MARGAREETA.
Kuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen jäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli Kalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa yksissä valjaissa, neuvotteli parastaikaa vanhan drotsetin, Haakon Joninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta. Hänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen puheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän kääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:
— Todella, olemmepa melkein unhottaneet, että meidän valtakunnassamme on lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan edustajan.
Mutta vanha drotseti nauroi:
— Siitä metsäläiskansasta emme taida paljo kostua, emmekä sen edustajastakaan.
Mutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja hänelle nöyrästi, mutta selvästi aikeensa esitti, kiintyi kuningattaren huomio yhä innokkaammin siihen ja hän puhui vilkkaalla äänellä:
— Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia, joita tiedämme naapurimme nowgorodilaisen kernaasti mielittelevän käsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.
Margareeta sai nyt vielä tarkemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän mainitsi, ett'ei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa saarnata lappalaisille, tiuskasi kuningatar närkästyneenä:
— Millä syyllä hän sen epäsi?
— Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa naista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.
Nunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikasi vartalonsa suoraksi ja virkkoi kiivaanlaisesti:
— Jumala valitsee kenen sopivaksi näkee aseekseen, sukuun ja säätyyn katsomatta, kun kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole katsonut naista arvokkaaksi kokoomaan yhteen Skandinaavian rikkirevityt maat? — Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?
— En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkuin Jumalanäiti minut kutsui.
— Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus pitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä vastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa mitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille virkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja me olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.
Kohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet "sille lappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeessa lähteä saarnaamaan Kristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki voudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä yrityksessä avustakoot". Julistettiinpa samalla vielä erityinen, kuninkaallinen käsky, että "kaikkien lappalaisten kaikissa meidän valtakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois vanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta pakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin". Nämä latinalaiset pergamentit, joita se, joka ne sai, ymmärsi yhtä vähän kuin se kansa, jonka käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin linnassa odottavalle nunnalle, ja tämä pääsi lähtemään kaihotulle retkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.
* * * * *
Epäillen ja oudoksuen katselivat lappalaiset sitä kummallista kulkijaa, joka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis tarvinnut häntä kiskojaksi peljätä, eikä tämä matkalainen myöskään, niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden, saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo yksin vaeltava nainen — niin he sopissa kuiskailivat — joka, tiesi mistä ja mitä varten, heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hieraupi, hävittääkseen sitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien syömäsijoille, mikä lie.
Ja lehdoissa poroaidoillaan keräytyivät lappalaiset yhteen ja neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie… Noidan voimalla tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille. Ja he päättivät pyytää omat velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan hänet pois koko heidän asuinmailtaan.
Mutta hän ei lähtenyt; eikä hänen tähtensä tärveltynytkään kalaonni eikä raivonneet sudetkaan entistään tuhoavammin heidän porolaumoissaan ja noitain taiat kirposivat voimattomina takaisin. Ja kun kuljeskeleva nainen oli jonkun aikaa heidän kylissään viipynyt ja heidän kanssaan seurustellut, eivät he häntä enää pelänneetkään eivätkä epäilleet. Hän puhutteli heitä lempeästi ja sävyisesti heidän omalla kielellään, puhutteli kauniisti ja sydämeen käyvästi; hän kertoi heille ihanoita taruja oudoista maista, haasteli hyvyydestä, laupeudesta ja armosta, niin että heidän herkät mielensä sulivat ja heidän lapsensa varsinkin juoksivat vieraan jälissä ja tahtoivat kuulla lisää. Paljoa he tosin eivät ymmärtäneet siitä, mitä hän heille kertoi ja opetti, vaikka hän puhuikin niin heidän omalta kannaltaan, mutta se, minkä he ymmärsivät, heitä viehätti ja lohdutti. Heitä viehätti kuulla, ettei se elämä, jossa he raatoivat ja kärsivät ja kituivat, ollut heidän ainoa elämänsä, vaan että heille, jos he uutta oppia tarkoin kuunteleisivat ja sen käskyjä noudattaisivat, vielä valkenisi onnellisemmat, lämpösemmät, rehevämmät porosammalikot ja läpi vuoden sulat kalarannat, joihin eivät pirkkalaiset eikä ruijalaiset eikä Wienan karjalaiset koskaan voisi saapua heitä hätyyttelemään, verottelemaan eikä ryöstelemään, jossa eivät ahmat vaanisi poroja kuusten lehväin lomissa eikä kevättulvat veisi heidän verkkojaan eikä katiskoitaan. Ja heidän sydämensä lämpenivät kuulleessaan, että heilläkin vielä olisi odotettavissa pysyvä, valoisa kesä, jota ei talvi koskaan katkaseisi, ja rauha ja sopu voimakkaan, oikeamielisen, hurskaan ruhtinaan suojassa, jota Kristukseksi mainittiin. Ja he tahtoivat sitä kernaasti uskoa.
Mutta vieras nainen tarinoi heille pitkinä talvisina iltoina kotatulen ympärillä vielä paljo muutakin, joka heidän mieleensä painui. Hän kertoi hyvistä miehistä ja naisista, jotka olivat niin hurskaasti eläneet, että Jumala oli heille antanut ihmeitätekevän voiman, niin että he saattoivat parantaa rampoja ja eheinä säilyä petojenkin luolissa, ja joita hän niin suosi, että hän heille lähetti kaarneen leipää kantamaan ja ruokki autiolla arolla kokonaisia kyläkuntia. Ja nämä uudet opit pyörivät miellyttävinä heidän päässään, he näkivät öisin unia, kuinka heitä vielä kerran palkitaan siitä, mitä he nyt kärsivät, ja heidän lapsensa tahtoivat kuulla aina vain lisää siitä pyhästä sankarista, joka erityisesti lapsia rakasti.
Näin tuli tuosta oudosta naisesta, jota he ensiksi olivat pelänneet, heidän ystävänsä ja he antoivat kernaasti hänelle ruokaa ja suojaa, pehmeimpiä poronnahkojaan valitsivat hänelle peskiksi ja koipia kallokkaiksi ja, kun hän taas teki toiseen kylään lähtöä, antoivat he hänelle evääksi kuuta ja kapahaukia ja saattoivat hänet kiitellen salolle. Sillä he ymmärsivät nyt, että hän kulki hyvän hengen palveluksessa ja että korkeampi voima häntä suojeli.
Ja hänen lähdettyäänkin he hänestä keskustelivat ja kertoivat kaskuja. Eihän erämaan nälkäinen susi uskaltanut hänen pulkkaansa lähestyä, vaikka se ympärillä hiipi, kun hän yksin syötti väsähtynyttä vetohärkäänsä kuusikon liepeellä, eikä pakkanen kangistanut häntä nietokseen, vaikka hän yöksi oli taivasalle nukkunut. Eipä edes pahat ihmisetkään voineet hänelle ilkeyttä tehdä. Kunnioituksella kerrottiin lappalaiskylissä, kuinka kerran eräällä taipaleella vallaton pirkkalaisjoukko oli tavannut tämän yksinäisen naisen ja käynyt häntä hätyyttelemään. Yksi pirkkalainen oli jo tyttöön kiinni tarttunut ja ruvennut häntä kelkkaansa rutistamaan. Mutta silloin oli pirkkalaisen oma poro, jonka hihna oli hänen käsivarteensa kääritty, nykässyt niin rutosti, että mies keikahti selälleen ja löi päänsä kantoon ja kuoli sille paikalle. Eikä olleet sen koommin pirkkalaisetkaan yritelleet hätyyttelemään tätä naista, joka ilmeisesti kulki korkeamman turvissa.
Sanoma tästä kiertelijästä naisesta levisi vähitellen kaikkien lappalaisten keskuuteen, ja aina uudessa kylässä, mihin hän tuli, kuuntelivat lappalaiset häntä kernaasti ja painoivat hänen opetuksiaan mieleensä. Hän ei käskenyt heidän lyödä rikki noitarumpujaan eikä särkemään seitojaan pyhistä kalmistoista, vaan häntä muutamina talvina kuunneltuaan unhottuivat heiltä itseltään rummut ja noidat, ja he tarttuivat luottamaan niihin rukouksiin, joita heille Margareeta opetti. Sillä se, mitä hän heille neuvoi, oli kaunista ja hyvää, ja siksi he häneen luottivat.
— Vieras vaimo on viisas, ja hänellä on laupias ja hyvä Jumala, sanoivat he. Ja toiset toistivat:
— Vieras vaimo puhuu kauniisti ja lupaa meillekin autuutta, siksi häntä kuuntelemme! —
Niin alotti Margareeta lähetystoimensa heimolaistensa keskuudessa ja hiljaisesti ja nöyrästi hän sitä sitten jatkoi, vuoden vuotensa perästä. Hän seurasi mieluummin kotalappalaisten mukana näiden muutellessa majojaan porolaidunten mukaan ja kalalappalaisten kanssa hän kesillä siirtyi järvien rannoille ja Jäämeren vuonoihin saakka kalastelemaan ja taas talveksi takasin tuntureille porolaumojen luo. Hän perehtyi täydellisesti lappalaisten elintapoihin ja töihin, jotka hänelle jo lapsuudestaan olivat tutut, hän souti heidän kalavenheitään ja lypsi heidän porojaan, siten työllään elantonsa ansaiten. Ja sillä välin hän heille puhui ja opetti, puhui poroaitauksissa nuotion äärellä levättäessä, puhui kalarannoilla apajaa odotettaessa; yksinkertaisesti ja tajuttavasti hän heille opetti kristinuskon yleisimpiä, kauneimpia totuuksia, ja monet lappalaisista antautuivat hänen varsinaisiksi opetuslapsikseen. Ja ilolla he häntä tervehtivät, kun hän, vuoden tai puolen poissa oltuaan toisissa kylissä, taas heidän luokseen palasi.
Hän tunsi joka päivä toimivansa Jumalanäidin erityisessä suojeluksessa; hänen heikot kylvönsä kantoivat hedelmiä, hänen yrityksensä onnistuivat, häntä Jumala johti. Sen vuoksi hän ei koskaan arastellut eikä pelännyt lähtiessään oudoille, pitkille taipaleille, joita muut vaarallisiksi kuvailivat, eikä ajaessaan kaukaisiin erämaan kyliin, joissa sanottiin vihaisten noitain vallitsevan ja tekevän tuhoavia taikojaan. Usein hän tiettömälle taipaleelle eksyi, tietämättä suuntiakaan minnepäin hänen oli kuljettava, asutuille seuduille päästäkseen, mutta epätoivoon ei hän joutunut silloinkaan. Ajoi vain edelleen pitkin aavoja, äärettömiä, lumipeitteisiä rinteitä. Kun poro väsyi, pysähtyi hän, kaatoi sille pari naavakuusta tai opasti sen jäkälikölle, söi itse kipeneen evästään ja kaivautui ahkion alle nietokseen nukkumaan, Ja siitä herättyään jatkoi hän siinä valkenemattomassa hämärässä matkaansa yli korkeiden vuorenharjain, joissa temmelsi jäinen viima, poikki jokien ja metsien ja puuttomain soiden. Ja päiviä meni, mutta lopuksi aina aukeni metsästä pälvi ja tuprahti savu lumipeittoisen kodan suiposta huipusta.
Usein hänet lumimyrskykin yhytti, kietoi huimaan pyörteeseensä ja uhkasi hänet allensa haudata, mutta senkin nielusta hän aina pelastui johonkin lehtoon tai vuoren onkaloon. Kerran hänet kumminkin jo tuisku alleen hautasi ja hän luuli surmansa tulleen. Värisevänä lyyhähti poro hänen viereensä polvilleen siihen yhteiseen lumihautaan ja sen viluiset silmät hänelle ikäänkuin jäähyväisiksi säteilivät, ja sitten pimeni kaikki; paksulta heidät peitti lumikerros lumikerroksen päälle. Lähes vuorokauden makasi silloin Margareeta kinoksessa kuin elävältä haudattuna, mutta ei silloinkaan vielä epätoivon tuska häntä kokonaan voittanut. Hän söi viimeisen poronlihaviipaleensa, pani kätensä ristiin ja rukoili hiljaa:
— Pyhä Jumalanäiti, jos käskysi on, että tähän hautaani autiolle tunturille kuolen, niin tapahtukoon sinun tahtosi. Siitä ymmärrän, että olet minut kelvottomana hyljännyt ja tahdot valita arvokkaamman aseen tätä kansaa käännyttämään, ja minä kuolen kiitollisena siitä armosta, jonka minulle olet osottanut. Mutta jos vielä tahdot, että minun edelleenkin tulee heikolla äänelläni sinun kunniaasi julistaa, niin anna siitä merkki, pyhä neitsyt, auta minut kuolemasta elämään, sillä sinä sen voit…
Ja katso! Poro, joka hänen jalkainsa juuressa oli jo nääntyneenä maannut, rupesi liikahtelemaan, ravisteli ruumistaan ja suuria sarviaan, ponnistausi pystöön ja puski lunta kuin raivostuneena, kaivaen käytävää nietokseen. Margareeta sitä kummissaan kuunteli, nähdä hän sitä ei voinut. Kotvanen kului, ja jo pilkotti valonsädekin hänen hautaansa; poro oli puhkassut lumihaudan syvät kattokerrokset ja tie vapaaseen maailmaan oli auki. Margareeta kahlasi poron aukomaa väylää ja veti pulkan perässään. Ja kun hän haudastaan hangelle astui, silloin juuri pilkisti kevättalven ensimäinen arka auringonsäde ujona ja kelmeänä kaukaisen tunturin takaa. Ja luminen luonto siitä ikäänkuin heräsi, päivä taikoi siihen uuden, elävän värityksen, uuden aamusen toivon. Ja yksinäinen vaeltaja lankesi polvilleen pehmeään kinokseen, kurotti kätensä kohti nousevaa päivää ja kuiskasi hiljaa:
— Sinulle kiitos, sinulle yksin, äiti lempeä Jumalan, joka näin selvästi minulle taas tahtosi ilmaiset. Anna anteeksi, että tarkotustasi hetkeäkään epäilin, olen liian heikko, olen aseeksesi arvoton. Mutta johda minua edelleen sinä, tue minua, opasta askeleeni, tahtosi täyttää koetan.
Raskaasti veti väsynyt poro ahkiota läpi pehmeän lumen, pysähtyi lepäämään usein, mutta ei väsynyt kesken. Ja illan suussa, kun taas kuu kelmeänä valaisi rauhoittuneen, hiljaisen, talvisen luonnon, toi se emäntänsä yksinäiseen Lapinkylään, jonka tuttavat asukkaat häntä ystävänä tervehtivät ja kiirehtivät hänelle hankkimaan ruokaa ja lämmintä.
(Santeri Ivalo: Margareeta.)