TALONPOIKA JA HUOVIT.
Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla muokatessaan Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan säälimättä oli hän kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta oli säästetyiksi saanut. Vaan kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle laihasta maasta ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä syksynä, jolloin Ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, ell'eivät erämiesten kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä vihantia teriä ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa ylemmillekin rinteille.
Siksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppineen Mustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikk'ei se vielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun päivänä ensimäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin.
Vaan jo seisautti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäsi:
— Mitä kuuntelet — askeleitako?
— Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei kuulu enää mitään.
— Ett'ei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta hiehon repi.
— Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan…
Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista lauluaan ja yksinäinen leppälintu piipatti orpona norossa. Taas painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäsi taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja, joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet. Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon pystyssä pitää… Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki vilua vastaan tapella kuin savolaisia… eivätpähän ole erämiehetkään tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi viime kesänä sinne liian monta… Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin armon antaa… siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se olisi taas talven leipä tiedossa, vaikk'ei kylvö suurta ollut, — olisi… kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!
Vihaisesti purasi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen, jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen, pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja ilkkui sitten pois soutaessaan… Niiden määriä ei tiedä kukaan, lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti; voudit taitavat ottaa minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä… Monet niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi, — mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen vouti hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja panee sille minkä hinnan ilkeää, — ja punnita herra kyllä ilkeää, kun saa punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt, naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin ottamaan rupee, ja minkäs teet, — katsele vain, kun se talvenvarasi tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan…
Tämä oli se katkera muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon hänen ajatuksensa aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään lähteneet: raada, raada, muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän siitä selviää metsän kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen, mutta verokarhusta et selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu, silloin on tullut tuho! Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän hytkähti, aina kun hän näki poikansa, jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan jäävän. Sillä jos ahon rinteeltä, kylänpolulta askeleita kuului, niin silloin sen tiesi, että vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras tervetullut Karmalaan, sillä tavallisestipa se oli joku kantomies, jos ei itse Hollolan vouti, niin joku hänen rästimiehiään, taikka papin kymmenysten perijä tai tuomarinkappain kantaja, — aina se kavensi talon laihoja varoja.
Mutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten ohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken, askeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla olivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon rinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.
— Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten lähenevää töminää.
— Kun olisi saatu yksikään riihi puiduksi, niin olisin siemenviljan vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. — Nyt taas pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko halme on leikattu ja puitu.
— Vaan jospa eivät olekaan tulijat vouteja?
— Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.
Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät, kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle, — eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Vaan apeina he ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.
Jo kuului vieras tervehtivän… ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen isä-Tuomas heti tunsi, vaan oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat, tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan väljä herrasviitta. Mutta jo vieraista toinen kysyi:
— Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?
Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, — kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Vaan mikä ihme… eipä ollutkaan niillä nyt vanhat tapansa — mahtoivat olla uusia miehiä —, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:
— Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi talven varalta?
Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lie nyt oikein mielessään, eikä hän vastannut mitään. Vaan vieraista taas toinen jatkoi:
— Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?
Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:
— Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!
Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:
— Halla vei viime vuoden sadon.
— Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. — Minkä jättänee nytkään!
Mutta vieras veräjältä puhui edelleen säveästi:
— Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti enää liikoja ottaa…
Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta, hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään ja vasta kotvasen kuluttua sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:
— Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?
Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään eikä pellolla olijat huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:
— Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä voudit ovat liikoja perineet.
Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:
— Keitä te sitten olette?
— Me ollaan tarkastusmiehiä… Vähän pyörähteli turpa viittaniekalla nyt puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon äkkikysymykseen vastata. — Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus on talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja huojennettaviksi ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. — Ja ikäänkuin vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän pergamentin, jossa oli paljo kirjoitusta. — Tässä näette ruunun sinetin…
Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta hän ei mitään ymmärtänyt. Vaan hän tunsi taas verensä sulavan ja hän rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin sentään oikeutta ja armoa. Mutta viittaniekka virkkoi rohkaisevana:
— Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, — enempää ei saa vouti enää periä.
— Niin, käykää taloksi! —- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä Tuomaasta, vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset, kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle Päijänteen talonpoikainkin puolesta, — ne ovat siis tehonneet… onpa se toki herrallakin herra!
Siitä päivästä tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitasta löytyi, vieläpä pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin.
Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu mieli, hän raatoi nyt ilolla ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään, — ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan; ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle kirjan antaneet, jota on voudinkin toteltava…
Viikkokausi, toista niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin, leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo ensimmäiset aumat riiheen. Paljohan siitä ei tullut puhdasta viljaa, vaan tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet ja poika ajoi juuri halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivamaan, sillaikaa kuin isä tuon edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville, jotta jo illaksi valmistuisi makea uutispuuro, — pitkään olikin näet kalaruuilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:
— Voudin venhe laski rantaan!
— Kenen? kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.
— Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.
Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet, sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja lähtivät suoraan suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Vaan Tuomaspa ei hätääntynyt.
— Nytpä tulkoot, virkkoi hän. — Nytpä tiedämme, minkä verran heille veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.
Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui ja tapansa mukaan ärjymään kävi:
— Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.
— Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jonka hän povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin vaatimasta.
— Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, torasi vouti. — Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto, sen tiennet.
Vaan Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:
— Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.
— Meilläkö oikeus ottaa…?
— Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, elä yritäkkään meitä säikyttää. — Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja voutirengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään, hän tiukemmin virkkoi: — Elä koske siihen hevoseen, ne eivät enää olekaan teidän retusteltavinanne!
— Hä, eivätkö ole…!
Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäsi luokin längistä ja viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:
— Niskottelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!
Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:
— Elä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin! Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, vaan emme kahmaloakaan enempää kuin kuittikirjassa sanotaan.
Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:
— Missä kirjassa?
— Tässä! — Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen paloiksi revästessään ja karjasi nyt täydeltä kurkulta:
— Siinä kuittisi — kulkurien kujeita! Suoria aitalle kaivamaan esiin jyväsi ja voisi, mutta niskottelemisestasi saatkin nyt maksaa kaksinkertaisen veron, että vastakin muistat, mitä meillä on oikeus ottaa. — Ja rengeilleen hän virkkoi: — Siinähän on täysi jyväsäkki, kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!
Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhalta muistiltaan ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin kalliiseen säkkiinsä, jossa oli perheen ensimäinen uutisvilja, sen ainoa puhdas leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:
— Sitä säkkiä ei liikuteta! Revit ruununmiesten verokuitin, siitä vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä talosta, niinkuin ennen, siitä minä…
Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevää talonpoikaa hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen riihimekko. Ja sillävälin pauhasi kiukustunut veronkantaja:
— Irti minä pölyytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka, niin ruumeniksi survokaa sen luut! — Ja nyt aitalle nahkoja ja haukeja hakemaan, ja mitan täytyy tulla täyteen!
Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän katseli vain tylysti, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan oli hänellä vain yksi tunne: hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa… Hänen sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo poika-Tuomastakin pelotti.
— Ne pieksivät minut omalla pihallani, — niin puhui hän harvakseen, — se löyly ei minusta enää lähde!
(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)