MEHILÄINEN W. 1836.
Maaliskuulta.
Wedenkantaja Anni.
Änni tytti, aino neiti,
Läksi vettä lähteheltä.
Ei oo vettä lähtehessä;
Kulta on kansi kuivahtanna,
Walahtanna vaskilaita, 5
Tinapohja tilkahtanna,
Lehti päälle langennunna.
Anni tytti, aino neiti,
Tuosta eistyvi etemmä;
Meni mäen, meni toisen, 10
Astu kohta kolmannenki.
Iski silmänsä itähän,
Käänsi päätä päivän alle;
Katso pursi purjehtivi,
Satalaita laiehtivi, 15
Mies puhas perässä Purren,
Toinen mies nenässä purren,
Sulho purren partahalla:
"Tules tytti purteheni,
Wyövaski venoseheni!" 20
"Enkä tule, enkä huoli;
Eipä työntänyt emoni,
Warustellut vanhempani,
Tätä neittä purtehesi,
Tyttöä venosehesi." 25
Nousi mies perästä purren,
Mies toinen nenästä purren,
Sulho purren partahalta,
Koppa neien purtehensa,
Wyvasken venosehensa. 30
Niin neiti kujertelevi,
Wyövaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa, 35
Karjalaisen karpalossa.
Näki taattonsa vesillä,
Wanhempansa valkamoilla:
"Tule taatto lunnahille,
Oman tyttösi otolle!" 40
Emmä joua, tyttö raukka;
Lohi kultanen kutevi.
Kultasissa kupluskoissa.
Itse eillehen menevi.
Neitonen kujertelevi, 45
Wyömaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa,
Karjalaisin karpalossa. 50
Näki maammonsa vesillä,
Oman äitin lainehilla:
"Tules maammo lunnahille,
Oman lapsesi otolle!"
"Emma joua, lapsiraukka; 55
Siika kultanen kutevi
Kultasissa kupluskoissa."
Itse eillehen menevi.
Neitonen kujertelevi,
Wyövaski valittelevi, 60
Sulkkuparran suun eessä,
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa,
Karjalaisen karpalossa.
Näki veikkonsa vesillä, 65
Emon lapsen lainehilla:
"Tules veikko lunnahille,
Oman sikkosi otolle!"
"Emmä joua, sikko raukka;
Lahna kultanen kutevi 70
Kultasissa kupluskoissa."
Itse eillehen menevi.
Neitonen kujertelevi,
Wyövaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessa, 75
Kultaparran parmahilla,
Wenosessa vierahassa,
Karjalaisen karpalossa.
Näki minnänsa vesillä,
Weljen mainion valkamoilla: 80
"Tules minnä lunnahille,
Natoraukkasi otolle!"
"Millä mä sinun lunastan!
Ei mitä minusta liene."
"On sulla sinervä uuhi; 85
Sillä sä minun lunastat."
Ei mitänä minnän uuhi;
Ei neittä laseta'kana
Wenehesta vierahasta,
Karjalaisen karpalosta. 90
Neitonen kujertelevi,
Wyövaski valittelevi,
Sulkkuparran suun eessa,
Kultaparran parmahilla:
"Kun et laske lunnahitta, 95
Etkä laske lunnahilla,
Polen puhki uuen purren,
Halki Haapasen venehen,
Tallan poikki puiset teljot,
Katajaiset kaaret katkon." 100
"Hot polet puhki uuen purren,
Halki Haapasen venehen,
Tallat poikki puiset teljot,
Katajaiset kaaret katkot;
Puilla pursi paikatahan, 105
Orasilla ommellahan,
Neuloilla teräsnenillä,
Katajilla kaunehilla."
Polki puhki uuen purren,
Halki haapasen venehen, 110
Poikki puiset teljolauat,
Katajaiset kaaret katko;
Itse päasevi pakohon,
Tuli tielle tervehenä,
Weip' on vettä taatollensa 115
"Ota vettä taattoseni!"
Noin taatto sanoiksi virkki:
"Enk' on ota, enkä huoli;
Mene portto tästä poies,
Tulen lautta tuonnemmaksi, 120
Et ollut veen kannannassa,
Olit sulhosen etsossa,
Punapaulan puujelossa,
Kautokengän katselossa,"
Wei hän mettä maammollensa: 125
"Ota vettä maammoseni!"
Noin maammo sanoiksi virkki:
"Enk' on ota, enkä huoli;
Mene portto tästä poies,
Tulen lautta tuonnemmaksi, 130
Et ollut veen kannannassa,
Olit sulhojen etsossa,
Punapaulan puujelossa,
Kautokengän katselossa."
Weip' on vettä veikkollensa: 135
"Ota vettä veikkoseni!"
Noin meikko sanoiksi virkki:
"Enk' on ota, enkä huoli;
Mene tästä portto poies,
Tulen lautta tuonnemmaksi, 140
Et ollut veen kannannassa,
Olit sulhasen etsossa,
Puna paulan puujelossa,
Kautokengän katselossa."
Wei hän vettä minnällensä: 145
"Ota vettä minnoseni!"
Noin minnä sanoiksi virkki:
"Tuota vuotin tuon ikäni,
Puhki polveni halasin,
Naon vettä juoakseni." 150
Anni tytti, aino neiti,
Meni aittahan mäelle,
Heittihenp' on kuolemahan,
Kaatihen katoamahan.
Tuli taatto nostamahan: 155
"Nouses poies, Anni tytti,
Anni tytti, aino neiti;
Nouse nuorra kuolemasta,
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!" 160
Anni tytti, aino neiti,
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Enk' on nouse, enkä huoli;
Wirhu olit virkannalta,
Karhu olit karjunnalta, 165
Susi suusi auonnalta."
Meni maammo nostamahan:
"Nouses poies, Anni tytti,
Anni tytti, aino neiti;
Nouse nuorra kuolemasta, 170
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!"
Anni tytti, aino neiti,
Tuonpa hän sanoiksi virkki:
"Enk' on nouse, enkä huoli; 175
Wirhu olit virkannalta,
Karhu olit karjunnalta,
Susi suusi auonnalta."
Meni veikko nostamahan:
"Nouses poies, Anni sikko, 180
Anni sikko, aino neiti;
Nouse nuorra kuolemasta,
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!"
Anni tytti, aino neiti, 185
Tuonpa hän sanoiksi virkki:
"Enk' on nouse, enkä huoli;
Wirhu olit virkannalta,
Karhu olit karjunnalta,
Susi suusi auonnalta." 190
Meni minnä nostamahan:
"Nouses poies, nato rukka;
Nouse nuorra kuolemasta,
Werevänä vieremästä,
Kauniina katoamasta!" 195
"Jopanousen, minnä rukka;
Et ollut virhu virkannalta,
Etkä karhu karjunnalta,
Susi suusi auonnalta."
Toisintoja. v. 4—7 Katso kaivo k. Maski laioille valunut (valettu), T. tilkahtanut, L. p. kirvohtunut. v. 10. M. m. menevi t. Meni vielä k. v. 15. Satalauta l. v. 22. E. käskenyt e, v. 70. Säynäs k. k. v. 82. Oman natosi o, v. 84. E. m. minulla olle, v. 86. Minun pääni päästimeksi, Pääkullan kerihtimeksi. v. 105-107 P. purren paikkanemma, O. ommellemma, Teräksillä temponemma, v. 119, 120 M. p. t. poiges (poikes), Tuulen l. t, v. 123,124. Punapaglan puielossa, kautokannan k.
Jälkimaine. Tämä runo on esinna Uhtuvalta Wuokkiniemen ja ja Paanajärven kirkkojen yhteisestä rajakylästä kirjotettu. Muilta paikoilta on sihen sitte täytteitä ja parannuksia saatu. Laatuansa on se niillä seuduin niin erittäin kutsututta vanhoja Karjalan lauluja eli naisten lauluja. Jälkimmäinen nimi muistuttaa senlaisia vaan naisilta laulettavan ja pilävätki miehet ne kehnompina, kun mitä muistoon panna. Miesten lauluina sitä vaston ovat omaa nimeänsä niin kutsutut runot eli laulelmat muinosista urohista ja heidän toimista, joita akkaväki niinkän ei muistele. Näin on laulelmissaki kummallaki puolella osansa, jääden nimensä puolesta synnyt ja muut loihtoluvut niin miesten kun naisten yhteiseksi tavaraksi. Waan erilaatujansa myöten ovat nämätki jomman kumman omituisia, karjaluvut, läämäluvut, maitoluvut ja muut senlaiset akkain, miesken metsä-, nuotta- ja sotamiesten luvut, koskiluvut ja mitä muuta senlaista löytyy. Tautiluvut ovat enimmiten yhteisiä.
Erittäin nimittäisimmä näitä vanhoja Karjalan lauluja jo ennen kansan nykysille paikoille asettaumista meidän arveloa myöten lauleltun, sillä niitä muislellaan vielä Suomenki Karjalassa, ei ainoastaan Wenäjän. Jos ne vasta myöhemmin olisivat alkunsa saaneet, niin tuskin niitä paljo syntypaikkoansa ulompana tavattaisi, liiatenki miesten niihin harvon koskiessa, jotka muuten liikkuvammalla elämällänsä mikseivät olisi voineet niitä vähän ulommaksiki levitellä. Lienevät kyllä ne senmukaa olleet Karjalaisilla jo ennen nykymaahansa tultua; vai arveltaisiko vieläki vanhemmiksi, olleen Suomalaisilla jo ennen Karjalaisiksi, Hämäläisiksi ja Wirolaisiksi erottua? Tapaamma kyllä välistä eräitä runolauselmia ja aikalomasta ehkä kokonaisia runopätkiäki Hämehessä pian yhteen laatuun kun Karjalassaki, esimerk. Tahvanin runon Hämehessä ja Karjalassa, alun Matalenan runoa Nilvalassa ja Marjatan runoa Karjalassa ei paljo toinen toisistaan poikkeavina, Inkerin runossa neitsen pakinan Lalmannin venosen nähtyä melkein yksillä sannilla, kun muutamassa Karjalan runossa Anni neitsen, Wäinämöisen purren keksittyänsä — muita nimittämättä. Waan jos kohta muutamia yhteisiä runolauselmia löytyyki Hämäläisillä ja Karjalaisilla, niin emme kuitenkan voi nykysiä Karjalan runoja niin vanhoiksi uskoa, että niitä jo ennen Karjalaisten erityiseksi Suomen lahkokansaksi saatua olisi laulettu. Wasta myöhemmin lienee, jos ei juuri kaikki, kuitenki enin osa niistä alkunsa ja aineensaki saanut, sillä mitä Hämehessä karjalaksi lauletaan, on voinut sinne aikoinansa Karjalasta ulota'ki. Sentähdenpä niissä löytyyki Karjalan tapasia sanoja, joita paikalla ilman ei käytetä, eikä aina ymmärretä'kän. Niin Ritvalan runossa emo, rahi, neito (neido, neiro), sulho, kätky, pursi jne, joita hämeheksi sanottaisi äiti, tuoli, neitsy, poika (mies, ylkä, sulhainen), kehto (vaku), venhe (paatti). Waan paremmin kun mistänä muusta näemmä karjalaisen ja hämäläisen runon, kumpasenki omaa juurtansa sienneen, kasvaneen ja muodostuneen, jos toinen toisensa rinnalla tutkimma niiden omaa luontoa, laatua ja rakennusta. Senmukaa mitä itseni olen tajuavan luullut, pitäisin Hämäläisten ja Wirolaisten runoja paljo yhdenmuotosempina, kun Hämäläisten ja Karjalaisten. Jos sekä Karjalan että Hämeen ja Wiron runoja luksin jollai vieraalla kielellä käättynä, ilman vähintäi päältä tietämättä, mikä minki, niin luulisinpä vielä sitte'ki helposti voivani Karjalan runoneidon toisista sisaristaan erottaa, vaan niinkän en Hämeen ja Wiron siulkusia. Mistä Karjalankan? — kysyy kentiesi joku lukioistani — mistä tuntee isonki kylän paimen joka lehmän erityisellä nimellänsa mainita, ollen niitä välistä monia satojaki ja kaikki pian yhdennäkösia? Ehkä jollon toiste voinenki muutamia Karjalan runon omituisia erotusmerkkejä luetella, nyt se vaan ylen viivyttäisi minua ja lukiatani, jolla ehkä lienee vielä kiireempi aika, kun itselläni. Nimitän siis ainoastaan, jo lauseke'rtaelmissaki (parallelismi) oltavan hämäläisissä ja virolaisissa runoissa paljo huolettomampina, kun karjalaisissa ja ilman sitä Karjalan naisten lauluissa löytymän aina pitempiäki lauseita kahdetse, kolmetse ja useimmitenki melkein yksillä sanoillansa kerrottuna. Niin luennna nykysenki runon märsyissä 45—58, 59—72 ja 73 e, mitä jo v. 3l—44 tavallansa luimma. Samanlaisia ovat v. 97—100, 101— 104 ja 109—112; M. 115—124, 125—134, 135—144, 145 e. ja v. 155—166, 167—178, 179—190, 191 e.
Mutta ei ainoastaan muotonsa ja pukunsa, myös ai- nettensaki puolesta erotaksen Karjalan runo Hämeen ja Wiron runosta. Jo ainaki enemmän on näissä jälkeen mainituissa huvittavaisia, keviälaatusempia lauselmia, karjalaisissa jykiämielisempia, vaikuttavampia. Sitte on Karjalaisilla muinasuskonsa, sankarinsa ja muut muistelmansa enimmiten omituisia, vähempi osa Hämäläisten ja Wirolaisten kanssa yhteisiä. Wiron kirjain kaipuussa ja ilmanki kieltä tarkemmin tuntemalta en, kuni toivoisin, vielä taida'kan oikein säntillensä selvittää, mikä näistä aineista olisi itsekullaki erityinen, mikä yhteinen toisten kanssa. Mutta ilman arvelisin Hämäläisillä niin runoinsa aineessa, kun muussa rakennossa, olevan enemmän Wirolaisten kun Karjalaisten kanssa yhteyttä ja päättisin siitä Suomalaisten esinnä kahdeksi lahkokansaksi eroutuneen, joista toinen Karjalaisia, toinen vielä yhdessä eläviä Hämäläisiä ja Wirolaisia. Tämä eriäminen taisi tapahtua kansan Asiasta Uralin tunturin poikki Wolgajoen rannoille niille seuduin tultua, jossa, ei kaukana nykysestä Kasanin kaupungista, mainitun joen toisia haaroja tulee pohjaskoillisesta Kamajoen nimellä, toisia jo mainitulla varsinaisella nimellänsä länsiluoteesta.[4] Siitä olisi kansa kolmellenki suunnalle jokia myöten erinnyt, yksi osa seurannut Kamajokea Pohjoseen päin, toinen Wolgajokea länsiluoteesen ja kolmas vasta nimitettyä jokea Kaspiamereen päin. Ensimmäinen osa, Karjalaiset, Kamajoen vartta seuraten asuivat aikansa Permian maassa, tulivat sitte ylemmäksi Kaman latvoille, siitä maaselkosen poikki Wienajoen latvoille ja Wienajokea myöten viimmen Wienameren rannoille ja länteenpäinki nykysihin asuttavihinsa Suomessa ja Wenäjän maassa. Näiden kulkumatka mutkitteli esinnä koillisen ja Pohjosen vaihilla, myö- hemmin Pohjosen, luoteen ja lännenki. Toinen osa, Hämäläiset ja Wirolaiset, Kamajoen suulta länsiluoteesen lähtevä, olisi kulkenut suuntaansa Wolgan latvoille, siitä Ilmajärven seuduille ja viimmen kahtaalle erinnet, Hämäläiset pohjas-, Wirolaiset eteläpuolella Suomenlahta elämään. Näiden kulku oli länsiluoteesen, siitä minkä länteen, minkä luoteesenpäin paikoittansa poikkeava. Kolmas pienempi osa näyttää eteläänpäin alas Wolgaa myöten kulkeneen, jota tietä vieläki löydämmä ei ainoastansa muutamia suomalaisia paikkain nimiä, vaan itse kansanki jäännöksiä, vaikka kyllä enin osa näistä Suomalaisista, muukalaisten kanssa sekautuneena, taisi pohjaspuolin Kaukasten tunturin, Mustaa merta ja Donauvirtoa länteenpäin siirtyä Hungarian maalla elämään ja matkallansa Mustan meren rannoilta jokia myöten ylös pohjasluoteesenki osittain lähteä.
Waan jotta voisimma paremmalla tiedolla päättää Hämäläisten ja Wirolaisten vasta myöhemmin erityisiksi kansoiksi saaneen, Karjalaisten jo aikasemmin erottua, sihen kaikitse tarvitsisimma paremmin Wiron kieltä tuntea, siitä nähdäksemme, paljoko sillä entiseen elämään kuuluvien asiain nimityksissä olisi yhteyttä Hämeen puheen kanssa ja missä nimityksissä se liionki Karjalan puheesta erotaksin. Ottootenpa sentähden joku toinen Wiron ja Suomen kielen tuntia tämä asia tutkiaksenne, seki muistaen, että Hämäläiset Wirolaisista erottua ja Karjalaisten rajakoiksi saatua, helposti voivat puhettansaki karjalaksi taivuttaa, niinkun muutamat Wirolaiset, jotka ovat, ei niinkän aikoja, eräille meren luodoille Porvon ja Helsingin kaupunkien eduslilla muuttaneet, pian oppivat yhtä kieltäsi puhumaan, jota mannermaalla niillä seuduin kuullaan. Näistä asioista jonkun selvän saatua, taitaisimma nähdä senki, osan suomalaisesta muinasuskosta jo ikivanhuudesta olleen kansalla tuttuna, toisen osan Karjalaisissa, Hämäläisissä ja Wirolaisissa erityisesti sienneen ja muodostuneen.
[4] Seuraavissaki osissa tulee usein suunnista (ilmoista, tuulista) puhetta. Waan yhdellä suunnalla on toisessa Suomenmaan paikassa toinen, toisessa toinen nimensä. Turun tienoilla ja siitä Pietariin lähtien Suomenlahden rannoilla kutsutaan etelätä mereksi, joksi taasen länttä eli luodetta paikon Pohjanmaalla sanotaan. Idän ja pohjan välistä suuntaa sanotaan missä koilliseksi (koiksi), missä itäpohjaksi (-seksi), päivännousuksi, otuksiseksi ja missä miksiki, joilla usiammilla nimillä taasen paikon itääki osotetaan ja jota niitä paitsi murkkinapäiväseksiki sanotaan. Samate on idän ja etelän välisella suunnalla usiampia nimiä esimerk. kaakko (kako), halketelä, mesetelä (-läinen), päivänrintanen ja murkkinapäivänenki; etelällä korkein etelä, meri, suvi, päivä, puolinen; etelän ja lännen välisellä louna (lounas), puolonen, merietelä, lintu, otuksinen, ehtone, luode; lännellä luode, meri, poikkimainen, kevä'- eli syyspäivän lasku; lännen ja pohjan välisellä luode, halkipohjanen, kesäpäivän lasku, ruia, tunturi. Wielä muitaki suuntain ja tuulten nimiä taitaisi siellä täällä löytyä, vaan ompa jo näistäki nähtävä, mikä sekannus Suomalaisilla tässä asiassa oleksii. Syitä tähän sekannukseen tutkiessamme näemmä esimerk. meren osottavan meren puolista suuntaa, joka kuten kussaki on omansa, pohjaseen ja itäänkipäin Suomalaisilla Wienan läänissä. Samate luode, missä päivä luoksen (laskeupi), toisella suunnalla kesäsnä, toisella talvisaikana; koillinen, missä koittaa; itä, missä ensin aamulla aurinko kohoa, itää eli nousee; lintu, lintujen syksyllä lähtösuunta; etelä, edessä oleva suunta, sillä vanhat kehnommilla huonerakennuksillaan laittavat edustan eli ovipuolen päivää päin, niin paremmin asuntojansa kylmiltä pohjatuulilta turvaten; pohjanen, missä päivä ikäskun maan pohjaan majoupi. Niin ovat muutki suuntain nimet epävakaisia, vaan maista ja paikoista vastaki mainitessamme, on välttämättömästi tarpeellinen lukian heti arvelematta tajuta, mitä milläki ilmasuunnan nimellä ymmarrämmä. Sillä eipä meillä vielä ole'kan parempia maakarttoja, kun mitä suuntain, tunturien, maaselkosten, jokien, merien, järvien ja erityisten maarajojen osattamasta ja niiden virstoin, penikulmin, määräilmistä taidamma saada. Sentähden tulee meidän jo alussa selvä ilmasuuntaimme nimistä tehdä. Niin nimitämmä idäksi, missä päivä keväillä ja syksyllä nuosee, länneksi, missä laskee, kumpanenki puolellansa Pohjasen ja etelän keskivälissä ja muuten toinen toistansa vastakkaa. Pohjanen ja etelä ovat ilman selvittämättäki tiettyjä. Näitä neljä pääsuuntaa osotamma nimiensä alkukirjamilla I. E. L. P, (itä, etelä, länsi, pohja). Idän ja etelän välistä suuntaa sanomma kaakoksi, etelän ja lännen välistä lounaksi, lännen ja pohjasen välistä luoteeksi ja pohjasen ja idän välistä koilliseksi, osittain näitä alkukirjamellisesti koi. kaa. lou. luo. (koillinen, kaakko, louna, luode). Jos vielä tarkemmin, kun kahdeksia suuntia, toisinaan tarvitsisi määrätä, niin saamma niillenki helposti nimensä pohjaskoillinen, itäkoillinen; itäkaakko, eteläkaakko; etetälouna, länsilouna; länsiluode, pohjasluode ja samaa alkua ja seuruuta, kun itse nimetki, osituksensa Pkoi. Ikoi. Ikaa. Ekaa. Elou. Llou. Lluo. Pluo. Joka on tottunut muihin suuntanimityksiin, elköön näitä pitäköönkän, kun osotusmerkkilöinä, joita tarpeen ja lyhyydenki vuoksi on pitänyt hankkia. Jos ajattelemma auringon ympäri maan kulkevan ja kesäpäivällä seuraamma sen kiertoa noususta laskuun, merkiten tiimat, millä miltäki suunnalta päivä kulkeissaan paistaa, niin saamma näille suuntamerkkilöille ja nimille vielä seuraavanki osotelmän:
Ilmasuunnan Päivän tultaki suunnalta
Merkki Nimi paistamisen aika.
Pkoi. pohjaskoillinen kello 1—2
koi. koillinen 3
Ikoi. itäkoillinen 4—5
I. itä 6
Ikaa. itäkaakko 7—8
kaa. kaakko 9 aamupäivissä
Ekaa, eteläkaakko 10—11
E. etelä 12
Elou. etelälouna 1-2
lou. louna 3
Llou. länsilouna 4-5
L. länsi 6
Lluo. länsiluode 7-8
luo. luode 9 iltapuolella
Pluo. pohjasluode 10-11
P. Pohjanen 12 sydänyöllä
Hämäläisiä Runoja.
Miniä.
Niin minä kotona kasvoin,
Kuin putki palolla kasvoi,
Eikä suotu survomahan,
Ei tahdottu tappamahan.
Orjat surivoi, orjat jauhoi, 5
Trengit riskit riihen tappoi,
Palkolliset paukutteli;
Minä luhdisa makasin,
Luhdisa lukun takana,
Alla viiden villavaipan, 10
Päällä kuuden korvatyynyn.
Menin aittahan mäelle,
Särjin siellä nisukakun,
Sivelin sianlihoja,
Wiilekselin voita päälle. 15
Naitihin minä talolle,
Myytihin mä Myyrölähän,
Myyrön pojan puolisoksi.
Sain siellä kovan anopin;
Rupes kohta neuomahan: 20
"Pane turkan myöhän maata,
Nouse vaivaisen varahin,
Illoin portit sulkemahan,
Aamulla avajamahan,
Käännä saavit syrjillensä, 25
Kumo kiulut korvillensa,
Katkase karittain korsi,
Anna vaivaisen vasikan,
Heitä lehmän kantanehen."
Sitten se paha anoppi 30
Pani karpion kädelle,
Riihipannin riuskahutti;
Pani minun jauhamahan
Waadei vettä kantamahan
Tahdoi rihtä tappamahan 35
Itte tuli kattomahan,
Witta pihlaja pimosa.
Haapahalko kainalosa
Kiroi kahdesti minua
Kukutteli kolmanneksen 40
Mis' olet piru pidetty
Pitkä kanto kasvatettu
Piilos' on paha pidetty
Kannen alla kasvatettu
Löi sitte häristämättä 45
Pieksi pihlajakepillä
Hakkas kotahalvollansa.
Toisintoja. v. 2. K. p. p. kasvaa. v. 8. Lepäsin minä lutissa. v. 13, 14. S. s. nisuset leivät, Sivalsin s. l. v. 17—19. Myytiin minä M. M. pojalle p. S. minä k. a. v. 29. Heinät l. k. v. 30—32. Pani toi p. a. Karpion käden osalle, R. riiskahutki (riskahutti). v. 36—38. Tuli kohta k. Halko Haapanen kädessä, Pitkä keppi pihlajainen. v. 41,42. Misa on paha p. Kusa kalsu k. v. 44. Kannon a. k. v. 45. Löi sitten ennen kuin häristi.
Naija.
Olis mulla vallan miekka,
Wallan miekka, vallan kulta,
Wallan valkia hevoinen;
Ajaisin mä Naisimaalle,
Naisin sieltä neittä kolme,
Yhden nuoren, toisen vanhan,
Kolmannen kasatun neiden.
Kasatulla työt tekisin,
Wanhan neuona pidäisin,
Itte nuorta naurataisin.
Toisintoja: v. 1. Jos mull' olsi v. M. v. 3. W. valkoinen h. v. 4,5. A. m. Naisin (naisien, naisten?) maalle, Naisin kolme'kin netosta. v. 10. I. n. neuotaisin.
Jälkimaine. Nämät, jos ei juuri kovin vanhoja, kuitenki Hämeen vanhempia runoja sain minä esinnä oppialta Suomen akademiassa, herra Keilaanilta, kirjotettuna ja sitte kuulin niitä itse'ki tytöiltä Tamperin ja Hämeenlinnan kaupunkien välillä laulettavan, paikan vähä toiseen laatuun, niinkun usein onki tavallinen, ettei yhtä laulua kahdelta laulajalta yksillä sanoilla saada. Samate kun tässä Hämeen, valittavat Savon ja Karjalanki miniät lauluissansa kovasta anoppelan elämästä. Siitä ei kuitenkan heti voi päättää, heitä vanhaan aikaan anoppimuoreiltansa erittäin kovitelluiksi ja armottomasti menetellyiksi. Sillä arvattavasti synty heidän huolensa esinnä itävästä ja sitte ainaki muistellen, kuinka ilossa ja riemussa he ennen kotona elelivät ja anoppiansa omaan entiseen äitiinsä verraillen, joka ei kuitenkan siksi muuttua tainut, päättivät he häntä kaiken ikävänsä ja nykysten huoltensa syyksi.
Suomen Kielestä.
Risum teneatis amici!
Elkää toki naurako veikot!
[Aikoinani taisin nauraa minäi niille, jotka kokivat tavallisia greikan ja latinankielisiä oppisanoja suomennella. Ajattelin sillon, kun he niin moneen kuulusampaan kieleen ovat sillänsä kelvanneet, niin miksi ei meidän piilossa elelevään, alhaseen? Herrain vieraita apulaisia suatessa, miksi talonpoika heitä seurastansa erottaisi, liiatenki heidän yhteiselle maaverolle ruvettua? Niin muka ajattelin ja toivoin sitäi päivää nähdäkseni, jona opistoissa kuulisin senlaisia oppisanoja käytettävän. En tiedä, mikä mieli, mikä muutos, mikä ainonen ajatus, vaan tosiaanki soisin nykyset korvani olevan kaukana senlaista suomea kuulemasta, kun esimerkiksi seuraavassa puheessa opettajan ja oppian välillä: kysymys, mitä pars oraatsiuunia on sana hevosena? Wastaus: nuomenta — K. mitä lajia nuomenta? W. supstanttiivumia — K. propriumiako taikka appellaattiivumia? W. appellaattiivumia — K. mitä tekliinaatsiuunia, W. I:stä, II:sta eli muuta — K. kummassa numeruksessa? W. sinkulaariksessa — K. missä kasuksessa? W. nunkkupaattiivuksessa (essiivuksessa, lokaattiivus formaaliksessa jne). Naurakootki nyt, jos tahtovat, muut vuoronsa minulle, vaan ennenku sihen tapaan suomea kirjottaisin, olen peräti uusia oppisanoja mietiksellyt. Jos kohta ne eivät olle'kan py- syväisempiä, niin on siinäki kyllä, että vastasissaki kirjotuksissani kieleen koskevista aineista, ilman pahemmin suomea muukaloimatta, taidan niiden avulla tulla ymmärrettäväksi. Waan arveltaisiko niistä joka kolmas, neljäski, kelpaavaksi, niin parempata kehotusta en tarvitse'kan, toiste toisiaki senlaisia sanoja ajatella. Jo senki vuoksi, etteivät ole muukalaisetkan oppisanat kaikilla yhdet, vaan pian itsekullaki erilaatuset, on tarpeellinen omakielisiä sanoja täksi tarpeeksi hankkia. Niinpä ovat Wenäläisetki omituisia oppisanoja monasti lai- telleet, vaikka vähemmästä tarpeesta.]
Sanat kielessä jakaumat kolmeen pääosaan, jotka ovat nimukoita, lausukoita ja väliköitä latinaksi Nomina, Verba, Partiqulae.
Nimukka on senlainen sana, jolla jotai nimitetään, ihmistä, muuta elävätä eli hengetöntä olentoa. Kaikki, joista taidat sanoa, että niitä on yksi eli monta, ovat nimukoita, esimerk. Juhana, seppä, koira, talo, luonto, kaunis, pitkä, minä, sinä, hän itse jne.
Lausukkasanalla lausutaan jotai olevan eli tapahtuvan, olleen eli tapahtuneen. Kaikki sanat, joilla taidat toista käskeä, ovat lausukoita, esimerk. olla, tulla, ottaa, antaa, luvata, hakata, sadella, pudota jne.
Wälikkä on itsekuki, jota edellisten sanain väliin, täytteeksi, määräämiseksi eli muuksi osotukseksi -pannaan, esimerk. sanat nyt, vasta, jo, ja, muka, kanssa, kera, konsa, eilen, toki, moi, ohoh jne.
Miten näitä pääosia itsekutaki pienempiin osiin jaetaan, siitä saamma tarvetta myöten toiste lausua, nyt vaan nimukoista mainiten, eriävän niistä muutaman pienemmän osan sanoja, joita itsepäällänsä sianimuiksi sanomma ja sentähden niin kutsumma, että niitä käytetään toisia nimukoita osottamaan taikka toisten siasta, joita puheessa ei aina sovi kertoa. Senlaisia sianimuita ovat minä, sinä, hän, me, te, he, se, tä, tuo, mi, ku, joka, itse jne.
Niin näitä sianimuita, kun muitaki nimukoita on kahdenlaisia, toiset perukoita, toiset mainikoita, joita myös perusolioiksi ja maine'sanoiksi voisimma nimittää.
Perukoilla ymmärrämma niitä sanoja, jotka itsestänsä jotai olentoa, hengellistä eli hengetöntä, nimittävät, esimerk. hevonen, meri, elo, ikä, sota, valta jne. Niiden viereen sopii ainaki liittää sanoja hyvä, paha, iso, pieni, lyhyt, pitkä, ruma, kaunis ja muita senlaisia.
Mainikoita ovat kaikki senlaiset sanat, joita äskemnainitulla tavalla sopii perukkain viereen liitellä, taikka kaikki ne sanat, jotka perukasta mainivat minkälainen se on, esimerk. äskiset sanat hyvä, paha jne. kallis, nöyrä, vahva, lämmin, kylmä jne.
Kaikissa nimukoissa vaariotetaan luku, onko vaan yhdestä eli usiammasta puhetta. Edellisessä tapauk- sessa sanomma sanan olevan yksikössä, jälkimmäisessä monikossa.
Sekä yksikössä että monikossa on sanalla monta muutosta joita sioiksi nimitämmä ja sanan niissä käyttelemistä sanomma siottelemiseksi. Näitä sioja on joka sanalla neljätoista, seuraavilla nimillä ja muutoksilla:
Yksikössä.
Nimentä silta vesi huone
Hallinta sillan veden huonehen
Kohdinta siltaa vettä huonetta
Sivunta sillatse vedetse huonehetse
Jaksinta siltane vetene huonehene
Wajanta sillatta vedettä huonehetta
Olenta siltana vetenä huonehena
Muutunta sillaksi vedeksi huoneheksi
Tulenta sillalle vedelle huonehelle
Yhdyntä siltahan vetehen huonehesen
Pidäntä sillalla vedellä huonehella
Asunta sillassa vedessä huonehessa
Lähdentä sillalta vedeltä huonehelta
Erintä sillasta vedestä huonehesta
Monikossa.
N. sillat vedet huonehet
H. siltaen vetten huonetten
K. siltoja vesiä huonehia
S. silloitse vesitse huonehitse
I. siltoine vesine huonehine
W. silloitta vesittä huonehitta
D. siltoina vesinä huonehina
M. silloiksi vesiksi huonehiksi
T. silloille vesille huonehille
Y. silloihin veithin huonehrsin
P. silloilla vesillä huonehilla
A. silloissa vesissä huonehissa
L. silloilta vesiltä huonehilta
E. silloista vesistä huonehista
Näitä sioja sopii seitsemään jakoon seuraavalla tavalla kaksitella, osottaen
1. nimentäsia jotai sillään nimitettäväksi; hallinta toisen haltiana;
2. kohdinta kohdattavaksi; sivunta sivumentäväksi;
3. jaksinta toisen avuksi eli luoksi jaksavan; vajanta vajalla oltavan.
4. olenta jonkunlaisna, muotosena eli siasena olevan; muutunta siksi muuttuvan;
5. tulenta luolle eli seudulle ulkopuolimmiten tulevan; yhdyntä yhteen eli sisään saavan;
6. pidäntä pidettävän ulkopuolimmiten, luona, seuduilla eli puoltajana; asunta yksissä eli sisällä asuvan;
7. lähdentä luota, seudulta lähtevän; erintä sisältä, yksistä eriävän.
Muuten on kuten kullaki siain luku, nimitys ja jär- jestys ollut erilainen. Toiset ovat lukeneet 12, toiset 13, 14 ja 17:ki siaa ja vielä sitteki aina sivumenneet sivunta-sian, joka ei ole ennen miksi erityiseksi siaksi katsottu, vaan muuksi nimukasta saaduksi välisanaksi. Tämänki oikialle sia'arvolle pantua olisivat enimmän lukiat saaneet 18 siaa. Waan miten kokonaista 4 siaa enemmän kun meillä nykysessä osotteessa? Sillä mahdilla, että ovat kahdeksi, välistä kolmeksiki, erottaneet meiltä yhdeksi luetun ja muuten heiltäki yhdellä tavalla kirjotetun sian. Niin on nimennästä saatu erityinen accusativus eli accus totalis, jaksinnasta instructivus, instrumentalis, descriptivus eli adverbialis, pidännästä locativus superesse, mediativus jne. Waan senlainen yhden sian usiammaksi erotus meistä ei näytä soveliaaksi, jos kohta toisinaan onki sanalla yhdessä siassa usiampaa osatusta, esimerk. pidäntä sialla sanoessa: mies seiso laivalla, purjehtii laivalla, montako isäntää (omistajata) on laivalla. Samalla lailla, kun tätä näiden eriosotustensa mukaan 3:meksi tehdä, sopisi melkein itsekutaki siaa, esimerk. hallintaa sanelmissa: laivan kulku, laivan hinta, laivan teko, usiammaksi jaella ja samalla lailla olisivat Greikalaiset genitivus-siastansa saaneet vähintäi kaksi, Latinalaiset ablativus-siastansa viisin kuusinki erityisiä sioja. Sitä he eivät kuitenkan tehneet, sillä sioja lukivat he erityisistä päätteistä, ei joka erityisestä, osotuksesta, ja luulemma heidän siinä ei erehtyneen. Ettei accusativus-siaakan tarvitse nimennästä erottaa, siitä saamma jonkun toisen kerran vasta erittäin laasua.
Ne taasen, joilla on vähemmin sioja, ovat muutamissa meidän sioissa löytyviä nimukoita välisanoiksi arvelleet. Niin kaikkiki meidän sivuntasian ja toiset jaksintasianki sanoja. Että nämätki ovat varsinaisia nimukkasioja, ei toki vielä tarvinne'kan parempata osotusta, ennen kuultua, mitä ne, jotka heitä välisanoina pitävät, sioilla ymmärtänevätkän.
Nyt muutamista sioista kummassaki luvussa erittäin:
Yksikössä.
Nimentä löytään nykyjään alkuluennostaan usein lyhennettynä eli muutettuna. Wesi, valkan, huone mahtovat alkuansa olla vete, valkame, huonehe, osottava e jotai epävakaista, lyhyttä puoliäänikettä, ei e eikä i, vaan kummanki vaihilla.
Kohdinnan alkuperänen pääte näyttää olleen ta (tä) ja missä nyt sanotaan siltaa, vettä, valkanta, huonetta, muinen sanotun siltata, metetä, valkameta, huoneheta. Ykstavuisissa ja usiampi kun kakstavuisissa sanoissa on tämä pääte vieläki tavallinen ja paikon kakstavusissaki.
Sivunta kuuluu eripaikoilla sillati, sillate, sillaten; sillahti, sillahte, sillahten, sillatti sillatte jne.
Jaksinta on senlainen täysinäisnä ja jatkosanan saadessa, ilman lyhennettävä niin että lopulta e heitetään poies ja muullaki muutteella.
Wajanta toisin: sillata', vedetä', elota', huoneheta' jne.
Monikossa.
Nimentä näyttää tulleen yksikön kohdintasiasta sillä tavalla että e on a (eli ä) päätteen siaan pantu. Alkusesti mahto olla siltate, vetete, valkamete, huonehete jne. Siltäänsäki käytetään usein yksikön kohdintasiaa monikollisesti esimerk. sanelmissa: on metsässä puuta (puita), viisi hevosta (hevoset), lato miestä (miehiä) laivohinsa. Ilman tätä, näin nykyjään lyhennettynä löytyvää monikon nimentää, taisi ennen vanhaan olla toinenki, josta paikon hallinta ja ylehensä muut monikon siat ovat johdettuna.
Hallinta äskenmainitusta kadonneeksi ajatellusta monik. nimennästä johdettu kuuluu siltojen, vesien, elojen, valkamien, huonehien ja muuten monellaki tavalla, josta ehkä vasta tulemma lausumaan.
Kohdintaan ja sitä seuraaviin siohin sopii monikossaki, mitä niistä yksikköluvussa mainittiin.
Satuja.
1. Jalopeura ja Kettu.
Jalopeura vanhoillaan ei voinut enää metsän kapeita ajamalla tavata, jonka tähden hänen piti uusi keino miettiä, millä elatusta saada. Pani tien viereen maata ja teeskelihen sairaaksi. Ja sano, kun näki jonkun sivukulkevan, "voi vaivanen kun päätäni kivistää ja polttaa sisuksiani! Tuskin onkan minusta huomisen näkiätä, niin anna siis anteeksi, jos mitä olen sinua vaston rikkonut. En tahtoisi tuntoni vaivalla täältä erota." Näin sano hän, vaan moni sivukulkevista surkutellen astu lähemmäksi katsomaan, jos millä voisi lievittää hänen viimmesiä tuskiansa ja ilmanki mielisuosioansa osottamaan. Ja jalopeura söi heidät suuhunsa, jalan liikuttamatta kauan sillä keinon eläen. Niin tuli viimmen kettuki paikalle. Hällenki piti jalopeura vanhan puheensa ja kysy viimmen, mitä arveli, kun ei lähemmäksi luotunut. Kettu vastasi kielellänsä:
"Jälkiä oudostun; moni mennyt on, ei palannunna" Tuhmalle tuli vahinko, sen viisas opiksi otti.
2. Hevonen.
Wanha laiska hevonen veti suolakuormaa ja vierähti muutamassa paikassa kuormanensa veteen. Jällen ylös päästyä havatsi hän kuormansa paljo kevenneen, sillä suoloja oli veteen sulanut. Sepä hyvä, arveli hän ja pani mieleensä toisteki sillä tavalla kuormiansa kevennellä. Niin toisella kertaa jommoistaki pellavakuormaa vetävä hyppäsi hän mielen taiten itsestänsä veteen. Waan pellavat vettyneenä painovat paljo entistänsäki enemmin.
Niin on palkkaki pahalla, kuni työnsäki typerät.
Suomen kansan Sanalaskuja.
1. Kovin kielti Wäinämöinen, epäsi suvannon sulho, atroa poron perästä, Lapin maasta taikinoa.
Tällä verraillaan kaikkia tapauksia, joista ei mitänä nähdä syntyvän, jos kohta ken yrittäisiki. Alkuansa mahtaa tämä sanalasku, ynnä monen muun, olla jostai pitemmästä runosta, joka nyt, paitsi näitä sanoja, on tullut unhotuksiin, taikka ei vielä kerätyksi saatu.
2. Lintu laulaa kielellänsä, kurja kuki kurkullansa.
Ei pidä parempata keltään toivoa, kun saada voipi. Jopa siinäki itsekunki tekemistä, saantoansa myöten työt toimitella.
3. Niin on hännätön hevonen, kuni pirtti porstuaton tahi piika pintilätön, esiliinaton emäntä.
Näyttää mitä talonpoikanen rahvas paikon emäntiensä ja tyttöjen somuudeksi vaatii.
4. Nuorra naista kiitetähän, vanhana sotaurosta.
Ei yksi, eikä toinen ikä ole itsestänsä kiitettävä, vaan sen mukaa, mitä kultaki iältä vaaditaan.
5. Petäjäinen peikoleipä lapsen laihana pitävi, kaitana miniän kasvon, pojan kasvon joukeana.
Niin toki nähdäänki erittäin näillä pohjasilla mailla. Talonpoikanen rahvas katsoo usein lihavuuttaki kaunistavaksi, ei aina muistaen toista sanalaskuansa: sika lihavasta kaunis on. Sentähden vertailevat laihat ihmiset tällä sanalaskulla itsiänsä ja samate sopii se ilmanki kaikenlaisen voimattomuuden kuvailemiseksi, jonka syytä auttaa ei voi.
6. Rikkahat hyvin elävät, köyhät kiljuen perässä.
Tämä kyllä onki tosi. Rikkaampain esimerkki vetää usein köyhempiäki samaan laatuun etsimään niin vaatteissa, kun muussaki elämän kohdassa. Waan kummalla on syy toista moittia rikkaillako, jotka esimerkeillänsä turmelisivat toisia, vaan köyhillä, jotka, ajattelematta mikä heille käyttää, tunkevat rikasten jälkiin?
7. Sykysyinen suuri kakku kevähäksi keiattapi.
Sentähdenpä pitäisiki syksystä aikain katsottaman, et- tei liian tavaroita meneteltäisi. Eläjänki talon pitäisi aina muistaa, että köyhempiäki aikoja saattaa tulla ja näiden varaksi talteen panna, mitä saattaa.
8. Monta vääreä vakoa kiviteillä kynnetähän; monta vääreä valoa lakiteillä lasketahan.
Toivoisimma maamme ja Suomen kansan kunniaksi jälkimmäisen puolen tästä sanalaskusta valheeksi, emmekä voi oikein ymmärtääkän, miten se voisi tosi olla.