HERRA PENTTINEN.
Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon tiheämmässä.
Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon useampia.
Hyvät miehet ovat rehellisiä.
Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen. Useimmat ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on synti raskainta laatua, suurin rikos luonnon järjestystä vastaan; itsepetosta seuraa rangaistuksena kintereillä onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja kuoleman kauhu. —
Herra Niilo Penttinen oli rikas mies. Hänen ympäristössään oli paljo ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia Niin tavoin kertyi hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä pieninä ja niukkoina.
Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli osittain ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylellistä. Niin oli myöskin pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla, sahan patruunalla, kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä mökkiläisillä, päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä ja mukavaa, sillä heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet omiin mukavuuksiin — siinä oli kylliksi, kun elivät.
Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen, kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään julkisesti sellaista syntiä, jota ei vielä ollut totuttu katsomaan läpi sormien ja jonka välttäminen oi niin helppoa, että vain harvat kompastuivat ja lankesivat siihen — silloin oli Niilo Penttinen ensimäisenä miehenä moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.
Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä kalvoi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä ikävää rasitusta koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat — mutta se ei kuulu asiaan.
Iän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt enää ollut niin paljoa huolta tulojen lisäämisestä kuin ennen kootun tavaran sopivasta sijoittamisesta. —
Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli lainannut sata markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt jälelle muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.
Tämä kuolema koski herra Penttiseen, ja hän murehti sitä niin, että otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut — pitäähän niistä vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän halveksittu rumuutensa ja tyhmyytensä tähden — ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen, kun on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.
Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa personassaan herra Penttisen eteen, hymyili niin ystävällisesti, kuin se hänen kaltaiselleen oli mahdollista, ja sanoi:
"Lienen saattanut sinut murheelliseksi, kun vein suutarin ennen sinua."
"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.
"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat herra Penttisen hiukset pystyyn.
"Mihin sitten panet kaiken, mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.
Herra Penttinen yritti kysymään:
"Milloin?"
Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi, ja jäljelle jäi alituinen, kalvava, tuskallinen kuolemankauhu.
Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa jälkeen pääsevänsä taivaaseen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun taivaassa saadaan olla iankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii…
Sitä paitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että Kuolema häntä uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja päätti puolustautua Kuolemaa vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.
Kaikki, mitä rahalla voi saada, kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti rukoillakin, että Jumala pitäisi hurjaa Kuolemaa hiukan aisoissa.
Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta — huolimatta erikoissuhteestaan Jumalaankin — tunsi herra Penttinen kauhulla ja vapistuksella, että Kuolema seisoi alinomaa oven takana, kylmä, nihkeä käsi ovenrivassa.
Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että se saattaa seista siellä kyllä vuosikymmeniä — mutta kohta meni mieleen: se saattaa myöskin astua sisään milloin tahansa.
Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti kiinnittää huomiotansa kaikkeen, mikä vain suinkin saattoi häntä koskea.
Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän, tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu siitä, että ainakin köyhät häntä kiittävät armeliaisuudesta. Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan hänen kotinsa, semminkin jouluaikoina, ollut ikäänkuin yleinen armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskurien luokkaan!
Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin, vapisevin äänin loukatusta omanarvontunnosta.
Mutta ne eivät uskoneet häntä. Eräs joukosta virkkoi:
"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksillamme ja myönnytyksillämme olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu mukavuuksistasi! Tule ja ala elää meidän tavallamme! Rupea veljeksi! Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi hyöty kuin meillä sinusta. Varoistasi olet uhrannut armeliaisuuden tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän rakkauttamme. Mutta kuule nyt, mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vain rakkauden vastalahjaksi."
Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein Jumalan sanan kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vain vastasivat röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän todella riippuikin enemmän niistä kuin ne hänestä.
Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen kestäessä usein unohti olevansa kuolemansairas. Elämä tuossa uusien ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt sivuilleen katsoa.
Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen elämässä ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.
Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston. Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia; hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja opastamassa.
Vaan ne kyllästyivät pian siihen — herra Penttisen seuraan ne vielä pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää häntä hänen uhraavaisuudestaan — ainoastaan sanomalehdet siitä kehuen kertoivat.
Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat käsissään lahjaropoja ja kotiin päästessään näyttivät omaisilleen aprikoiden: "Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtanee tarkoittaa?"
Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja nauroivat makeasti.
Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi, kuinka turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät. Epävarmuudentunne siitä, mikä oli oikein, mikä väärin, kasvoi iän kanssa. Kuolema, joka vähän aikaa oli ollut poissa näkymöltä, ilmestyi taasen oven taakse, tuntui pitävän kiinni ovenrivasta, arvelevaisena aprikoiden: "Astunko ma, astunko ma?"
Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha. Sellainen ikä olisi jo oikeuttanut lepoon, mutta hän ei voinut levätä. Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän tahtoi saada selvyyttä, ennenkuin se oven takana seisoja astuisi sisään ja vaatisi lopullisesti mukaansa. —
Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.
Herra Penttinen kuunteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle, joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.
"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaaseen?" johtui Penttinen kysymään.
"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet eivät viihdy siinä taivaassa, josta Jesus puhuu. Sitä vastoin viihtyvät he hyvin täällä maan päällä — joka on heille jo taivas. Siinä taivaassa, johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia. Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa kuin käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä sellaisesta järjestelmästä."
"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla siihen, sanokaamme: köyhäin taivaaseen?"
"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan köyhäni ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi ja veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista välittämättömäksi…"
"Ja jakaa tavaransa?"
"Se on kyllä Raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljo kuin tahansa, kun et vain niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."
"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?"
"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on rikkaudenhimo ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita, toiset nurkuvat kohtaloaan, vaikka eivät olekaan elintarpeiden puutteessa."
"Sepä se!" huudahti herra Penttinen, "se on sama synti ja tuska kuin rikkaillakin".
"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljoa lievemmin tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." —
Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra Penttisen herkistyneeseen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän sitä harkitsi ja punnitsi ja johtui vihdoin sydämensä pohjasta huudahtamaan:
"Armahda minua, Jumala, ja johdata oikealle tielle!"
Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimäinen anomusyritys Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, oli muiden mukana kirkossa ja joskus kotonakin huokaisten pyytänyt Jumalan siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli aina kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä. Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osotus Jumalalle, aivan harvinainen rikkaalta ja saiturinsekaiselta mieheltä.
Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen ja tarttui ohjaamaan hänen asioitaan.
Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt talossa tapahtui, mutta lopputulos uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui tekemään vararikon.
Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita heidän kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.
Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli kokonaan syrjään joutuneensa, sitä vastoin kuin aina ennen, rikkaana ollessaan, luulotteli itseään Luojansa lellipojaksi.
Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen — semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli enimmäkseen piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.
Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset rikkaat ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa niiden tasalle, joitten täytyi pakosta elää kovin vaatimattomasti. Ensinnä tuntui tämä uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä — melkeinpä ne olivat aivan kuin entisiä vastustajia.
Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana osottamastaan veljellisyydestä.
Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua ihmisten asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän eräänä aamuna raoitti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea ja irvisteli. Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta. Laski kädet ristiin rinnalle ja katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta uhittelematta, vasten kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa: "Valmis."
Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema painoi oven hiljaa kiinni ja lähti pettyneenä tiehensä.
Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan Penttisen käsiä.
"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.
"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään, huomenna kuolemaan."
"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä!"
Vanhus naureskeli:
"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."
"Niin, mutta pitäisi heille huomauttaa."
"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin köyhätkään, ennenkuin oppivat lähimmäistään rakastamaan."
Vieraat tulivat ulos. Eräs sanoi:
"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."
"Kun hän oli rikas…"
"Mutta me emme uskoneet."
"Vaan nyt uskomme."
"Kun hänkin on köyhä."
He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi muuan tarpeelliseksi sanoa vielä:
"Hän on hyvä mies — kuitenkin, tuo setä Penttinen."
Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt, he hymyillään toisilleen sitä vielä vakuuttivat.
Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin ystäväinsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa, vaan jonka nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiaa mietti, kalpenevilla huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.
(Tienhaarassa.)