IHANIN MUISTELMANI.
Alotin nuoruudenikäni siinä varmassa ajatuksessa, etten koskaan tulisi tuntemaan iloa elämässä. Iloa jota vertaiseni ilona pitivät, en sellaiseksi tunnustanut, ja siksi päätin kulkea elämäni läpi ilman iloa. Vuosien kuluessa vakaantui tämä ajatus yhä enemmän. Näytti, kuin sallimus olisi määrännyt tieni kulkemaan murheen laakson läpi. Mutta sitten kahdenkymmenen iällä pilkisti valo minullekin. Ja tämä valon ilmestyminen oli niin valtava ja voimakas, kuin jos kaiken ikänsä pilvisäätä nähtyään yhtäkkiä ilmestyisi eteen selkeä kesäinen taivas. Vaikka siitä on aikaa kuusitoista vuotta, muistuu se usein mieleen varsinkin näin kesällä, valoisina öinä, sillä silloinkin oli kesä ja valoisa yö. Olin juuri edellisenä päivänä rohjennut pyytää ja saanut "maallisia" kirjoja luettavakseni. Kirjat olivat Kiven runot ja eräs ylioppilasten toimittama albumi. Minä luin ja luin ja sitä tehdessäni ikäänkuin siirryin toiseen maailmaan. Suuri tupa, jossa ei tällä kertaa ollut ketään muita, muuttui aivan satumaisen kauniiksi. Se kuvastui nyt runottarien asunnolta, joksi sen vihkivät kirjassa löytyvät säkeet:
Yö nyt on, ja hämyinen pirtti unelmoipi, sirkka uuninkorvalla tyytyväisnä soipi.
Sanat olivat niin erinomaisesti tunnelmaan soveltuvia, että ne ovat aina unohtumattomina minua seuranneet.
Vaikka yö oli kulunut yli puolen ja toinen päivä valkeni, niin ei ensinkään tuntunut unen rasitusta. Lukeminen sai tosin tällä kertaa jäädä, mutta jopa olikin aivoissa runoutta, jos muutakin. Ja nuo runouden antajat, kirjat, kuinka kauniilla ne näyttivät päältäpäinkin tuossa puhtaalla pöydällä kesäisen sunnuntai-aamun valjetessa! Niitä täytyi aina vähän väliä käsin kosketella ja käännellä lehtiä, tullakseen vakuutetuksi, että kaikki tuo ihanuus on vielä siellä.
Mutta ihanuus, joka nyt mieleni täytti, ei supistunut yksistään runouteen kirjoissa. Menin ikkunaan katsomaan, joko näkyisi aurinkoa. Ei näkynyt, vaan siihen sijaan näin jotain muuta, jota en ollut ennen nähnyt, vaikka se oli joka päivä silmieni edessä. Näin luonnon kauneuden. En elämässäni ole nähnyt taulua tai muuta näköalaa niin kaunista kuin nyt näin. Ikkunan edessä oli vihottava peltopala järveen pistävällä niemellä, jossa rannat kasvoivat kaikenlaisia lehtipuita. Puiden välitse näkyi peilikirkas järven pinta ja latvojen ylitse taloja ja niiden takaa mäkiä. Kaikki tämä oli kyllä ennestään tuttua, tunsinhan melkein jokaisen puun tuossa rantamalla. Mutta että se olisi kaunista, sen huomasin vasta ensi kerran elävästi. Olin luullut niiden saavan seisoa siinä joko huolimattomuudesta taikka huviksi herrasväelle, joilla yksin luulin olevan huvia puista. Mutta nyt nuo samat puut ihastuttivat minuakin, ne seisoivat siinä aivan kuin kaunistaakseen tätä runouden juhlayötä. Ja mihin vain silmäni sattui katsomaan, oli kaikkialla yhtä ihanaa. Ajatuksissa leijaili säkeitä aivan kuin valmistautuen laulamaan tämän kirkastuneen maailman kauneutta. Mutta kantele oli vielä virittämättä, liika uusi laululle. Soinnut, jotka pyrkivät ilmoille helähtelemään, olivat muiden kanteleen kaikua.
Viimeinkin oli mentävä nukkumaan, vaikka tuntuikin ikävältä tuon iankaikkisen unen tähden heittää kirjain ja kauniin aamun katseleminen. Lohdutuksena tästä tappiosta ihailin vielä kotvan aikaa vuoteellani äsken opituita säkeitä:
Nuku, aalto rauhaton, nuku jo, tuolla laulaa humisten kuusisto.
Kehtolaulusi se on, nuku, aalto rauhaton, nuku jo!
* * * * *
Tämä se nyt on ihanin muistelma iässäni. Ihanata oli kyllä sitä seuraava muukin aika, mutta se ei ollut enää niin uutta. Se oli runouden orastamisen aikaa. Ajatukset jauhoivat alituistaan runoa, olipa työssä tai lepäsi. Auran perässä kulkiessa syntyi tavut hevosen astunnan mukaan. Kahdeksan askeleen perästä tuli aina Kalevalan-runomittainen säe valmiiksi. Ne eivät mahtaneet olla minkäänarvoisia, hajanaisia ajatuksia vain, jotka hävisivät pian. Muistettavimmat syntyivät matkaa kulkiessa tai lepohetkillä. Huonollakin taidolla syntyi niitä paperille kirjoitella, jolloin niiden arvo kohosi tavattomasti, kun sai olla varma, etteivät enää joudu unohduksiin. Kun jäljestäpäin katselen tuota tuhrautunutta vihkoa, on sen jokainen säe ja loppusointu perin lapsellista ja mitätöntä. Toista olivat silloin. Ne olivat enemmän kuin hyviä ja pysyivät sellaisina, sillä niitä ei tietänyt kukaan. Arvostelu ei johtunut mieleenkään, kun ei ollut aikomus koskaan kellekään näyttää. Ja näytteeksi, etteivät ne olisi vähääkään runoutta ymmärtävän arvostelua kestäneet, panen tähän pari värsyä. Halonhakkaajan puolipäiväsen syönnistä metsässä sanotaan näin:
Makealta ruoka maistuu,
Hyväp onnii atrija,
Tuonnemmaksi nälkä poistuu
Rupeamaksi ainija.
En osaa sanoa, kuinka monesti olen tätäkin ihaillut, vaikka murteellinen sanojen rutistaminen loppusoinnun saamiseksi on aivan surettava.
Myöhemmin syntyneet eivät olleet aivan näin huonoja rakenteeltaan, pahin vika on muiden jäljittely. Omaa on ainoastaan juurtunut surumielisyys, vaikkei enää toivoton. Eräällä on nimenä "Murhe", josta muuan värsy kuuluu:
Kun on mieli murheinen surusta, kuitenkin on iloinen toivosta, siksi kun taas huojennus mieleen tulee, helpoitus vaivoista.
Katsellessa kaikkia silloin syntyneitä sepustuksia, näkyy niissä hyvin vähä iloa, mutta ivaa on sitä runsaammin, varsinkin omasta kohtalosta. Mitäpä hyötyä olisi ollut muiden ivailusta, kun eivät saisi sitä tietääkään!
Mutta sitten myöhemmin, jonain itserakkaana hetkenä, tulin ilmaisseeksi muillekin nämä ajatukseni tulokset, ja silloin niiden salaperäinen viehätys väheni. Eikä tämä ollut ainoa tappio. Runotaimi alkoi surkastua, sen ensimäiset lehdet kuivuivat pois, eivätkä kohonneetkaan enää siinä muodossa.
Vähentyneekö myöskin tämän ihanimman muistoni ihanuus täten? En kumminkaan usko niin käyvän, sillä tuossahan siintää samaa Savonmaan vettä, ja rannoilla seisoo koivukko kesäisessä ihanuudessaan. Luulen sen voivan joka kesä muistuttaa, että runollisuutta ja iloa on maailmassa.
Missä on kauniimpaa kuin pohjolan kesäinen yö, jolloin aurinko lyhyeksi aikaa peittyy metsien taakse ja vihannoiva luonto seisoo tyynenä, autereen seppelöimänä!
Kehvo 27/6 98.
(Nuori Suomi VIII.)