MEHILÄINEN W. 1836.
Tammikuulta.
Wiipurin Linna.
Iivana iso isäntä,
Meian kuulu kullan solki,
Sukivi sota oritta,
Sorajouhta suorittavi.
Sanovi sanalla tuolla, 5
Lausu tuolla lausehella:
"Et sä itkisi emoni,
Walittaisi vaimo raukka,
Jos ma jonne'ki menisin,
Ruotsin rohkian tiloille, 10
Suurille sotakeoille,
Miehen tappotanterille?"
Emo esteä käkesi,
Warotteli vaimo raukka:
"Ellös menkö niille maille, 15
Ruotsin rohkian tiloille;
Paljo onki mennehiä,
Ei paljo palannehia."
Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki, 20
Toki mietti mennäksensä,
Lähteäksensä lupasi.
Jala kenki kiukahalla,
Toisen lautsan partahalla,
Pihalla kävysteleksen, 25
Weräjillä myötteleksen.
Lato laivoja lähelle,
Suoritti sotavenoja;
Niin on laivoja lahella,
Kuni suuret suorsaparvet. 30
Miekotsi tuhannen miestä,
Satuloitsi saan urosta;
Lato miehet laivohinsa,
Suoritti sota'urohot,
Kuni sotka poikiansa, 35
Tavi lapsensa latovi.
Koheteli purje'puita,
Waate'varpoja varasi,
Nosti puihin purjehia,
Waattehia varpapuihin; 40
Niin on puissa purjehia,
Waattehia varpapuissa,
Kuni kummun kuusiloita,
Tahi mäntyjä mäellä.
Läksi siitä laskemahan; 45
Laski päivän maavesiä,
Toisen päivän suovesiä,
Kolmannen merivesiä.
Niin päivällä kolmannella
Loi silmänsä luotehelle; 50
Näki suuren Suomen linnan,
Keksi Wiipurin vihannan.
Weäksen vesiä myöten,
Halki aaltojen ajaksen;
Lanki alle Suomen linnan, 55
Alle Wiipurin vihannan.
Sai hän linnahan sanoja,
Pani työntäen paperin:
"Onko linnassa olutta,
Taaria talossa linnan, 60
Ilman olven panematta,
Mallasten imeltämättä,
Tulialle vierahalle,
Saavalle käkeävälle?"
Lausu Matti Laurin poika, 65
Wirkki Wiipurin isäntä:
"Ompa linnassa olutta,
Taaria talossa linnan,
Ilman olven panematta,
Mallasten imeltämättä; 70
Tuon tukun tulikiveä,
Pannun jauhoja pahoja,
Tiiksin luomia tinoja,
Karpalon kanan munia,
Tulialle vierahalle, 75
Saavalle käkeävälle."
Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki,
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa; 80
Työnti kirjan kiirehesti,
Paperin pakon perästä:
"Onko linnassa lihoa,
Onko voita volmarissa;
Ilman härän iskemättä, 85
Suuren sonnin sortamatta,
Iivanalle iltaseksi,
Wenäläiselle veroksi?"
Lausu Matti Laurin poika,
Wirkki Wiipurin isäntä: 90
"Ompa linnassa lihoa,
Ompa voita volmarissa,
Ilman härän iskemättä,
Suuren sonnin sortamatta.
Uupu muinen musta tamma, 95
Waipu valkia hevonen;
Tuoll' on raato rauniolla,
Luukontti koan perässä,
Miehen suuren suupalaksi,
Miehen murhan murkkinaksi." 100
Iivana iso isäntä,
Meiän kuulu kullan solki,
Siitä suuttu, siitä syänty,
Kovin suuttu ja vihastu;
Pani pyssyt pyykämähän, 105
Umpiputket ulvomahan,
Avokerot ammomahan,
Jalojouset joukomahan,
Alla Wiipurin vihannan,
Alla suuren Suomen linnan. 110
Ampu kerran, ampu toisen,
Ampu kerran, noin alatse,
Ampu toisen, noin ylitse,
Ampu kolmannen kohulle.
Niin kerralla kolmannella 115
Jopa liikku linnan tornit,
Räystähät rämähtelivät,
Patsahat pamahtelivat,
Kivet linnan kiikahteli,
Tornit maahan torkahteli. 120
Ampu vielä kerran, toisen,
Meni räystähät rämynä,
Tuohet lenteli levynä,
Linnan seinät listeinä.
Siitä Matti Laurin poika, 125
Wiisas Wiipurin isäntä,
Pani Wiipurin avamet,
Kultaselle luutaselle:
"Wenäläinen veikkoseni,
Kauniskenkä Karjalainen! 130
Jätä vielä heikko henki,
Elä murhalla murenna.
Ammuit taaton, ammuit maammon,
Ammuit viisi veljeäni,
Ota kultia kupilla, 135
Hopehia puolikolla,
Oman pääni päästimeksi,
Henkeni lunastimeksi."
Sano Iivana isäntä,
Meiän kuulu kullan solki: 140
"Jo on ruostu Ruotsin kullat,
Saastu Saksan maan hopiat;
En huoli hopehistasi,
Kysy konna kultiasi,
Kun kauan minua kaihit, 145
Päästä aivoni alensit."
Siitä Matti Laurin poika,
Wiisas Wiipurin isäntä,
Jo itse pakohon pääsi.
Rienti luoksi laivosensa, 150
Astuvi aluksehensa;
Läksi merta lakemahan,
Sinistä sirottamahan,
Kokan koukkupään nojassa,
Melan vaivasen varassa. 155
Itse Iivana isäntä,
Meiän kuulu kullan solki
Kettukenkäset jalassa,
Kut ei pauka pakkasella,
Ei kolka kovalla säällä; 160
Likennäksen linnan luoksi.
Kivet on kirkkoa jälellä,
Torit linnan torniloita,
Patsahat papin tupoa;
Itse pappi paiatonna, 165
Ruotsisi kaunis kaatieita.
Toisintoja: v. 1, 2. Iivana meiän isäntä, M. kuulusa kuningas. Petri kuulusa kuningas, Suomen niemen suuri herra. v. 3. S. oritta suurta, v. 7—11. Itketkö sinä emoni, Walittelet v.r. Jos ma jouvun jonne kunne, Tahi viivyn viikommanki, Wuosikausia kahenki, Ruotsin maassa rohkiassa, Suurilla sotatiloilla, v. 27. Laitti l. vesille. Laski l. merelle, v. 31—36. Lato miestä laivohinsa, Suoritti sota'uroita, Kuni telkkä tehtyjänsä, Pieni lintu poikiansa, v. 35,36. Kun kana latoo munansa, Sotka poiat suorittavi, v. 39, 40. Nosti purjet puun nenähän, Waatot varpahan varasi. v. 51,52. Näki Wiipurin veräjät, Ulompana linnan ukset, v. 54. Läpi a.a. v. 55,56, Lankes a. S. niemen, Wiip. veräjäin alle. Lankei a. suuren l. Ruotsin maahan rohkiahan, Imantrahan ilkiähän, Kuolan linnahan kovahan, v. 56. A. W. vihasen, v. 71—74. Tynnyri tulik. Pannu j.p. Hevot on kustu talloihin; Lehmät läävän lattialle. Akat on kustu ammehesen. v. 73,74. Lyiyn luomia tinoja, Kahmalon kanan munia, v. 84. O. v. volvarissa. v. 86½ Muun karjan murottamatta. v. 95 U.m.m. ruuna, v. 95—98. Akka vanha kiukahalla. Äiä on akkoja kerätty. Koukkuleukoja ko'ottu. Lihotettu on akka vanha, Kuivareisi kuorrallettu. v. 100. Weroksi verikäpälän. v. 105. P. p. pyrkimähän, v. 107,108. Avokurkut ammomahan, Jalot jouset jahmamahan. v. 111. Jahmi päivän, jahmi toisen, v. 112—114. A. hän alatse kerran, A. hän ylitse toisen, A.k. keselle. v. 116—120. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomusi, Linnan patsahat pamusi, v. 122—124. Pani räystähät rämyhyn, Tuohikattoset tomuhun, Tornipatsahat pamuhun, Linnan seinät listehille. Ampu r. rämyksi, Tuohik. tomuksi jne. Raystöt mennähän rämynä, Levyn tuohet tennellähän jne. v. 129. W. veikko kulta, v. 132—136. Elä raualla rapa'a, Annan kultia kypärän, H. huokin täyen. 135,136. O. k. kumia, H. huohtavia. v. 143—144. Situn konna kultihisi, Ilkiä hopeihisi. v. 146. Aivot päästäni alensit, v. 149. Läksi maalta marsimahan. v. 154, 155. K. kultasen kuvussa, M. vaskisen v. v. 165, 166. Pappi paiatta makasi, R. kaarnis k.
Jälkimaine. Tämä runo on Wuokkiniemen, Paanajärven ja Repolan pitäjistä, Wenäjän puolelta saatu. Asia, josta kerrotaan, arvaten tapahtu noin mähä päälle puolenkolmatta sataa muotta sitte, 25 vuotta ennen mainiota nuijasotaa, taikka vuonna 1752 ja senaikuinen teko lienee itse runoksi. Hallitsi siilon Tsari Iivana Wasilein poika Wenäjätä, Ruotsia Juhana Kuningas. Nämät olivat nuorempana kumpanenki Puolan Kuninkaan sisarta, Katrina prinsessata, kosineet ja aina siitä ruveten vähin toinen toistansa karsastelleet. Parempi sodan aine sai heille kuitenki Wiron maasta, joka noin kymmenkunta vuotta ennen oli Ruotsille antautunut. Sopimaton ja luonnoton ilmanki tämä yhdistys, sillä Wiron maa Ruotsista erotetaan mereltä, jota maston se on aivin rajatusten Wenäjän maata, penko Ilvana siitä omalle vallallensa häviöä, sitä enemmin, kun jo ennenki Ruotsi Suomen maan omistamisella oli kovin likelle tunkeutunut.
Talvella mainittuna vuona nousi sota heidän välillänsä, jota sitte kesäksi ja moneksi seuraavaksi vuodeksi pitkitettiin. Muitaki tietoja myöten, paitsi tätä runoa, oli ollut siilon Iivannalla iso sekä hevos- että jalkaväki Suomessaki, jota vaston Juhanan parahat voimat olivat Wiroon kootut, sillä sielläki oli sota valloillansa. Minä muista kirjoistani en ole löytänyt Wiipurin senaikuisen linnan isännän nimeä, jos lienee ollutki Matti Laurin poika. Wastauksellansa runon 95-nessä värsyssä pyysi hän valkian tamman muistelemalla vielä koskevammin Iivanata pilkata, sillä tämän ennen mainittua Katrina prinsessata kosiessa, eikä konsa asiasta sen valmiimpata tullen, hoettiin prinsessan siasta Puolalaisten viimmen komiasti puetun valkian tammahevosen Iivanalle nauruksi lähettäneen.
Suomen Synty.
Kulki kuuluisa Kaleva,
Poikinensa polkutteli,
Etsien elinsioa,
Asunmaata arvaellen.
Kaukoa Kaleva kulki
Päivän puolelta iteä,
Päässyt päätänsä pakohon
Ihmisiltä ilkeiltä,
Jotk' olivat joutunehet,
Tullehet tulille niille,
Kussa lassa laksaloissa
Kuunteli kevä'käkeä.
Paljo maita matkusteli,
Paljo maita, paljo soita,
Paljo synkkiä saloja,
Korpimaita kauheita.
Ei löynnyt elinsioa,
Asunmaata armahinta,
Wiikon vierevän ohessa,
Eikä viikon, eikä toisen,
Yhen kuun kuluajalla;
Missä maat ylen matalat,
Kussa kankahat katalat,
Muut paikat pahan näköset.
"Ei siinä sioa mulle,
Ei oloa onnellista."
Niin tuli Nevan joelle,
Laatokan lahen perälle,
Siirty siitäki etemmä,
Pääsi vielä päiväyksen;
Näki maat, metsät, ihanat,
Saavutti sataset järvet,
Salot, saarimaat, tuhannet.
Loi silmänsä loitommalle,
Etäämmälle ennähytti;
Keksi vuoret, keksi vaarat,
Keksi kukkulat komiat,
Lehot, laksot, lempehimmät.
Katselevi, kuuntelevi;
Niin kuuli kevä'käkkösen
Laulelevan laksomailla,
Kuni muinenki kotona,
Elomailla entisillä.
Sanan virkko, noin nimesi,
Itse lausu ja pakasi:
"Tuotapa minäi toivoin,
Ikävöin ikäni kaiken,
Käen kullan kukkumata,
Hopian helähtämätä."
Meni mielehen ajatus,
Tuli tuo ikuinen tuuma:
"Lietkö suotu, maa sulonen,
Maa ihana arvattuna
Asunnoksi armahaksi,
Onnelliseksi oloksi.
Ollet suotu onnekseni,
Arvattu asuakseni;
Niin sun Suomeksi nimitän,
Suomen maaksi mainittelen."
Siitä sai nimensä Suomi;
Sai nimensä suomisesta,
Kalevasta kansan juuren,
Suuresta sukuperänsä,
Mainiosta maan eläjät.
Wieläki kemä'käköset
Laulelevat laksomailla,
Yhet laksot, yhet laulut,
Yhet armahat asunnot,
Ei ole yhet asujat,
Yhet korvat kuulemassa —
Jo on kauanki Kaleva
Ollut poissa poikinensa.
* * *
Waan sua, kevä'ikäköneni
Kiittelen, ylistelen mä,
Senki kerran kukkumasta,
Hymän hetken hekkumasta,
Puun lehvältä lekkumasta,
Korvihin ukon Kalevan,
Kuulumoille kuulun miehen.
Sanon sun Kalevan käeksi,
Suomen lakson laulajaksi,
Suomen impien iloksi,
Suomen sulhojen suloksi,
Kaiken kansan kaunihiksi.
Kuku aina aikonasi,
Hellittele hetkinäsi!
Kuku kummut kultasiksi,
Hongikot hopeisiksi,
Huolemme kiiku huviksi,
Ikävät iloksi laula.
Kuku meiän kuusikoissa,
Laula meiän laksoloissa;
Laula lemmet tyttärille,
Naimaonnet neitosille,
Sulhoille suloset retket,
Pojille polut parahat.
Laula miehet lapsistamme;
Aika uhkiat urohot,
Tarkimmat talon isännät,
Poikasista pienosista;
Hyvät muorit morsioista,
Tyttäristä tyynet vaimot,
Taitavat talon emännät.
Jälkimaine. Tämä runo, vaikka muinosia tarinoiva, ei kuitenkan itse ole muinosempi, kun vasta ensimmäisiä viikkoja yrittelevä;' jonka sen vuoksi nimitämmä, etteivät runoluvussa äkkinäiset sitä toisinaan vanhempanaki pitäisi. Ilmanki runoilematta luulisi sanasta suoda tulevan suomi samate kun sanoista luoda, myödä, syödä tulevat luomi, myömi, syömi; muinosista (nykyjään kadonneista) sanoista luoia, tuoia, taida sanat loimi, toimi, taimi ja sanoista elää, särpiä, hapata sanat eläin, särvin, hapain (happain), jotka viimmeksi nimitetyt epäilemättä alkuansa olivat elämi, särpimi, happami (happaami) ja jotka ylehensä ennen vanhaan, kielen vielä paremmin makaumatta, taisivat kuulua toisellaki päätteellä suoma, luoma, myömä jne.
Sanat kunki kansan kielessä olivat, samate kun itse saneltavat aineetki, alkuansa harvalukuset. Näiden aikaa myöten lisäytessä, piti sanainki lisäytä. Tämä kaikitse ei niin tapahtunut, että, kun mitä uutta sanottavaksi ilmautu, sille heti olisi uusi, erityinen, nimytki saatu. Ja vaikka kyllä usein niinki sattu, piti kuitenki toisinaan kahta ja usiampaaki ainetta yhdellä sanalla nimittää. Niin luultaksemme oli alusta esimerk. elämä yhteinen nimyt sekä elolle että eläjälle ja niin osottaa vieläki elo seka elämätä että elatusaineita.
Yhdellä sanalla ei kuitenkan taittu ylen monta ainetta sanella, koska toisen usiasti olisi tullut vaikia, heti tajuta, mitä millonki sillä tavoteltaisi. Jopa toisinaan näyttää kyllin kahdestaki aineesta yhdelle nimyelle tulleen. Jos esimerk. sanoit: en toki minä eloani heitä taikka en helpolla minä tästä elämästä luovu, niin toinen ei aina arvannut, mietitkö edellisessä sanelmassa elämätäsi tahi tavaroitäsi, jälkimmäisessä oloasi eli jotai luontokappaletta. Tarvetta myöten koettiin sentähdcn sanalukua silläki enennetyksi saada, että epävertasille sanoille erikäytöksissä hankittiin erityiset pääteensä. Sillä tavalla erotettiin elämi (eläin) ja elämä, luomi ja luoma, suomi ja suoma, josta vieläki sanotaan suomalaiset eikä suomilaiset eli suomelaiset. Missä tätä erotusta tarpeesta tehtiin, siinä ovat päätteet aikoa myöten kylläki vakautuneet, vaan toisissa sanoissa, joiden päätteitä ilman aikojaan sommiteltiin näiden mukaan, ovat päätteet vielä nykyjäanki epävakaisna, esimerk' sanoissa kuutama, muutama, valkama, vaarama, muurama, joiden siaan toiset sanomat kuutain (kuudan, kuuan), muutain (muudan, muuan), valkain, vaarain, muurain ja toisissa mutkissa kuutaman, muutaman, valkaman eli kuutamen, muutamen, valkamen jne.
Ennen vanhaan taisi tämä epävakaisuus päätetten ma (mä) ja mi vaihella olla paljoa tavallisempi. Wieläki tapaamma kaikitse päätellen ma ja mä keralla päätteen minen, joka millään ei ole kun johdettu muinosesta mi päätteestä, esimerk. polttama, -minen, survoma, -minen, käymä, -minen, josta viimmesestä vielä onki käymi sillään säilyksissä.
Muutamat luulevat sanoista suomiehen maa, kuten heidän arveltuansa tätä maata olisi alkuansa nimitetty, pikasemmasti puhumalta tulleen viimmen suomen maa. Somanen kyllä onki tämä arvellus, vaikkemme sitä sentähden päätä asianmukaseksi. 1:ksi sana suomies ei ole kielessämme tavallinen ja 2:ksi, jos olisiki, tuskin kuitenkan esi-isämme olisivat itsiänsa suomiehiksi ja asunpaikkaansa suomiesten maaksi verrailleet, sillä "oma kuitenti kaunis." Jonkun ulkokansan olisi kyllä sopinut naurulla siksi maatamme nimittää; vaan mistä olisi siinä tilassa hän tämän perisuomalaisen nimen keksinyt? Asian mukaan ja muutenki somasesti voivat esi'isämme paikkoa, kussa näkivät suodun elääksensä olevan, siitä suomeksi nimittääki, niinpä muinen Kanaanki maalle sai pian tämän vertanen nimi lupoama eli luvattu maa, siitä että se Abrahamille ja hänen jälkisillensä oli asunnoksi luvattu.
Muinelmia.
Mehiläinen, meiän lintu,
Lennä tuonne, kunne käsken,
Yli kuun, alatse päivän,
Otavaisten olkapäitse;
Lennä luojan kellarihin,
Kamarihin kaikkivallan.
Waikka raamattua myöten uskommaki olleen alkuluoduilla täydellisemmän tiedon Jumalasta, niin olisi kuitenki väärin tehty, siitä päättää, tämän tiedon ihmisten enennyttyä ja kansoiksi erittyä, muuttumatonna sillänsä säilyneen. Toisilla, niinkun Abrahamin jälkisillä, pysy se kauan kyllä alkuluonnossaan, vaan toisissa väänty, mutkistu ja turmeltu se pikemmin, tullen viimmen peräti nimipuutteesen. Niin löytyy vieläki, matkustavaisten maineita möyten, kansoja maailmassa, joilla ei ole pieninkään tietoa Jumalasta. Miten Jumalan tunto sillä tavalla taisi kadota, sitä tällä kerralla emme yritä'känä selvittää, ilman lausuttuamme, niin muuten asian kohdan olevan. Niin näyttää myös meidänki kansavanhempamme aikoinansa olleen mitään Jumalasta tietämättä. Arvoset kyllä taisivat muutki heidän tietonsa sihen aikaan olla, mutta jos kuinka vähätietonen, ihminen siinä kuitenki luontokappalesta erotaksen, että hän kaikissa tiloissa on mahdollinen parempia tietoja käsittämään ja tavallisesti aina uteleeki syitä tutaksensa, jos mitä näkee, kuulee ei muuten keksii oudonlaista. Juuri tämä ihmisyyden luonnon etu oli voimallinen esivanhempiamme uudelleen jommoiseenki Jumalan tuntoon auttamaan. Näyttää kun olisvat he esinnä, ukkosen jumauksilta säikähtyneinä ja mielitorruksistaan heränneinä, ruvenneet tavottelemaan syytä näihin jumauksiin tietä saadaksensa. Waan mahdoton oli sillon keksiä, mikä vasta nykysempinä aikoina, monet vuosituhannet myöhemmin, on tullut paremmin tutuksi. Tiedon kaipuussa levottivat he sillä uteliaisuutensa, että päättivät jonkun mahtavan, ehkä muuten oudon ja näkymättömän, olennon pilvissä elelevän, joka sekä iski sieltä leimahtelevat tulet, että äannähteli nämät kummat jumaukset. Muuta nimeä ei tieten, kutsuivat he hänen jumaksi eli jumalaksi, sillä jumauksillapa hän olentonsa ilmotti. Samate kutsumat pienet lapset lammasta määksi, lehmää myyksi jne äänistä, joita he näiltä elämillä kuulevat. Samalla tavalla, kun meille sana jumala, taisi Wenäläisille tulla sanansa boh, jolla he Jumalata nimittävät, sillä tämäki sana alkuansa osottanee jotai pauhua eli juminata. Samaa alkua ovat myös luultaksemme Tatarilaisilla Jumalan nimenä tärä, Ostiakkilaisilla turum eli torom, Woqulilaisilla torom, Tsuvassilaissilla tora eli tor, muinasten Gothilaisten thor, Skythiläisten tara jne, joilla kaikilla näyttää jotai täräystä alkuansa tavoteltuna.
Näin toki yrittäneet selvittää, miten esivanhempamme uudelleen saivat alun Jumalan tuntoa ja itse nimenki, lähtisimmä mielellämme toista asiata tutkimaan, kuinka Jumalan lääni tästä ensin pienemmästä alusta vähitellen suureni, siksi että häntä viimmen pidettiin kaiken maailman tekiäna ja haltiana. Jo alkuansaki, ehk' ei hänen valtansa vielä mahtanut suuresti pilviä ulommaksi antauta, pidettiin Jumalala jotensaki mahtavana, pilviä liikuttelevana, tulta, säitä ja sateita lähettävänä urohona. Taisipa nimet ilmonen Jumala, pilvien pitäjä, hattaroin hallitsia jo siilon tulla hänelle annetuiksi. Aikasin taitiin häntä myös luojaksi nimittää, jolla sanalla sillon oli paljo pienempi piiri, kun nykyjään. Luomisella alkuperäänsä ei näytä ymmärretyksi, kun mitä hyvänsä lähettämistä eli erille panemista itsensä eli toisten luota.[1] Jumalan ilmasta tulta, vesiä, lumia, rakeita ja toisinaan kiviäki luodessa eli lähetteissä, ruvettiin häntä siitä luojaksi nimittämään. Muinosille Greikalaisille luulisimma samalla tavalla tulleen heidän kielisen Jumalan nimensä theos, joka meidän kielellä olisi luoja eli pania. Taivaalliseksi Jumalaksi kutsuttiin häntä paikasta, jossa hän eleli ja joka erittäin hänen voimastansa eli mahdistansa lienee taivoksi eli taivaaksi nimitetty.[2] Taivaasta ja minkä laatusna esi'isämme sitä pitivät, saamma toiste enemmin lausua, nyt vaan nimitämmä, uulleen heidän sitä moni-, tosinaan kuusi- ja yhdeksänkikantiseksi rakennukseksi. Näillä kansilla arveltiin Jumalan öillä lepäelevän. Taisivatpa pitääki monet aurinkoa Jumalan päänä ja sentähden sitä päiväksi nimittää, vasta myöhemmin auringoksi sanoen, tällä nimellä johon kuhun auriahan eli hataraan astiaan verrattuna, niinkun sitä vieläki on tapana auringon eli päivän kehäksi sanoa. Sentähden päivän sitte piti illaksi aleta, Jumalan sillä yöksi kirjavalle taivon kannelle päästä, jonka hän päällensä oli kiinni nakannut, jotta piti laidatse itse päälle kiivetä. Toisena aamuna jällen laitaa myöten alle saava aukasi hän tämän kannen ja taivalsi päiväsiä matkojansa kuni ennenki.
Waikka aikaa voittain Jumalata ruaettiin suuremmaksi ajateltamaan ja monta luonnon vaikutusta, pilvistä erilläki, hanen työksensä arveltamaan, niin olivat aina hänen enimmät toimensa kuitenki pilvissä, kussa myöhemmin hänelle luultiin mainio paja olevan, josta häntä myös takojaksi nimitettiin. Hänen takomiksi arveltiin nyt taivastaki ja kaikkia sen kansia. Näin Jumalan aina suuremmaksi tultua ja ihmisten viimmenkän ajatellen, ken kaiken tämän maailman olisi tehnyt, eikä ketään suurempata olentoa sen tekiäksi tieten, päättivät he siksi Jumalan. Mitä ennen tiettiin, hänen pajassansa monenlaatusia kapineita valmistelevan ja ulomma luotansa lähettelevän, se hyvin kyllö myönti tätä ajatusta maailman rakennuksesta. Ennen ihmismuistoa olisi hän kaikki mitä tavattiin, valmistellut ja kunne kunki paikallensa luonut. Siitä alettiinki maailmata toisella sanalla luonnoksi nimittää ja Jumalata näinki ymmärtäen luojaksi.[3] Niinpä ovat muutamat, ilman ennen Jumalasta mitään tietänättäkän, aivan maailman rakennuksesta yksinänsä, tulleet ensimmäiseen Jumalan tuntoon johdatetuiksi. Näin kerto muutama Grönlandin maan asukas tästä aineesta: Se on tosi, sano hän, että meillä ennen ei ollut tietoa Jumalasta ja vapahtajasta. Mutta elköön sentähdcn kenkän luulko, ettemme toisinaan tätäki asiata ajatuksillamme noudatelleet. Itseki arvelin usein tähän laatuun: pienintään kajakkata (s.o. venettä) ei saada ilman suurta työtä ja taitoa valmiiksi. Ja kuitenki on harrakkaki paljo mahtavammasti tehty, eikä ole meistä kenkän häntä mies tekemään. Wielä mahtamammin, kun harakka ja muut elävät, on ihminen rakettu. Kenpä siis olisi hänen tehnyt? — Hoetaan maasta kasvaneen, vaan miksi ei kasva vieläki? Ja jos kasvaisiki, niin mistä olisivat itse maa ja meri, kuu, päivä ja tähdet kasvaneet? Tosiaanki on kaikilla näillä ollut tekiä, jonka mahtia, taitoa ja ymmärrystä meillä on työläs arvata'kan, sillä niin kauniit, hyvät ja hyödylliset ovat kaikki hänen tekonsa. Jos nyt aivan umpinaisesta tämä muukalainen tuli kaikkiluojan Jumalan olemista tavottelemaan, kuinka paljoa helpompi eikö toki ollutki esi-isillemme, ennen tietystä mahtavasta pilvien Jumalasta tulla taivaan ja maanki luoja Jumalan tuntemaan. Ja niin tulivatki, kun vaan sitte olisivat sihen tyytyneet. Mutta onnettomasti rupesivat Jumalan toimituksia omaan talouteensa vertaamaan. Eipä pienimmässään perehessä, ajattelivat he, voi yksi kaikkia toimittaa, niinkö siis Jumala kaikkiin yksinänsä ennättäisi? Tämän ajatuksen saatua, autovat Jumalalle paljo käskyläisiä, joilla kaikilla olivat määrätyt työnsä toimitettavat ja joita aikaa voittain epälukuhun asti eneni. Näitäki nimitettiin toisinaan jumaliksi, toisinaan haltioiksi, kuninkaiksi, isänniksi, emänniksi, pojiksi, neitsyiksi, piioiksi ja miksi millonki. Waan itse pääjumalatadalettiin nyt, perehenvanhimman tapaan, ukoksi, taatoksi, isoksi, vaariksi, vanhaksi mieheksi jne kutsua. Wanhan virkansa pilvissä toimitti hän vieläki itse, mutta kun hänen lääninsä kuitenki näin oli suurentunut ja häntä Jumalan nimellä usein muissaki tapauksissa mainittiin, niin tuli tarpeelliseksi sillon toisella nimellä häntä kohdella, koska hänen toimistansa pilvissä jotai erittäin oli lausumista. Tästä sai nyt se mainittava nimivaihto jumalan ja ukon välillä. Jumala tuli yhteiseksi nimeksi sekä entiselle jumalalle, jota nyt ukoksi sanottiin, että muille hänen kaskyläisillensä, jota vaston korkeinta jumalata erittäin nimitettiin ukoksi eli luojaksi.
Waan nämät aineet, jotka kuitenki ovat siitä arvosta, että sietävät laviammalta tutkittaa ja lausuttaa, kun tässä osassa sihen tilaa olisi, heitämmä toistaseksi, nyt vaan mainiten, että ukkoa ei rukoiltu ainoasti kylväjiltä sateen tähden, vaan myös moninaisissa muissa tiloissa, metsä-, meri- ja sotamiehillä, taudeissa, karjan menestykseksi jne, josta kyllä hamatsemma, että häntä pidettiin yli muiden voimallisna Jumalana, sillä monissa näissä tiloissa olisi löytynyt lähempiäki erityisiä haltioita ja auttajoita, jos muuten olisivat kyllä voimallisiksi arvatut.
Näin siis päättäisimmä, esi'isillämme aikoinansa olleen pääjumalana ukon eli luojan ja tämän käskyläisinä muita alhasempia niink. Tapio, Ahti, Lempo, Hiisi, Tuoni, Kalma, Louhi, Mielikki, Luonnottaret, Kuuttaret, Päivättäret, Otavattaret, Tuulettaret, Suvettaret, Etelättäret, Syöjättäret, Tuonettaret jne, jota vaston senlaiset kun Kaleva, Wäinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Joukahainen, ehkä toisinaan jumalain verosina pidettynä, mieltä ei lueta kun muiksi muinasten Suomalaisten urhollisiksi sankareiksi. Näistä itsekustaki toiste enemmän.
[1] Luoda kiviä s.o. panna erille jostai eli johon paikkaan; l. verkkoa, kangasta, p.e. nimeksi eli aluksi; lehmä loi vasikan, käärme l. nahkansa, pani erille luotansa; luo ojaa, löylyä, pane erille maasta, kiukaasta; luo vene vesille, salmen poikki, pane erille rannasta, rannasta rantaan; se on luotu minulle, erille pantu millua vasten. Samate sanoissa luoma, luoko, luoto, luoti, tuode, luonto, luonne, luola, loitto (luoitto), luopuoa jne.
[2] Woimaa eli mahtia osottavasta pääsanasta tai (tain, taida), joka itse nyt on kielestämme hävinnyt, vaan josta vielä löytään johtosanoja niink. taitaa, taito, taika, taimi, taima, tainta, taipua (samate k. voipua sanasta voida), taintua, taistella jne, joissa kaikissa on joku voiman eli mahdin osotus. Niin lienee latinan kielinen taivon nimitys firmamentum ja ruotsin kielinen fäste myös alkunsa saaneet.
[3] Suomalaiset paikka paikoin Wenäjän puolella tuskin ymmärtäisivät, mitä tavottelisit sanoessa Jumala loi kaiken maailman, sillä luomista he siinä kohdassa sanovat tekemiseksi eli laatimiseksi. Muutamista Uutta Testamenttiä Repolan papin luona Greikasta Suomeksi käätessäni, siten paremmin oppiakseni, millä sanoilla heidän puheensa mukaan hän sitä kaännettäväksi tahto, käytin sanaa luoda äsken mainitussa osotuksessa, joka hänelle, ehkä muuten sel- välle, lapsesta olleelle suomalaiselle näytti oudoksi ja jonka hän ainaki oikasi, sanoen tehdä eli laatia. Muuten on sana maailmaki heillä oudonlainen, jota he vaan ilmaksi nimittävät.
Satuja.
Ukko ja Kuolema.
Wanha köyhä ukko hakkasi puita metsässä. Alko kantamuksen saatua kotiin astua. Wäsymällään laski puut maahan, valitti vanhuuttansa, köyhyyttänsä ja kaikkea viheliäisyyttänsä, sanoen viimmen: "voi jos toki kerran kuolemaki tulisi!" Kuolema sattu paikalle ja lausu: "tässä olenki, miksi kutsuit?" Ukko vähän hämmästyneenä vastasi "enkä miksikän, jos et tahtoisit vähäksi matkaksi katamustani ottaa. Kun polonen juuri olin uupua."
Elohon elävän mieli, miehen mennehen manalle.
Kontio ja Hiiri.
Kontio nukku korvessa ja lauma hiiriä piti ympärillä menoa. Wiimmen heräsi kontio ja sai muutaman, kovin rohkiasti aivan seljälle hypänneen, kynsiinsä. Hiiri rukoili armoa, pyysi anteeksi rikostansa, vahingosta tällä kerralla näin onnettomasti sattuneen, jota hän ei konssa toiste tekisi. Wielä lupasi hän kaikella kunnialla muistaa, jos nyt hengissä pääsisi. Kontio, ehkä suuttunutki, laski hänen viimmen irti, sanoen: "yksipä ollet syöden, kun säästäenki; mene matkohisi mokoma." Ei aikoja, niin muutamana päivänä kontio eräteillänsä puuttuu verkkoon, eikä päässyt vapaaksi, jos millä yritti. Kovin tuskautuneena tapasi hänen hiiri ja olko arvelematta verkon pauloja poikki järsiä. Sillä pääsi kontio pian vapaaksi. Waan hiiri lausu: "pidit minua pilkkana, etkä toivonut mitänä hyvää, mutta näetpä voivan hiirenki hyvä hyvällä palkita."
Ei niin köyhää, ettei toista auta, ei niin rikasta, ettei apua tarvitse.
Linnut, Nelijalkaset ja Yöleikko.
Oli muinen sota linnuilla nelijalkasten kanssa. Jos millä puolella voitolla oltiin, sillä puolella pyöri yöleikko, lintunen seassa lintuna, hiirenä nelijalkasten joukossa. Wiimmen rauhanteossa ei kumpanenkan puoli tuntenut häntä omaksensa, sanoen aina suurimman hädän aikana hänen toisella puolella nähneensä. Niin päätettiin yksituumasesti ajaa pois hän mailta ilmoilta. Siitä ajasta asti ei ole yöleikko päiväsaikana tohtinut silmänsä näyttää.
Pah' on syöä siemenensä, maansa petteä pahempi.
Suomen kansan Arvutuksuia.
1. Suuton söi, käsitön ampu, vesilinnun vempeleltä, haapanan havun selältä.
2. Mies ollut alusta ilman, ilman loppuhun elävä, ei ehi sinä ikänä, pääse päivikuntinensa, viien viikon täyttäväksi.
3. Pikku lintu liinahäntä läpi seinän lentelevi.
4. Tupa tuuti, lakka laulo, mies tuuti tuvan sisässä, jonk' on suussa Suomen lukku, Tapion rahat takana.
5. Suurempi sukua suurta, kuninkaita korkiampi, lattialla tallatahan, kuni koiroa pahinta.
Osviittoja. 1. Suuton, käsiton s.o. aurinko eli päivä; söi, ampu s.o. sulatti; vesilinnun, haapanan s.o. lumitykyn; vempeleltä, havun selältä s.o. oksalta eli lyngykseltä. 2. Kuu. 3. Pikkulintu s.o. neula; liinahäntä s.o. silmäystä eli lanka neulan perässä; seinän s.o. vaatteen; lentelevi s.o. kulkevi. 4. Tupa s.o. oravan pesä; lakka s.o. puun latva; laulo s.o. heilu eli hahisi; mies s.o. orava; lukko s.o. maan pidentä eli verot; Tapion s.o. metsän; rahat s.o. ravara. 5. Päiväpaiste.
* * * * *
Paljo ilmanki tässä osassa puhetta Suomen kieleen koskevista aineista ollunna, pelkäämmä, sitä vielä lisätessämme, jo heti työmme alussa lukian kyllästyneenä lennettävän, jos minne'ki, mehiläisemme. Sentähden lykkäämmä tulemaksi kuuksi koko kielen seikan nöyrimmällä anomuksella ja toivolla, itsekunki siksi armahtavaisesti kohtelevan tätä talven pakkasissa pyrivätä mehiläistä ja erittäin senlaisia saamia, kun Aigypto, Polyneisia, Indo, Greikalaiset, metsakko, karjakko, opisto, kasta, toisinto, kirjamellinen jne. Sillä toivolla lähdemmä nyt kuumme täytteeksi selvittämään muutamia.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Anna kättä käyvän miehen, suuta ulkovan urohon.
Käyvällä ja ulkovalla ymmärretään toisinaan köyhää ja koditonta, toisinaan muuten kulkevaista, tuntematonta. Edellisessä tapauksessa kehottaa sanalasku, köyhiäksi ja varattomia hyvin kohtelemaan; jälkimmäisessä, varalla pitämään, ettei tuntemattomiakan tylysti vastaan oteta, josta vaan katumus saattaisi seurata.
2. Parempi pajussa maata, kuni paimenen sivussa, orpolapsen kainalossa.
Tällä sanalaskulla olen kuullut naimatta jäänetten tyttöin itsiänsa toisinaan lohdutteleman ja epäilemättä olisiki hyvä, jos he sen, vaikka aina, mielessänsä pitäisivät. Waan valitettavasti runoa myöten
Kyll' on niitäki kylissä
Tyttäriä tyhmempiä,
Jotk' ei o'ota ollenkana
Puhe'mieheltä puhetta.
Kesällä kenossa kaulan,
Talvella takana silmin,
Katselevat, kääntelevät,
Kenen keksiä pitäisi;
Mies olla mikä' hyvänsä,
Talon laiska juoppolalli,
Eli köyhä kestin poika,
Elikkä rahaton renki,
Joka vaan vihille veisi
Waikka vaskisormuksella;
Jos vuoen, kahen perästä
Korjan perä on kotona,
Talon turkki tuiskun suoja,
Läpilauta lapsen likka,
Käsivirkka kätkyn soutu,
Penkki, pankko pöytä lauta.
(Korhonen).
3. Niin on niittyin asiat, kun on niityt aialliset.
Koskee erittäin talon, jos toisinaan muihinki, toimihin. Sen nyt tietääki jokanen, menestyvän työt sitä myöten, miten niitä huolella ja uutteruudella toimitetaan.
4. Syöpi leivän survosenki, kun on meistä mielin määrin, omin ottamin urosta.
Sanalasku päättää köyhemmenki suodun ja mielen- myötäsen miehen olevan paremman, kun muka rikkaan pakolla otetun. Miten lienee, heitän peräti naisten huoleksi, itse tuumailla ja arvaella.