TANSKALAISET HÄVITTÄVÄT TURKUA.
Siinä missä Turun Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle, päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa kulmassa Pyhän Nikolauksen kiltan kivinen talo. Kaupungin suomalaiset sanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri kivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi. Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein syntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen aiheita.
Hannu Kimalainen, nuori suomalainen kauppias, astui sisään. Hänen sisälle astuessaan istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van Härvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja, jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti saksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään, mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti paikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.
— Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? — kysyi Murainen Witteltä, joka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.
— Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.
— Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten saada aikaan.
— Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, — lausui Witte. — Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, — lopetti hän itsetietoisesti.
Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri tavanneensa erään köökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat toisiinsa ja Murainen virkkoi:
— Kunhan ei öölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?
— On kyllä, — ilmoitti uutisen kertoja, — ja kyllä he aina jokisuun vartioivat.
— Kovat on ajat, — huoahti Murainen, — tuskin on venäläisestä viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja kaskea polttamaan.
— Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, — sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.
— Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, — väitti Murainen vastaan. — Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään oikeata isännyyttä valtakunnassa, ett'ei jokainen piispa ja linnanhaltija tuppautuisi vallasta riitelemään.
— Huonot on ajat, huonot ja levottomat, ja Herra ties, milloin tässä saa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, — lopetti Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.
Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja ilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt myöskin nuori Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:
— Vanhan Lyypekin malja, pojat!
Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.
— Olutta, tavernari, — huusi Hannu, — mutta oikeaa turkulaista eikä mitään Lyypekin solkkua!
Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu omaansa ja huusi:
— Pyhän Henrikin ja Turun malja!
— Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? — rähähti muuan humalainen hansalaiskesti.
— Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat, aina kun saavat saksalaisilta selkäänsä, — selitti Arent ja kaikki saksalaiset remahtivat nauramaan.
"Pippurista, pippurista, pippurista silmät on hansankestillä, nenä inkivääristä ja sydän kalmusjuurta",
alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.
— Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän kalmusjuurta? — kysyi laulunalottaja.
— Minä tiedän, — huusi Hannu, — minun mukanani lähetti Chonnert meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan, kehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että saksalaiset…
— Ovat aina kohmelossa, — keskeytti toinen, — ja tarvitsevat kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!
— Mite sine haastat, perkkele? — huusi muuan saksalainen.
— Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?
Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten keskelle ja tarttui kilpakosijaansa, kasvinsisarensa Kirstin suosion ja tavaran tavottelijaa, tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia kurkkuun. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua, mutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi tappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän keräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähetä sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja puheli läähättäen.
— Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa! He, he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!
Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin. Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten kasvoja.
Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon. Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos pimeälle kadulle.
— Hoi, tavernari, olutta voittajille! — huusi yksi nihdeistä pyyhkien hihaansa nenästä valuvaa verta.
— Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta kuin menkää koreasti matkaanne! — ärjyi tavernari vastaan.
— Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä ja työnnetään hänet pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään pilkkaa aika miehistä.
Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää tuopit.
— Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia ja oikeutta on, — murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos tirkistelläkseen.
— Siellä ne vartovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään, senkin könsikät, — puhui hän kuin itsekseen.
— Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! — ja huutaen ja meluten syöksyivät suomalaiset ulos.
Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja korjaamaan taistelun jälkiä.
Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.
Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kurmartuneena kuumasti hengittäviä kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän huutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului riuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä hänen kasvinsisarensa Kirstin ääni. Se kirkui hätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen, ja heräsi samassa.
Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään, käsittämättä aluksi, missä hän oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla kiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan. Mutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.
Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo paloi ja hänen kotinsa Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka lepäsi kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle oli murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua juoksevan puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia lapsi sylissä. Ihan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan puolialaston mies, jonka paljaita jalkoja tulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista äänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti karjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä riehui ja räpisteli kanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti viiltävä sianvingunta. Runsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät epätoivoisesti ja siihen yhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen elukat. Säännöttömästi soiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon tornissa, linnassa päin jymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken tämän sekavan metelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta pitkät, kumeat torventoitotukset.
Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunki savua ja etehisen lattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha palvelija Vappu verisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli selkosen selällään ja sieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky: lähellä ovea, selin etehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäräpäinen mies, oikeassa kädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä pertuska. Peränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty siekaleiksi, patja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi Gertrud-täti, kaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli murrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli polvillaan samoin kypäräpäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle hopeaesineitä. Kolmas kypäräpää, kookas, punapartainen ja eläimellisen näköinen mies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan, silmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita, laajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies nauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehoitussanoja. Arkun luona polvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin jonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.
Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.
— Hannu, Hannu! — kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä savun keskellä kasvinveljensä.
Tuohuksenpitäjä yritti kääntyä oveen päin, mutta samalla iski Hannu puukkonsa hänen kaulaansa kypärän ja rintahaarniskan väliin ja tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan. Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona olevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu iski pertuskan kappaleiksi hänen kypärätään vasten. Täräyksestä huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypärä rämähti lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.
— Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? — läähätti Hannu.
Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja kävi jo sietämättömäksi.
— Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! — hätäili Hannu ja hapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja tanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi ulos pihalle.
Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään käsittänyt, mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja huumaavasti.
Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen Kirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi, ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja.
— Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä minä pelastan sinut, — sopotti hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle. Torille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun keskellä kypäräpäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet välähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja pelottavaa ryskettä, aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut maahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta portti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä. Pihalla vilahteli palavia tuohuksia.
Hannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa jokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärät ja hän lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan katsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta talosta karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle, kiskoen kädestä vaimoaan, jonka paita oli rinnan kohdalta revitty ja jonka avonaista tukkaa perässä juokseva juutilainen tavotti kouraansa. He juoksivat Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta viereisen talon portista tölmäsi samalla kadulle kypäräniekka ja survasi pertuskallaan miestä rintaan. Hän lyyhistyi maahan, kierähti muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan sylenpäähän lapsesta, jonka kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan. Perässä tuleva tanskalainen sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi raahata häntä porttia kohti. Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen sotilas häntä pertuskan varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen ja riuhtasi hänet seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon portista pihalle, josta toiset sotilaat meluten vierittelivät oluttynnyreitä kadulle. Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko hullaantuneita lehmiä hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien ja mylvähdellen. Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien pertuskoillaan kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli käynyt paahtavan kuumaksi, tuntui veren haju sekä kitkerää savun ja palaneen lihan käryä.
Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla, ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen. Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. Domus clericorumista oli sinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä toisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly, hävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui parasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten, naisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset kierielivät haavoittuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle oli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan kauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa ristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: "Aufer immensam, Deus, aufer iram". [Ota pois, Jumal', päältäni julma vihas.] Eräs kirkkotarhassa riehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihään varrella alas kiveltä ja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot tornissa soivat yhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulen pyörre riuhtoi torninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti rämähdellen kieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.
Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa päässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään piispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun. Tämä hölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän ehti tukevata taisteluasentoa ottaa, oli Hannu lyönyt hänen pertuskansa sivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen kyyristyi tanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan käsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat viholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturan varrella olevat puutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei tälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen ja niittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten synkkä, läpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton päästä, sillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme tanskalaista, jotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas "Pyhänruumiinkränti", joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen varrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua täynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään tanskalaisten lähenevän.
— Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen raadeltavaksi, — sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.
Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena harppaili hän eteenpäin.
— Jeesus Maria, minä tukehdun! — parkaisi Kirsti.
Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.
Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo, joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkuin hän pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.
* * * * *
Öölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan kuin Kööpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen välillä. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö, Joosef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.
Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin pitoihin, joita mässäävät sotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien ruumisten ääressä.
Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan. Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä. Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia, jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla. Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin seurassa.
Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heijastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmän vuodilla.
Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttiläjalat, halsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi riisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty, kuorin oikeassa seinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin kynttiläjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjoitelleet.
Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.
Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä päivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon pudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan vihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä perjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä riistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut tylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin unissa käyden kulkenut kirkkotarhaan.
Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle, kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuijotti häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli. Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.
Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko Murainen.
— Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, — sanoi hän Hannun kättä puristaen, — sillä minä ja muut, jotka silloin perjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan, luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.
— Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? — kysyi Hannu kiiruusti kuin unesta havahtuen.
— Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä ja sinun kohtaloasi.
— Missä hän sitten on? — tiukkasi Hannu kärsimättömästi.
— Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat rahat Turkuun vainolaisen lepyttimeksi. Eikä vihollista sinnepäin kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.
— Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? — kysyi Hannu, joka tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin pelastuneen.
— Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen, juuri kun olimme rannasta lähdössä, — vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen omituisesti.
— Arentko? — lausui Hannu, hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.
— Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme pitänyt olla tanskalaisia.
— Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.
— Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä silloin et arvatenkaan siinä seisoisi.
— Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.
— Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut, juuri kun hän juoksi paikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin syliinsä.
Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:
— Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.
Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.
— Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, — sanoi Murainen kuin itsekseen.
— Mikä niin? — kysyi Hannu, silmät suurina ja aavistaen jo puolittain asianlaidan.
— Että se olikin Asken, joka sinua löi, — sanoi Murainen hitaasti.
— Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei puhunut siitä mitään, ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä konnantyöstä syyttää.
— Kirsti?
— Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me aloimme katsella karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten kokonaan joukostamme.
— Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, — sanoi Hannu mietteissään.
— Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, — sanoi Murainen, — mutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.
He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä. Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja, vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.
— Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy vielä alkaa, — sanoi Murainen huoaten. — Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljoa päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten, Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla, joka rauhan maahan turvaisi.
(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.)