KUVIA PIISPA HEMMINGIN TURUSTA.
Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari, käveli nuoren neidon rinnalla katua alas. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.
Anni, kuvanvuolija Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt, jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämmen kohokuva ja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoinaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.
Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse tuomiokirkkoa kohti, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaa ihailevan katseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin kiehtova lämpö, vaikk'ei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten tunteiden kytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo pikkuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elämänilon kaihosta.
Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja, joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan levitettävän hienoa verkapakkaa.
Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni yht'äkkiä huudahti ihastuneena:
— Kas, piispa tulee kirkkoon!
Anu suuntasi hänkin katseensa kapealle turulle oikeaan. Tämän turun reunassa kohosi piispanpeltojen laidalla kaksikerroksinen kivitalo, jota sanottiin piispantaloksi, vaikka se oikeastaan oli rakennettu tuomiokapitulia varten, kun kuusikymmentäviisi vuotta takaperin piispanistuin siirrettiin Koroisista tänne uuteen Turkuun, uuden tuomiokirkon jalan juureen. Talon yläkerta oli muuten toistaiseksi tuomiorovastin asuttavana, sillä tuomiorovastille, jonka viran Hemming piispa oli perustanut viisitoista vuotta sitten, vasta parhaallaan rakennettiin suurta, kaunista taloa joen rannalle, kirkkotarhan läntisen portin edustalle.
Piispantalosta tuli turulle kaksi pappismiestä, jotka juhlallisen hitaasti lähtivät astumaan kirkkotarhan koillispuolista aitovartta portille, josta papit kulkivat kirkon itäpäässä olevaan sakaristoon. Anu tervehti heitä juuri heidän lähetessään porttia, ja toinen heistä nyökäytti ystävällisesti päätänsä.
Tämä oli itse Hemming herra, iältään jo kahdeksannella kymmenellään. Mutta kasvoista, jotka vanhuuttaan näyttivät ikäänkuin lumihuurteisilta, kuvastui henkevä hienous, silmistä pilkkui viisaan viileä lempeys, ja kauniskaarteisista leukapielistä supistui suu suopeaan myhäilyyn. Mustan arkilakin alta, joka peitti paljaan päälaen, laskeutui päätä kehystämään hopeanvalkoinen tukka. Keskikokoisen siroa ja vanhuudessaankin hiotun keveäliikkeistä vartaloa verhosi vakaa musta puku, ja tuskin yhtään kumartuneilla hartioilla oli musta, hihaton levätti, jonka kaulus oli edestä kiinni, ja avarat liepeet liehuivat niin lähellä maata, että niiden alta vilkkuivat vain koruompeleiset jalkineet.
Tervehdykseen vastattuaan käänsi hän kauniilla liikkeellä älykkään, valkohapsisen päänsä rinnallaan kulkevaan rotevaan ja hartiakkaaseen tuomiorovastiin, Henricus Hartmanniin, joka ikäänkuin suojelevasti kallisti suuren, leveäotsaisen päänsä kuuntelemaan hänen sanojaan. Niin katosivat he porttiholviin.
— Anu, virkahti Anni innosta säteilevin silmin — mennään mekin kirkkoon!
— Minä tahtoisin mieluummin, että menisimme luostarimäelle. Olin sitä ajatellut —
— Mitäs me siellä!
— Tällaisena säteilevänä päivänä olisi ihanaa katsella sieltä joenvälkettä ja linnanselän pilkotusta!
— Voimmehan mennä sitten, mutta käykäämme nyt ensin kirkossa piispaa kuulemassa!
— Hän kai menee vain sakaristoon kirjojaan nuuskimaan.
— Usein hän näin toripäivinä tulee kirkkoonkin, lukee rukouksen tai messun tai saarnaa maalaisille.
— No mennään sitten.
Napaturun puotiluukuilla tungeksiva väkijoukkokin oli nähnyt piispan menevän sakaristoon, eikä kauppamiehille lie ollut kovinkaan mieleen, kun ostajat lähtivät kynttäkantta kirkkoon. Anu ja Anni liittyivät joukkoon ja kiersivät turua kirkkotarhan itäpään ympäri, pyhän Yrjänän ja Piispankoulun (sittemmin pyhän Lauritsan) talojen editse, ympärysmuurin eteläportille, josta menivät kirkkotarhaan.
Siinä Unikankarien korkeimmalla kenkämällä kohosi maan suurin ja upein kirkko, joka satasen vuotta sitten oli valmistunut käyttökuntoon, mutta oli sitä Hemming piispan aikana alettu minkä mistäkin kohden laajennella ja sen upeutta kohottaa lisärakennuksilla. Niinpä oli harmaakivisen, suorakaiteenmuotoisen runkorakennuksen länsipäässä kohoavan tornin korokkeeksi muutama vuosi sitten tiilistä muurattu suiponpyöreä tornilakka, ja parhaallaan muurattiin sen ympärille neljää pienempää, kahdeksankulmaista nurkkatornia. Jälestäpäin oli rakennettu myös runkorakennuksen itäpäähän sitä kapeampi kuorirakennus ja samoin emärunkoa matalampi poikkilaiva, jonka päädyt antoivat pohjoiseen ja etelään.
Anu ja Anni menivät muiden mukana etelänpuoleiseen pääkäytävään, ja vihmottuaan kirkon eteisessä seinään kiinnitetystä kivimaljasta vihkivettä vaatteilleen astuivat he hämyvaloiseen kirkkoon. Sen runkorakennuksen jakoi kymmenen neliskulmaista, kahdessa rivissä seisovaa pilaria kolmeen laivaan, joista keskimäinen oli himmeästi valaistu muutamin rautaisissa kynttiläruunuissa tuikuttavin vahakynttilöin, mutta sivulaivoissa hiiviskelivät salahämyiset varjot. Sillä pienet ikkunaruudut olivat himmennetyt monivärisin lasimaalauksin, joissa pyhimykset näyttivät aivan elävän ja hehkuvan niihin ulkoa säihkyvissä päivänsäteissä, mutta sisälle niiden läpi pääsi päivänvaloa tuskin nimeksikään.
Keskilaivan levyinen pääkuori oli näin tavallisena toripäivänäkin kirkkaammin valaistu. Pyhimmältä sijalta alttaripöydän takaa, sen kivijalustaa verhoavan, kultaompeluksin kukitetun antipodiumin ylitse, häämöitti avoinna vanha alttarikaappi, mistä pyhäinjäännöksiä kätkevä pyhä lipas oli saanut väistyä jumalanäidin tieltä, jonka Konradus mestari oli piispan tilauksesta tehnyt jo nuorena miehenä, kohta Visbystä opista palattuaan. Tummansiniseen, kultapaarteiseen ja kullalla tähditettyyn vaippaan verhottu pyhä äiti loi lämmintä äidillistä ylpeyttä huokuvan katseen pyhään lapseen, joka istui hänen polvellaan; äidin vasen käsivarsi oli pojan ympärillä, kuitenkaan koskematta häneen, ikäänkuin vain varoen, ett'ei kallis piltti pääsisi vahingossa horjahtamaan, ja oikea käsi oli kohotettuna palvojia siunaamaan. Syrjäisemmällä sijalla oli pyhän äidin poika miehuudessaan, nimittäin pronssinen ristiinnaulitun kuva, joka suurina juhlina otettiin alttarilta kannettavaksi juhlasaattojen edellä, ja korkealta katosta, kuorista ensimäisen holvikaaren alla, riippui puusta leikattu riemuristi. Pyhäinkuvia, joiden kunkin edessä tuikutti vahakynttilä, oli ympäri kirkkoa, mutta varsinkin parilla kolmella sivualttarilla, ja kattoholvit olivat täytenään maalauksia, joita lehti- ja kukkaköynnökset kehystivät ryhmiin.
Salahämyinen oli kirkko himmeässä valossa kaikkine kuvineen ja kuvitettuine suippokaariholvineen; lisäksi vanha "dominus Henricus", suntio, kulki vähän väliä ympärinsä vitjoista heiluttaen pöllähtelevää suitsutusastiaansa puoleen ja toiseen. Mutta silloin vasta tässä hurmohämyssä uskovaisten tunne lehahti lentimilleen, kun kuoro viritti juhlallisen, sulosointuisen hymnin, jonka rytmilliset, kiemurtelevat sävelet hymisten aaltoilivat holvista toiseen.
Laulu hiljeni. Ja silloin astui sakaristosta pääalttarille Hemming piispa, säkenöivin jalokivin koristeltu hiippa päässään, yllään valkoinen alba ja hopea- ja kultaompeleinen dalmatica. Täällä himmeässä, väräjävässä varjossa jos missä näyttivät hänen kasvonsa huurrehileisiltä, ja lumilepereiltä näyttivät valkohapset hänen ohimoillaan. Ilmeiseltä pyhimykseltä näytti hän siinä jo elävillä jaloillaan. Ja kun hän taipuisin liikkein hartaasti polvistui pyhän äidin eteen, silloin kuului alttarilta ääni, joka samalla kertaa kalskahti kuin hiottu teräs ja helähti kuin hopeatiuku. Raikas oli ääni ja kirkas, ja kirkastuksen säteinä sattuivat sanat kuulijain sydämiin.
— Ollos tervehditty, Maria, täynnä armoa! Herran keralla sinä käyt, siunattu olet sinä vaimojen seassa ja siunattu on sinun kohtusi hedelmä, Jesus Kristus. Pyhä Maria, Jumalan äiti, rukoile meidän puolestamme nyt ja kuolinhetkellämme. Amen.
Ave Marian jälkeen rukoili hän vielä muutamin valituin sanoin, ja hartain ja kiitollisin silmin seurasi seurakunta hänen poistumistaan. Hän oli pistäytynyt sakaristosta kirkkoon yhtä paljon tuodakseen oman palvontansa taivaan ruhtinattarelle kuin näyttäytyäkseen odottaville uskovaisille. Ja jo hänen näyttäytymisensä juhlakoruissaan viritti mielet ihastukseen, ja pelkkä hänen äänensä kuuleminen oli sieluille ylennys.
Hänen poistuttuaan alotti pyhän Yrjänän alttarin messupappi latinankielisen messun.
* * * * *
Anu ja Anni astuivat kirkosta kuuleaan syyspäivään. Ja samalla tuntui haihtuneen niinkuin savu tuuleen se hämyinen hymistys, joka kirkossa valtasi mielen. Mutta jätti se sentään hieman jälkeäkin. Tuntui sielu tuorehtuneen, herkistyneen, tunsi hämystä tultuaan aivan saattavansa sulaa yhteen päivänsäteiden kanssa, hiutua hiljaiseen, lämpimään säteilyyn.
He palasivat kirkkotarhan länsiportista ja pysähtyivät tuokioksi katselemaan uutta tuomiorovastin talon rakennusta. Mutta kun muuraustelineet hämmensivät vielä kaikki vaikutelmat, lähtivät he kirkkokatua luostarille päin. Siinä oli heti oikealla suuri domus clericorum, jossa toistaiseksi asuivat useimmat tuomiokapitulin kaniikeista ja kirkon messupapeista, kun uskovaiset eivät vielä olleet ehtineet tarpeeksi asti lahjoitella taloja kullekin erikseen. Oli sentään kirkkokadun varrella jokunen hengellisten talokin, mutta katuvartta reunustivat enimmäkseen varakkaimpien porvarien talot aina suurelle kauppaturulle saakka.
He menivät pitkän ja kapean turun halki, puotirivien välitse, sen yläpäähän, jossa seisoi kivinen raatihuone. Torin sivulla, kulmitusten raatihuoneen kanssa, kohosi suuri kivitalo, jonka rakennustöitä parhaallaan lopeteltiin, vaikka talossa jo asuttiin. Se oli saksaporvari Helye Kuterin talo, hansalaistyyliin rakennettu. Kadullepäin antavan päädyn ylikerta pisti alikertaa ulommaksi kadun ylle, ja talo pyrki aivan rehentelemään raatihuoneen verroille. Helye saksa oli sen laittanut niin suureksi sentähden, että hän aikoi antaa majaa kaupungissa pitkin kesää viliseville saksankesteille. Tällä puolella kaupunkia muuten olivat enimmät saksaporvarien talot, olipa loitommalla eteenpäin oikein Lyypekin mäkikin.
Nuori pari kulki Raastuvankatua Luostariylikadulle, joka kaartui Vartiovuoren rinteellä. Kadun oikealla puolella alkoi kohta muurien ympäröimä pitkä kaali- ja ryytimaa, jonka eteläkolkassa oli itse pyhän Olavin luostari kappelikirkkoineen. Kadun toisella puolen, Vartiovuoren rinteillä, vastapäätä saarnaveljien domusta, oli Helvetti, kaupungin viheliäisin kolkka, jossa elämä tietenkin oli nimen mukaista. Molemmat sivuutettuaan nousivat Anu ja Anni Samppalinnan vuorelle, jota myös luostarimäeksi nimettiin.
Luostarin ylitse, Vartiovuoren vieritse ja kellastuvain koivunlatvojen lomitse näkyi siihen pitkin jokivartta aina kirkolle saakka kaupungin turvekattoja, joiden niidenkin suvivihannuuden oli jo syys vaalentanut, ja huntuna kattojen yllä leijaili kaupungin leivinkiuasten savu. Välkehtivän joenuoman takaa näkyi Aningaisten ja Puolalan mäkilöiltä samannimiset maakylät, mutta jokivartta pitkin oli sillä puolella silkkoja kaalimaita, sänkipeltoja ja vettä itkeviä niittynotkoja aina Miesmäestä Kakolanmäkeen. Leveän joen kalliosaarella kohosi siellä Turun linna, jossa äärimäisenä lännessä ylentelihe kolmikerroksinen, nelikolkkainen aatelistorni ja idässä myöhemmin rakennettu samannäköinen tyrmätorni. Tornien ympäri luodon vesirajaa myöten kiersivät korkeat muurit, ja Aningaisten puolelta vei linnaan Vipusilta, jonka nostettuaan saattoi senpuolisetkin kulkea sievoisella aluksella. Täältä kaupungin puolelta pääsi linnaan vain venheellä ja hirsilautalla.
Annin silmä oli keksinyt saarien salmesta jotakin, mikä sai hänet huudahtamaan ihastuneena:
— Katsos!
— Mitä niin?
— Laivoja!
Salmesta solui linnanselälle neljä laivaa, purjeet suurmastossa pullollaan. Anu tähysteli niitä tarkemmin.
— Saksankoijeja ne ovat! huudahti hän. Tuovat uusia hansanjungeja tänne äytäröimään, lisäsi hän.
Hiljaa kellui laivue joensuuta kohden. Perehtynyt silmä saattoi täältäkin asti eroittaa suurmastojen huipuissa liehuvat hansanliput ja niiden alla mastohäkeissä, marsukoreissa tähystelevät laivurit. Linnan tornin tähystyslakasta nostettiin tankoon musta pallo ja sen nähtyään nosti raatihuoneen torninvartija samallaisen pitkähköön salkoon tornilakan ylle.
— Eikös mennä katsomaan? kysyi Anni innoissaan.
He laskeutuivat alas vuoren rinnettä ja palasivat Suurturulle. Musta pallo oli siellä olijoille antanut viestin vierasten laivojen tulosta; hirsilautan täydeltä lähti kauppiaita ja muuta kansaa joen yli ja sitten pitkin joenvartta vastaan. Linnaa kohden kaikki riensivät kauppoja valmiiksi hieromaan, sillä tiedettiin hyvin, että laivojen täytyi jäädä sinne tulliin kolmeksi päiväksi ja sitten vasta saivat ne hinautua ylemmäksi rantapuotien luo purkamaan lastiaan. Anu ja Anni yhtyivät väkivirtaan ja pysähtyivät vasta tullituvalle linnan luo.
Linnan Vipusilta oli laskettu ja sieltä tuli kuninkaan huoveja tullituvalle. Laivojen saavuttua pidättivät he ne tullilaituriin. Laivurit koettivat mahtavasti selittää, että lyypekkiläiset laivat olivat tullista vapaat, mutta ei se auttanut, sittenkin täytyi jäädä odottamaan, tahtoiko kenties kuningas mitä ostaa heidän tavaroistaan.
Kaupungin porvarit, kotisaksat etunenässä, tunkeilivat kyselemään, mitä kestit toivat, ja heille vastailivat laivurit, joilla korukirjailluissa vöissään riippui rahamassin rinnalla miekka merirosvojen varalta ja toisella lonkalla pyhä risti. Yksi koiji oli suolalastissa, toisissa oli hienompia ja halvempia kankaita suurissa pakoissa, "lakanoissa", rautapatoja ja vaskikattiloita ja muita teollisuuden tuotteita, hedelmiä, saksanolutta ja viinejäkin.
Töllistelevän väkijoukon, varsinkin tyttöjen, silmät kiintyivät etumaisen laivan peräkatoksen, komppanian, edessä seisovaan nuorehkoon, upeaan mieheen, joka silmäili heitä ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän näytti olevan täysin tietoinen saksankuosiin puetun vartalonsa ja muotonsa tehosta, niin kaarteiseen asentoon oli hän asettunut ja niin keikailevasti asettanut vasemman kätensä lanteelle ja pistänyt oikean kätensä peukalon kauppamiesvyönsä alle. Kun laiva oli kiinnitetty laituriin, pyörähti hän kantapäillään ympäri ja poistui komppaniaan. Kohta ilmestyi hän sieltä jälleen, ja muuan mies kantoi hänen jälestään kannelle kummallisen, parin kolmen jalan pituisen möhkäleen, joka oli kääritty valkoiseen liinaan.
Hän aikoi miehellä kannattaa esineen laiturille, mutta siellä oli huovi vastassa hänellekin selittämässä, ett'ei laivasta saanut viedä pois mitään, ennenkun linnanvouti oli saanut säädetyn ajan päättääkseen, tahdottiinko mitä ostaa ruunulle. Tällaikaa oli ympärille kerääntynyt uteliaita töllistelemään, mitä outo liinakäärö mahtoi sisältää.
— Tämä on menevä piispalle, selitti kesti.
— Mitä siinä sitten on?
Joku teräväsilmäinen pojan vekara oli tarkastellut käärön ääripiirteitä ja tokaisi äkkipäätään:
— Akkansa on tainnut tappaa ja vie nyytissä markkinoille.
Ylpäkkä kesti ei nähtävästi ollut halukas typerän pilan esineeksi jättäytymään. Sorealla liikkeellä raotti hän hieman peiteliinan lievettä ja virkahti:
— Pyhä madonna!
Kunnioittavin elein viittasi kuninkaan huovi, että sen sai viedä.
Ja uljain elein, ikäänkuin olisi päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, kulki kesti väkijoukon keskitse, kuvaa kantavan miehen jälestä.
* * * * *
Hemming herra oli kymmenkunnan vuotta sitten lahjoittanut tuomiokirkolle suurimman osan kirjastoaan, sakaristossa säilytettäväksi, niin että kirjat olisivat kaikkien pappien käsillä. Mutta itse hän sittenkin oli ahkerin niiden ääressä istumaan. Tänäänkin oli tuomiorovasti Henricus jo ammoin aikoja palannut piispantaloon, mutta piispa vanhus istui yhä sakaristossa kirjaan syventyneenä.
Hyllyllä hänen vierellään oli likipitäen satakunta paksua pergamenttinidosta ja umpinaisessa alihyllyssä muutamia vanhanaikaisia pergamenttikääröjä. Suunnilleen puolet niistä olivat Hemming herran lahjoittamia, ja esimerkkiä seuraten oli piispankoulun vanha lehtori Henrik Tempil testamentannut kirjastoon sievoisen kirjakokoelmansa hänkin. Lisää oli hankittu piirrättämällä Turun mustilla veljillä, ja useita kopioita oli tilattu ulkomailta aina Roomasta, Avignonista ja Parisista asti. Oli siinä monta ajan parasta kirjaa teologian ja kanonisen oikeuden alalta, oli itse raamattu ja sen selityksiä monen skolastikon kynästä, oli vanhojen kirkkoisien teoksia, oli sententiat, libri sententiarum sanansaivarruksineen ja kirkonmiehille välttämättömät paavien dekretaalikirjat; lehtori vainajan kirjojen joukossa oli legendarium, jonka pyhiä taruja teinit varmaankin olivat kuunnelleet silmät kilellään, käytännöllisiä kirkko- ja koulukäsikirjoja ja valtakunnan maallisia lakejakin. Jokainen kirjain oli taiten piirretty erikseen, ja värilliset alkukirjaimet olivat ihmeteltävän vikevät. Kallisarvoinen aarrekammio oli tämä kirjahylly, sillä kokonaisia kartanoita ja maatiloja vaihdettiin jo yhteen ainoaan kirjaan.
Hemming vanhuksen polvilla oli levällään paksu kirja, fransiskolaisveljen Nicolai de Lyran "Postilla perpetuae", joka sisälsi pyhänsanan selityksiä. Se oli hänen mielilukemistaan, tuores ja elävä henki siitä huokui vastaan. Sitä lukiessaan johtui ajattelemaan veljistön palavasieluista kantaisää, itseään pyhää Franciscusta, ja Hemming herra mietti mielessään, miten ihmeellisesti juuri hartaimpain jumalanmiesten inhimillinen tunnekin oli herkin ja välittömin, miten sulin inhimillisyys oli lähinnä jumaluutta.
Vihdoin alkoi vanhus saada jo kyllänsä kerrakseen, ja ajatukset hiipivät kirkkoon, keveämpiin pyhimyskuvien maailmaan. Hän pani kiinni rakkaan kirjansa ja pistäytyi sinne. Messu oli päättynyt, vallitsi viihdyttävä hiljaisuus, ja hän silmäili hyväilevin katsein hämärässä häämöttäviä pyhäin kuvia. Mutta ei tämä kaikki läheskään tyydyttänyt hänen hienostunutta silmäänsä; ei oltu jaksettu kustantaa kattoholvien kuvittamiseen mestaria, joka olisi ollut taiteensa huipuilla; monet mahtavimmatkin pyhimykset kaipasivat vielä kuvaansa, ja uusi Sigfridin alttari oli vailla nimipyhimystäänkin. Konradus mestarin vuolema ja maalaama kotoisen äidillinen madonna sai hallita ja vallita vanhassa kömpelössä alttarikaapissa, jota alkuaan ei ollut edes aiottu tällaista kuvaa, vaan muita pyhiä esineitä varten. Ja lopuksi heitti vanhus ikävöivän katseen kuorin sivuseinälle, johon hän kauan oli kuvitellut upeaa, leikkauksin koristeltua korituolia, piispantuolia, mutta paikka oli yhä pysynyt tyhjänä.
Äkkiä meni hän alttarille ja polvistui jumalanäidin eteen. Rukouksissaan anoi hän edes sen verran jatkoa pitkään ikäänsä, että ehtisi hankkia herran pyhäkköön uuden alttarikaapin ja kuorituolin…
Kirkosta lähdettyään poikkesi hän vielä kapitulitaloon. Siellä kuuli hän Henricus rovastilta, että häntä oli käynyt tapaamassa muutaman lyypekkiläisen Johannes Clippiatorin puunleikkausliikkeen asiamies, joka oli tullut hankkimaan tilauksia Suomen kirkolta. Asiamies oli sanonut tulevansa vähän myöhemmin uudestaan.
— Oliko hän Lyypekistä? kysäisi piispa tarkkaavasti.
— Oli.
— Eikä kysymys ole suoloista, vaan taiteesta…?
— Kesti sanoi, että heillä on otettu oppia kölniläisiltä mestareilta.
— No, saadaan nähdä! Mutta miksi heidän täytyy lähteä täältä asti tilauksia kyselemään?
— Asiamies, mestarin poika muuten, sanoi heillä olevan työssä neljätoista kisälliä ja useita kymmeniä oppilaita.
— Oh, väkeä kuin helluntain hengenvuodatuksessa! virkahti vanha piispa silmät hymystä sirrallaan.
— Asiamies itse ainakin teki sangen miellyttävän vaikutuksen.
Tämän sanoi Henricus rovasti niin vakuuttavalla vakavuudella, että selvästi näki hänen ottaneen heimolaisensa siipiensä suojaan. Mutta Hemming herra oli siinä tuntevinaan sellaisen opettavaisuuden vivahduksen, että hänen suupielensä värähti melkein paheksuvasti, vaikka sitä tuskin huomasi.
Veli Henricus, koko pystyvä mies kyvyiltään, oli kymmenisen vuotta sitten, ollessaan vielä Sääksmäen kirkkoherrana, esiintynyt niin reposasti, että Hemming piispa oli luullut hänestä saavansa mitä herkimmän ja tarkimman "korvan" ja sentähden tehnyt hänestä kaniikin ja yhtäpäätä tuomiorovastin. Mutta vähitellen oli turunsaksan, Hartmannus porvarin, leveäpää poika alkanut pyrkiä opastelemaan hienonherkkää, vanhaa piispaansa kuin pientä lasta.
Saksankestin asian esitettyään muisti herra Henricus Hartmanni vielä toisenkin. Hänen entinen apulaisensa, Sääksmäen vanha Paulus kappalainen, oli käynyt valittamassa nykyistä kirkkoherraansa vastaan. Hän oli aikonut huomenna tulla piispan puheille.
Hemming herra rypisti miettiväisenä otsaansa.
— Parempi olisi, kun sopisivat asioista keskenään, hengenmiehet.
— Mutta lykkäsihän teidän armonnekin itse pyhälle isälle minun ja kerjäläismunkkien välisen asian, josta valitin ollessani Sääksmäellä.
— Enhän voinut muuta, ei minulla ole tuomiovaltaa saarnaveljiin nähden.
— Muuten mitä Paulus kappalaiseen tulee —
— Mistä hän sitten valittaa? kysyi vanhus väsyneellä äänellä.
— Jacobus kirkonpaimen on pannut jalkavaimonsa lapsineen asumaan lähimmäksi naapurikseen, ja vanhan kappalaisen mielestä on se julkinen pahennus.
— Veli Jacobuksella on oma tila, tiedämmä; ei hänen perheensä silloin kirkkoäidin omaa nakerra.
— Kärsiihän papiston arvo ja vaikutus siitä, että heidän äpäränsä ovat niin koko seurakunnan silmien alla!
— Mutta kun hänellä nyt kerran perhettä on ja hän omilla varoillaan… julmaa on vainota lapsukaisia kuin pitalisia!
— Tunnen muuten Paulus veljen mieheksi, joka vilpittömästi katsoo kirkon etua, lausui tuomiorovasti juhlallisella mahtipontisuudella.
Mutta se oli liikaa herkkätuntoisen piispan mielestä. Hän virkkoi hiljaa, mutta värähtävällä äänellä:
— Toivon teidän muistavan asemanne!
Ja Henricus rovasti vaikeni. Hän kai muisti, että hänet oli asetettu "piispan korvaksi, jonka oli vedottava kaikissa asioissa piispaan, ei pyrittävä määräilemään vastoin hänen tahtoaan, vaan kaikessa toteltava hänen käskyjään".
— Ei ole ollut tarkoitukseni, lisäsi piispa selittäen, säännöstellä kirkonpaimenten tunnonasioita, ei asetella pauloja heidän yksityiselämänsä poluille. Kuulkoot he niissä taivahisen isän ja omantuntonsa ääntä, kunhan vain eivät elätä perhettään kirkon tiluksilla, jotka ovat ristiinnaulitun perintömaata. Ainoastaan ulkonaiset oikeussuhteet ja julkiset virkatehtävät kuuluvat järjestyssääntöjen alaan, tunnonääni ja isänhenki meitä itsekutakin sydämmenasioissa ohjatkoon!
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että lyypekkiläinen kesti Lyder
Johannis Clippiator pyrki hänen armonsa puheille.
Liukean loisteliain elein astui tämä sisään ja kumarteli tottuneella notkeudella.
Piispa heitti häneen puoleksi tarkastavan, puoleksi kysyvän katseen älykkäästä silmänurkastaan.
Kumarrellen pyysi Lyder kesti sulkea hänen armonsa suosioon isänsä puunleikkausliikkeen — samaisen taidetehtaan, jossa oli neljätoista kisälliä ja kymmeniä oppilaita.
— Mitä teillä sitten tehdään?
— Laitetaan alttarikaappeja pyhine kuvineen — olen tuonut yhden madonnan näytteeksikin — ja…
— Meillä on kyllä täällä Konradus mestari ja nuori Hammundus, jotka vuolevat ja maalaavat pyhiä kuvia.
— Toivon, että teidän armonne kuitenkin ensin tahtoo nähdä madonnamme, niin että… Sitä paitsi valmistamme siipialttareita, kuorituoleja, krusifiksejä, triumfiristejä, ciboriumeja, relikvarioita ja —
— Kenties itse pyhäinjäännöksiäkin? kysäisi piispa hymähtäen.
— No, ei juuri niitä ole meiltä tilattu. Mutta kerran laitoimme pyhimyslippaan, johon kätkettiin Egyptin pimeys.
Piispa hymyili koko kasvoillaan, ja rovastin leveää naamaakin veti vinoon.
— Kaikki maalataan soreasti ja korukirjaukset laitetaan upeat, jatkoi kesti. Maalaamme myös kuvia al secco kirkkojen seiniin ja kattoholveihin.
Kesti kaarrutteli taitehikkaasti kaulaansa ja teki käsillään sivakoita eleitä, ikäänkuin näyttääkseen, miten kuvia maalataan.
— Eivätkö ammattikuntasäännöt tee haittoja sellaiselle monitaituruudelle? kysäisi piispa.
— Täytyyhän, teidän armonne, maalata vuolemansa kuvatkin, ja luonnostaan lankeaa silloin, että kirkkojen sekkomaalauksiakin suorittelevat ne, jotka ovat taiteen oppineet ja parhaiten osaavat.
— Hm, hm, hymähteli piispa, kallistaen valkohapsisen päänsä tuumivaan asentoon. — Puhuitte alttarikaapeista ja kuorituoleista —
— Olemme valmiit laittamaan alttarikaapin tai miksei samalla oikeaa siipialttaria ylevään tuomiokirkkoonne. Ja jos tilauksia tulisi samalla useampiin kirkkoihin, lähetämme miehet tekemään kuorituolin upeinta mallia, soreimmin koruleikkauksin.
— Sitä en voi sanoa, ja tiedän niin vähän liikkeestänne —
— Eikö teidän armonne suvaitsisi tarkastaa madonnaamme? Sitä paitsi on mukanani ornamenttilistoja näytteeksi.
— Voittehan tuoda näytteenne, niin katsotaan.
— Hetikö?
— Mikseikäs hetikin. Kutsun myös Konradus mestarin arvostelemaan.
Loistelias kesti purasi huultaan, mutta teki sitten aivan koruleikkauksin kaunistellun kumarruksen ja poistui illan hämärään.
* * * * *
Konradus mestari astui kisällinsä kera piispantalon virkahuoneeseen. Ensimäisenä pisti ukon silmiin puusta vuoltu madonna, joka istui jalustallaan pöydällä kynttilän valaisemana.
Lyder kesti oli nokkelasti älynnyt, missä arvossa piispa piti Konradus kuvanvuolijaa sälleineen. Nämä näköjään olivat taideasioissa piispan oikeana kätenä. Ja hän oli mielessään päättänyt, maksoi mitä maksoi, voittaa heidät puolelleen.
— Ilahuttavaa tutustua, Konradus mestari!
— Senkin ilo! murisi ukko partaansa.
Hän oli tarkastellut kuvaa kulmat tuimassa rypyssä. Ensi ajatuksena välähti hänen päähänsä Junu lautamiehen kysymys: "mille se nauraa"? — niin siron sipparasti virnallaan naikkosen huulet hänestä olivat. Nenä ryömi vähän kyömällään, silmät olivat iloisesti sirrallaan. Päässä oli ruunu kuin kalakuppi, hihahamonen laskeutui kaulasta reisien väliin niin suorin poimuin kuin uurteet olisi viivottimella vedetty. Kupeella laskeutui hame lannetta ja reittä vasten kiertopoimulle, jonka saattoi arvella harpilla kaarretuksi. Käsivarret ja kaula olivat kuin sorvatut, aivan kuin sorvatut…
Konradus ukosta näytti koko kuva niin sirostellun jäykältä, niin kaavamaisesti näperretyltä, että yksistään tämä tekele pani hänet ajattelemaan suurta työpajaa, jossa kymmeniä kisällejä ja oppipoikia nikkaroi ja sorvasi aivan samallaisia tehdastuotteita, sievisteltyjä porvaristytön virnakkeita.
Ja ukon suu vetääntyi vähitellen pilkalliseen hymyyn. Hän tunsi siksi hyvin armollisen piispan henkevän aistin, ett'ei pitänyt tällaista madonnaa vaarallisena.
Piispa havaitsi hänen ilmeensä, ja hänelläkin pilkahti hymy silmäkulmassaan.
— Mitäs Konradus mestari pitää lyypekkiläisestä madonnasta?
— Onhan se… naurahti ukko. — Onko se sorvattu, vai…? kysäisi hän kestiin kääntyen.
— Hm, nähkääs, alkoi kesti, — uusi kölniläinen suunta pyrkii luontoon ja todellisuuteen, ja sieltä meilläkin on mallit. —
—- Sorvipenkin todellisuutta! murahti ukko. — Mitä kuvan kasvoissa liekin luontevaa, eivät ne ainakaan ole pyhän äidin kasvot.
— Niin, virkkoi piispa, kuvasta puuttuu se hengensävy, joka sen jumalanäidiksi pyhittäisi. Voitte sen kuitenkin jättää tänne, kenties haluaisivat sen ottaa johonkin kirkkoon, mihin täällä kotona ei ehditä valmistaa, lisäsi hänen armonsa suopeasti myhäillen suojateilleen.
Kesti puraisi alahuultaan ja nieli harminsa.
— Sorvipenkin todellisuutta — niinpä niin, toisti piispa ja nyökäytti päätään suosikilleen.
(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)