HIETASÄRKÄLLÄ
Luitel
Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri, yksin somerolle istuiksen, kauempan kevään sinertävän tumma meri häipyy kaukomielin kohisten.
Yli luotoin, yhä illan kultaa kuultavien,
kiitää ulapalle kirkuen
lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,
yli illan vetten varjoisten.
Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla tavoittaapi purje kalpea, niinpä velloo mieli, öisen vaahtolaineen lailla kauas, täynnä tummaa kaihoa.