AATUN PAASTO.
— No, kylläpä se Aatu nyt poskeensa pistelee — sanoivat siirtolaiset, kun he ennen laivan lähtöä viimeistä kertaa söivät Hangon hotellissa. Kaikki olivat jo saaneet kyllikseen, mutta Aatu se näytti vasta alkuun päässeen. Hän söi ja söi ja söi, katsettaan ei nostanut ruokakupista, nielaistessa vain ummisti silmiään ja kuroitti kaulaa.
Aatun asiat olivat tällaiset:
Hän oli lähtenyt kotoa niin niukoilla varoilla, että kun hän Hangossa Amerikan pilettinsä osti, niin ei jäänyt kukkaroon paljon mitään. Hän oli näet luullut Amerikan piletin hintaa paljon halvemmaksi, mutta jo junanvaunussa, matkalla Hankoon, hän sai muilta siirtolaisilta kuulla asian todellisen laidan, ja häntä rupesi suuresti arveluttamaan.
Pahimmin arvelutti häntä kysymys: milläs nyt ruokaa ostetaan? Jos hän olisi neuvoa ruvennut kysymään, olisivat kaikki arvattavasti pitäneet koko hänen matkaansa mahdottomana. Sentähden hän ei hiiskunut asioistaan sanaakaan. Ja päätti olla perääntymättä. Hänelle oli joskus maailmassa luettu sanomalehdistä kertomus eräästä Amerikan tohtorista, joka oli neljäkymmentä vuorokautta ollut syömättä. Mutta matkan sanottiin kestävän Hangon rannasta New-Yorkiin ainoastaan neljätoista päivää. Aatu päätti rohkeasti varustautua siis hänkin pitkään paastoon.
Hangossa hän söi viimeisen kerran, ja tätäpä valtavaa ateriaa kaikki siirtolaiset ihmettelivätkin. Olihan itsekukin heistä nähnyt eläessään syömäreitä, mutta ei tämän vertaista vielä kukaan. Kun Aatu nousi siitä ruokapöydästä, oli hän totinen ja vähän väärä, sillä paljo ruoka ei antanut hänen oikaista itseään. Aatu oli syönyt neljäntoista päivän varalle.
Lähdettiin laivalle.
Onnellisesti päästiin passiputkain välitse. Seistiin jo laivan kannella. Jo taukoaa nostokoneiden ääretön, ratiseva pauhu. Lastimiesten huudot ovat vaienneet. Laivan laitakaiteet ovat suljetut. Kuuluu ainoastaan tuulen vingunta mastoköysissä ja levottomain satamalaineiden lotina laiturin lokeroissa. Jo erkanee pihisevä laiva rannasta. Lakkeja heilutetaan, liinoja huiskutetaan, ja kohisevana kohoaa lähtölaulu siirtolaisten sakeasta laumasta. Kaikista jäävistä laivoista ja pienistä, selälle ankkuroiduista aluksista huiskutetaan hyvästiä, kun Amerikkaan vievä mahtava laiva ui ohitse. Viimeisessä saaressa vielä kivenlouhijat pyörittelevät lakkejaan ja hurraavat lähtijöille.
Aatu seisoo ylimmän kokan kannella. Syöty ruoka on häneen ajanut ihmeellisen tyyneyden. Tässä hyvästijätön tuhansien tunteiden purkautumisessa seisoo hän yksin vakavana, kopistelee vain piippuaan kokan pyöreään rautakaiteeseen, nauttien omasta miehekkäästä liikkumattomuudestaan. Hän kuulee ankaran tuulen vuoksi ainoastaan silloin tällöin jonkun lauluäännähdyksen alhaalta ruuman kannelta. Hän on kääntyneenä laivan menosuuntaan, Amerikkaan päin.
Jo tullaan ulapalle. Lyhyet ja vihaiset satamaveden laineet vaihtuvat pitkiin, huoneen korkuisiin aavan meren aaltoihin. Kokka alkaa omituisesti kohoilla, ja sitten taas laskeutuu hitaasti alas sihisevien aaltojen väliin. On niinkuin olisi keinussa. Jo pitää Aatun horjahtaa tanakasta hajasääri-asennostaan, jo pitää käydä käsin kaiteeseen, ettei kumolleen keikahtaisi.
Kun hän siitä vihdoin kääntyy katsomaan, nauretaanko hänelle, niin ruuman kannella, jossa äsken vielä siirtolaiset laulelivat, ei ole enää ketään. Kaikki laulu on vaiennut. Joku harva merimies toimessaan kokoo köysiä. Ylhäällä komentosillalla kapteeni käyskentelee navakasti edes takaisin, takinkaulus nostettuna, ja perämies seisoo liikkumattomana vasten vinkuvaa tuulta. Aatua huimasi merkillisesti.
Hän kiipesi alas kokan kannelta, pidellen molemmin käsin kaiteista. Ei hän osannut pitelemättä askeltakaan ottaa. Laiva heilahteli niin, että oli toisinaan kuin kyljellään. Aatun oli päästävä kannen yli ovelle, joka oli toisella laidalla. Hän aikoi madella sinne nelinryömin. Mutta ennenkuin hän ehti perille, pyörrytti hänen päätänsä surkeasti, eikä hän enää ymmärtänyt, minnepäin oli mateleminen, ja rupesi onnettomasti voihkamaan. Laivamiehet hänet siitä korjasivat makuulle muiden meritautisten joukkoon. Aatu makasi horroksissa kokonaisen vuorokauden. Sitten heräsi, pää kiveä raskaampana, ja tunsi vielä elävänsä ainoastaan siksi, ettei hänen sisässänsä, paitsi hänen omia varsinaisia sisälmyksiään, enää ollut mitään ylenannettavaa.
Vasta toisena vuorokautena hän jaksoi vähän nostaa päätänsä. Mutta kas, iltapäivällä tyyntyi tuuli ja Aatu tuli yhtäkkiä terveeksi. Hän nousi istuilleen ja näki pyöreästä ikkunaluukusta, että useimmat siirtolaiset valmistuivat illallisille ruuman kannelle. Silloin hän ensi kerran pani tupakan ja tuli paitahihasillaan katsomaan sitä merkillistä ruoan jakoa. Sinipuseroinen, valkoliinainen, muheva neiti seisoi keskellä siirtolaisjoukkoa ja molskahutteli suurella kauhallaan soppaa vateihin, joita he hänen eteensä kuroittivat. Paljon sitä tuntui saavan.
Nälkä huikaisi Aatua.
Että se perhanan meritauti olikin hänet niin tyyten tyhjentänyt!
Parasta on, kun ei katsele koko kemuja.
Ja Aatu vetäytyi ovelta ja sulki sen, ettei edes keitoksien hajutkaan päässeet häntä häiritsemään.
— No, eikö Aatua vielä nälätäkään? — kysyivät siirtolaiset, kun syötyään rupesivat tulemaan makuulle.
Aatu laittoi silmänsä sameiksi ja huokasi vaikerrellen. Hän aikoi koko matkan ajan näin teeskennellä sairasta, että pääsisi heiltä rauhaan. Kahtena seuraavana vuorokautena hän virui enimmäkseen vuoteella eikä tullut katsomaankaan, kuinka muut söivät.
Viidennen vuorokauden aamuna oli Aatun niin huikaiseva nälkä, ettei hän enää voinut pysyä piilossa, vaan tuli katsomaan päivällisen syöntiä ruuman kannelle. Hän asettui istumaan nurkkaukseen koottujen pakkilaatikkojen päälle, josta näki kaikki.
Hän oli mennyt nälästä kalpeaksi, silmät räpyttelivät ja luomet olivat punaiset. Huuliaan hän piti tiukasti yhteenpuristettuina, silloin tällöin vain vihaisesti sylkäisi kuivasta suustaan hitusen syljen vaahtoa. Nälkä oli hänen edessään niinkuin ääretön haikea tyhjyys, jonka keskellä hän itse oli, ja jonka pinnalla, jossain kaukana — kaukana, peukalon kokoiset, tyhjänpäiväiset ihmiset mässäsivät ja melusivat laivoineen ja Amerikan matkoineen.
"Älä lannistu!" — puhui hän itselleen rohkaisevasti. — "Kestä, kestä! On sitä pahemmissakin oltu! Entä se Amerikan tohtori! Jos yksi on kestänyt neljäkymmentä vuorokautta, miksi ei toinen kestäisi neljäätoista! Neljätoista vuorokautta, suurikin asia! Ja taas kun kerran ollaan Amerikan laivasillalla, ei sitten enää hätääkään. Veli Parantainen siellä seisoo odotellen kädet lakkarissa. Se poika se syöttää osaa. Laittaa varmaan oikein Amerikan puuroa, valkoista riisiryynivelliä ja voiheraa tipahuttaa joukkoon ja joka nielaisun päälle lämpimällä maidolla käskee kurkkua huuhtaista. Niin-i!"
"Kah, nytkö ne jo lakkaavat syömästä. Ohhoh, kylläpä se pian kävi. Merkilliset ihmiset, kun jättävät lautaselle parhaat herkut syömättä, tuommoisia rasvaisimpia, keltaisen vaaleita käppyräisiä rustolihoja, jotka hampaissa niin somasti narskahtavat. Kun on vain oikean miehen hampaat eikä mokoman väen!"
Aatun nokan edestä se sinipuseroinen piika korjasi suureen läkkivatiin kymmeniltä lautasilta mehukkaat jäännökset. Ja kaasi jonnekin isoon saaviin.
"Onkohan niillä sikoja täällä laivassa, joilla noita tähteitä syöttävät. Ja miksei olisi? Paisuu se sika vähemmistäkin herkuista. — Perhana!"
Sen päivän kuluessa kävi Aatu yhä ärtyisämmäksi. Ei ollutkaan siirtolaisten enää pilapuheita hänelle puhuminen. Hän ärjäisi niin, että parhaatkin miehet hätkähtivät. Tupakkakaan ei enää hänelle miksikään avuksi ollut, savu pisteli suuta ja kytevä piipunpesä kyllästytti katsoa.
Mutta jos Aatu yön tultua toivoi nälkänsä unohtuvan, niin erehtyi hän suuresti. Sillä yöllä tuli tämmöistä: Hän oli, petos mielessä, asettuvinaan syömäsakkiin ja siinä muiden vuoroansa odottavien jonossa lähestyvinään sinipuseroista ruoan jakajaa sekä saavinaan tältä lihakokkareita vatinsa täydeltä. Hän oli kerran toisensa perästä uudistavinaan tätä temppua, niin että söi ainakin kymmenen vadillista. Mutta vihdoin neiti huomaa petoksen ja rupeaa huutamaan: kapteeni! kapteeni! — Kapteeni tulee alas komentosillalta ja sysää Aatun mereen. Aatu saa kuitenkin kiinni jostakin roikkuvasta köydenpäästä ja ui perässä. Hän tahtoo huutaa kapteenille, että ottaisivat ruoan maksuksi hänen tupakkansa, joka riippuu kukkarossa hänen vuoteensa luona. Mutta joka kerta, kun hän avaa suutansa huutaaksensa, lyö suuri laine häntä vasten naamaa ja läkähyttää niin, ettei saa mitään äännetyksi. Nyt he alkavat tangoilla ja pitkillä riuvuilla työnnellä häntä eroon laivasta. He saavatkin hänen kätensä kolhituksi irti köydestä, mutta hän tarttuu heidän omiin riukuihinsa. Koko pitkän yön oli siinä sitä taistelua sekä aaltoja että riukuja vastaan.
Niin että Aatu herätessään ei tiennyt, oliko yö ollut juuri päivää parempi.
Uuden paastopäivän tultua oli meri ihanan tyyni. Suuret kaijat lentelivät laivan takana piirtäytyen taivaan tummaa sineä vasten. Ne laskeutuivat tuon tuostakin kilvoitellen mereen poimiakseen putoavia murusia, joita valkohelmaiset neidet viskelivät ensi luokan kannelta. Mutta lännen puolella, jonne korkea kokka viittasi, kuulsi taivas keltaisena, toivoisan helakkana. Ilakoiden rupesivat siirtolaiset aamiaiselle. Sinipuseroinen valkoliina neiti oli hyvällä tuulella ja kaatelipa tavallista runsaammin keitosta ja pudotteli tuon tuostakin liiemman lihakönttäleen kauhastaan lautasille, joita hänen eteensä työnnettiin. Kaukaisimmatkin myrskyn muistot olivat nyt jo tietymättömiin häipyneet. Elämä hymyili. Tulevaisuus ja Amerikka leikki siirtolaisten mielissä niinkuin meren siniset, kimaltelevat pikku laineet. Tuoreena tuulahteli ulapalta lievä aamutuuli.
Aatu seisoi ruuman ovella entistäkin kalpeampana. Siirtolaiset pitivät tungosta hänen edessään koettaen kukin ensimäiseksi kuroittaa vatinsa tarjoilijan eteen. Joku heistä tempasi äkkiä Aatua hihasta, niin että hän oli mennä nokilleen: Mitäs siinä seisot, tule syömään! Aatu säpsähti ja rupesi panemaan vastaan, mutta vierimäiset tulivat sen toisen avuksi ja yhdellä nykäyksellä hän vedettiin odottavien jonoon. Samassa myös tyhjä vati pistettiin hänen käteensä.
Ajatus ruoan läheisyydestä kouristi sydänalaa, mutta petoksen tunto saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Olikohan se neiti huomannut tämän tempun? Nyt tästä kohta toteutuu se yöllinen mellakka. Jos toteutuu, täytyy hänen vain muistaa kaupata tupakkakukkaro, ennenkuin hän veteen viskataan. Ja joka askelella, jonka Aatu tungoksessa lähestyi ruoan jakajata, pampatti hänen sydämensä yhä tuimemmin. Nyt ei ollut hänen edellään enää kuin kaksi ottajata. Aatun silmissä maailma musteni.
— Mies, katso eteesi ja pidä vatiasi paikallaan! — kuuli hän neiden sanovan, kun hän pää pois kääntyneenä oli sille vatinsa ojentanut. — Onko se mies sairas, kun käsi noin vapisee?
— Sairas se on, sanoivat toiset. — Katsomatta ylös Aatu tunsi, kuinka ruokaa pantiin hänen vatinsa täyteen ja kuinka jäljempänä tulija lykkäsi hänet tieltään eteenpäin. Nyt ei hän enää mitään ajatellut. Lihat höyrysivät hänen omasta vadistaan hänen nenäänsä, ja näkymättömän paikan löydettyään hän muutamalla hotkaisulla ahmaisi sisäänsä vadin sisällyksen.
Syötyään hän meni sisälle ja aikoi nukkua, mutta omatunto ei antanut rauhaa, vaati tunnustuksille. Ei hän ollut vielä eläessään mitään epärehellistä tekoa tehnyt. Ja mitä sanoo Parantainenkin, jos hän vankina Amerikkaan tuodaan! Ei, paras oli nyt kaupata tupakka pois ja maksaa koreasti tämä vääryydellä syöty ateria.
Puoli päivää heiteltyään itseään vuoteella Aatu nousi ja tunkeutui monien ahtaiden käytävien läpi konttorihytin eteen. Ovi oli kiinni. Hän avasi sen varovasti. Siellä istui kirjojen ääressä ankaran näköinen herra, lakissa kultaisia nauhoja ja napit myös kultaisia. Lieneekö ollut itse kapteeni? Tuo se juuri työnteli häntä yöllä riuvuilla eroon laivasta. Se katsahti Aatuun.
— Paljonkos se maksaa? — kysyi Aatu.
— Mikä niin? Pilettikö? Eikö sinulla ole pilettiä?
— Onhan minulla toki piletti, mutta — tulin tässä syöneeksi — mitä se maksaa?
— Ruoka kuuluu pilettiin — vastattiin konttorihytistä Aatulle ja ovi vetäistiin kiinni.
— Vie sun —! Olisinpa tuon ennen tiennyt! — ajatteli Aatu, suu auki, silmät selällään.
Samassa soi laivakello päivällisille, ja jo kaatelee se sinipuseroinen neiti taas rustolihaista, höyryävää lientä — ihan ensimäiseksi Aatulle, joka itsetietoisella varmuudella on ojentanut hänelle vatinsa.
(Päivälehti.)