MEHILÄINEN W. 1836.
Joulukuulta.
Tyttö kehnolle kosialle.
Kuulu suolta ruoskan roiske.
Rannalta reen ratsina,
Aisan kalke kaivotieltä:
Mie toivoin tutun tulevan,
Koriamman kohti käyvän,
Näätäreuhkasen näkyvän,
Revonpuuhkan purhottavan;
Tuo tulevi turkin nyplä,
Ween koira vengottavi,
Tuohinen kypärä päässä,
Petäjäinen paita päällä,
Housut Honkaset jalassa,
Puksut puiset lantehilla.
Ja mitä kävelet surma,
Rannan raukuja ajelet,
Tinnervöitä tieustelet!
Suru surtsi kormannossa,
Hietat helmoissa helisi,
Kunnottoman kukkarossa,
Lantittoman lakkarissa.
Kun et tenkoa kerännyt
Täältä neitiä naiaksesi,
Tahtoaksesi tytärtä!
Jälkimaine. Näin lauleli muinen Karjalan neito, liiaksiki vähätoivottua kosiatansa herjaten. Kun tuo nyt et kuitenkana ketänä kaunista, ylimäärin ynsistellä, vähemmin herjata; niin olisiki meidän mielestä sopivampi, tytön siistisanoin puhutella kehnompataki sulhoa ja ennenkun kieltää, visusti miettiä, jos eikö voisiki tuumiin yhtyä. Ei sitä aina ole'kana sihen luotettava, että luonto luovun luoksi tuopi, veri vierehen vetävi, vaikka, jos niin tapahtuisi, se kyllä paras oisiki. Olipa ennen muutamaki tyttö, joka sillä toivolla hylkäsi hyviäki kosioita, vaan jonka sitte kukkaikänsä mentyä täyty ruupuhun ruveta, käsin käyä tähtehille. Toisinaan ei tuo luonto luotua luoksi, joka vaan ei sillenkäne tytölle tuonut, joka ikänsä tyhjän toivossa kuluttua, viimmen laulo: "mikä multa mielen otti, kuka haikian hajotti, mokomalta mielevältä, kylän kaiken viisahalta! Mieli on tervoa parempi, syän syttä valkosampi." Eikä paremmin käynyt senkänä tytön, joka vanhempainsa neuoa vasten paremmat heitettyä viimmen kehnompaan suostu, josta sitte mielipahoissaan itse saneli:
Olisi tämä otettu,
Tämä muoto muuanenki,
Tämä kasvo kaikin paikon,
Ilman tuotta turmiotta,
Ilman ilkiriiviöttä.
Ei ollut isoni syytä,
Ei isoni, ei emoni,
Itse hullu hukkasime,
Mielipuoli mestasime.
Itse liitin liinahurstit,
Laitin aivinalakanat,
Itse vierehen venäyin,
Käsivarrelle valauin.
Otin hurjalta hopiat,
Rahat rannan juoksialta,
Nukuin nurjuksen nutulle,
Wäsyin väinön vuotehelle,
Olutjuomarin ohelle,
Hurstille humalahurjan,
Wiinavillin vaattehille:
Katsoin suuta sulhaseni,
Muotoa mukahiseni;
Niin sainki sulhon mokoman:
Suun kun syövältä suelta,
Korpilta nenän korian,
Muovon mustalta sialta.
Jos nyt tytöt itse toisin ajatellevat kauniistansa ja sopivaisuudestansa kehnompiasi kosioita kohti, niin jopa tuon helposti arvaaki jokanen, yksipuolisia olevan niin meidän, kun ehkä heidänki mietteet siinä asiassa.
Oudompia sanoja, ratsina; ratina (ratina, ritinä, rytinä, rutina, rotina, rötinä). näätäreuhkasen; näätänahkalakkisen revonpuuhkan; jolla on puuhkat (kaulukset) remon eli ketun nahasta, purhottavan; pöyhöttelevän, isosti eli julkisesti liikkuvan, nyplä; näppylä (?) s.o. vähäarvon, vähäpätönen, mitätön, vengottavi; kulkee, liikkuu hangaltaen, rientäen, kypärä, pystölakki, puksut; pöksyt, housut, kaatiat, tinnervöitä; tinamöitä, surtsi, suriusi, sorisi, sirisi, ratisi jne, kormannossa; taskussa, lakkarissa.
Toisintoja. v. 4. tutun l. tukun, v. 6. näätäreuhkasen t. näatälakkisen. v. 7. remonpuuhkan t. punareuhkan. v. 17. kormanossa t. korvahassa. v. 19. kunnottoman t. tunnattaren v. 18, lantittoman t. taskuttoman. v. 20, neittä l. naista, v. 21, tahtoaksesi tytärtä t. tytärtä kuvettoasi.
Muuttavalle Kirkkoherralle.
Jos ma saattaisin sanella,
Surusuulla surkutella,
Walitusta Wiitasaaren —
Mutta kielen kerkeyttä,
Mettä mielen voiteheksi, 5
Taivahasta tarvitsisin
Lähtiessä laulajaksi,
Ruovetessani runoille;
Koska pappimme parahin,
Opettaja aimollisin, 10
Kunniasta korkiampi,
Rovasti ja Kirkkoherra,
Meiät jätti jääneheksi,
Heitti suurelle surulle.
Tämä herra hengellinen, 15
Sanan saattaja sulonen,
Jonka vertoa virassa,
Taikka muissakin tavoissa,
Toista tuskin löytyneepi,
Jo nyt jätteli hyvästi 20
Wiitasaaren seurakunnan.
Suru särkepi syämen,
Murhe miellen murteleepi,
Muinosia muistellessa,
Papin hyvän pauhinoita. 25
Oli siellä, oli täällä,
Aina omiaan opetti
Taion tielle tasaselle;
Ohjaeli outojaki,
Muukalaisia monasti; 30
Laitto lapset lukemahan,
Wanhat varsin taitamahan;
Aina näytti olevansa,
Niinkun paras paimenista.
Kun hän maalla matkusteli, 35
Kulki kyllä kaunihisti,
Tuli siivolla tupahan,
Aina suulla nauravalla,
Kaunihilla katsannolla.
Kotonansa komin nöyrä', 40
Talossansa taitavainen,
Aina autto turvatonta,
Hyvin holho huonompia,
Lahjotteli laupiaasti
Warojansa vaivasille. 45
Tämä herra hengellinen
Monen muistossa pysypi
Tähen oppinsa tukevan,
Hyvänsuovan syämensä.
Rippilapset rinnoissansa 50
Tämän tuntevat totuuen:
Niitä' neuo neuomalla
Wiikkokauet kerrallansa,
Kyllä kauniisti kysesi
Läpitse laviat kirjat, 55
Ratki suuren raamatunki;
Wiisauet muilta mailta,
Tieot taampata kokoili,
Kuvakirjat kaikenlaiset,
Luonnon laitokset laviat; 60
Näitä näytti lapsillensa,
Näistä oikein opetti
Töitä Herran tuntemahan.
Tämä herra hengellinen
Totisesti toimitteli 65
Walkeutta vallallensa,
Pimeyttä pienemmäksi.
Tosin toimomme olisi,
Ei menevän mielestämme
Hänen neuonsa hyvimmät, 70
Wakaisimmat varotukset,
Joita vielä viimmeseksi
Lähtösaarnassa saneli,
Kussa oli kuulemassa
Monta miestä, montä mieltä. 75
Kaikki jätteli hyvästi
Herran haltuhun hyvimmän,
Isän ylhäsen sylihin.
Suokohon Jumala suuri,
Että toisessa elossa 80
Näkisimmä näitä häitä,
Joissa meiän mestarimme,
Entinen opettajamme,
Suurten seurojen seassa,
Isän ihanan majassa, 85
Kiitosvirttä veisaileepi
Karitsallen kaunihisti.
Hänen lopulle elolle,
Tämän maailman majassa,
Toivotamme menestystä. 90
Luoja hälle lahjotkohon
Iän pitkän, onnellisen,
Ilopäivät lapsistansa;
Että sekin seurakunta,
Jonka joutu vartiaksi, 95
Saisi nautita ilolla
Papin parahan menoja,
Rakkautta rauhallista.
Syystä saatamamma sanoa:
Mies on ollut, mies on mennyt 100
Mies jo jätteli hyvästi.
Jälkimaine. Tämä runo on, niinkuin nähtävä itsestä aineestaki, Wiitasaaren pitäjässä tehty talonpoikaselta mieheltä, jonka nimestä tätä nykyä en voi selvää saada. Runojan toivotus v. 92 kyllä osiksi täytettiinki, ei kuitenkana niin, ettei jo olisi tästä maallisesta majastaan muuttanut sama kiitettävä kirkkoherra, hengellinen Tohtori ja Ritari, joka Rautalammin pitäjässä 1836 kuoli, kaikiltaki, jotka hänen tunsivat, halullisesti surtuna ja kaivattuna.
Jaakko Wallenperi.
Kerettyläisiä ja pimiköitä on usein Suomessai ilmantunut. Myös ovat he löytäneet puoltua sekä rahvaassa, että herrasväessa. Niin eli ei niinkän aikoja sitte eräs vaate'tekiä, jota paikon ylhäsemmätki pyhässä arvossa pitivät. Erittäin muisteltavaksi on kuitenki lasuri (lasin leikkaaja) Jaakko Wallenperi joutunut uuden oppinsa tähden, jota alko v. 1798 julistaa. Hän oli syntysin Lapuan pitäjästä, jota paikkaa ei juuri ilmankan ole tapainsa ja elämänsä vuoksi parahimmaksi Suomen maassa kiitetty[10]. Siinä alotti Wallenperi työnsä ja toimensa eräsillä luonnon lahjoilla, vaikka koulunkäymätön mies ja vieläpä ei ruotsin kieltäkän, eli muita ulkokieliä ymmärtämä. Ensin oli hänellä mielessä, uusi lasiruukki Härmän kappeliin laittaa, vaan siinä yritteessä ei onnistuen rupesi uudeksi propheitaksi. Niin lähti Kauhavan kappeliin ja otti asuntonsa muutamassa torpassa, jonka isäntä sillon ei ollut kotosalla. Heti tultuaan käänsi uuteen uskoonsa Wallenperi emännän ja tyttären, jotka siitä alkain pitivät, syöttivät, juottivat häntä, kuni ylhäsintä vierasta. Isäntä kotiintullessaan löysi vaimonsa ja tyttären peräti Wallenperille antauneina. Erittäinki oli Wallenperi harrastanut saada tytärtä kääntymään ja juuri sentahden tämän paikan työnsä alkeeksi valinnut. Kääntyneenä valitsi hänen taivaalliseksi morsioksensa, vaikka kyllä oli liiaksiki maallinen heidän välinsä. Pian levesi huuto ympäristölle tästä uudesta opista ja pian keräyty sanankuulioita Wallenperille päälle sadanki hengen. Moni ei enää kirkkoon mennytkän, vaan seurasi uutta propheitatansa. Ei kuitenkan hän kaikille heti ilmottanut uskonsa salasuutta, vaan ainoasti muutamille uskollisemmille opetuslapsillensa. Uskoyhteyteen otettava talutettiin huoneesen, jossa propheita taputti kädellään häntä silmäin alle, siksi että taisi pitää silmänsä rävähtelemättä. Kävivät sitte ympäri ja löivät jalkaa siltaan ensin hiljemmin, vaan viimmen määrätylle paikalle tultuansa aika kovasti, jota sanottiin käärmeen pään polkemiseksi. Wallenperi julisti kaikillenki, että Lutherus oli vääristänyt Apostolien opin ja että Kristinusko nykysessä muodossaan ei saata autuuteen; että kirkonkäynti ja Herranehtoollisen nautinta ovat mitättömiä; että hän ainoastaan oli oikian uskon opettava, sillä Jumala oli kuullut hänen, ilmottanut itsensä hänelle, käskenyt häntä saarnaamaan jne. Tämän ohessa anto Wallenperi uskollisinten opetuslastensa tietää, että Wapahtaja kyllä oli Jumalalta lähetetty maailmaa opettamaan, mutta hän olisi huolettomasti virkansa täyttänyt, pitänyt sopimatonta elämätä, viettänyt aikansa joutavissa ihmetöissä, joita olisi loihtokeinoilla ja muilla taioilla tehnyt. Sentähden olisi Jumala ottanut häneltä kaiken voiman ja arvon, työntänyt hänen entiseen mitättömyyteensä ja lähettänyt Wallenperin uudelleen ihmisiä opettamaan ja vapahtamaan. Hän vasta olisiki oikia Jumalan poika, kaikki jotka häntä kuulisivat ja heittäisivät mielestänsä maalliset murehet ja askaret, he tulisivat uudelta valolta johdatetuiksi suurempaan taitoon ja ymmärrykseen, kun ennen yksikän muu ihminen. Koko maailman piti kerran katoavan, jollon uskovaisten sielut tulisivat ruumistensa kanssa jällen yhdistetyiksi, vaan uskottomain henget, ruumiista erillä, määrättämään eripaikkaan epäuskonsa rangastukseksi. Hän itse, kaikkein alkuainetten kerran yhteenjuostua, olisi siitä nouseva uudessa pyhyydessä ja kirkkaudessa Jumalalta saadulla voimallaan istumaan taivaan hallitusistumella ja tuomitsemaan koko ihmissukukuntaa uskollisinten opetuslastensa ja seuralaistensa avulla. Kaikkia hengellisiä kirjoja, Lutheruksen katekismusta, virsikirjaa ja yksin pyhää raamattuaki kohteli hän suurella ylenkatseella, nakkeli niitä minne minki ja potki jaloissansa. Sen siaan luki hän heille erästä pränttäämätöntä kirjaa, jota sano Böömin kirjaksi ja kehu Tukhulmista käsittäneensä. Kuuliat kyllä eivät ymmärtäneet, mitä luki, mutta hän sano heidän ei tarvitsevankan ymmärtää, vaan uskoa. Usko tuottaisi heille uuden syntymisen ja antaisi heille sisällisen valon, jotta tuntisivat sydämissänsä liikunnon, kuni valhetellen yhtymistä tulesta ja vedestä ja niin tulisivat kaikki ymmärtämään. Wallenperin satasiin kokouksiin piti kunki tuoda paloviinaa, jolla virvottelivat uusia, heränneitä mieliänsä ja jota erittäinki propheita itse voimainsa uudistamiseksi halullisesti nautitsi. Niin Wallenperin käskyllä ja esimerkillä millon ryypittiin viinaa, millon syljettiin lattialle, millon poljettiin käärmeen päätä. Isäntä torpassa, joka Wallenperin ja joukkonsa syöttämällä köyhty päivä päivältä, oli yksinkertanen kyllä uskomaan, mitä propheita vakuutti, teurastettuin elänten luista hänen käskyllänsä uusia lehmiä syntyvän ja kultaa kivistä. Waikka näitä suuria lupauksia ei koskan täytetty, niin liikuttavaisilla sanoilla propheita kuitenki piti arvonsa vähenemättä. Erinomattain harrasti hän saada kaiken häpyyden tunnon sanankuulioitensa seassa hävitetyksi, jota nimitti häpyyden seliksi. Hän sano ihmisellä ei olevan toivomistana autuaksi päästä, niinkauan kun vähänkän jotakuta häpesi. Sillä mielellä oli määrännyt seuraan otettaville semmoisiäki töitä, joita emme taida nimelläkän mainita. Uskolaisiansa kehotteli hän hengellisiin avioliittohin ja iankaikkisiin yhteyksiin. Itse johdatti hän heitä esimerkillänsä taivaallisen morsionsa kanssa, jota julkisesti piti kun vaimonansa. Eivätkä olleet tämän vanhemmatkan sitä vastaan, vaikka Wallenperilla ennestään oli vaimo ja kuusi lasta elossa. Nämät kituivat kotona suurimmassa köyhyydessä ja viheliäisyydessä. Lähtiki äiti kerran miehensä tykö torppaan ja rukoili häntä kotiin tulemaan, lapsillensa leipää hankkimaan. Mutta Wallenperi käski hänen mennä tiehensä ja uhkasi muuttaa suolapatsaaksi, kuni Lotin vaimon, ellei heti lähtisi matkaansa. Sanankuulioitensa lihallista mieltä tyydytellessään mietti myös moninaisia mitättömiä, naurullisia keinoja uuden uskon vahvutteeksi. Niin esimerkiksi pani juustopalasen tuhkain sekaan hiilille ja sano sillä Aatamin omenan syntisten ihmisten kurkusta polttavansa. Kuitenki rupesi viimmen yhä kasvava köyhyys huolettamaan Wallenperin seuraa. Sillä työtä ei tehty koskan, vaan syötiin ja nautittiin entisiä kamaroita. Levottaaksensa joukkoa lupasi nyt propheita kultaa tehdä, näytti muutamia kiiltäväisiä kiviä, otti ne kanssansa erihuoneesen ja rupesi oven lukittua niitä kummallisesti kiviastiassa seilaamaan. Waan kun työstä ei tullut mitänä syytti hän seuraansa epäuskosta ja vietteli sitä uusilla lupauksilla.
Papeille alko viimmen huoleksi käydä Wallenperin villitykset ja kansan häirittäminen. Propheitaa vaadittiin keräjihin, uutta oppiansa sielläki selvittämään. Mutta hän ei mennyt ensikäskyllä, kun sanoki, ei tarvitsevan itsensä maallisia, pappeja ja maallista esivaltaa totella. Kuitenki katso parahaksi, muuttaa asuntonsa ja lähti kymmenen opetuslapsensa kanssa, jotka heittivät kotitalonsa, Härmään, jossa hänellä oli pieni talo. Waikka kyllä kehnosti hänen ensimmäinen kokeensa kullankeitossa kävi, niin löyty kuitenki monta typerämielistä, jotka uskoivat, taitavan Wallenperin kultaa tehdä ja sillä toivolla seurasivat häntä. Oliki hänellä kotitalossaan kistu täynnä tavallisia harmaita kiviä, jotka sano Pyhän Hengen toimittaneen, eikä tarmitsevan muuta kun Waasan kaupunkiin vietää, tiellä kullaksi muuttuvan. Kolme hänen uskollisinta ja rahannälkäsintä opetuslasta lähtivät kivikistua Waasaan viemään. Kivet piti matkalla kullaksi muuttuneena myötävän kultasepälle ja rahoilla ostettaman kalleita vaatteita seuran tarpeiksi. Likemmä Waasaa tultuansa ei voineet kulettajat enää kauemmin odottaa, vaan aukasivat kistun toivolla, jo toki kaikki kultana olevan. Mutta ihmeeksensä olivat kivet vieläki kiviä. He eivät tahtoneet silmiänsä uskoa ja päättivät kuitenki kivet kultasepän katseltaa vietäviksi. Waan yksi heistä, vähän älykkäämpi, kielsi koko kistua viemästä, ainoastaan muutamia kiviä näytteeksi toverinsa ottamaan, itse ei lähtisikän kaupunkiin asti, vaan jäisi kistua vartioimaan, siksikun toiset palajaisivat kaupungista. Niin tapahtuki. Toverit ottivat joitakuita kiviä ja lähtivät niillä Waasan kultasepän luotsi. Mutta kuinka tyrmistyneenä eivätkö palanneet kaupungista, kun kivet yhä olivat muuttumatta ja kultaseppä vielä päälliseksi ei luullut heidän täysiälysiäkän olevan. Niin upottivat kistun kivinensä jokeen ja lähtimät kotiin. Wähä suuttuneina kertoivat mestarillensa, miten oliki tuhmasti matkansa käynyt. Waan tämäpä siitä ei ollut millänsäkän, eikä sanonut ollenkan ihmettelevänsä, että tyhjänä palasivat, sillä mitä tekisivät he taivaassa kullalla, taikka mikä tarve, mikä puutos olisi heitä siellä kohtaava? Pyhä Henki olisi ilmottanut hänelle, maailman lopun 25:nenä päivänä Heinäkuuta tuleman; hän ainoastaan ja hänen uskolaisensa tulisivat säästetyksi ja kaikki hyvyys, kaiket tavarat heille jäämään. Maailman loppua odottaissa loppuivat jo ennen kaikki propheitan ja uskolaistensa tavarat ja kun vielä muuallaki oli saatu kovin kehno vuosi, piti heidän joku aika elää paljaalla maidolla. Wallenperi julisti, että ei pitänytkän leipää nautitseman sen, joka tahto autuaksi tulla, vaan kuitenki havattiin hänen itse salasuudessa leipää syövän. Tämä ilmisaanto, kun myöski se, ettei maailman loppu tullutkan määrätyllä päivällä (johon Wallenperi kiitti Pyhän Hengen armoa, joka vieläkän ei tahtonut maailmaa synneistänsä rangasta), nykynen köyhyys ja pelättävä, kauhia vastasuus sortivat kuitenki ja vähentivät propheitan arvoa, että moni jo luopu hänestä ennen 1:stä päivää Elokuussa, jona hänen määrätyissä välikeräjissä piti töistänsä ja opistansa vastata. Waan niiden, jotka häntä vielä seurasivat, kielsi Wallenperi vähintäkän maallista oikeutta pelkäämään, sillä Pyhä Henki olisi tulella ja rikillä hävittävä kaikki, jotka rohkenisivat häntä vastustella. Waan siinäpä Pyhä Henki ei auttanut häntä enemmin kun muissakan lupauksissaan. Hän kielsi seuralaisiaan ollenkan oikeuteen lähtemästä, eikä mennyt itsekän, ennenkun laillisella tavalla vietiin. Siellä todistivat nyt ovat opetuslapsensa häntä vastaan. Hänen ennenmainittu taivaallinen morsionsaki oli siellä, vaan ei sanonut muuta Wallenperille antaneensa, kun ainoasti tai maallisia suuteloita. Alussa koki Wallenperi sillä päästä, että sano kihlakunnan oikeuden ei sopivan, mitänä hänen asiassansa laillisesti päättää, eikä sitä tutkiakan. Myös kielsi todeksi kaikkea, mitä todistajilta hänen pahasta elämästään ja muista eljistä mainittiin. Kihlakunnan oikeudesta meni asia Waasan Hovirättiin. Wallenperi vietiin linnaan ja tunnusti Hovirätin edessä kyllä olleensaki propheitana, koska olisi Hengeltä sihen virkaan vaadittu. Samalta Hengeltä olisi hän ennustamansa maailman lopustaki saanut. Waan muut lauseensa Kristin opista, Lutheruksesta ja muista kielsi hän kokonaan. Hän tunnusti erhettyneensä ja rukoili armoa. Muuten hän ei vastannut mitänä kysymystä suoraan, vaan levesi muihin aineisiin ja pimiöihin peittosanohin. Peitellen ja salaellen puhu hän pappein kanssaki uskostansa, sen vaan tunnusti, väärässä olleensa ja lupasi parannuksen. Ei hän koskan typertynyt sanoissaan, vaan älysi paikalla, mitä puhuu. Hän oli 42 muoden vanha, muuten pitkä, hoikka ja kaunis mies. Hovirätti tuomitsi hänen mestattavaksi, vaan korkein tuomioistuin muutti rangustuksen elon päivän vankeudeksi Hämeen linnassa. Surulta ja murehilta voitettuna kuoliki hän siellä pian pian raudoilta estettynä entisiä, rajattomia, väkeviä mielihimojansa seuraamaan.
[10] Kaukana olkoon se mieli meistä, jolla tahtoisimme ketänä paikkaa Suomessa tapainsa suhten erittäin soimata. Sekalainen on seurakunta niin siellä, kun täällä ja muuallaki. Waan tosi kuitenki on se, että muutamia paikkoja mainitaan paremmalla, toisia pahemmalta nimellä. Syitä erityisten paikkain tapaturmioon emme tahdo luetella, jos omaa luuloamme myöten kykenisimmäki. Sillä taitaisi niinki sattua, että sen kautta vaan suututtaisimma joita kuita, vaan suututtamalla ei ketänä paranneta. Muuten toivomma, että neki seurakunnat, joista nykyään pahempi nimi käypi harjottaisivat siivompia tapoja itsellensä kunniaksi ja muille mielisuosioksi. Niinpä on moni seurakunta jo tehnytki. Missä pahassa huudossa eikö ennen ollut Mäntyharjun pitäjä, vaan jossa nyt sekä omasta heräämästä, etta kiitettäväi opettajain huolesta rahvas aika siivosti elää. Niin voisi monen muunki pitäjän käydä.
Koko tämän jutun Wallenperistä olemma sillä mielellä pränttäyttäneet, että hänen esimerkistään opetettu rahvas ei antaisi itsensä vääriltä propheitoilta, vietteliöiltä ja muilta seottajilta oikiasta Kristillisestä uskostaan häirittää.
Mirtsan näkö.
(Itämäinen tarina).
Neljäntenä päivänä kuuvaihesta, jota isäini tapaan pyhitin, pesime varhain aamulla, pidin rukoukseni ja astuin sitte tuolle korkialle vuorelle hiljasilla rukouksilla ja pyhillä miettimillä päivääni viettämään. Raitis ilma, jota vuoren kukkulalla hengitin, vahvisti luontoni ja vaikutti, että vajosin syviin tutkintohin ihmisen elämän mitättömyydestä ja turhuudesta. Ajatus tunki toistansa ja viimmen tulin korkialla äänellä lausumaan: tosiaanki ihminen ei ole, kun varjo, eikä muu, kun uni hänen elämänsä. Näitä ajatellessani loin silmäni lähelliselle kalliolle, jolla näin paimenen valmina [valminaksi paikottain Suomessa sanotaan, mitä huiluksi, flöitiksi eli muuksi muualla] kädessä. Sen luotti huulillensa ja alko soitella. Niin suloista, kaunista soittoa en ole ennen kuullut, enkä taida vasta kuulla. Lepo ja rauha valausi sydämeeni; olisipa kun olisin kuullut joitakuita taivaallisia soittoja, joita vainajain paratiisiin tullessaan sanotaan uuden ilonsa ja rauhansa alkeeksi kuulevan.
Sanotaan monen jo ennenki saman soiton kuulleen, vaan itseä soittajata ei ollut kenkän nähnyt. Minua veti kaunis, sulonen lyyrittämisensä pääsemättä sinne. Ensin katselin kaukaa ja miettielin, sillä heti en tohtinutkan lähteä. Hänki näki minun, arvasi mieleni ja viitto kädellään luoksensa tulemaan. Niin lähestyin pyhällä pelvolla ja vapisemalla, sillä maalliseksi olennoksi häntä en katsonutkan. Sydämeni raukesi leppiästä soitannosta ja kyynelet silmissä lankesin hänen jalkohinsa. Hänen lempiä katsantonsa vierotti kuitenki kaiken pelvon sydämestäni; hän tarttu minua käteen ja lausu: "ylös, Mirtsa, minä kuulin yksinäisen puheesi, seuraa minua!"
Niin talutti minun kallion korkeimmalle nyppylälle ja käski katsomaan itäänpäin, mitä olisin näkevä. Sen tein ma ja näin lakson halki juoksevalla leviällä virtasella joella. "Laksoa, sano hän, kutsutaan surkeuden laksoksi ja virtaa ajan virraksi." "Mikä paksu sumu, kysäsin mä, on tuo tuolla virran alussa ja mikä tuo pilvi, joka sen lopulla peittää?" "Se lähtee, vastasi hän, pienenä ojana iankaikkisuuden merestä ja kiirehtii, sinne jällen juokseva. Katso'pa tarkemmin, mitä vielä näät!" Katselin ma ja näin sillan keskellä jokea. "Se on elämän silta, lausu hän, silmäile'pä vähän sitäi!" Tarkemmin silmäillessäni havatsin siinä seitsemänkymmentä ehiätä ja muutamia rauenneita Holvikaaria, jotta taisiki kaarten täysinäinen luku olla noin sadan paikoilla.
Kaaria lukiessani, lausu vieras: "ennen seiso silta usiammalla kaarella, suuri tulva hävitti monta ja jätti muut sihen rappiotilaan, jossa heidät nykyään näet."
Kauemmin katsellessani näin monta sillalta virtaan putoavan. Sillä oli paljo salasia luukuja sillassa; ken niiden päälle sattu astumaan, heti livahti alas ja katosi. Semmoisia luukuja oli liiatenki sillan alussa tihiältä vieretysten. Tärkin oli ihmisiä sumusta näkyville ennättänyt, ennenkun puolet heitä vajosi ja hukku virtaan. Keskellä siltaa oli harvemmassa luukuja, vaan lopulla lisäysi taasen niiden luku, että olivat sangen tihiässä ja viimmen pianpa kiinni toinen toisessaan.
Kuta kauemmin tätä oudonlaista siltaa katselin, sitä murheellisemmaksi tuli mieleni niin monen kulkian äkillisestä, surkiasta menosta. Moniki hypyllä ja kansilla kiiruhti yli päästäksensä, vaan samassa putosi virtaan polonen ja kokotti turhaan kättänsä avun perään. Moni astu syvissä ajatuksissa ja taivaalle katsahdellen, siksikun yhtäkkiä solahti alas ja katosi. Moni taasen leikitsi tuulessa lentelevien kirjavain vesikelloin kanssa, koska samassa ajanrahdussa paikka aukeni alta ja virta nieli onnettoman. Oli vielä niitäi, jotka vihan kiukussa karkasivat kumppaliensa päälle ja syöksivät heidät alas sillalta virtaan.
Wähän ulommaksi tästä surkeudesta silmäni luoden näin lauman lintuinlaatusia olentoja sillan vaiheilla laukuelevan ja välimmiten kulkiain tykö lentelevän. "Mitä nyt näet?" kysäsi vieras. "Näenpähän, vastasin, kotkia, korppia, havukoita, variksia ja muita raatosyöpiä lintuja kulkioiten ympärillä lentelevän." Sihen lausu hän, kutsuttavan niitä lintuja huoliksi, murehiksi, himoiksi, hempeydeksi, ylpeydeksi, ahneudeksii, kateudeksi, kunnianäljäksi, epäillykseksi ja muiksi semmoiseksi, jotka eivät anna ihmisen rauhassa elää, vaan kaikella tavalla kokevat häntä vaivata.
Oh! huokasin ma sydämeni pohjasta ja sanoin: kuinka vähäpätönen eikö ole'ki ihminen! Näyttää kun olisi luotu aikansa surkeutta kärsimään, sitte kuolemaan. Hänki surkutteli kanssani ja käski minun kääntämään silmäni virran alapuolelle, kunne sillalta pudonneet tukuttain vettä myöten kulkivat.
KatsoessaAAA ni sinne ojensi hän kätensä ja heti katosi pilvi, lakso leveni ja ääretön meri makasi lakson takana. Halki meren kulki vahva seinä kalliosta, joka jakasi meren kahteen osaan. Sumia pilvi lepäsi vielä toisella puoliskolla ja esti mitänä siellä näkemästä, vaan toinen puoli nähdäkseni oli tyyni, lasikirkas ja laaja, täynnänsä saaria, joilla kasvo karmeita kukkasia ja ihananäkösiä hedelmiä. Oli niillä saarilla asujamiaki kiiltävissä puvuissa ja kaunehimmilla kukkavannikoilla päässä. Moniaat heistä astuilivat ryhevinten puiden varjossa, toiset istuivat kirkasten lähdetten reunalla taikka armaassa päiväpaisteessa ihanimmissa kukkalaksoissa. Myös kuulin kauniisti laulettavan ja sulosesti soiteltavan; kauniimmasti ja sulosemmasti kun maalliseen tapaan. Ihastuksessani toivottelin kotkan siipiä niille autuallisille asuntomajoille lentääkseni. Mutta vieras sano, ei muuta tietä sinne olevan, kun luukujen kautta sillalta. Wielä lausu hän sanoen: "noita ikikukostavia saaria on usiampia, kun tähtejä taivaalla ja niiden takana toisia epälukusia, sillä meri ulottuu taemmaksi, kun voisit ajatella'kan. Kaikki ovat ne hurskasten asunmajoja kuoleman jälkeen. Heidän elämänsä ja ansionsa määräävät paikan, kulle joutuvat. Kuta puhtaammat, jumallisemmat heidän ajatuksensa ovat, sitä kauniimmalla, ihanammalla saarella saavat asuntonsa. Oh Mirtsa! eikös nuo autualliset nurmet maksa suurimmanki ahkeroimisen vaivaa? Onko siis elämä, jonka läpitse senlaiseen onnellisuuteen vaellat, mitättömänä pidettävä, ylenkatsottava? Taikka pitäisikö peljätä ja kauhistua kuolemata, joka viepi ihmisen niin autuasten maailmaan? Taikka olisiko oikein ja kohtuullisesti tehty nurista ja valitella pian ylimenevistä vaivoista ja kärsimisistä, jotka kuitenki ainoastaan ovat aiotut ja määrätyt tekemään ihmistä kelvolliseksi tulevan suuren ja ikuisen onnensa nautitsiäksi? Emmä siis enää mahda'kan toiste kuulla sinun ihmisen elämän mitättömyydestä ja turhuudesta valittavan!"
Werrattomalla ihastuksella silmäilin vielä kauan niitä onnellisiä saaria. Wiimmen rukoilin vierastani näyttämään minulle toisenki puolen merestä, joka vielä oli pilven peitteessä. Kun vieras sihen ei virkkanut mitänä, niin olin kertoa rukoukseni, vaan samassa oli kadonnut vieras silmistäni, enkä nähnyt enää laksoa, en virtaa, en siltaa, en merta, en saaria enkä mitänä muuta paitsi taivaan päälläni, vuoren allani ja tavalliset maisemat ympäristöllä.
Waatteista.
Waatteista pidämmä parahana, mikä muuten on hyödyttäväisin, ei niin, mikä ainoasti on silmän kaunis. Niiden tulee varjella ruumis kylmältä, suojella ruumiin tavallista huovuntaa (transpiratio) jonka tukahtumisesta monta vikaa, sulku- ja loka-tauteja, luuvaloja, kuivatauteja, sisällisiä polttoja, keuhkovikoja, vesitauteja, ruusu vikoja, ryyhtynäisiä ja monta muuta vaivaa saavat alkunsa. Ei ylen paksut ja lämpimät, eikä ylen hienot, keviät ja ohuet vaatteet ole erittäin kiitettävät, vaan jotka vuosiaikain ja säävaihetten, tottumisen ja töiden suhten ei millonkan vaivaa eikä rasita ruumista. Ei talvella ainoasti vaan kylmempinä kesäaikoinaki on tarpeellinen pukea lämpimämmästi ja kesäheltteessäki varoa, ettei semminki hikisellä, kuumalla eli palavalla ruumiilla avorinnoin ja alastomia eli vahäturvattuin mahoin paljaalle maalle nukuta. Aina lapsuudesta viluun tottua on kyllä hyödyllinen, vaan useasti vaarallinen enää vanhemmalla iällä siihen totuttaatse. Ylen ahtaat vaatteet estävät veren liikunnon ruumiissa; liian väljat eivät lämmitä tarpeeksi. Ei pidä kesävaatteisiin keväillä, eikä syksyllä talvivaatteisiin ylen aikasin eikä yhtäkkiä ruveta. Semminki iällisten ihmisten tulee tämä asia panna muistoon.
Pää, huoneessa asuen, ei kaipaa peitettä jos ei peräti kulju, hiukseton. Siitä että tuvissa lakki päässä elellään, saadaan monasti päärupia, silmä- ja korvavikoja, nuoha-ja röhkä-tautia, muita pääkipuja ja kohtauksia.
Paksut, lämpimät kaulahuivit syyttävät kurkku- ja rintavaivoja; hyvä ja hyödyllinen on siis jo lapsesta totuttaa kaulan vilua kärsimään.
Mahan turvaamisessa ja lämpimänä pitämisessä ollaan rahvaassa kovin huolitonna, koska sitä toisinaan ei peitetä kun paljaalla paialla matalain housuin ja lyhyen takin rajalla. Maha, varsinki hikisenä, on arka vilulle ja sen palelemisesta saadaan moniaki tauteja, erittäin kohoja, vatsaväänteitä, reväsimiä, punatauteja ja muita ulkosia.
Samati ollaan jalkainki turvaamisessa. Kylmemmällä ajalla ei pitäisi avojaloin eikä märillä jaloilla millonkan astua. Matkoilla ja muissa tiloisa, joissa jalat helposti kastuvat, pitäisi aina olla kuivia, pestyjä sukkia varalla. Sangen vaarallinen on lämpimin jaloin kylmillä kivillä ja märillä lattioilla kävellä, kuni liiatenki lapsilla ja piioilla on tapana ja josta heille tulevatki alituiset yskänsä.
Puhtaat ja kuivat vaatteet suojelevat parahiten ruumiin lämmintä ja ovat terveydelle otollisimmat. Likasten, hiestä taikka muuten märkäin vaatetten siaan pitää viivyttelemättä kuivia, puhtaita muutettaman, ei kylmiä, eikä kylmässä huoneessa tahi tuulessa, avointen, ovien ja ahkunain vaihella, kuni, pahasti kyllä, palkollisitta pyhäaamuilla on tapana pukea. Hyödyllinen on myös erittäin yöpaidat pitää. Päälle viikon ei pidä yhdellä paidalla käydä ilman pesemättä, jos kohta se viikon pidettyä ei vielä olisikan monen silmissä tarpeeksi likanen ja pesemistä kaipaava.
Satuja.
1. Kissa ja Koira.
Kissa kuuli koiraa uskollisuudesta kiitettävaän ja vähä kadehtienki lausu sentähden toiselle: "mikä uskollinen palvelia isännellesi sinä olisit! makaat ulkona köllötät, taikka juoksentelet metsissä, taikka haukkua rähiset ihmisiä — mutta minä, ka aina asun isäntäni silmissä, enkä vaivaa hänen korviansa semmoisella rähinällä, kun sinä, vaan naukuilen hälle suosioksi ja köyristelen selkääni hälle kunnioksi." "Waiti mokoma, vastasi koira, pirtissä asumallasi, naukuilemallasi ja selkäsi köyrystämisellä et tee isännällesi äyrinkän hyvää; kiitä häntä, kun saat ruokasi, vaan elä kerskaile ansiostasi."
Ei ole kenelläkän meistä mitänä kerskattavaa.
2. Oinas ja Härkä.
Oinas muita lampaita väkevämpi jo viimmen luuli itsensä kaikkia elämiä väkevämmäksi. Sillä toivolla kävi kerran härjänki käsiksi. Waän härkä puskasi kerran, nosti sarvensa päässä oinaan korkialle maasta, nakkasi siitä vasten ketoa ja heitti niin puolihenqissä makaamaan. Siinä surkiassa tilassa taikka vähän tointuneempana tapasi hänen eräs toinen lammas ja kysy: "no, veikkonen, missä nyt olet ollut?" — "Opissa," vastasi oinas.
On Hiisi hyvimmälläi, jaloimmalla: Jumala.
3. Warpunen ja poikansa.
Warpusella oli pesä räystään ala. Eräs pojista, kun siivet vähäkän kasvovat, heti yritteli lentämään. Waan vanhin varotteli, ei niille luottaumaan, Wielä vahvistua tarvitsevan. Kerran vanhimman ruokaa ulkona etsiessä lenteli tämä vähäkuuliainen lapsi kuitenki pesän partaalla ja ja putosi viimmen maahan. Heti tapasivat hänen lapset, ottivat kiinni, sitoivat rihman jalkaan ja kun minne'kän lentämään yritteli, heti nykäsivät rihmasta jällen ja muutamassa nykäsemässä katkesi jalkaki poloselta. Siteestä viimmenkän irtautunut koki lentää ja pääsiki suurella työllä pesäänsä takasin. Waan ehkä henkiin jäänyt, sai hän kuitenki kaiken elinajan jalkapuolena tottelemattomuuttansa muistella.
Ei oppi ojahan kaaha, eikä tieto tieltä työnnä, neuo syrjähän syseä.
taikka
Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niin menestyt ja tulet pitkäikäseksi.
Suomen kansan Arvutuksia.
[Ynnä monien muiden, outojen Arvutusten, Sanalaskuin ja Sanojen kanssa, jotka mielelläni seuraavissa osissa olen pranttäyttävä, Herra Komministeri Juoseppi Wilhelmi Durkmannilta kerätyitä.]
1. Nykkii nyypää, kääree kääpää, pikku takkanen selässä.
2. Jänes juoksi jäätä myöten, hiippo, haappo hartioita.
3. Yöt kulkee, päivät kulkee, ei koskaan perille pääse.
4. Likka tonkkaa vetää, nahkiaista nauottaa.
5. Pikkunen kamari, usiampi akkuna, kun kuninkaan linnassa.
Osviittoja. 1. Rukkilapa. 2. Lumi jäällä. 3. Kello. 4. Korsteeni. 5. Wingerpori.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Ei ole hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi.
Tosi kyllä taitaa se olla, ettei ylellinen hoppu ja kiire töissä edistä, vaan kuitenki soisimma maamiestemme useinki liikkuvammasti elelevän, kun tavallinen, eikä niin, että aika menee arvelossa, päivä päätä väännellessä, taikka sillä tavalla kun entisen miehen, jolle poika äkisti sisään juostuaan huusi: "isä, tulkaa auttamaan, susi vie lampaan", vaan johon isä vastasi: "jahka ma pistän esinnä tupakkaa piippuuni."
2. Henki on eläkkeen poika.
Seuraavassa kanssapuheessa kuultu: "Ainako on äänesi nuin käriänä?" — "Ompa se kyllä" — "Pienuuestako se on ollut laskeuksissa?" — "Saivat minun paremmallani ollessa keväillä aina lohipatoja kahlaamaan. Siitä mullacääni turmeusi." — "Mikä oli pakko ruveta siihen koiran virkaan (kahlaajaksi)?" — "Henki on eläkkeen poika." (D-n).
3, 4. Kun ei nuorra viivykkiä, ei oo vanhana varoa.
Peräti vastoin sanotaan: nai'a nuorena pitäpi, ett' on vara vanhanaki, ja myös näilläki sanoilla: saapi kaikkia katua, paitsi nuorta naimistansa, aikasin alottamista. Millä puolella tässäki asiassa oikuus, jääköön meiltä päättämättä. Waan sen toki arvaammaki, ettei ole'kan paljo apua siitä, että nuori väki, tuskin naimisikään päästyänsä, heti naiki, maikk' ei ole mitänä tavaraa koottu uuden talouden alkeeksi. Olemma kuulleet mainittavan muutamasta seurakunnasta, jossa oli senlainen keskinäinen välipuhe ja suostumus toimeen saatu, ettei kenenkän naida, ennen jonkun vähän tavaraa koottuansa, jolla voisi mähintäi vuoden elää. Eikä saanut kukaan huoneesensa ottaa niitä, jotka tätä suostumusta vaston naimisiin menivät. Emme tiedä, lie'kö toko oikein somelias semmoinen suostumus ollut, vaan se on tiedoksemme tullut, että samassa seurakunnassa oli tavallista vähemmin köyhiä ja kerjäläisiä. Ja semmoisista sulhasmiehistä ei enää kuultu konsa puhuttavan, joilla oli:
Lainalakki, lainatakki, lainakintahat käessä, lainakihlat kintahissa.
5. Onni orjana pitäpi, onni orjan käskiänä.
Jopa päätettäisiki, meidän joutavia loruaman, jos isäntäin onnen rinnalla kiittäisimmä palkollisten onnea. Mutta usein kuitenki on palkollinen isäntäänsä onnellisempi ja moniki palkollinen itse isännäksi tultuaan, samassa tuli näkemään uusia vaivoja, outoja, ennen tuntemattomia huolia ja murehia. Kuki virka, kuki onni maailmassa on kiitettävä; joka ei tyydy yhteen, harvon tyytyy toiseenkan.
6. Raha rikkahan kuluvi, pää menevi köyhän miehen. (Rikas pääsi rahallansa, köyhä selkänahallansa).
Ennen oikeuden ja muun hallituksen epävakaisempia ollen taisi niin välistä tapahtua'ki, kun sanalasku lausuu, vaan nykyaikoina jopa lukisimma mahdottomaksi, niin konsa käydä. Monta muutai sanalaskua on Suomalaisilla lain lumoamisesta, lainehtimasta, lahjoista ja muista, joilla ennisaikana toki taisiki perustuksensa olla niin meidän maassa, kun monessa muussai. Wanha Greikalainen viisas aikoinansa vertasi lain hämähäkin verkkoon, johon sääsket ja pienemmät kärpäset puuttuvat, vaan josta isommat kärpäset, paarmat ja kovakuoriset lentävät lävitse, Wielä verkonki mennessään särkien.
7. Isäntä olutta juopi, varsa varpuja purepi.
Niin kyllä useinki valitettavasti holhomma omia etujamme, toisen etua ei muistaenkan.
* * * * *
Ken tulevaksi vuodeksi tahtoo tätä kirjaa, pyytäköön lähimmäisestä postikontuorista ja maksakoon samassa 3 Ruplaa 45 kopeikkaa paperirahassa, taikka toimittakoon itsellensä Oulusta, jossa paikalla myödään 45:ttä kopeikkaa helpommalla. Tämän vuoden panosta on vielä 200 kappaletta myömättä, joita saapi, ken tahtoo, samaan hintaan. Jos joku tulevalla vuodella tahtoisi Suomen kielellä kirjotettuja ja erittäinki suomalaisiin asioihin koskevia aineita Mehiläiselle avuksi lähettää, niin vastaan otetaan ne Kirjapränttääjältä, Herra C.E. Barckilta Oulussa.
Kajanista 15 Syyskuuta 1836.
Elias Lönnrot,
Läänin Lääkäri.