SUOMALAISVAIMO SAIMAAN NIEMELLÄ.
Ammoisina aikoina, satoja vuosia sitten, kun Suomi ei ollut vielä joutunut Ruotsin valtaan, oli eräällä Saimaan niemekkeellä uljas talo, ja siinä asui eräs suku vanhaa Savon heimoa, ylvästä ja mahtavaa väkeä. Monta monituista kertaa olivat tämän suvun miehet taistelleet hämäläisiä ja karjalaisia vastaan, monella ryöstöretkellä he olivat käyneet kaukana, aina Venäjän puolella asti; mutta nyt oli vastustajaksi ilmaantunut toinen paljoa tukalampi vihollinen, nimittäin ruotsalaiset, meren takaa saapunut ylväs kansa. He taistelivat ristein ja miekoin, taistelivat sanan voimalla, ja heidän alleen täytyi Suomen heimojen vähitellen alistua. Mutta lujana pysyi vielä Saimaan niemekkeen suku, se uhmaili miekkaa, se uhmaili sanaa, se uhmaili ristiä.
Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Henrik piispa ensi kerran saarnasi Kristuksen nimeen Suomen maassa, mutta yhä vielä eli Saimaan niemen suku ylpeän itsenäisenä. Eivät uskaltaneet sinne käydä Ruotsin kuninkaan voudit veroa vaatimaan; sillä ne, jotka sinne moisin tarkoituksin olivat lähteneet, olivat saaneet katkerasti yritystään katua, eikä kukaan rohjennut ketään Saimaan niemekkeen väestä oikeuden edessä syyttää. Mutta niemekkeen talossa istui suvun vanhin omaistensa keskuudessa lakia käyttäen ja ankarana oikeutta jaellen.
Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ryhtyen saarnaamaan ristin oppia ylpeälle kansalle, joka istui vierekkäin pitkillä penkeillä, juhlien nuorimman pojan häitä. Ja runolaulajat, jotka käsi kädessä istuivat keskilattialla, lakkasivat hetkeksi virsiä vetelemästä, vaikenivat ja kuuntelivat kummastellen, mitä siitä nyt koituisi; mutta pian alkoi toinen äänekkäästi laulaa:
"Lauloi vanha Väinämöinen kielipalkun kartanolle, lörppäsuun on loihti suohon, kuokkavierahan vetehen."
Ja silloin hyrisi suosion hyminä pitkin tuvan penkkejä. Vihastuneena poistui ristin mies sanoen: — Voi teitä, te pakanat, onnettomuus on teidät musertava, ja vielä te kerran kerjäätte kasteen armolahjaa, jota nyt hyljeksitte!
Pitkältä oli aikaa kulunut, ja Saimaan niemekkeen väki oli lopulta melkein sukupuuttoon tuhoutunut. Alinomaiset taistelut olivat sen vähitellen harventaneet. Jälellä oli nyt vain kolme iäkästä veljestä, lieden harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat kaatuneet, paitsi Saivo, nuorin sarjasta, ja hänen kuuteen reippaaseen poikaansa perustui nyt Saimaan niemekkeen suvun toivo.
Mutta Saivo oli salolla opettamassa vanhimpia poikiaan taistelemaan metsän kuningasta vastaan, ja kotona lieden lämpimässä istuivat nuo kolme harmaaparta-vanhusta sekä Ylpytär, Saivon vaimo, nuorimpien lasten kera. Silloin saapui jälleen ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin ja lausui: — Te vanhat pakanat, jotka haudan partaalla hoiputte, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikiesi sielu, ottakaa vastaan pyhä kaste ja Ristiinnaulitun merkki. Ettekö ole jo havainneet, miten kirous teitä vainoo? Kaatuneet ovat teidän miehenne, jälellä on vain ukkoja ja lapsia; taipukaa Herran rankaisevan käden alle!
Silloin murisivat lieden luona istuvat vanhukset, ja pystyyn nousi Ylpytär ja sanoi: — Suoriu tiehesi, mies! Ei sinun loihtusi Ylpyttären sydäntä muruksi jauha, tehoisampi taika siihen tarvitaan. Mene, ett'eivät Saivon pikku lapset sinua kujalle kanna! — Ja ristin mies lähti, mutta eivät olleet hänen sanansa lempeitä, vihaa ja kirousta ne puhuivat.
Vielä asusti hajallaan syvissä saloissa, kankaiden ja järvien takana miehiä, jotka eivät olleet alistuneet vierasten valtaan. Toisinaan, kun eivät kauempaa jaksaneet vastustaa, he olivat taipuvinaan, mutta nousivat sitten jälleen kapinaan, milloin missäkin osassa. Mutta Saivo virkkoi: "Ei mies yksinään karhuakaan hevillä kaada, saatikka sitten vihollista. Joukolla saatetaan voittaa, missä yksitellen taistellessa kaadutaan." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten hoidettavaksi ja kulki kautta erämaiden ja salojen yllyttäen kaikkia, mitä Suomen heimosta vielä oli jälellä, sekä hämäläisiä että karjalaisia ja oman heimonkin miehiä, nousemaan yhteistä vihollista vastaan.
Mutta ruotsalaiset ottivat vangiksi Saivon ja sanoivat häntä kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti liikkeelle vanhimman poikansa sanoen: — Käy ruotsalaisten luo, opi heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää. Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi!
Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja
Ylpytär virkkoi toiselle pojalleen: — Käy ruotsalaisten luo, opi
heidän taitonsa, jotta voisit heidät voittaa ja täyttää isäsi työn.
Ylene maasi vapauttajaksi ja isäsi kostajaksi.
Poika lähti, mutta kului vuosi, eikä häntä kuulunut palaavaksi. Ja Ylpytär virkkoi kolmannelle pojalleen samoin kuin molemmille edellisille.
Mutta kului vuosi, ja tupaan astui ristin mies sanoen: — Vaimo, onko Herra sinua jo kyllin koetellut: miehesi ja molemmat vanhimmat poikasi ovat kuolleet, onko sydämmesi nyt pehmeämpi?
Mutta Ylpytär vastasi: — Houkko, nöyrtyisikö sydämmeni siitä, että rakkaimpani ovat miesten lailla eläneet ja Suomen maan puolesta kuolleet. Nyt vasta voin ylpeä olla. Ja vielä elää se, joka heidän työnsä kerran täyttää!
— Niin elääkin, ivasi mies, elää palvelijana kuninkaan hovissa, kulkee ritarina silkissä ja kullassa kuningasta palvellen.
— Valhetta haastaa kieron kieli, sanoi Ylpytär.
— Ell'et sanojani usko, niin käyhän omin silmin katsomaan. Mutta koittaa sinulle vielä sortumuksen päivä, sinä pöyhkeä nainen! virkkoi mies ja poistui.
Mutta hänen sanansa polttivat Ylpyttären sydäntä. — Onko lapsistani rakkain ruvennut palvelemaan Suomen maan rosvoa, häntä, joka surmaa suomen kielen ja sitoo oman kielensä kahleilla Suomen kansan ja suomalaisten sydämmet. Heidän taikansa ovat lumonneet nuorukaisen silmät rikkaudella ja kullalla. Leipää, joskin kovempaa, tarjosi toki Suomenkin maa. Voi sitä, joka myö synnyinmaansa kullasta tai leivästä. Ovatko he lumonneet hänen silmänsä kunnialla ja loistolla? Turhaa on se maine, mikä vieraan palveluksessa saavutetaan; se on kuin aallon vaahtoa, arvotonta kiiltoa.
Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin suojelemaan Saimaan niemekkeen taloa, ja hän sanoi: — Muistakaa perintöä, jonka olette hoidettavaksi saaneet; vielä ei ole voittajan jalka astunut Saimaan niemekkeelle; kun ankara aika vaatii, on lapsesta tuleva mies.
Ja Ylpytär nöyrtyi ulkonaisesti ja lähti kansan keskuuteen, ja hän etsi poikaansa ja sai tietää, että tämä oleskeli sotilaiden seurassa, jotka taistelivat Ruotsin toisella rajalla, ja hän lähti etsimään häntä sieltä asti.
Mutta kun hän näin kulki joukosta toiseen poikaansa etsien, astui hänen luokseen jälleen ristin mies, sama, joka häntä oli uhannut kotona tuvassa, ja tämä sanoi: — Vaimo, taivuta sydämmesi nöyryyteen; poltettu on talosi, kaikki kolme poikaasi ovat kaatuneet sitä puolustaessaan, ja koko suvustasi on jälellä vain poikasi, joka palvelee kuninkaan hovissa ja on sydämmensä nöyryyttänyt ristin edessä.
— Kaatuneetko kaikki? Nuorinkin? — Mutta ellös vielä sula, sydän, elkää, jänteet, herpaantuko, vielä täytyy elämän elää. Yksi ehkä on vielä pelastettavissa. — Ja pois kiiruhti hän.
Taistelutantereelta löysi Ylpytär poikansa kuolleiden ja kuolevien keskeltä. Hoidollaan hän sai kuolevan toipumaan.
— Äiti, sinäkö täällä? hän virkkoi. —- Kiitos, äiti, katso, minä kuolen nuorena, mutta kaunis on kuolemani, sillä kuolenhan synnyinmaan puolesta! — Ja hänen katseensa sammui ja hän kuoli; mutta Ylpytär lysähti lamaan.
— Voi sinua petettyä! Harhaluuloosi kuolit, valheen vankina manalle muutit. Jos olisit kaatunut jalosti taistellen näitä vastaan, joiden rinnalla sotaan suorit, silloin olisi kuolemasi kaunis ollut. Kuole, Ylpytär, lopussa on elämäsi!
Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies, ja hän näki tomuun vaipuneen ja virkkoi: —. Nyt, Ylpytär, olet muserrettu, tule ottamaan apua minun kädestäni! — Mutta Ylpytär virkkoi: — Pakene luotani, ilkeä noita, elä koske kuolemalle pyhitettyyn!
Mutta kuolleiden kentän ylitse liihoitteli hiljalleen hento olento. Se oli nuori neito, jolla oli musta risti valkean pukunsa rinnassa. Hän oli sydämmessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksen mukaan ristille pyhitetty. Hän astui kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisesti, mutta sydämmensä syvyydestä. Ja yhä hartaammaksi kävi hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa tuntui siinä nousevan Jumalan luo kieltäymyksessä. Ja hän havaitsi maahan vaipuneen äidin ja hänen sydämmestään pulppusi sanoja tuon musertuneen puolesta, rukoillen lohtua ja selvyyttä hänelle, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, kärsivällisyyttä ja uhraavaa sydäntä anoen.
Ja Ylpyttären sydän suli, hän itki.
— Kiitos sinulle, tyttö, sinä vieraan maan lapsi, kiitos siitä, että valoit kastetta Ylpyttären iltaan. Suomen vanhan kansan luo käy Ylpytär; suo lempeän, kauniin rukouksesi nousta vainajan puolesta.
(Fredrika Runeberg.)