Hämäläisten taistelu").