KIRKONKIROUS.
Mahtavana, upeaan brabantilaiseen kärpännahalla päärmättyyn pitkään kauhtanaan puettuna astui Viipurin linnan kivisaleista urhea ja kiivas linnanherra Sune Haakoninpoika Stålarm. Portaiden juurella odotti häntä joukko sotilaita, jotka nähdessään herransa tulevan jakaantuivat niin, että osa läksi kulkemaan hänen edellään, osa seurasi häntä. Linnanherran jälestä tuli hänen puolisonsa, joka kuului mahtavaan Bjelke sukuun, ja pieni poika seurasi häntä kantaen hänen pitkää laahustintaan. Paksua punaista kangasta oli armollisen rouvan puku ja nahalla se oli päärmätty. Suojatakseen itseään syksyn koleahkoa ilmaa vastaan oli hän hartioilleen heittänyt harmaan viitan, joka kokonaan oli näädän nahalla vuoritettu. Linnan herraa oli seurannut osa sotureita, mutta osa oli vielä jälellä ja nämä asettuivat kulkemaan armollisen rouvan edelle ja jälkeen.
Hitaasti ja arvokkaasti astuivat he eteenpäin ja linnanrouva koetti vältellä kaikkia niitä kohtia, mihin yöllä satanut vesi oli pysähtynyt. Pienoinen kaupunki, joka osaksi oli kivestä osaksi puusta rakennettu, oli muodostunut linnan muurien suojaan. Sen läpi pujotteli kuja, jota myöten päästiin lauttasillalle, mikä yhdisti linnoituksen salmen toisella puolella olevaan kaupunginosaan.
Tultuaan linnan muurin aukosta lauttasillan suulle, pysähtyi linnanrouva odottamaan siksi, kunnes puolisonsa joukkoineen oli päässyt salmen toiselle puolelle, sillä soturien raskaasti astuessa saattoi helposti sillan hirsien välistä roiskua vettä hänen hienolle puvulleen. Jo oli joukko toisen rannan saavuttanut, kun linnanrouva viittasi sotureita astumaan edeltä, odotti, kunnes he olivat päässeet jonkun matkaa, viittasi takanaan olevia viipymään ja läksi kahden saattopoikansa kanssa astumaan siltaa pitkin, tarkkaan katsellen, ett'eivät vain hänen hienot kangaskenkänsä kastuisi. Vasta sitten kun hän oli päässyt toiselle puolelle, riensivät jälkeen jääneet soturit juoksujalkaa peitsineen ja kilpineen hänen jälestään, veden pursutessa hirsien välistä korkealle ilmaan, ja kimallellessa syysauringon valossa. Sotilaitten jälestä kiiruhti linnan väestö, joka vartijoittensa astuessa ohitse oli avopäin seisonut liikkumattomana paikallaan.
Salmen toisella puolella oli kaupungin suojaksi rakennettu paaluaitaus, jossa olevasta portista kaikki astuivat sisään ja astelivat loivasti nousevaa mäkeä ylös kirkkoa kohden.
Puinen oli Viipurin kirkko, pieni ja vielä arvoton, vaikkakin linnanherrat kukin vuorostaan olivat sen loistoa lisätäkseen lahjoittaneet sille hopeisia ja kullattuja alttariesineitä ja tuottaneet ulkomailta kalliita kankaita, joista pappien alttaripuvut olivat valmistetut.
Kirkon oven edessä oli asehuone, jonne kirkkoon menevät jättivät aseensa joko seinän varaan tai seinillä oleviin koukkuihin. Sotilaat laskivat peitsensä nurkkaan, linnanherra riisui kupeellaan olevan miekan ja ojensi sen palvelijalleen, joka syvään kumartaen tarttui siihen. Tahallaan oli Sune herra hiukan viivytellyt kirkkoon astumistaan, antaakseen kirkon palvelijoille tilaisuuden kiiruhtaa häntä vastaan ovelle tarjoamaan hänelle pyhää vettä, jotta hän sillä tekisi ristinmerkin. Kun hän viimein sotilaitten avatessa oven kävi sisään, rypisti hän silmäkulmiaan, sillä ketään ei ollutkaan häntä vastassa, vain oven pielessä olevassa kivimaljassa oli pyhää vettä ja siihen hän itse sai kastaa sormensa.
— Kirkko on yrmeissään, sanoi Sune herra hiljaa vaimolleen ojentaessaan hänelle kosteat sormensa, jotta tämä niihin koskettaisi sormillaan ja sitten tekisi ristinmerkin.
Sune herra ei voinut olla hymyilemättä ajatellessaan, että kirkko uskalsi näyttää hänelle pahaa tuultaan. Eihän hän ollut hyvässä sovussa kirkon kanssa, sen hän kyllä tiesi, mutta ei hän uskonut tämän uskaltavan osoittaa suuttumusta. Uusi piispa Johannes II oli äskettäin palannut Roomasta, jossa hän oli käynyt noutamassa pyhältä isältä vahvistusta virkaansa ja kotiin tultuaan heti vaatinut Viipurin linnanherraa luovuttamaan kirkolle muutamia pitäjiä, jotka aikaisemmin olivat olleet kirkon omaisuutta. Tähän vaatimukseen oli Sune herra vastannut jyrkän kieltävästi. Joku aika sitten oli kirje lähetetty, mitään vastausta ei siihen ollut tullut. Mutta siitä tavasta, millä kirkonpalvelijat häntä kohtelivat, huomasi linnanherra ett'ei tämä vastaus ollut piispaa miellyttänyt ja että hän käskynalaisilleen Viipurissa oli maininnut mielialastaan.
Hitaasti ja arvokkaasti kulki Sune herra vaimoineen lähemmäksi alttaria, jonka edessä olevan aituuksen luo hän vaipui vaimonsa rinnalle polvilleen. Kirkossa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan rukousten mutinaa. Silloin tällöin joku liikahti, nousi, laskeutui uudelleen polvilleen. Alttarilla paloivat kynttilät, sillä pergamenttiakkunoista tuleva syyspäivä ei riittänyt kirkkoa valaisemaan.
Kummastuneena katsoi Sune kumarasta asennostaan alttarille päin. Aina muulloin oli heti hänen tultuaan kirkkoon jumalanpalvelus alotettu. Vielä oli alttarin edusta tyhjänä, vielä ei kirkkoherra ollut saapunut. Siitä pienestä huoneesta, joka oli alttarin takana ja jota käytettiin sakastina, kuului liikettä. Raollaan olevasta ovesta näki linnanherra, miten siellä käyskeltiin.
Viimein aukeni ovi ja seurakunnan paimen astui sisään. Kädessään oli hänellä pergamenttikäärö. Hänen jälestään tuli munkki, kantaen palavaa kynttilää, ja tätä seurasi kuoripoika heiluttaen suitsutusastiaa. Oven luona poika kiirehti kirkkoherran edelle ja astui kirkosta eroittavaa aitausta kohden.
Linnanherra tunsi pojan varsin hyvin, olihan tämä hänen palvelijansa poika. Mutta mikä poikaa vaivasi, miksi hän oli niin peloittavan kalpea ja miksi hän tuijotti tuolla tavoin häneen? Ja miksi kirkkoherrakin oli kalpea ja miksi hänen kätensä, jossa pergamenttikäärö oli, vapisi?
Hitaasti astui kirkkoherra eteenpäin ja pysähtyi kuoripojan viereen hänen oikealle puolelleen ja kynttilää kantava munkki asettui kirkkoherran toiselle puolelle.
Seurakunta oli odottanut kirkkoherran jäävän alttarin eteen ja katsoi kummastuneena häneen, kun hän ei ojentanutkaan tavan mukaan kättään siunatakseen heitä, ja moni, joka jo oli kumartunut tehdäkseen ristinmerkin, tunsi jotain painostavaa ilmassa ja kohotti päänsä.
Ja kirkkoherra kohotti kätensä, jossa oli pergamenttikäärö, ja avasi sen hitaasti. Sitten hän hiukan väräjävällä äänellä alkoi lukea sen sisältöä. Se oli latinankielinen, mutta kenelle se oli aijottu, sen jokainen ymmärsi kuultuaan heti alussa linnanherran nimen. Ja kirkkoherran ääni tuli yhä voimakkaammaksi, hän tarttui vieressään olevan munkin kädessä olevaan kynttilään, taittoi sen ja heitti linnanherran eteen.
Kirkonkirous, panna — sitä ei Sune herra ollut odottanut. Hän hämmästyi ensi hetkessä niin, ett'ei hän kuullut, miten hänen vieressään oleva vaimonsa kirkaisi ja vaipui hervottomana kirkon permannolle.
Vielä oli linnanherra polvillaan, vielä ei hän täydelleen käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta kun kirkkoherra alkoi kansalle lukea suomenkielellä kirouksen sanoja, kun hän eroitti mahtavan Sune Haakoninpojan kaikkien ihmisten yhteydestä, kielsi ketään antamasta hänelle ruokaa tai suojaa, ketään puhuttelemasta häntä, silloin uhma ja suuttumus sai Sune herrassa vallan, ja ennenkun kirkkoherra oli lopettanutkaan, hän jo oli noussut ja seisoi silmäkulmiaan rypistäen paikallaan.
Vielä olivat kaikki kirkossa polvillaan, mutta kun hän astui kirkon ovea kohden, silloin lähinnä olevat ensin kiireesti nousivat ja väistyivät loitolle hänestä, ja pian oli koko kirkon keskusta aivan tyhjä. Hitaasti, pää pystyssä, sanaakaan sanomatta astui linnanherra ovea kohti kaikkien tuijottaessa kauhuissaan häneen. Kun hän tuli asehuoneeseen, huomasi hän sotilaittensa jättäneen sen ja otettuaan miekkansa, jonka palvelija oli maahan pudottanut, hän astui ulos.
Taakseen katsomatta, kaipaamatta ketään itseään seuraamaan hän kulki linnaa kohden. Tultuaan lauttasillan suulle, näki hän joukon sotilaitaan juoksevan linnaan. Tyynesti ja arvokkaasti astui Sune herra tietään, mutta tavallista raskaammat olivat hänen askeleensa. Kun hän tuli linnan muurin portille, ei siellä ollut ketään. Kun hän alkoi astua katua pitkin, oli se tyhjä. Kun hän tuli kiviportaille, ei palvelijaa kiiruhtanut vastaan. Kaikki oli autiota ja tyhjää.
Hän jäi hetkiseksi keskelle suurta salia seisomaan, löi sitten miekallaan pöytään kutsuakseen palvelijoitaan. Ketään ei kuulunut. Hän huusi nimeltä useita. Portailta kuului vain pakenevien askeleita. Silloin katkeruus valtasi miehen mielen. Hän kirosi kirkon, kirosi papit, löi paljaalla miekallaan niin voimakkaasti pöytään, että se halkesi.
Hän astui salista pihalle ja meni linnan tallia kohden. Lähestyessään näki hän tallirengin juoksevan pakoon. Linnanherra ei sanonut mitään. Kaikki karttoivat häntä, kukaan ei ole sanova hänelle enää sanaakaan, kukaan ei ole tarjoava hänelle leivän palaa. Hän oli ypö yksin maailmassa. Hän oli kirkon kirouksen alainen, ja ainoastaan kirkko voisi hänet jälleen siitä päästää. Mutta sitä ennen hänen tulee taipua, tunnustaa olleensa väärässä, madella piispan edessä ja luvata suuret lunnaat hyvitykseksi. Sitä ei hän voi kestää, ei koskaan!
Hän astui pilttuuta kohden, missä hänen paras ratsunsa oli. Nähdessään herransa tulevan tämä iloisesti hirnahti. Silloin kiivaassa miehessä jotain aivan kuin laukesi, hän meni ratsun luo, kietoi kätensä sen kaulaan ja sitten hän äkkiä, aivan kuin häveten tätä hellyyden puuskaa, pani suitset sen suuhun, otti satulan, asetti sen hevon selkään, talutti ratsun pihalle ja hyppäsi sen selkään.
Hän ajoi hitaasti kapeata kujaa myöten linnan portille. Katsoessaan itäänpäin, sinne, mistä hän oli tullut, näki hän vaimonsa hitaasti astelevan siltaa pitkin kahden miehen tukemana, mutta nyt hän ei enää ajatellut säästää hienon pukunsa liepeitä, vaan sai vesi niitä kostuttaa. Nähdessään miehensä hän ojensi kätensä tätä kohden. Mutta linnanherra käänsi ratsunsa, kannusti sitä ja alkoi ajaa pitkin siltaa länteen päin. Rantaan tultuaan hän kerran vielä kääntyi ja näki vaimonsa juoksevan pitkin siltaa häntä kohti. Silloin mies kumartui satulaan, painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin ja huimaavaa vauhtia ajoi eteenpäin, yksinäisyyteen, erämaahan, sinne, missä voisi piillä.
Jalmari Finne.