MEHILÄINEN.
W. 1839. Lokakuulta.
Kuningasten onni.
Kun muuan Bramina Patnassa aamulla läksi ulos huoneestaan, löysi hän ovensa edessä kahiloista tehdyn korin, jossa äskensyntynyt poikalapsi makasi. Hän otti lapsen, piti ja kasvatti sitä huolellisesti ja nähtyänsä sen olevan harras-oppisen ja muuten hyväluontoisen antoi sen oppia kaikkia, josta sille mieheksi tultuansa mahtaisi jotain etua olla. Lapsi kasvoi mieheksi ja ylettiin aikaavoittain korkeimpiin kunniasioihin, siksi että hän viimein tuli Kuninkaan lähimmäksi käskynhaltiaksi: Sitte Kuninkaan kuoltua ja vallanperillistä ei ollen, valittiin hän yksimielisesti Kuninkaan jälkeenseuraajaksi.
Semmoisena hänen kerta oikeutta uutten alammaistensa kanssa pitäessä näki kansan seassa vanhan ukon alinomaa puoleensa katselevan. Kuningas oli havatsevanansa ilon ja lempeyden kyyneleet ukon silmissä, kun samassa oudonmuotoinen mies astui oikeushuoneesen ja ukko yhtäkkiä karkasi sen päälle kaikella innolla. Hän veti häntä, ehkä toinen teki vastakynttä, Kuninkaan istumen eteen ja sanoi: "Herra! kosta puolestani tälle ilkiälle tähtientutkialle ja kuuntele armostasi minun elämäni laitaa, joka vähän koskee sinuunki. Minä olen isäsi, ehken tähänasti ole uskaltanut ilmoittaa itsiäni pojalle, jonka lapsuudessansa heitin ja jonka rakkautta en ole ansannut. Waan nähdessäni tämän mieron heittiön, jonka tässä vedin eteesi ja joka on syy kaikkeen rikokseeni, en voinut hillitä itseäni ja enempi salasuuttani kätkeä. Heti synnyttyä kannoin sinun tämän pettäjän luoksi ja pyysin hänen katsomaan, mitä tulevasta elämästäsi olisi tietävä. Hän oli tähtiä tutkivinansa ja piti muuta ilvettä, jost' en ymmärtänyt, kun minkä viimein sanoi, että poikani ennen neljää kymmentä vuotta olisi onnettomin ihminen koko maassa. Peljäten sitä hirmuista ennustusta katsoin paremmaksi, ettäs kuolisit lapsena, kun kasvaisit ja tulisit onnettomimmaksi kaikista, sentähden laskin sinun koriin ja heitin sen avullisen miehen ovelle. Hän ei kuitenkaan antanut sinun kuolla, vaan kasvatti. Ne neljäkymmentä vuotta ovat kuluneet ja katso! sinä olet et onnettomin, vaan onnellisin koko maassa. Sinä olet Kuningas ja rankase nyt tätä konnaa, tätä hävytöntä valhetteliata, tätä ilkiätä ennustajata ja anna isällesi anteeksi, mitä hän sinulle tosin isällisestä helleydestä nuorena teki."
Ennustajan ääneti oleminen ja hämmästys, ukon tosi kiivaus, hänen surunsa ja ilonsa, kaikki vahvistivat hänen puheensa totuutta. Eikä Kuningas siitä epäillytkään, vaan nousten istumeltansa syleili isäänsä ja sanoi: "lähimmässä siassa Jumalan ja kansani jälkeen kunnioitsen ja rakastan sinua, vaan pois se, että rankaseisin tätä tähtientutkiata. Hänen ennustuksensa, ehkä kuinka kamalalta se kuuluu, on yhtähyvin täytetty. Neljänkymmenen vanhana valittiin minä Kuninkaaksi ja sitä on hän ennustanutki. Ohoh isäni! jos tietäisit, mikä suuri raja on elämän onnen ja Kuninkaallisen istumen välillä, niin et kyllä soimaisikaan tähtientutkiata ennustuksestaan. Sen kaihilakorin, johon minun piennä laskit, ja Kuninkaanlinnani välillä ei ole niin suurta erotusta, kun onnellisuuden ja Kuningas-istumen välillä. Remusat ilot, joita seuraavat mielikarvaus ja tympeys; haikiat sydämen nuhteet, joita toiselle ei saa ilmoittaakaan; korkia virka ja inhimillinen heikkous; ei vapautta, ei lepoa missään; monta ylistäjätä, ei yhtään ystävätä; katso siinä sen onnettomuuden kuva, johon taivas on minun määrännyt. Ei kyllin siinä, että tukahutan sydämeni halut Kuninkaan velvollisusten tähden, usein täytyy myös panna vastaan kansani rakkaimmia toivotuksia, eikä katsoa sitä, jos menetän kansan rakkauden ja tulen vihattavaksi. Minun täytyy vaatia ja pakottaa heitä omain etuinsa heittämisellä kartuttamaan yhteistä etua ja järjestystä, jot' ei he oikein tunne ja josta he, sen pahempi, ei paljo huolikaan, jos kuinka tuntisivat. Minun täytyy olla kolkon ja yksivakaisen, kuni lain; hellän ja lempiän, kuni isän; terävän kuni miekan, ja mitä minun ei täydy olla! Wähissä sanottu: minun onneni olisi suurin kumma maailmassa, jota taivas ei ole salliva. Ei, sanoi hän, kääntäin päin kansaa, ei lapseni minulla ennen ole mitään onnellisuutta odotettavana, kun näen teidät kaikki hyvinä, toimellisina ja onnellisina."
Uskonopin vaikutus.
(Muualta.)
Kun kerran Mahomettiläinen maanvaltia istui ruoalla, pudotti orja, joka ruokia kantoi, tapaturmasta kuuman vellimaljan hänen päällensä. Wihastuneena katsoi valtia orjaa ja tämä pelvosta vavisten heittäysi hänen jalkohinsa ja kertoi seuraavat sanat Koranista (Mahomettiläisten raamattu). Näin sanoi hän: "Paratiisi on niiden, jotka tukahuttavat vihansa ja hillitsevät itsensä." "Minä en ole vihanen," lausui valtia. Orja luki seuraavan värsyn: "ja jotka anteeksi antavat niille, kuin ovat heille väärin tehneet." Waltia katsomatta hänen päällensä sanoi: "minä annan sinulle anteeksi." Wielä lisäsi orja: "ja erinomattain rakastaa Jumala niitä, jotka pahan hyvällä maksavat." Nyt ojensi valtia leppiästi kätensä orjalle ja lausui: "no olkoon niinki! Nouse ylös; minä lahjoitan sinulle vapauden orjuudestasi ja annan päälliseksi neljä sataa hopiarahaa." Liikutettuna halaili orja hänen jalkojansa ja sanoi? "Oh minun Herrani! sinä olet verrattava jaloimmaan omenapuuhun; sen varjossa on hyvä elää ja se antaa hedelmänsä vielä sillenki, joka sitä kivillä nakkelee."
Suuttuu kerran viisaski.
(Muualta.)
Mahomettiläinen viisas, Jumalinen mies söi koko paaston ajalla ainuasten kerran päivässä auringon laskemisen jälkeen, eikä sillonkaan enempätä kun yhden viinamarjan. Yhtäläiseen tutki hän Jumalan nimeä, töitä ja olentoa ja rukouksissaan oli hän niin kiivas ja harras, että taivaan linnut, pitäen häntä muuna kuvana, ei elävänä ihmisenä, laskeusivat hänen päällensä. Hänen yksinäinen majansa oli kalkkein onnettomain, lohdutusta kaipaavien, katuvaisten kokouspaikka. Ne, joita tehdyt syntinsä rasitti, mielenlevottomuus vaivasi ja omatunto nuhteli, harvoin tämän viisaan tyköä lohduttamattomina palasivat. Kaikillen oli hän nöyrä ja altis, kuunteli ja puhutteli kaikkia kärsivällisyydellä, eikä ollut vielä kenellenkään suuttunut eli närkästynyt.
Muutamana päivänä tuli taas mies hänen tykönsä ja sanoi: "pyhä mies! minä olen köyhä ja vaivainen. En sitä kuitenkaan niin surisi, vaan kun näen veljeni eräisessä ansatsemattomassa menestyksessä. Kaikissa hänelle onnistaa ja taivas näyttää juuri valinneen hänen, heittäneen minun huolenpidostansa. Minä elän vihattuna ja ylenkatsessa, hän yhteisessä arvossa ja rakastettuna. Kunne ikäs käännäme, täytyy kuulla häntä kiitettävän, ja sen pahempi, täytyy minun itseki toisinaan muiden kanssa ylistellä häntä. Pyhä mies! minä olen onnettomin kaikista ihmisistä. Rukoile edestäni ja lohduta minua."
Tämä valitus oli ensimmäinen, jota se viisas ilman kanssakärsivällisyydettä kuunteli. "Pois silmistäni, sinä kelvoton, pakene pois sinä kaiken hyvän vihaaja, sanoi hän. Sinä et ole onnellinen, ellet saisi Jumalata itaraksi, veljeäsi onnettomaksi eli muuten pahanelkiseksi ja vihattavaksi. Pois silmistäni! pois!"
Tarina.
(Muualta.)
Kolme akkaa soutivat kerran myllyltä kotiin. Rupesipa heitä janottamaan. Arvelivat akat, mikä meillä on pakko paljasta vettä juoa, kun meillä jauhosäkkiä veneessä on — kaaetaanpa muuan säkki järveen, niin saahaan suurusjuomaa. Yksi kaato jauhoja, toinen souti venettä, kolmas hämmenti melalla jauhoja sekasin. Eipä vielä tullut hyvää juomaa. Jo kaatovat toisen säkin. Samalla tavalla ei siitäkän apua. Wieläpä kaatovat kolmannen, että joka akalta meni kaikki jauhot, eikä siitä tullut sen parempaa juomaa. Wiimein sanovat, että jauhot taisi mennä pohjaan ja menivät yksi toisen perästä jauhoja pohjasta hakemaan. Ja siellä taitavat vielä nytkin olla.
Tarina.
(Muualta.)
Kerran istu vanha mies lammin rannalla ja pesi tuohia. Siitä sattu jalopeura kulkemaan, kysy mieheltä, mitä hän teki. "Jalopeuran suolia minä tässä pesen," vastasi mies. "No mistä sinä niitä olet saanut?" sano jalopeura. "Ei minussa näihen saajaa ole, nämät ovat saamamiehen saamat." Jonka kuultua meni jalopeura pois. Samalla tuli karhu miehen luoksi ja kysyi, mitä hän teki. Karhun suolia pesevänsä, sano mies. "Mistäs niitä olet saanut?" arveli karhu. "En minä niitä saa, vain se on saamamies, joka saapi", sai karhu vastaukseksi. Jonka kuultua karhukin meni pois. Sitte tuli susi, joka myös kysyi miehen työstä, jolle mies vastasi, hukan suolia pesevänsä. Hukan vielä kysyttyä niihen saamisesta, sanoi mies, kun eellimmäisillenki, ne saamamiehen, ei itsensä saamia olevan. Kohta senjälkeen joutuvat kaikki yhteen ja alkovat haastaa, mitä kukin oli nähnyt. Jalopeura sanoi nähneensä miehen jalopeuran suolia, karhu karhun ja hukka hukan suolia pesevän, jotka kaikki saamamies oli hänelle saanut. Niin lähtivät kaikki miehen puheille ja kysyivät, minkälainen se saamamies on, jos he saisivat sitä nähä. Mies vastais: "ette saa sitä muutoin nähä, kun ette laaji hyvää ruokaa yksinäisen tuvan pöyälle ja itte mene salapaikkaan tahtomaan, kun se tulee syömään teiän ruokaanne. Wain minä varoitan teitä pitämään varanne, jos se suuttuu syöessään ja alkaa marata. Silloin arvatkaa, että ruoka ei ole hyvä ja kahtokaa itte'kin ettettä tule kuoleman omaksi." Nyt lähtivät miehen luota ja tekivät niinkuin käsketty oli. Kaikki valmiiksi saatua, jalopeura nousi uunille, sieltä nähäkseen, minkälainen pyytömies syömään tulee. Karhu meni lattian alle, jossa oli suuria rakoja, niistä kahtoaksensa. Hukka nousi orsille päreihin päälle. Samassa tuli kissa, hyppäsi pöyälle, alko syöä ja marata. Karhu joka oli sillan alla, pilkisteli rakoloista. Sattupa korva näkymään raosta, jota kissa luuli hiireksi, hyppäsi kiini karhun korvaan. Karhu kiljasi minkä jakso, josta kissa säikähti ja ampusi uunin päälle. Jalopeura parka silloin nurinniskoin lattialle. Siinä kissa taas säikähti ja juoksi uunilta päre'orsille. Sieltä hukka parahin kanssa lattialle ja kiitti jokainen, kun pääsi ehyellä turkilla pakoon. Jalopeura suurin ja väkevin siitä seuruuesta juoksi yhtä kyytiä pois koko meiän maasta ja paras olisi ollut, jos toisetkin olisivat voineet seurata häntä. Mutta uupuivat kesken karhu ja hukka ja jäivät tänne.
Tarina.
(Muualta.)
Waimo muuan piti salaukkoloita, joita oli kolme, yksi Olli ojan takoa, toinen Pekka pellon pientarelta, kolmas Niilo niitun päästä. Ja vaimo vihasi sentähden omaa miestänsä. Ja tuumasi kerran yhen salaukkonsa kansa, mitenkä hän saisi miehensä sokiaksi, ettei se olisi aina haittana toisten kanssa yhtä pitäissä. Salaukko sanoi: "mene ja kysy kallion haltialta, kyllä se antaa tieon." Oikia mies, joka kuuli heiän tuumansa ja tiesi vaimonsa menevän kysymään, meni eilläpäin ja nousi puuhun, joka oli tihiäoksanen. Ja vaimon paikalle jouvuttua, kysyi eriäänellä: "mitä sinulla on asiaa?" — "Läksin tietoa ottamaan, miten saisin mieheni sokiaksi." — "Kyllä sen saat, mutta ompa sinulla kolme salaukkoa, jonkatähen sinä omaa miestäsi vihaat," — "Kaikkipa vuorenhaltia tietääkin; niin on, niin on asia", sanoi vaimo. — "Noh mene nyt kotiisi ja keitä hyvin makia maitovelli, anna sitä miehesi syöä, niin hän kohta tulee sokiaksi." Waimo lähti kotiin menemään. Mies kohta alas puusta ja läksi toista tietä. Niin oli ennen kotona, kuin vaimo, eikä ollut tietävänään koko asiasta, vaan sanoi vähän ajan päästä: "kuuleppas vaimoseni, mitään minä saisin syöä puolipäiväseksi!" "Wuota minä keitän maitovelliä", sanoi vaimo, johon ukko oli hyvin tytyväinen. Sai velli valmiiksi. Rupes ukko syömään ja alko kohta valittaa, että hänen silmänsä tuntuu kipiältä ja hieroo niitä käsillään. Waimo sanoi: "kah mikäs niillä nyt on, terveethän ne ovat tähän asti olleet." Ennen kun ukko oli päässyt syömästä, niin oli jo olevinaan upposokia, eikä nähnyt poislähtiä pöyän luota ilman saattamata. Nyt alko vaimolla hyvä elämä, kun ei ukosta ollut pelkoa. Kului vähän aikaa, kun laahtunaika joutu. Mies tuumaa vaimolleen, mistä laahtari saahaan. Waimo sanoi: "annas minä käyn Ollin ojan takoa, kyllä se osaa laahata." "No käy!" sanoi mies. Olli tulee ja härkä tuoaan tupaan. Ukko haki kirvestä, jolla härkää päähän lyöä. "Anna Olli näkevä mies lyöpi!" sanoi vaimo. "Itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä", arveli ukko ja samassa löi Ollia ohtaan, joka nuorasta piti härkää. "Woi, voi! kun löit Ollia ja tuohon tapot miehen", huusi vaimo. "Eihän sokia mistä tieä", sanoi mies ja laittivat Ollin raaon lattian alle. "Mistäs nyt laahtari saahaan?" arveli ukko. "Minä käyn Pekan pellon pientarelta, kyllä se sen tappaa," sanoi vaimo. — "Kay, käy, eukko kulta!" — Pekka tulee, ukko taas panee Pekan härkää pitämään ja käkee iskeä vanhaa vaivan näköänsä. Akka kieltää iskemästä, vaan ei tullut apua. Ukko otti kirveen käteensä ja iski Pekkaa ohtaan. Jopa sekin kuoli. Taas akalle hätä käteen, kun Pekankin tappo. "Eihän sokia mistä tieä, sanoi mies, käypikö se ihmiseen taikka härkään." Mikäs nyt tuumaksi — ei kun Niiloa niityn päästä hakemaan, joka kohta joutu paikalle. Ei ukko vieläkän antanut Niilon härkää lyöä, vaan pani nuoraa pitämään. Waimo kyllä sanoi: "anna Niilo näkevä mies iskee, ethän sinä näe", johon ukko vaan virkko: "itte isken härkääni, vanhaa vaivani näköä," ja anto samassa Niilolle semmosen kolauksen ohtaan, ettei enää toista tarvinnut. Waimo parkasi: "noh, jopaan sinä Niilonkin tapot ja tahto ukkoansa lyöä, joka kuitenkin jäi siltään." Ei muuta taas, kun raato lattian alle ja härkä vietin pois. Kohta sattu tulemaan mies, joka laulain käveli kyliä myöten. Tällen alko ukko tuumata, jos hän ottais ja kantais miehenraaon lähellä olevaan jokeen, niin hyvän makson sais. "Miksei," sanoi laulaja. Samassa nostettiin raato ylös lattian alta, jonka laulaja otti selkäänsä ja kanto jokeen. Sillä aikaa nostivat toisen taas lattian päälle. "Noh, jokos veit raaon jokeen?" sanoi ukko. "Jo kyllä," vastasi laulaja. Ukko alko kopeloia: "täälläpään se vielä on; miks sinä minua narraat sokiata miestä!" Kun silloin sieppasi laulaja raaon selkäänsä ja vei aikakyytiä jokeen. Jo laulajan lähettyä nostivat kolmannen. Kun sitte tuli palkkaansa kysymään, arveli ukko: "no jokos nyt toki sait sen viejyksi?" "Sinne minä sen vein, jos hän siellä pysyneen", sanoi laulaja. Ukko taas alko hapuroia ja sano, "täälläpä se vieläkin on, kun toki kehtaat narrata niin kauan vanhaa näkemätöntä miestä ja tuota et vie pois, kyllä minä palkkasi maksaisin." "Sekös pahus sitä aina takasin tuopi!" sanoi laulaja ja kaappasi raaon selkäänsä. Alas taas mennä sen kanssa joelle. Ukko sanoi vaimolleen: "juokse'paan sinä kahtomaan, varsinko se niitä jokeen viekään, vai mehtään muunne heittää." Waimo kääräsi vanhan lakanan päähänsä ja juoksi nurmia myöten kahtomaan. Laulaja näki lakanapäisen nurmia juoksevan, ajoi jälestä ja viskasi senkin jokeen, luullen taas kuolleen takasin juoksevan. Meni sitte ukon luoksi. "Noh, jokos nyt sait raaon jokeen?" "Jo sain, vastasi laulaja, mutta yritti vieläkin tulla takasin lakana korvissa. Waan juoksinpa minäkin jälestä, sain kiini ja annoin sille aika tuiskosen jokeen takasin." Samalla tuli ukkokin näkeväksi ja makso hyvän palkan laulajalle hänen suuresta vaivastansa.
Tarina.
(Muualta.)
Matti niminen joutomies piti yhtä tuumaa talon emännän kanssa, vaikka mies vielä eli. Isäntä joka tiesi heiän yhteytensä, varusti muutamana päivänä tulla kotiin juuri sillä ajalla, jolla luuli Matin olevan vaimonsa luona, kuin oliki. Waimo oli paistanut piirakkaita Matille, vaan sattu itte pois olemaan, eikä nähnyt miestänsä kotiin tulevan. Mies tulee tupaan, täälläpä Matti pöyän päässä piirakkaita syömässä. Mies suutuksissansa otti ja löi Mattia päähän niin kovasti, että hän kuoli. Pani sitte varin piiroon Matille suuhun ja meni jälle ulkotöillensä. Wähän ajan perästä tuli emäntä tupaan, näki Matin kuolleeksi ja ihmetteli, kuinka hän oli niin kiivasti syönyt, että läkäytyi. Ei hänellä ollut muuta aikaa tuumata, kun kantaa Matin raato porstualoukkoon, siksikun sais paremman tilaisuuen muualle korjata. Kohta joutu isäntäkin kotiin ja arvasi, että raato mahtaa olla porstuan loukossa. Teki hän tähellisen asian, sieltä jotain hakeaksensa, mutta vaimo sanoi, ettei se kalu, jota haki, ollut siellä. Waan mies ei totellut vaimon kieltoa, jonkatähen vaimon piti ilmottaa kätköpaikkansa. Hän sanoi ukollensa: "minä kannoin sinne Matin raaon, joka tuli sinun pois ollessasi meille ja jäi yksin tupaan. Oli hän varkahin syönyt piiroita ja läkähtynyt niihin." Mies otti Matin raaon loukosta, pani sen naapurin talon varsan selkään, joka sattu pihalla olemaan, sito vähän kiini, että se pysy selässä, alas siitä varsa laukata kotiin. Naapurin mies, joka sattu olemaan pihalla, huutaa: "Matti! Matti! elä varsan selkää katkasee!" Kun Matti ei totellut, niin varusti pitkän seipään käteensä, juoksi vastaan ja anto Matille semmoisen kolauksen, että se putos kuollunna maahan varsan selästä. Tässä kuoli Matti parka jo toisen kerran. Tästäkös hätä tappajalle. Hän otti ja kanto Matin raaon lähellä olevalle rannalle ja pani veneesen istumaan, airot käsiin, piipun hampaisiin, tulipakkulan piipun päälle, niin työnti ulos rannalta ja tuuli vei hänen yli selän, jossa sattu nuotanvetäjät juuri vetämään nuottansa. Matti tulee kohti, apajamiehet huutavat jo Matin etäällä tullessa: "Matti! Matti! elä tule apajan päälle!" Waan Matti ei ollut tästä milläänkän, vain tulee juuri apajan päälle ja sattu suoraan tulemaan kahen veneen väliin, jotka jo olivat yhistyneet yhteen. Tässä anto nuottamiehet Matille semmoisen pamauksen, että täyty Matin kuolla kolmannen kerran, jossa hänen raatonsa kukaties taiettiin järveen viskata. Sihen vasta loppu Matin elämä.
Graeca sunt; non leguntur.
Kajaanista 3 Heinäkuuta 1839.
H. W. Wähällä oli viime Toukokuun alussa lähetetty kirjasi jäädä iäti vastamatta. Sillä samana Heluntaipäivänä, jona olin itseki hukkua, katosi kirjasiki lakkaristani. Muuta puolluspuhetta ei siis tarvinne'kaan tämä myöhänen vastaukseni, jonka tähden alan suorastaan selvitellä syitä vähän muista eritapaseen Suomen kirjotuslaatuuni, josta mainitussa kirjassasi mainitset.
Esinnä sanoit oudostelevasi, etkä tietäväsi, minkä tähden kirjotan ottavi, menevi, katsevi j.n.e., enkä tavallisemmalla laadulla: ottaapi, meneepi, katseleepi j.n.e. — Itsekullaki Suomen kielen Lausukalla (Verbum) pidämmä olevan 8 Tapaa (Modus), niinkun siitä asiasta 1837 Mehiläisen Lokakuun osassa koimma laviammalti kertoa. Näillä Lausukkain Tavoilla on sitte jokaisella oma erityinen Wartensa (Radix), niinkun siitäki on mainitun vuosikerran Marraskuullisessa osassa kerrottu. Kunki Tavan Warresta saadaan Kohdat eli Siat (Personae) samassa Tavassa, sillä että Warteen liitetään omituiset päätteensä, kohdallisissa Tavoissa nimittäin. Warsikohta Lausunta- ja Arvelotapain Yksikössä (3:tia Sing. Praesent. Judicat. et Conjunct.) todenmukasimmasti alkuansa sai eripäätteensä -hi (-he), niinkun Arvelotavassa vieläki usein sanotaan: ottanehe, menehe, katsellehe, sen siaan kun toisin kuuluivat: ottanee, ottanevi, ottaneevi, ottaneepi, ottanoo, ottanoovi, ottanoopi j.n.e. Tämä pääte -hi (-he) on yhtä sanaa, kun mikä nyt sanotaan: hän, han. Mutta vaikka onki Arvelotavassa mainittu pääte vielä sillänsäki tavattava, niin sitä Lausuntatavassa ei kuitenkaan enää nähdä muuttumattomana. Lausuntatavassa on h taikka kadonnut ja i eli e yhteenjuossut edellisen äänikkeen kanssa (ottaa), taikka on h muuttunut joksi toiseksi v, p (ottavi, ottapi). Wiron kielessä on se muuttunut kerakkeeksi b. Näin näistä v, p, b arvellessamme luulemma kaiketi'ki, että h paremmin on taitanut muuttua kerakkeeksi v, kun kerakkeiksi p, b. Eikä ole sen juuri tarvianut suorastaan muuttua'kaan, vaan on tainnut ensin kadota edellisen äänikkeen ja seuraavan välillä, joita sitte kuitenki on pantu v erottamaan, etteivät juoksisi kaksi äänikkeeksi, samate kun sanoissa koan, oluen j.n.e. v usein työnnetään ääniketten väliin, jotta kuuluvat kovan, oluven j.n.e. Samalla tavalla on h Nimukkoihin liitetyissä päätteissä monella tavalla muuttunut, jotta sanotaan esimerkiksi: poikoahan, poikoaan, poikoanan, poikoasa, poikoansa j.n.e. Wielä seki asia on muistettava, että Monikkoluvussa v aina on pysyvä ja ylehensä tahallinen, niinkun sanotaan ottavat, menevät, katselevat j.n.e. ja että Tehtävän Muodon Mainintatavan Menevässä Ajassa (Praes. & Futur. Particip, Activ.) on v tavallisempi kun p, taikka katseleva tavallisempi kun katselepa. Ja koska sanotaan yhdellä äänikkeella ottava, katseleva, niin pidämmä mukasempana myös yhdellä äänikkeellä sanoa ottavi, katselevi, jolla tavalla enimmästi kuuluvatki Wen. Karjalassa, niinkun edellä luettavaa selitystämme myöten emme tiedäkään, mistä siihen se toinen ääniki olisi tuleva, muusta kun pilauneesta kielitavasta. — Ne nyt ovat mainittavimmia syitä sihen kirjotuslaatuumme ja muita taitaisi löytyä.
Toiseksi kysyt, minkätähden tänä vuonna olen ruvennut kirjottamaan: ele, ellös, elköön j.n.e., koska tavallisemmasti kirjotetaan: älä, ällös j.n.e. Tätä kysymystäsi sopii vastata toisella: minkätähden on sanaa ele, ellös, jolla tavalla sitä toisessa puolessa Suomenmaata vieläki äännetään, ruvettu kirjottamaan älä, ällös? Eikö se epäilemättäki ole yhtä rotua, kun Lausukkatapanen Wälikkäsana en, et, ei, emme j.n.e.? Lausukoista elän, pidän j.n.e. johdetuita ei sanota elälen, pitälen, vaikka a oli itsessä Päälausukassa, vaan sanotaan elelen, pitelen, elele, elellös, elelköön j.n.e. Niin miksi sitte tässä johdesanassa e vasten yhteistä lakia muutettaisi äänikkeeksi ä? Niin luulemma, että sanat älä, ällös j.n.e. ovat alkuansa äkkinäisiltä kirjottajilta kirjohin tulleet ja kirjoista Hämeessä, Uudella maalla ja osittain muuallaki kielehen ruvenneet.
Kolmanneksi arvelet parempi olevan vanhalla tavalla kirjottaa kuin eikä kun (kuni). Näistä sanoista olen jo ennen (Kesäkuun lopulla 1836) ajatukseni sanonut ja vasta nyt kokoan samassa paikassa jo edellisestäki sanasta ele, ellös kirjottaneeni. Kuin (kuinka) on Jaksintasia (Jatructiv.) sanasta ku Monikkoluvussa, Wälikkäsanan tapaan (adverbialiter) käytetty; kun Hallinta- (Genetiv.) eli Jaksintasia Yksikössä enimmästi Sidesanan (Conjuctio) tavalla käytettävä; kuni muu samasta sanasta johdettu Wälikkä. Mutta ei ainoasti kirjoissa, myös kansanki puheessa, ehk' ei kuitenkaan kaikin paikoin, käytetään sanaa kuin niiden toistenki siasta. Sopimattomasti sanotaan paikoin esimerk. sen saapi sanottuansa, kuin on ilman oltuansa (pitäis olla: kun on i. o.); kuin mun tuttuni tulisi (p.o. kun mun t. t.); parempi jäämä, kuin uupuma (p.o. kun uup.) —
Neljänneksi katsoisit sopivammaksi kirjottaa Wajantasian (Caritivus) yhdellä kun, kahdella t:llä, s.o. sopivammaksi kirjottaa hevoseta, leivätä, tanhuata j.n.e. kun hevosetta, leivättä, tanhuatta. — Tätä Siaa ääntävät Suomalaiset paikoin yhdellä, paikoin kahdella t:ellä. Jälkimmäistä tapaa katsoma paremmaksi, ehkä kyllä onki edellinen kirjoissa tavallisempi. Kahdesta syystä on se parempi. 1:ksi, kun Wajantasiaa kaksos t:llä kirjotetaan, niin se joka sanassa on helposti Kohdintasiasta (Infinitiv.) erotettu. 2:ksi tulee kielenoppinen johto keraketten k, p, t katoamisesta eli muuttumisesta umpinaisten tavuutten edellä selvemmäksi. Sanot sen alkuperäsin kuuluneen hevosettaka, leivättäkä ja siitä sitte loppu-äänikkeen poisjäämällä ei tainneen tulla kun hevosetak, leivätäk ja kerakkeen k puoli h:ksi, (') muutamalla hevoseta', leivätä'. Taisi kyllä niinki tapahtua, mutta kun kuitenki loppuäänike ja edellinen k olivat meneviä, niin mielestämme tekivät paremmin, jotka antovat ne suorastaan mennä, että tuli jäämään ainoastaan hevosetta, leivättä, Sillä voittivat vielä senki, etteivät enää tulleet niistä johdetuissa Mainikoissa (Adjectiv.) hämmennystä tekemään, semmoisissa nimittäin, kun hevoseton, leivätön (alk. hevosettoma, leivättömä).
Wiidenneksi oudoksut sanoja mikäli, kukali j.n.e., jonkalaisia välistä sanot tavanneesi. Outoja lienevätki paitsi Karjalassa, jossa kyllä ovat tuttuja. Sanotaanpa sanalaskussaki: Sikäli vesa väetsen, kukali itse kanto kasvo. Ei haittaisi, vaan olisi ehkä voitoksi kielellemme, jos tulisivat muuallenki tutuiksi, koska sievemmästi ja yhdellä sanalla toimittavat, mitä muuten pitäisi kahdella eli usiammalla. Esimerkiksi edellinen sanalasku pitäis muuten sanottaa: sitä myöten vesa väeksen, kuta myöten k. k. Arvelisimma niiden ennen olleen varsinaisia Sioja (Casus), vaan jotka myöhemmin oikiasta alkuperäsestä arvostansa alenivat Wälisanain tavalla käytettäviksi. Semmoisia ovat nykyään jo mainitut mikäli, sikäli, kukali ynnä monein muiden, niink. täkäli, tuokali, toisakkali, peräkkäli, loitokkali, muuakkali, vierekkäli, metsäkkäli j.n.e.
Kuudenneksi muistutat vieraskielisistä nimistä, semmoisista, kun Korintho, Heirodoto, Aleksandro, Theisei, Atrei, Lykaaona, Atheina j.n.e. ja tahtoisit niitä kirjotettavaksi _Korinthi, Herodoti, Aleksanderi, Theseys, Atreys, Lykaoni, Atheni j.n.e. Kyllä niin miks' eivät olisi'ki somemmat silmän nähdä, liiatenki sen silmän, joka niitä on tottunut Ruotsin kielellä melkein samalla tavalla kirjotettavaksi näkemään. Mutta jos Ruotsalainen kielensä luonnon mukaan useammissa vieraissa sanoissa poisheittää viimeisen äänitteen ja sitä seuraavan kerakkeen, niin pitääkö sentähden Suomalaisenki ne poisheittää ja, koska kielen luonto ei suatse jollai kerakkeella päätyvätä sanaa, antaa sille peräti uusi äänike päätteeksi? Eikö ainaki ja epäilemättä ole parempi päättää sana sillä alkuperäsellä äänikkeellänsä? Mutta tämä Ruotsin mukaileminen on nykyään niin vallassaan, ettäpä kirjoittavat Romi-ki, eikä Roma (oikeemmin: Rooma), jolla tavalla Latinalaiset. Paremmin luontoansa seuraava näyttää kielemme ennen olleen, esimerk. sihen aikaan, kuna sanat aluna, hamina, sirkilä, herra, lato, leiona, telta, rantu, tina, lakana, saha, Simona, Salomo, Jonas (Jonaan), Lukas, (-kaan), Kaarlo, Wilppu, ynnä moninaisten muiden, tulivat kieleen otetuksi. Nykyiset ihmiset niiden siasta olisivat tehneet aaluni, hamni, sirkkeli, herri, laata, leioni, tältti, ranti, tenni, laakani, sooki, Siimoni, Salomoni, Jonas (Jonaksen), Kaarli, Wilippi j.n.e. Waan kummatka ompi luontevammat? — Greikalaisten ja Latinalaisten nimien suomentamisessa olemma aina kokeneet erottaa varren itse päätteestä. Warren olemma miten mahdollinen sisällänsä pitäneet, vaan päätteen, joka alkukielissänsä oli Greikalainen eli Latinalainen, olemma Suomen kielessä tehneet Suomalaiseksi, kuitenki aina niin likipitäin alkukielistä päätettä, kun mahdollinen. (Lisää toiste.)