KRISTER-HERRAN VERKALASTI.
Viipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen ja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra, ylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin ankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin. Kolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt koko Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan väestä eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes tyyneellä tuulella, — aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan kiivas ja käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat, että mahtoi ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen hyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman lastin tai kiskaistuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei kenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli yhtä ankarasti kuin kaikkia muita.
Ukko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen lisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruunun puolesta, mutta vielä tarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa — salaa tietysti — paljo kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut periäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja testamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, vaan kun hän sitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle luostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, — ja siitä eivät harmaat veljet häntä paljo siunanneet. Viipurin porvariston ja raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven muonat, mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun — eräällä kuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo muutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet nureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä olivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi ukko heiltä siitä rangaistukseksi — uuden veron, aivan ylimääräisen. Hän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä hän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle — maksettiin.
Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli hänellä jotakin syytä olla äreä.
Mutta eräänä kesäpäivänä — se oli vuonna 1437 — oli Krister Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea kääpitti hän käppyrässä — hänen selkänsä oli näet jo vanhuuttaan koukussa — ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan, niin että holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä verestivät kiukusta. Hän torui nyt alipäällikköään, linnanvouti Antero Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:
— Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut huonosti.
— Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt tiehensä, luultavasti Rääveliin.
— No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.
— Hän on Räävelin porvari…
— Olkoon, hän on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes sammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja vahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi Turussa ja Viipurissa ja kaikkialla — hä, etkö ymmärrä? Vaan te olette samanlaisia lurjuksia kaikki — no, suoria käskyjäni täyttämään eläkä siinä verukkeitasi mukita!
Vouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen hymähtää.
Sillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla harmissaan; hän oli kun olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut naurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen porvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään sulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, — se kai häntä enin sapettikin.
Seikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming, joka, niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan harjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä kevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken kauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori oli yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta tällä kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden varjoakin, koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo monta vuotta sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita ja muita merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan kanssa alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli Viipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis valtaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.
Siinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua hakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin ansaittavana ja hän lupasi auttaa Vinkeä, mutta kovilla ehdoilla: puolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta suostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan sen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon mahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen Flemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin, Krister Niilonpoika antoi rääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa vakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin. Kevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari Raaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.
Juoni olikin onnistua, — Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut Viipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa hänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi vikuroimaan — lienee mies juonen älynnyt — ja selitti jättävänsä asian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta, Krister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan — ajateltakoon vain sitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti turvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun, purjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen käskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova tutkimus — sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei Hannukaan ollut hänen ystäviään —, Vinke parka pantiin lujalle lastinsa johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen suoraan tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra oli antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja ansaitakseen puolet verkalastista.
Juttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä pitivät huolta, sitä he vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon sinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa juuri uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua järjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset nuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet hän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen porvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki, aavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen tuottanut.
Krister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä oli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon, millä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit näkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty ilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty, sillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi kaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen jäseneksi ja hänellä oli nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain ollessa keskenään riitaisia, paljo toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne saivat hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä sitten se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten sormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!
Ja siksi hän vielä voudin mentyä kiukkuillen kalisti rautaista miekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:
— Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse laivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin perin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin… ehkä me voimme saada tuomioistuimen toimeen täälläkin!
Mutta ei hän sentään uskaltanut oikein toivoakaan, että Räävelin porvari, kerran pelastuttuaan, hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi. Vielä vähemmin sitä uskoivat muut, eivät varsinkaan Viipurin porvarit, joista monet olivat Olavi Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa sydämmessään kiittivät häntä hänen kepposestaan. He nauraa hihittivät nurkkain takana, kun joskus ukon näkivät sillalla liikkeessä, ja kutittivat, että saa se nyt äreä Risto nielasta sappensa, — kyllä kai Vinke Viipurin rannat välttää!
Mutta toisin kävi.
Kaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä Viipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen maihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei ollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään joitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät selvittämättä. — Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet nähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että hän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhäistä. Linnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös vihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi Vinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.
Kirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot, kun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan varmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään. Mutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa hiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän. Vaan porvareilla itsellään oli mieli matalana, he katselivat kaupungin rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien takana heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he kuiskailivat toisilleen:
— Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.
— Sääli, — sinne jäänee nyt Vinke-parka todellakin virumaan, kunnes sammalet päähän kasvaa. —. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti Degen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä Vinken vieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet pelastaakseen.
— Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämmikkö, huoahti raatimies
Erik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.
— Sinne lahoo mies! — —
Mutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli pitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman ja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli hänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea tahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä hänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.
Ja niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä linnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja tuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken "epärehellisen menettelyn". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin heidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi. Ja sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran myhäillyt.
Sillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan välikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, — nyt tuomitkoot tai vapauttakoot!
Porvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin kivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin joutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki sitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä, minkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan vastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt sopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen verkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, — ukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.
Raati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana, pyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen juttu.
— Syytönhän mies on, lasti oli hänen omansa, meidän pitäisi tuomita vapaaksi. — Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli Vinken kanssa asioissa.
— Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä enin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha hyvä ystävänsä.
— Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista porvareista joku.
— Niin, hm, tankkaili pormestari. — Ja jos oikein katsotaan, oli
Vinke tehnyt sopimuksen, tyhmän tosin, mutta…
— Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.
— No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi!
Vaan sitäpä ei uskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun kuin langettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä siitä pääsi.
Tuo samainen nuori porvari silloin virkahti:
— Annetaan miehen karata!
Raatimiehet katsoivat toisiaan, — tuuma heitä kaikkia miellytti. Vaan samassa oli epäilyskin valmis:
— Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.
— Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan.
Mutta pormestari lopetti ne keskustelut:
— Paetkoon, jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt antaa tuomio.
Ja silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi Vinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle, jalosukuiselle Krister Niilonpojalle, puolen verkalastin hinnan, niinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2000 Riian markkaa, joksi se hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja vangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.
Apealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä kyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan, he tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan lohdutti. — —
Mutta hullusti kävi.
Viikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla raatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita. Sillä hullusti oli taas käynyt.
Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli tosin päässyt karkaamaan linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi ilolla täyttänyt porvarien mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä ei mitään puhuttu, vaan valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän eräänä syysyönä hinautunut linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin ja taas oli apulaisia ollut häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä oli mies silloin rientänyt Karjaportin luostariin, sieltä ensimäisen turvapaikan löytääkseen, ja hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä suojassa olevansa varmassa turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja vastaan. Niin olivat luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei ollut rajoja eikä hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin karattua, ollut sydän kiukusta haleta, ja kuultuaan miehen piilevän luostarissa, vaati hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten uhkasi tulla aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä hurskaat veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan oli hakenut Jumalanäidin turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran herättämä pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen vaatimaansa miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas istui Vinke linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.
Hullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.
Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos maksatte verkalastin hinnan, nuo 2000 Riian markkaa, niin mies saa mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.
Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea. Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.
— Se on paljo rahaa, 2000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti
Degen neuvotonna.
— Paljo, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina ollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli raatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa selvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: — Mehän hänet tuomitsimme.
— Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.
— Vaan voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas purjehdimme Rääveliin asioille?
Kiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut rikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin, kun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä. Äh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät lopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan itaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli hätäviesti toisensa perästä.
Rahat vietiin siis linnan portille, mutta käsistään ei niitä Martti-pormestari laskenut, ennenkun onneton rääveliläinen tuotiin esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin röyhitty tarhapöllö, tukka pystyssä, silmät pullollaan ja läähättäen hän vain pyysi päästä linnasta pois. Vaan saita linnanherra luki ensiksi tarkkaan lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten laukkuunsa, murahti ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan näkynyt värähdystäkään. Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin auttajainsa Viipurin porvarein seurassa kulkemaan kaupunkiin.
Vaan kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen syksy ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän viipymättä satamassa vielä kelluvan laivan viemään itseään meren yli Rääveliin. Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja kun laiva jo oli nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli saattamaan tulleita porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet silmissään, ettei hän koskaan enää Krister-herran kanssa käy asioihin, — ei vaikka minkälainen hätä tulkoon — eikä hän ukon Suomessa ollessa enää Viipuriin tule. Sillä hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo saanut aivan tarpeekseen.
— Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti, virkkoi pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä saattamasta rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle lähtenyt.
— Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. — Mutta vielä kalliimmaksi se tuli ukolle itselleen.
— Miten niin?
— Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut
Tukholmaan muutosta mitään.
Oli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde oli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa oli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit lukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen verkalastin ansioksi — se heitä toki hieman lohdutti.
(Santeri Ivalo.)