Mehiläinen 1837

by Unknown

MEHILÄINEN W. 1837.

Joulukuulta.

Routus ja Tallirenkinsä Tahvanus.

Tahvanus on tallirenki,
Wei hän juomalle hevosen,
Kaivolle kadikkaseljän,
Läpisäären lähtehelle.
Juotti Ruotuksen hevosta, 5
Lähde läikkyi, hepo kuorsui.
"Mitäs kuorsut, korpin ruoka,
Hirnut Hiisien hevonen!"

Läksi maahan rattahilta
Kattomahan maan vikoja, 10
Näkemähän veden vikoja;
Ei nähnyt maassa maan vikoja,
Wedessä veden vikoja.

Iski silmänsä itähän,
Kattoi päin luotehesen: 15
Näki tähden taivahalla,
Pilkun pilvien raossa.

Wei hän tallihin hevosen,
Heitti heiniä etehen,
Levitteli verkalointa, 20
Sidotteli silkkivöitä.

Meni Ruotuksen tupahan,
Seisatteli oven suuhun,
Pysätteli partten päihin.
Haastoi Ruotus ruualtansa, 25
Tiuskas tiskinsä nojasta:
"Pese kättä, käy ruvalle,
Ruoki Ruotuksen hevosta."

Tahvanus on tallirenki,
Sano sanan Ruotukselle: 30
"En sinä pitkänä ikänä,
Kuuna kullan päivänänä,
Ruoki Ruotuksen hevosta,
Kaitte kiivan kankaria;
Itte Ruotus ruokkikohon 35
Tämän päiväsen perästä —
Näin mä tähden taivahalla,
Pilkun pilvien raossa;
Jo nyt on syntynyt Jumala,
Yliarmo auennunna." 40

Haastoi Ruotus rualtansa,
Tiuskas tiskinsä nojasta:
"Äsken on toet totesi,
Walehettomat vakasi,
Kun tuo härkä ammonepi, 45
Pääpönttö pölöttänepi,
Jok' on syöty mennä syyssä,
Toissa talvena tapettu,
Liha syöty, luut jätetty,
Kesi kenkinä pidetty, 50
Talvikausi tallaeltu."

Nousipa härkä ammomahan,
Pääpönttö pölöttämähän;
Nousi hännin häilymähän,
Sorkin maata sotkemahan. 55

Tahvanus on tallirenki,
Hän sanoi sanalla tuolla:
"Onko jo toet toteni,
Walehettomat vakani? —
Nousipa härkä ammomahan, 60
Pääpönttä pölöttämähän;
Jo on syntynyt Jumala,
Yliarmo auennunna."

Haastoi Ruotus rualtansa,
Tiuskas tiskinsä nojasta: 65
"Äsken on toet totesi,
Walehettomat vakasi,
Kun tuo kukko laulanepi,
Kanan poika kajahtanepi,
Jok' on paistina vadissa, 70
Liha voilla voideltuna,
Höyhenillä höyhkenillä,
Jäsenillä järkkäneillä."

Nousipa kukko laulamahan,
Kanan poika kajahtamahan, 75
Luillansa luhisemahan,
Höyhenillä höyhkimähän,
Kynsin maata kaapimahan,
Siivin sillat pyyhkimähän,
Isännän ilolliseksi, 80
Emännän elolliseksi.
Lauloi kukko kujahutti,
Kanan poika kajahutti,
Kukko kuuelta sanalta,
Kanan poika kahdeksalta. 85

Tahvanus on tallirenki,
Hän sanoi sanalla tuolla:
"Jo nyt on toet totein,
Walehettomat vakani;
Nousipa kukko laulamahan, 90
Kanan poika kajahtamahan,
Jo on syntynyt Jumala,
Yliarmo auennunna."

Ruma Ruotuksen isäntä
Weitsen pöytähän vetäpi, 95
Sanopi sanalla tuolla:
"Äsken on toet totesi,
Walehettomat vakasi,
Kun veitsi vesottanepi,
Jonka pöytähän sivalsin; 100
Jot' on vuosi vuoliskeltu,
Kaksi kannettu tupessa —
Weitsenpää vesottanepi,
Wesaset lehdittynepi."
Alkoi veitsenpää vesota, 105
Kasvoi kaunihit vesaset,
Kuusi kullaista qesoa,
Lehtiqesan seitsemännen.

Tahvanus on tallirenki,
Hän sanoi sanalla tuolla: 110
"Joko on toet toteni,
Walehettomat vakani? —
Jopa veitsenpää vesosi,
Jonka pöytähän sivalsit;
Rupes kukko laulamahan, 115
Kanan poika kajahtamahan;
Nousi härkä ammomahan,
Pääpönttö pölöttämähän;
Jo nyt on syntynyt Jumala,
Yliarmo auennunna, 120
Jo nyt luovun Ruotuksesta,
Otan usko Jesuksesta."
Jouluna Jumala syntyi,
Paras poika pakkasella;
Syntyi heinille hevosen, 125
Sorajouhen soimen päähän.
Härkä olkia levitti,
Sika penkoi pehkuloita,
Pojan pienen peitteheksi,
Katteheksi kaikkivallan. 130

Jälkimaine. Tätä runoa on koottu sekä Hämeestä että Savosta ja Wenäjän Karjalastaki, millä lienee aikoinansa niin hajalla laulettavaksi joutunut. Nähtämästi on se paavinaikuisia jaarituksia Wapahtajamme syntymästä ja semmoisena pidettävä. Ruotus lienee yksi kun raamatun Herodes ja Tahvanusta laulovatki Hämeeessä ja Savossa Tapaniksi, joka on raamatun Stephani. — Toisintoja tähän runoon saapi, ken tahtoo kirjasta: Suom. Kans. Wanh. Runoja edl, koonnut ja pr. Z. Topelius, 4. Osa, s. 20 ja Avisista: Helsingfors Tidningar, Årgången 1829.

Murheruno Pielisen Kirkkoherran JACOB STENIUKSEN Kuolemasta.

Harvon saat nähä hyviä
Syntisihmisten seassa,
Jotka kautta kaiken haaran
Aina arvossa asuvat,
Ja ovat kilvan kiitettävät 5
Sekä Herran Sionissa,
Että muissaki menoissa.
Harvon taitahan tavata,
Neki kuollo korjoapi,
Wiepi Tuoni viekkahasti, 10
Kaikki Kalma kaatelepi,
Peittelepi maan povehen.

Woi sinua, Tuoni tuima,
Kuollo kauhia, kamala!
Kun et vielä viivytellyt 15
Matkoillasi maailmassa,
Ettei Pielisen pitäjän
Kirkkoherra kiitettävä
Olis mennyt meiltä poies,
Ennen ehtoa erinnyt. 20

Wielä oli voimallinen,
Wahva varsin ruumihilta,
Wielä totta toivottihin
Suurta iloa hänestä,
Koska muuttu mustemmaksi, 25
Taivas pilvesty peräti,
Yö jo päivälle pätösi,
Loisti loppu luonahalta.

Jo olen jotaki nähnyt
Ajan entisen kulussa, 30
Nähnyt tulta, nähnyt tuulta,
Nähnyt nälkiä kovia.
Nähnyt suuria sotia,
Rajamailla raskahia;
Olen ollut onnetoinen, 35
Kokenut ajat kovimmat,
Eläessä Eenperinki,
Salomonin sauan alla;
Saanut Wielä saalihiksi
Sille suurelle Simolle, 40
Aflekille ankaralle.

Oh jos kaikki kaipaukset,
Kaikki surkiat suruni,
Kaikki vaivat vaikehimmat,
Tulisivat tutkituksi, 45
Pannuksi paperin päälle,
Niin ne nihki löytyisivät
Meren sannan vertaseksi.

Näien surujen sekahan
Pitää pantaa toella 50
Kuollo meiän kirkkoherran,
Uskollisen opettajan.
Nytpä, Pielisen pitäjä,
Surkuttele surman töistä,
Puhu päivistä pahoista, 55
Omistasi orvon lailla!

Olisiko vaaka vahva,
Waaka paljon painavainen,
Jolla Pielisen pitäjän
Saisin vaivat viesatuksi; 60
Kun en saattane sanoilla,
Tätä muiten muistutella.

Anto armias Jumala
Pitäjälle Pieliselle,
Jakopin jalon lähetti, 65
Juuri aikana kovana,
Wainon viimeisen nenässä;
Kun tuli käsky kovempi,
Juuri ankara anomus,
Että miesten miehullisten, 70
Uljanmuotosten urosten,
Pitäjältä Pielisjänven,
Lieksan kirkon, liepehiltä,
Piti mennä Öllöllähän,
Kittehelle kiiruhusti, 75
Soan tuimahan tulehen,
Wainon vallan valkiahan;
Jätetyksi jättämähän
Oikiat omat kotinsa,
Suen suuhun saalihiksi, 80
Metsän karhun kartanoksi,
Pesiksi metsän petojen.

Waan jos oisi joutununna
Tämä kansa Karjalahan,
Tuiki olisi tuhottu, 85
Kaikki tarkkahan tapettu,
Niinkuin kurjat Karjalaiset
Surkiasti surmattihin.

Kohta kiivas kirkkoherra
Arvasi tämän asian, 90
Käännytti pitäjän kaiken,
Palautti hyvä paimen,
Ennenkun Enohon pääsit,
Ulos uksesta pitäjän;
Sitte rajoja omia 95
Näillä varsin varjellutti.

Waan ei arvannut hyväksi
Yksi osa yllytetty
Töitä miehen miehullisen,
Toimia totisen miehen; 100
Alko juttu julma aivan,
Warsin vahvasti kuottu.—
Maan ei suonut suuri luoja,
Sallinut jalo Jumala,
Syyttömästi syyhyn saavan, 105
Tämän miehen merkillisen,
Tämän vartian vakaisen;
Ajo hänen asiansa,
Juuri selväksi selitti,
Päästi juonista pahoista, 110
Kiusauksista komista.

Eipä muistanut vihoja,
Eikä palkinnut pahalla
Tätä tyhmyyen tekoa,
Yllytystä ynsiätä; 115
Kimet makso kiitoksilla,
Töminät hyvillä töillä.

Koska korkia Jumala
Rauhan rakensi sulosen,
Kohta kiivas kirkkoherra 120
Alko huolella havata,
Kuinka kallis Katekismus
Oli jäänyt oppimata
Tässä Pielisin pitäässä,
Polosessä Pohjanmaassa; 125
Kuinka varsin vähä niitä
Löyty lapsien seassa,
Jotka tunnossa Jumalan
Olit oikein ojetut,
Warsin vähä vanhemmista 130
Opin oikian osasit.

Kohta alko ahkerasti
Opin töitä toimitella,
Hartahimmalla halulla;
Läksyt lapsille asetti, 135
Warotteli vanhempia
Ahkerasti etsimähän
Lastensa sielun parasta,
Josta tarkkahan tavotit
Pielisen pitäjän miehet 140
Kirjaopin kiiruhusti.
Nyt on kirjat, kiitos luojan!
Tallella joka talossa,
Saavat silmillä omilla
Tieon tahosta Jumalan. 145

Kuka kaikki kirjoiteli
Hänen työnsä toimelliset,
Joka joka askelessa
Etsi kaikkien etua!
Kun hän maalla matkusteli 150
Kyliä luettamassa,
Niin hän hellällä halulla,
Syämellä sulosella,
Puhutteli pienimmätki,
Jotka tunsi tarkimmasti, 155
Niminiettuhun nimitti.
Ei niin huonoa havannut,
Että häntä ylenkatso,
Oli isä itkeville,
Wahva turva vaivasille. 160

Empä ole ennen nähnyt,
Toiste tuokohon Jumala!
Joka kaikissa tiloissa
On niin selvä neuon seppä,
Kun tai Pielisen pitäjän 165
Äsken kuollut kirkkoherra,
Wasta tullut vainajaksi.
Sai se korvet kasvamahan,
Kuivina kukostamahan,
Anto opin oivallisen, 170
Kuinka kuitenki pitäisi
Niistä niittyjä raketa;
Tietti kirkon kiitettävän
Kappelille kaiketi'ki,
Toista myöski toimellansa 175
Juuvan rannalle rakenti,
Laitto Lieksahan lujasti
Juuri jalot kellonjalat,
Saatto paikkahan samahan.
Kuka kaikki kirjotti 180
Hänen työnsä toimelliset;
Ei se säitä säikähtänyt,
Walittanut vaivojansa,
Waikka kahesti vaelsi,
Kulki poikki Pohjan merta 185
Kuninkahan kaupunkihin,
Luoksi säätyjen läheni,
Tämän pitäjän hyväksi,
Ynnä kaiken Karjalanki.
Waanpa toisella tovilla 190
Kun kulki Waasan merellä,
Nousi tuuli tuima aivan,
Joka laivan lainehilta,
Aluksen ajo karille,
Hahen särki säien voima, 195
Pohjan puhkasi kivehen.
Kuitenki hänen hä'ästä,
Herra vaarasta vapahti.

Kohta tultua kotihin,
Piti sitte pistoksia, 200
Ehkei aivan raskahia;
Armo ainoan Jumalan
Huojensi hänen kipunsa,
Uskon uuisti lujaksi,
Poies poisti kuollon pelvon, 205
Halun hartahan lähetti.
Olla ulkona koista,
Maallisestahan majasta,
Tulla luoksi lunastajan,
Kanssa kaunihin karitsan, 210
Saaha veisata Hänelle
Halusesti Halleluja.

Tämä toivotus totinen,
Anomus alinomanen,
Kohta kuultuksi tulepi, 215
Koska tunnossa Jumalan
Maallisen majan rakennus
Piti pian purettaman;
Sitte enkelit ihanat
Hälle seisovat sivulla, 220
Uuen kaupungin avasit,
Saatit taivahan talohon,
Kirkkahasen kunniahan.
Näin hän, niinkun kynttiläinen,
Meille loisti, itse loppu, 225
Yhtehen elettyänsä
Tässä Tuonen voittomaassa,
Tässä kyynelten kylässä,
Wuotta täällä täytettyä
Kuusikymmentä ja kaksi, 230
Oltua opettajana,
Parahinna paimenena,
Pitäjässä Pielisessä,
Kaksikymmentä ja kuusi
Wuotta alkaen alusta. 235

Hältä kyynelet hävisit,
Meille murhe musta alko;
Kukin tuntepi kipunsa;
Kaipauksen kaikki kansa —
Wanhat varsin valittavat, 240
Lapset laulamat surulla:
"Woi kun vaipu vainajaksi
Kiitettävä kirkkoherra,
Kuoli paras paimenemme!"
Mutta Herra muistakohon 245
Meitä jääneitä jälille!
Antakoon avaran armon
Tulla päälle Pielisläisten,
Aina rauhan rakkahimman,
Suojan sulosen levätä, 250
Lasten lapsien ylite!
Huonettansa holhotkohon,
Orpolapset ottakohon,
Hänen huolensa sisälle!
Levätköön luusi levossa, 255
Pimiässä maan povessa,
Johon ovat kunnialla
Lahomahon laskettuna! —
Waan sun meno merkillinen
Meillä mielessä pysypi; 260
Sen me tieämmä sanoa,
Juuri luvata lujasti:
Kaivatahan kuolloasi,
Menoasi mainitahan,
Lasten lapsien seassa. 265

Jälkimaine. Tämän runon laulo minulle ulko muistilta, kesällä 1828, Lindbladin frouma Juukan kappelissa ja sano sen joltai sukulaismainajaltansa, papilta Lyyralta muinen tehdyksi. Kirjotettuna sitä ei löytynyt ei siel lä, eikä Pielisessä, koska oli joku minua ennen paikalla käynyt runokokoilia saanut ainuan kirjotetun runon. — Harmoilla Suomen papeilla taitaa olla tämmöisiä runoja jälkimuistona, maikkemme kuitenkan epäile siitä, ettei usiampi aki olisi löytynyt, jotka olisimat ansanneet samalla tamalla kiitettää. Phteinen kiitollinen jälkimuisto on kuitenki kaikilla menneillä papeilla Suomen kansan silmässä kirjalumussa ja ylimalkain totisissa kristillisyyden tunnossa perustettu.

Tarina.

[Sodankylässä kuultu ja sana sanalta sitä myöten kirjotettu. En tiedä, mahtaisiko kuitenki olla sopivampi, tämmöisiä tarinoita paikka paikoin vähä muuttaa'ki?]

Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti, köyhiksi jäivät. Het siitä kovin murehellisiksi tutuvat ja itkit itkemistään. Kauan itkettyähän käski unissa heitä isä vainaja menemään laivarannalle yöksi hanhia vahtamaan, kunki yöksensä. Niin meni esinnä vanhin, vaan kotvasen istuttua rupesi pimiä yö peljättämään, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "mitä sait?". "Itse nähnettä, kun käyttä," vastasi hän sihen. Toissa yönä meni keskimmäinen veli ja hänen kävi samalla tavalla, kun vanhimmanki. Niin lähti kolmanneksi yöksi tuhkamo, siinä istu kaiken yön, ei peljännyt. Tuli päivän koittaissa aamulla kolme hanhia, korjasit siipensä aian alle ja menit uimaan. Hän kaunihimmat siivet sieltä valitti ja istausi taas paikallensa. Hanhet jonkun ajan uituahan rupesivat pois lähtemään. Lähtivät toiset, vaan yksi ei päässyt, kun siipiään ei löytänyt. Siinä ilmotti ittensä tuhkamo: "täällä siipesi on, vaan et saa, ennenkun otat minun mieheksesi." Sillä hanhet kun siipensä aian alle toivat, kaikki muuttuivat ihaniksi neioiksi. Lupasi ruveta puolisoksi hänelle, sai siivet, puki päälleen, lenti kotiansa hanhena. Tuhkamo kanssa meni kotiansa. Kysyit toiset veljet: "no mitä sait hanhia vahettuasi?" Tuhkamo vastasi: "sain ma kuninkaan tyttären puolisokseni." — "Sinä semmoinen kuninkaan tyttären! — Lähti siitä sitte kuninkaan linnalle tuhkamo ja sano tytölle: täällä minä nyt sitä vasten olen, sinua saamassa." — "Waan siitä emmet virka kuninkaalle mitänä, vastasi tyttö, piämmä sala häitä." — "Mitä met häitä piämmä, kun kuninkahalle emmet sano!" — "Kun sanot, se panee semmoiset puustit ethesi, ettet niistä pääse ikänäsi." — "Mitä tehneeki, mutta ilmotan minä." Meni sitte kuninkhaan etheen ja sano. "Minä sinulle en anna tytärtäni, vastasi kuningas, ennen kun menet, kaikki puut tästä vuomasta (tältä lahdelta) kaahat." Meni siitä morsiamensa tykö ja sano: "semmoisen nyt pani puustin, kaikki puut käski, tästä vuomasta kaataa." "Tiesin minä sen, vastasi morsian, vaan pääset sinä siitä, kun ei pahempaa vasta panisi — mene kaaha yksi puu ja sano puun kaatuessa: kaikki mettä taatukohon." Meni, kaasi, sano, sai sillä kaikki puut vuomasta kaaetuksi. Lähti siitä sitte taasen kuninkhaan etheen ja pyysi tytärtä, jo puut kaataneensa. "Et Wielä sillä saa, sano kuningas, sinun pitää nyt mennä net kaikki kannolle nostaa." Tuli taasen morsiamensa tykö ja sano: "jo toisen pani puustin vielä pahemman, kaikki puut minun kannolle nostaa." "Arvasin minä sen, vastasi morsian, vaan vielä siitäi pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa — mene, nosta yksi puu kannolle ja sano nostaessasi: nouskoot kaikki kannollehen." Meni, teki sen, sai silla kaikki puut kannolleen nousemaan. Niin taasen kuninkhaaltä tytärtä pyysi. Ei hän vieläkhään anna; käski kultaviljat taivaasta käyä (noutaa), sitte vasta antaisi. Lähti siitä morsiamensa tykö ja sano: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käyä, millä minä net saan?" "Woisit vielä ehkä netki saaha, vastasi morsian, kun ei ainaki pahempaa vasta tulisi." Sito hänelle sitte säkin päähän, laitto hevosen selkään: "aja nyt siksikun hevonen putoo altasi, haurase sitte päältäsi ja ota, mikä kätheesi puuttuu." Lähti sitte ajamaan, jo viimmen kauan ajettuahan putosi hevonen, hän haurasi samassa päälthään sai kultaviljat kätheensä. Putos sitte niitten kanssa ja painui maan sisähään, ettei jäänyt, kun vähä hivukstä ylös. Tuli sitte sotka ja teki pesänsä päähän. Muni sihen muniansa ja alko hautoa. "Jo tämä nyt ainaki minulta pään märättää," ajatteli tuhkamo. Tuli kettu, juosta ketkutteli, näki pesän, rupes munia syömään. Hän sitä kettua tapasi hännästä, se tempasi ylemmäksi. Toisena päivänä tuli ahma ja rupesi häänki munia syömään. Kun taasen sitä tarttu häntään, se hänen tempasi vieläi ylemmäksi. Jo kolmantena päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään. Tarttui karhua jalkaan, se hänen nosti kokonansa ylös. Ylös päässyt ei tieä, kunne lähteä. Lähteä sitä pitäisi jonne'ki. Astuu, kävelee, kuulee toraamisen, sinne meni. Het kun nähään tulevan, ihastuthaan, sanothaan: "ahah! jo paisti tuli." Hään sihen sano: "ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka ottanut keittämiset, paistamiset." — "No, kun et kelpaa paistiksi, erota meitä torasta!" — "Kyllä erotan; mikä teillä väsinä?" — "Tämä vaarivainaan saua; jos keikahuttaa toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, oman väen nostaa ylös." — "Kuinka minä teiät siitä voisin erottoo, jos toiselle eli toiselle annan, se minulle suuttuu, kullen en anna; paras antakaa minulle koko saua." — "Ota, mene matkohisi!" — Otti, lähti eelle astumaan, jo toisessa paikassa torataan. Hään sinne meni. "Ahah! huuttiin taas vastaan, jo paistin saamma." — "Ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka vienyt keittämiset, paistamiset." — "No, erota sitte meitä!" — "Mikä teillä erotettavana?" — "Tämä ämmivainaan lakki, kummalle tulepi; sen kun päähänsä panee, ei näe kukahan." — "Millä minä minä teiät siitä erottaisin; jos jommalle kummalle annan, toinen minulle siitä suuttuu. Paras, nakkaatta mulle." — Nakkasivat: "tuossa on, ota, mene matkohisi!" Kun lähti, vähän matkaa astu, kuuli kolmannessa paikassa torattavan. Meni sinne'ki. "Ahah! jo paisti sattui" — "Ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." — "No, erota' sa meitä!" — "Mikä teillä toran aineena?" — "Nämät isävainaan manhat kuovat; net semmoiset kuovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahot, ei voi kukhaan mithään pahaa tehä." — "Paha teitä erottoo; toiselle annan, toinen suuttuu — paras annatta kuovat minulle." Sai netki. Lähti siitä paikasta ja tuli taloon. Siellä taasen, kun ikhään nähään ovesta tulevan, sanothaan: "ahah! jo kerran tuli mitä syöä." — "Wähä minussa syömistä; jo on vilu, pitkä matka vienyt syömiset sekä juomiset — se vettä, mikä verta, se luuta, mikä lihoa." — "No olisiko sinun itse nälkä?" — "Mikäpä se olisi, kuutena kuukaunna kun en ruokaa ole nähnyt." — Sai ruokaa, söi ja kysy syötyähän, jos eivätkö tietäisi sen kuninkhaan lääniä, johon olisi kulkeva. "Emmet tieä, vastathiin talossa, mutt' on meillä mettän viljat, het tiennevätkö." Kuttuthiin; ei tiennehet. Annethiin hänelle sitte siitä talosta kivi, käskethiin pitämään, jos tarme tulisi. Lähti siitä talosta pois ja tuli toiseen. Siellä häntä taas, syöä aiothiin, vaan kun ei sanonut ittessänsä syömistä olevan, panthiin hänelle ruokaa ja kysythiin, mitä asioittisi. Ei sanonut muuta asioivansa, kun että neuottaisi hään sen kuninkhaan lääniin, jonka nimitti. "Itte emmet tieä siitä kuninkhaasta mithään, sanothiin talossa, vaan on meillä mettän peot, tiennevätkö." Kuttuthiin; ei tieä. Annethiin hänelle siitäki talosta kivi ja niin meni kolmantheen. Sielläkhään ei tietty sen kuninkhaan lääniä, jota kysyi, vaan sanothiin olevan taivahan linnut heillä, joilta kysyttäisi. Kuttuthiin kokhoon linnut, tulit kaikki, kokko yksin ei tullut. Niin kysythiin taivahan linnuilta sen kuninkhaan maata; ei tiennehet. Kuttuthiin kokkoaki tulemaan, vasta kolmannella kuttumuksella tuli. Waan et sanonut häänkhään tietävänsä. "Tieät kyllä, mutta vaimojasi pelkäät." "Tieän minä senthään, vaan sinne on hirviän pitkä matka." Käskethiin viemään mies sinne, ei matkaa kattomahan. Sai lähtiissään kiven tästäki talosta ja niin nousi kokon selälle. Kokko lähti lentämähän, lenti, lenti, joko lie usiampaa viikkoaki lentänyt, niin kysy mieheltä: "saitko kiveä ensimmäisestä talosta?" "Sain", vastasi mies, "Luo merehen!" Kun sitte loi sen kiven merehen, niin siitä paikalla kallio kasvo. Sillä kalliolla kokko vähän aikaa lepäsi ja lähti uuelleen lentoon. Kauvan lennettyähän kysy mieheltä jos eikö saanut toisestaki talosta kiveä. Sano saanehensa mies ja kokko käski senki merheen lähettämään. Siitä samate kallio kasvo ja kokko istu lepäämähän. Niin siitä taasen lentoon kohosi ja kotvan lennettyähän kysyi mieheltä: "antoko minun emäntäni kiveä sinulle?" "Anto", vastasi mies — "Puota vielä seki mereen!" — Puetti mies ja siitä tuli kolmas lepäyspaikka. Kun siitä sitte lähti lentämähän, niin kerrassaan vei miehen rannalle ja maalle laskettuahan kysy: "no mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla, niin mies sano: "ota noista kumpi tahansa!" Otti lihavamman kokko ja söi suuhunsa, sitte lähti takasi lentämään. Meni kuninkhaan linnahan mies lakki päässä, jonka oli toraamapaikassa saanut ja joka teki hänen näkymättömäksi. Kun morsiamensa huoneesen tuli, niin morsian itkusilmissä, kaikki murehissaan, häntä ei nähnyt. Jonkun ajan siellä näkymätönnä istuttuahan kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan. Kun meni piika, hään jälkeen, kultaviljoista vähösen vesiastiahan murensi. Tuli piika veen kanssa, kuninkhaan tytär sano: "ei tämä ole puhasta, käy toista." Toista kun lähti käymään, tuhkamo taas jälessä, jo enemmän viljoista vetheen murensi. Ei kelvannut sekhään vesi kuninkhaan tyttärelle; käski kolmannesti käyä, puhthaampata tuoa. Niin sihen tuhkamo loi koko kultaviljan, jonka oli taivaasta saanut. Näki kuninkhaan tytär viljan, tunsi, sano: "tässä sinä nyt olet, missä oletki, elä piileskele!" Temposi tuhkamo lakin päästänsä ja tuli näkyväiseksi: "tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas, kun hänestä ei kuulu mithään?" — "Elä puhu kuninkhaasta; se on tapannut kaiken väkensä soassa, siellä on vieläki, lie'kö hengissä, vai hengetönnä ei ole enää kotvin sanomia saatu." — "No sinne se pitää minunki paikalla lähteä." — "Elä lähe! viikon jo viivyit matkallasi ilmanki." — "Lähen kuitenki; en enää taia kauan viipyä." Lähti siitä, kuningas tiellä vasthaan, kovin murheelliselta näytti. "Elä huoli murehtia, sano tuhkamo, lähe vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällehen, kattothaan, jos mitä voimma." Anto kuninkhaalle kuovat ja lakin, itte piti sauan, niin lähtivät. Tulevat sotapaikalle; vihollinen siellä yhä saaliita korjailee. "Onko vielä vastaanottajata?" huusi tuhkamo. — "Kyllä on vielä, jos ennenki." —. Samassa tuhkamo keikahutti pään sauastaan, sillä kaikki oma väki nousi ylös, Keikahutti sitte toisen pään, kaikki viholliset maahan. "No kuinka nyt nait vävypoikasi?" kysy hän siitä kuninkhaalta. "Elä semmoisia enää kyselekhään, sano kuningas, ota tyttäreni ja puolen riikkiä annan sulle morsian lahjoiksi. Waan viikon viivyit matkoillasi, viikon viivyit, kauan kasoit, viimmen tulit viisahaksi." Sihen se loppuiki.

Jälkimaine. Oulun läänin pohjaspuolella vedetään semmoisista sanoista, joissa muita puhetapoja myöten kaksi äänikettä kerakkeella h erotetaan, sama h kummanki äänikkeen eteen. Niin kuuluvat sanat: etehen, mitähän, ruvetahan edl. näin: etheen, mithään, ruvethaan. Sodankylässä, Kemijärvessä, Kuolajärvessä sanotaan sekaluutta, millon etheen, millon etehen (kullon eteen). Sillä tavalla paikastaan erotettu h muutamia puhetapoja myöten taas muuttuu edelliseksi kerakkeeksi, jotta sanotaan etteen, mittään, kallaan. Niin esimerk. paikoin Savossaki, Iinsalmessa, Pielavedellä edl.

Tuhkamo, jota Wenäjän puolella sanotaan tuhkimoksi, on usiammissa
Suomen kansan Tarinoissa merkillinen, mainio mies.

Häatavoista Pääjärven Seuduilla Wen. Karjalassa.

(Muutaman kosiomiehen puhetta myöten kirjotettu).

Kosiomiehet esinnä kaksi kertaa ilman sulhasetta morsion talossa käyäh, siitä kolmas kerta sulhasen kera. Kun mieltyy tytär, kaatam viinaa kahteeh stakanaah (lasiin, pikariin, sarkkaan) molemmilla kosjojoilla. Ta sulhasen puolesta kosjojat viinaa kahteeh stakanaah kaaetah tyttären emällä ta isällä. Siitä tyttären emä sulhasella (sulhaselle) kaatam viinaa ta sulkkuhuivin (silkkihuivin, silkkiliinan) antav. Sulhanen siitä antav hopiemanietan (hopiarahan) tyttärellä. Pannaah stola (pöytä), syötetääh. Siitä isetääh käsi (lyövät kättä) tyttären isä ta kosjomies, sanotaah: "kuulkahe kaikki ristikansa, nyt on (Anni Petrintytär) ta (Iivana Matveinpoika) kaupan laatinehet, ken tämän kaupan erottanee, sata sakkoa, kuusikymmentä kuuliaisista (syömisistä ja juomisista). — Kuuliko tämän assan (asian) ken?" Mastataah rahvas: "kuultiih." — "No, kun kuulia, ken tämän assan purkanoo, päättääh isäntä ei ole (pää poikki lyödään)." Siitä kolme henkeä sulhasen puolesta ta kuusi henkeä tyttären isän puolesta lauletaah, kahella stolalla syöääh, juoaah, pritania luvataah, lammas, kaksi lehmeä, poroja (kotipeuroja) eloa kai muuta tavaroa. Morsten itkev vierahilla kaulasta (halaa heitä kaulasta ja laulaa pian itkuäänellä). Wierahat siitä hänellä tjenkoo annetaah. Kun siitä vuotehella vieääh,[16] kosjojat viikatteella kierretääh kolme kertaa ympäri vuotehen, jottei rikottaisi. Sulhaselta kun jalat morsiamen sisaret jaksetaah (riisuvat), hään rahoo pahkiloisihe on pannut, ne rahat hyd saahaah ottuo ta pityö, kun lattialla helistääh. Aamulla morsiamen sisaret vettä ta valkia paikka sinne vuotehella mieääh, se paikka (huivi, kaulaliina) jääpi sulhasella olemaah. Sulhane panem rahaa maatessaah morsiamen yskääh (rintaan). Morsian kun aamulla tulem sulhasen jälessä pirttiih, ne rahat kynnyksen alla heittäv. Naot (morsiamen sisaret) tullaah, ne siitä kerätääh ta saapka (lakki) otetaah sulhasen päästä ta pannah siheh sulkkuvyö sulhaselta. Siitä saatrokalle (eineelle, aamuruoalle) ruvetaah. Anoppimuori päästyä kaikkien ruoalta kantav valkien paikan (huivin) mihkiparilla ta sisaret toisen paikan antavat samalla kerralla. Juohtokansa kun tullaah sulhasen kotiih, siellä morsiantjsarkkoa juoaah, neljä pikaria luoalla (lautasella, talrekilla), ne morsten saajannaisen kera vie ympäri ja kumartelevatsen vierahia. Ensimmäisestä tjsarkasta vierahat ei annetah ni mitä, vasta toisesta tjsarkasta pannaah riuna tahi kaksi tarekalle (talrikille). Sulhane, kun morsiamen talosta juohtokansan kera lähtev, anoppi hänellä antav valkian liinapaian (hamppusen paidan), jota vastaab sulhanen antav anopille kaksi tahi kolme rupiloa rahaa. Morsian sulhasesa talossa antav akalla (miehensä äitille) rätsinän ta sukat, isällä valkien liinapaian, puksut ta kintahat, veljillä ruskien huivin ta valkien liinapaian, sisarilla ruskien huivin ta valkien rätsinän, lapsilla kintahaisia.

[16] Pappia näillä seuduin ei käytetä'kän vihkiäisissa; koko hänen työnsä on siinä, että koska sattuu, vuoden ja kahdenki päästä, pistää kirjaansa, että sen nimelliset mies ja vaimo omyt naimisiin yhtyneet. Maan ennenkun se tapahtuu elämät yhdessä, tekemät lapsia ja toisinaan taasen lähtemät erille toisistaan.

Neittyen Ihanaisuudesta.

Laulu,

v. 1.

Kukka kaikkein ihanainen,
Kukkasitten kuningas,
Ompi neitto nauravainen,
Rakkauden ruhtinas.

v. 2.

Neitto nuori naurusuinen,
Luonnostansa lempiä,
Muutti miehen mielen muinen
Hehkava ja hempia.

v. 3.

Neitto kaunis kavalasti
Orjaksensa ottapi,
Sankaritkin taitavasti
Wiekkahasti voittapi.

v. 4.

Katsannoilla kaunihilla,
Silmillänsä, sitelee;
Sanoillansa sulosilla
Wierehensä vetelee.

v. 5.

Neitto nuori ihanainen
Ompi onnen otava,
Niinkuin kukka kasvavainen
Lempiästi loistava.

v. 6.

Neitto nuori kaunokainen,
Taitavainen tavoissa,
Ompi onnen ottavainen
Pojissakin paraissa.

G. T—n Paturi
Hameesta.

Satuja.

1. Metsäsika, Hevonen ja Mies.

Metsäsika oli rypenyt hevosen tavallisessa juomapaikassa, josta hevonen vihan vimmassa manasi häntä toraan kanssansa. Waan kun toisen hampaat jo päältäpäinki olivat vähä hirviänlaiset nähdä, niin hevonen pyysi miestä avukseen. Mies nousi selkään ja nuolellaan ampuiki metsäsian kuoliaksi. Waan sen tehtyä sano hän: "minulle tapahtui tänäpänä kahdenkertanen onni: esiksi sain oivan metsäsian paistin ja toiseksi opin tuntemaan, kuinka oletki sinä kelpo elävä." Siitä ei enää laskenutkan hevosta irti. Jälkeen päin kuultiin hevosen monasti valittavan: "minä mieletön pyysin kostoa turhasta asiasta ja sain sillä iänpäiväsen orjuuden."

Ei kostonpyyntö hyödytä, jos ei kärsivällisyys enemmin.

2. Susi ja Koira.

Susi ja koira yhtyivät pakinoille metsässä. Susi sano: "mistä se tulee, että sinä aina olet noin lihava, minä laiha, vaikka olenki sinua väkevämpi ja sentähden luulisin paremmin ruokani käsittäväni." "Se tulee siitä, vastasi koira, että minä palvelen isäntääni ja saan häneltä ruoan palkakseni, sinulle ei kenkään anna ruokaa, paitsi minkä itse voinet tavata." "Mikä palvelu se on, kysyi susi, enkö hoti minäki sitä voisi täyttää?" "Kyllä voit, vastasi taasen koira, kun vaan pidät vahtia pihalla ja varjelet talon yötisaikana varkailta." Sihen työhön lupasi susi mielellään ruveta ja koiran piti hänelle palveluspaikka kylässä toimittaa. Tiellä, kun juoksivat rinnatusten, tuli susi luomaan silmänsä koiran kaulalle ja kysyi: "Kuinka sinä olet noin karvaton ja pahasti lyöttäynyt kaulanpaikalta?" — "Kun hokevat minua liian äkiäksi ja vielä pelkaävät juoksentelevanki, vastasi koira, niin sitovat toisinaan päiväksi kahleisiin, yöksi taasen laskevat irti ja antavat minulle leipäpaloja, luita ja muuta ruokaa yltäkylläsesti." "Niin päivällä, sano susi, et pääsekän menemään, kunne tahdot?" "En kyllä aina", vastasi koira. "No, hyvästi sitte, sano susi, hyvästi itse ja kaikki onnellisuutesi, siitä onnellisuudesta minä vaan en huoli, jota kahleissa nautitaan." Sen kanssa otti eronsa koirasta ja juoksi metsään.

Parempi köyhyyski, kun toisen valta.

3. Mies ja Lempo (Pahahenki).

Mies ajo kärrynsä rattaan likakuoppaan, josta hevonen ei saanut sitä liikkeelle. Tuskissaan rupesi hän kiroamaan ja mainimaan Lemmon nimeä niinkun siltä muka apua saadaksensa. Lempo kuuli sen, tuli paikalle ja sano: "ota pois tuo kivi rattaan edestä, puhdista ratas kiinnitarttuneesta, kuivettuneesta savesta, kyykistäke sitte ja pane olkasi hulikan alle, niin nosta ja samassa manaa hevosta!" Mies teki sen ja ratas pääsi kohta liikkeelle. "Näätkö nyt, sano Lempo, että ilman minuttaki pääsit siitä seikasta, niin miksi minua kaikkiin joutavihin huudat ja kutsut!"

4. Pääskynen ja muut Linnut.

Pääskynen oli tullut tuntemaan, jotta pellavasta tehdään lankaa ja langoista pauloja, joilla lintuja pyytään. Kun senjälkeen näki pellavia kylvettävän, meni, sanoi toisille linnuille: "nuo pellavasiemenet meidän pitää yksin nenöin tukkunaan maasta noukkia, sillä näistäpä meille vielä muuten on surma lähestyvä." Linnut vaan nauroivat pääskyselle, eivätkä ruvenneet sihen vaivaan. Jonkun ajan perästä, kun jo pellavataimet olivat maasta nousseet, varotti hän taas heitä, ne taimet hävittämään. Mutta sihenkän he eivät ruvenneet. Kun näki kaikki kokeensa tyhjäksi pääskynen, niin erottihen muista linnuista ja teki liiton ihmisten kanssa, heidän ystävyydessä ja suojassa saada kesät elellä. Niin saiki ja pääsi itse rauhaan, vaan muut linnut, jotka eivät huolineet ajallansa surmaansa vastustaa saivat pellavasta ja pauloista ikuisen peljättävän turmion.

Paha pitää jo siemessään hävittää, jos siitä päästä tahtoo.

Suomen kansan Arvuutuksia.

1. Kaksitoista varista katolla, yksi ammutaan, montako jätille jääpi?

2. Kannettava väsyy, kantaja ei väsy.

3. Ketonen keritty, kullalla katettu.

4. Kesän viuhkaa, vauhkaa, talven aitassa asuu.

5. Kiehuu, kiehuu, ei ni konsa kuohu.

Osviittoja. 1. Yksi, sillä toiset arvattavasti lentävät pois. 2. Soutaja ja vene. 3. Puurovati 4. Wiikate. 5. Järvi tuultessa.

Suomen kansan Sanalaskuja.

1. Tapa varren kaunistaa, eikä karva kauniskana.

Koreilioilta mieleen otettavat sanat.

2. Lämmin laiskan syöessään, vilu työtä tehes- sään.

Taitaan kyllä toisinaan todeksi havata.

3. Tuosta tunnen tuhman miehen: vuoli kieron kirvesvarren, väärän värttinän rapasi (vanutti); tuosta tunnen tuhman vaimon: ahto riihen rippupäihin, syltyssä sukat jalassa, lakki päässä kallellahan.

Kylläki kerraksi tuntomerkkejä, eikä tosiaanki aivan tyhjiä.

4. Sillä akka voittaa, kun puolen puuta taittaa.

Miesten pilkkasanat, akkojen johonkuhun miesten työhön ruvettua.

5. Wie porsas Puolaan, saat sikana takasin. Harvoin tuleeki pahasta parempata.

6. Kun on usma uunna vuonna, sillon halla Heinäkuussa, talvi keskellä keseä.

Niin sanotaan, vaan muuten ei aina ole ilmanmerkkehin ja vanhoin sanoin luottamista.

7. Jäähä hyvästäki pitää, elää pahanki kanssa.

Ei tapahdu maailmassa aina, mikä ihmisen mieltä myöten olisi paras.

8. Hyvä suolla suuri virsu, lialla leviä kenkä. Rumempiki silmän nähdä on hyvä paikassaan.

9. Hyvä suolla suuri jalka, kirkossa kepiä kenkä.

Kullaki kohtelolla on omat tarpeensa; mikä soma yhdessä paikassa, usein toisessa on sopimaton.

10. Ei siinä iloin eletä, kussa on kuollut kotona, lasten vanhin lattialla.

Eikä sovi toivoa'kan, että ihminen kaikin ajoin olisi yhtä ilonen — aikansa ilolla ompi, toinen aika mielaloilla.

11. Ei ole mies pahasta tehty, ehkei aivan arvostana.

Toisilla sanoilla sanotaan: ei kukaan niin hyvä, kun kiitetään, eikä niin paha, kun pannaan. Se kyllä on tosi.