MEHILÄINEN.
W. 1839. Joulukuulta.
Alkuluomisesta.
Pian kullaki kansalla maailmassa ovat tarinansa alkuluomisesta, nimittäin maan ja maailman luomisesta, ihmisten ja muiden sekä hengellisten että hengettömien olentojen ilmaumisesta j.n.e. Kaikki pitävät yhtä siinä asiassa, että ennen maan luomista ei ollut muuta, kun joku muodoton tyhjä eli ainetten seko, joka kaikkenaan oli yhdennäöstä, eikä toinen paikka toisestaan erotettu. Indialaiset Aasiassa tarinoivat pyhinä pidetyissä kirjoissaan, että tämä alkuolento ensin rupesi itsestään ajattelemaan, kuvautui siitä munaksi ja munasta sikesi maailman luoja, Jumala Brahma, joka asetti päällyspuolen munasta taivaaksi, alapuolen maaksi ja teki sisuksesta ilman ja meren: Meren keskelle kohosi manner ja ympärille nousi rautaseinät. Mantereesta tuli aineita kaikenlaisiin olentohin, joilla ei kuitenkaan ollut henkeä, ennenkun luoja lähetti senki. Ahneus ja murhanhimo alenti ihmisen alkuarvostaan ja lyhenti elämäniän. Henki kuollessa lähtee yhdestä ruumiista toiseen, joko ihmisruumiiseen, muun elävän, puun, ruohon eli kiven j.n.e. sitä myöten, kun entisessä ruumiillisessa yhdisteessä tekeytyy otolliseksi parempaan eli pahempaan uuteen yhdisteesen. — Persialaiset uskoivat löytyvän kaksi luomatonta alkuolentoa, joista toinen, Ormusda nimeltä, oli hyvä, toinen Ahrimani paha (k. Mehil. 1836, Histor. s. 96), Näiden alkuolentojen mukaan ovat kaikki luodutki hyviä eli pahoja. — Wanhain Egyptiläisten tarinoita myöten loi itse luomaton alkujumala maailman Sanallansa. Sitä ennen oli maailma yhtenä jäänä ja peitetty pimeydeltä. Mutta Sanan henki muuttui ääneksi, ääni tuleksi, joka sekä lämmitti että valasi. Tuli sulatti jään ja kuivasi osan siitä mantereeksi, vaan enin osa jäi kuivamatta mereksi. Ihmiset olivat alkuansa puhtaat, ruumiittomat henget, eronneet Luojan hengestä s.t.s. luojan uloshengittämästä kuvauneet. Mutta heidän ylpeytensä ja himonsa, tutkia Jumalan henkiä, joka oli kieltty heille, rangaistiin sillä, että he suljettiin ruumiisin, yhdestä toiseen, niinkun Indialaistenki uskossa. Ja sama rangaistus uhattiin niille, jotka vielä elivät henkinä alkupuhtaudessaan, jos heki lankeaisivat. — Greikalaisilla ja Ruomalaisilla oli usiampilaatuisia tarinoita alkuluomisesta, vaan ne nyt sivumenemmä, ikäskun Ruotsalaisten ja muidenki Germanilaisten kansain tarinat. Shippowais-Indiaanit Pohjois-Amerikassa sanovat maan ennen luomistansa olleen merenä, eikä sillon muuta elävätä löytyneen, kun yhen hirviän suuren linnun, jolla oli silmänsä tulesta, katsunta kun ukonleimaus ja siipiensä suhina lentäissä, kun Pitkäsen jyrinä. Kun tämä lintu laskihen alas ja tuli merta koskemaan, niin nousi ja kohosi kuiva maa ylös vedestä ja seisattui vetten päällä. Saman linnun toimesta tuli sitte maalle kaikki, mitä siinä löytyy elävätä, kasvavata eli muuta ainetta. — Muinais-Suomalaisten uskosta näissä asioissa olemma, ehkä kyllä lyhyeltä jo maininneet (k. Mehil. s.v. Hist. s. 10). Niitä lisäyksiä ja parannuksia myöten, joita jälestäpäin on koottu, tulisi Kalevalan I Runo, v. 247-315, jossa alkuluomisesta kerrotaan, kuulumaan seuraavalla tavalla:
Waka vanba Wäinämöinen
Siitä kulki kuusi vuotta,
Seuro seitsemän keseä,
Karehti kaheksan vuotta,
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukialla,
Eessähän vesi vetelä,
Taivas sininen takana.
Siinä mies meret lukevi,
Uros aallot arvelevi;
Kussa päätänsä kohotti,
Sihen saaria saneli;
Kussa kättä käännällytti,
Sihen niemiä nimesi;
Kussa jalka pohjautu,
Sihen hauat hankkieli;
Kun kävi lähitse maata,
Siinä rantoja rakenti;
Päin pääty maata vasten,
Sihen lehti laittelihen;
Kylin maahan kääntelihen,
Sihen sai siliä ranta;
Jaloin maahan kääntelihen,
Sihen loi lohiapajan.
Niin ulomma uiteleksen,
Seisottu meren selällä,
Luopi luotoja selälle,
Kasvatti salakaria,
Joihin laivat lasketahan.
Päät menevi kauppamiesten.
Lenti kokko koilta ilman,
Havukkainen halki taivon,
Ei oo kokko suurimmia,
Eikä aivan pienimmiä:
Siipi taivoa siveli,
Toinen vettä viepraeli.
Sillä silmät tulta iski,
Suu valeli valkiata.
Lentelevi, liitelevi,
Katselevi, kääntelevi
Lenti iät, lenti lännet,
Lenti kaikki ilman tuulet,
Lenti luotehen loputen,
Peritellen pohjasilman,
Etsien pesänsioa,
Asunmaata arvaellen.
Sillon vanha Wäinämöinen
Keskellä meren seloista,
Kun näki kokon tulevan,
Linnun liian liitelevän,
Luuli päivän paistavaksi,
Hempehen helottavaksi.
Niin nosti merestä polven,
Sen pisti kokon pesäksi,
Heinäseksi mättähäksi,
Kuloseksi turpeheksi.
Tuopa kokko kurja lintu
Näki mättähän merellä:
"Oisi tuossa tuores turve,
Jos tuohon pesäni laain."
Lentelevi, liitelevi,
Päähän polven laskeuvi,
Hiero heinästä pesänsä,
Kulon päästä kutkutteli;
Niin muni munia kuusi,
Kultamunan seitsemännen.
Hierelevi, hautelevi,
Päätä polven lämmittävi;
Siitä vanha Wäinämöinen
Tunsi polvensa palavan,
Jäsenensä lämpiävän.
Wavahutti polviansa,
Järkäytti jäseniänsä,
Munat vierähti vetehen,
Meren aaltohon ajaksen.
Sano vanha Wäinämöinen:
"Kokko rukka, kurja lintu!
Jo munat vetehen vieri.
Karskahti meren karihin."
Katselevi, kääntelevi,
Jo oli muuttunna munaset:
Munasen alanen puoli
Alaseksi Maaemäksi;
Munasen ylänen puoli
Yläseksi taivoseksi;
Mi munassa ruskiata,
Se päiväksi paistamahan;
Mi munassa valkiata,
Se kuuksi kumottamahan;
Mi muita munan muruja,
Ne tähiksi taivahalle.
Siitä meille päivä synty,
Siitä uusi kuu kumotti,
Sitä taisi taivas tulla.
Sekä mahto maa sietä,
Kokon kuuesta munasta,
Seitsemästä saalahasta.
Tällä runolla maailman alkuluomisesta on kyllä sekä jo präntätyitä, että vielä pränttäämättömiä toisintoja. Niin on toisilla kokon siasena hanhi, sotka eli haapana ja lauletaan kokon eli jonkun näistä muista munineen vaan kaksi eli kolme munaa. Taikka kertovat kokon Turjasta eli Lapista tulleen ja kullasta eli vaskesta pesänsä tehneen. Ja kun munat vierähtivät veteen ja särkyivät, sanotaan muutamissa toisinnoissa ne sitte joko Wäinämöisen eli itse munivan linnun sanalla, s.o. käskyllä, muuttuneen, kuni muuttuivat. Mikä näistä toisinnoista olisi toistansa parempi, sitä emme nyt rupia'kaan tutkimaan, vaan ilman kehotamma muita miettimään, jos eikö tällä tarinalla alkuluomisesta saattaisi olla jotain yhteyttä edellä mainitun Indialaisten luomistarinan kanssa. Tässä olisi se luomaton alkuolento erounnut vedeksi ja Wäinämöiseksi [Ehkä koko tässä luomistarinassa alkuansa ei lienekään Wäinämöisestä, vaan Wein emosesta (veden emosta) puhet ollut. Emoksi, emäksi, emoseksi nimitetään yhteisesti sitä, mistä kullaki aineella on ylläpitonsa, lujuutensa, vahvuutensa j.n.e. Ei Weinemosella siis tarvinne'kaan jotain erityistä naisjumalata vedestä ymmärtää, vaan yhteisesti veden ylläpitäjää, veden omituista voimaa eli juurta. Sana on selvää Suomea ja selvällä merkityksellä, vaan näyttää kun olisi likipitävän äänensä vuoksi tullut Wäinämöisen nimen kanssa sekaumaan.], ja ajatusta kuvaeltaisi kokolla. Samalla tavalla tulee sitte heidän, kun meidänki tarinassa munan yläpuolesta taivas, alapuolesta maa ja sisällyksestä, heillä ilma ja meri, meillä kuu ja aurinko. Mutta ehkä vielä suurempi ja merkillisempi yhteys on tällä meidän tarinalla Shippowaisten tarinan kanssa alkuluomisesta, jossa, niikun siitäki jo edellä mainimma, myös muistellaan, suuresta linnusta, jolla oli silmät tulesta j.n.e. Ikäskun kokko meidän tarinassa, tuli heidänki tavaton lintunsa merta koskemaan, josta sitte maa erosi vedestä. Jos tahtoisimma pitkittää näitä arveluita, niin kyllä saattaisimma muistuttaa siitäki, että kuudella kokon munalla meidän tarinassa miksei kuvailtu kuutta päivää, jona Jumala maan loi, ja seitsemännellä kultamunalla niitä seuraavata lepopäivää. Waan olkoon loppu kerrassaan arveluillemme.
* * * * *
Entisellä tavallansa toimitetaan MEHILÄISTÄ tulevanaki vuonna saatavaksi 3 ruplaan 45 kopeikkaan paperirahassa itsekustaki postikontuorista Suomessa. Joka toiseen arkkiin kirjoitetaan Wenäjän maan ja vallan historiata, jonka, samate kun tänä vuonna Suomen historian, toivomma saada yhteen vuosikertaan mahtumaan.
Helsingistä 3 päivä Joulukuuta 1839.
Elias Lönnrot.
Läänin Lääkäri.
HELSINGISSÄ, 1839.
Präntätty G. O. Waseniuksen tykönä.
Imprimatur. H. Widenius