KANNEL.
He olivat tunnilla, iso sisko ja pikku sisko. Iso sisko oli käynyt jatko-opiston ja opetti nyt pikku siskoa. Oli suomen tunti ja iso sisko selitti mitä alus ja maine ovat.
"Alus on se, josta lauseessa puhutaan", toisti pikku sisko. Mutta hänen tajuntaansa jäi aivan toisenmoinen mielikuva. Se oli kuva setä Topeliuksen kirjasta "Lukemisia lapsille", ja siinä kuvassa oli myöskin alus, vaikka toisenlainen. Sen nimi oli Refanut, ja sen piti kulkea kauas vieraille maille hakemaan sieltä omistajalleen kultia kosolta. Se alus jäi pikku siskon mieleen.
Iso sisko selitti maineesta ja palasi sitte takaisin tuohon ensimäiseen kysymykseensä: mikä on alus?
Mikä ihmeessä se nyt olikaan? Pikku siskolle tuli hätä. Refanut oli hänellä mielessä, mutta eihän se tähän kelvannut. Mitä ihmeen aluksia oli muita?
Silloin raotti äiti ovea. "Pitäkääpä nyt vähän väliaikaa ja tulkaa ruokasaliin."
Pikku sisko kavahti pystyyn ja aikoi rynnätä ulos, mutta malttoi mielensä ja jäi odottamaan siksi kun iso-sisko oli noussut.
"Tule sinäkin Elli", kehoitti sisko ja läksi äidin kanssa ruokasaliin. Silloin juoksi Elli salin poikki, nousi varpailleen kynnykselle ja kurkisti ovenraosta ruokasaliin.
Mikä ihmehän siellä mahtoi olla, kun äiti kesken tuntia oli tullut käskemään?
Hän raotti ovea vähän enemmän ja näki palvelijoitten seisovan oven suussa ahtaasti toinen toisiinsa tuuppautuneina. Jaakko, talli-renki oli pitkävartisissa pieksuissa, savea pieksunkärjessä. Kyökkipiika Liisa pyyhkäisi käsiään esiliinaan, irroitti sen vyötäisiltä ja kääräisi kokoon. Se oli kai noessa, arveli Elli itsekseen.
Mutta nyt piti mennä sisälle katsomaan mitä siellä mahtoi olla. Hän avasi oven.
Keinutuolissa kanarialintuhäkin vieressä istui isä juhlallisen näköisenä, apulainen vähän matkan päässä tuolilla. Äiti seisoi nojautuneena kaapin seinää vasten ja iso-sisko hänen vieressään. Elli näki entisen hoitajansa, vanhan emännöitsijän juuri asettuvan ikkunan viereiselle tuolille ja sinne pyörähti hänkin, kiepsahti vikkelästi käsipuoleen ja jatkoi sitte tarkastelua.
Keskellä lattiaa oli pöytä, tilapäisesti siihen nostettu, pöydällä makasi ruskean kellertävä soittokone ja sen vieressä seisoi lyhyenläntä, vanhanpuoleinen vaimo-ihminen.
Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti nähneensä semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen polvella. Vanha soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen polvillansa oli kannel. Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha, kasvoissa oli surumielinen, mutta lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi hienoa vaatimatonta kainoutta.
Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen, kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea, siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas selkää pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla.
Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitte kysyi hän saisiko jo alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan.
Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon nähden. Hän oli ihaillut äitinsä ja isonsiskon soittoa, mutta oli suuttunut sekä koneeseen ja itseensä jankutellessaan omia ikäviä sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut.
Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surun voittoisena. Kielet värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet, vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne esiin, soivat hiljaa huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä.
Elli tunsi että hänellä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa. Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle, nousi ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle nyyhkimään.
Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi, palasi hän hetken kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitte, kun muut alkoivat poistua, pääsi hän lähenemään.
Tallirenki läksi ensimäisenä pois, sitte piiat ja sitte rovasti apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja isosisko jäivät kolmisin vanhan soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vain, mutta rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen.
"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä on mieluinen."
Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti, painautui lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja kuiskasi hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti."
Vanhusta sitte kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen immen suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka siksi taisi lumota mielen niin ihmeellisesti.
Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta ijäksi erosi.
"Elli hoi", huusi iso-sisko, "tule tunnille!" Elli säpsähti. Nyt vasta muisti hän tuntinsa. Hän aikoi lähteä, mutta kääntyi vielä kerran kujalle päin, katsoi, katsoi taas ja juoksi sitte sisään.
Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä kuullut, mutta se kerta oli ijäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle kanteleensoittajalle. "En minä koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi.
Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti. Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme, kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui. Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki. Tästä päätti äiti miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta näkyi vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää tukea hänen nähdessään, miten Elli kerran jäädessään huomaamattomana erään tuttavansa kanteleen viereen antoi sormiensa hiljaa kuin hyväillen solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanomaan isälle että "mitähän jos Elli saisi kanteleen". Mutta isä arveli että mitä joutavia. Tyttö vain tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata hommata.
Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä, jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin mitä alus ja maine ovat, ja jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli Elli siitä pitäen pysynyt ensimäiselle rakkaudelleen kanteleelle. Ja uskollisena oli hän sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus näytti yhtä toivottomalta kuin ennenkin. Nyt oli syksy ja samanlainen roskainen syyskeli kuin kanteleen soittajan käydessä pappilassa. Elli oli muutamia päiviä sitte täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli silloin ajatellut, että jos milloinkaan sattuisi se onni että hän kanteleen saisi, niin ehkä silloin. Vaan ei tullut. Ja samapa se. Eihän hän kuitenkaan koskaan oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli hän illalla itsekseen kaataessaan teetä kuppiin isälle, joka istui illallispöydässä. Silloin raotti palvelija ovea.
"Elli neiti."
"Mitä nyt."
"Täällä on mies, jolla on asiaa."
Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta. Elli säpsähti.
"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa, pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä seisovan että sillä olisi kiire."
Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen kuin pienen lapsen. "Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten.
Ensimäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti hän sitä soitellakin, mutta ei hennonut paljon, sillä hän tunsi taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja vielä sammutettuaan kynttilän laski hän kätensä lepäämään kielille. Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimäinen haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen.
Siihen hän heräsi.
Heti kun tilaisuus sen myötä antoi, matkusti Elli lähikaupunkiin saamaan ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut kuulla, että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan tytär. Hänen luokseen hän tahtoi mennä.
Hän hankki itselleen osotteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin, surunvoittoinen katse.
Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitte, oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vaan saisi tietää sopivan ajan.
Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ett'ei ollut parempaa paikkaa, jonne käskeä.
Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään.
Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä seisoi keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat osottivat aterian vasta päättyneen.
"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä minä voin tulla toiste".
"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikaa ja pari työmiestä syömässä, mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan."
Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui huoneeseen sekoittuen tupakan savuun.
"Istukaa nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen hellä varoin laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan."
"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa."
"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja näpäytti hiljaa muutamia kieliä. Sitte hän alkoi.
Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitte. Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin päällään samat olivat kasvonpiirteet — ainoastaan täyteläisemmät ja pehmeämmät, — sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa.
"Nyt pitää neidin soittaa." Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa.
"En minä taida koskaan oppia."
"Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan iloinnut jos olisi nähnyt teidät ja kuullut kuinka kannelta rakastatte."
Ellille tuli ilokyyneleet silmiin.
"Äitinne asui täällä luonanne?" kysyi hän myötätuntoisesti.
"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään. Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti mistä minullekin."
"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?"
"Soitti vielä viimeisenä päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun soitti viimeiseksi."
Elli ei hennonut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui kanteleeseensa ja ijäisyystoivon elähyttämänä kaikui:
"Mun kanteleeni kauniimmin
Taivaassa kerran soi."
Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan ääni! Elli ymmärsi että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja silmänräpäyksessä selveni hänelle miten läheisesti Suomen kansa ja kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa kanteleelle uskonut. Suomenpoika, Suomentyttö olivat hyvitellessään metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän ijäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa saanut. Siinä sen tenhovoima.
"Ah autuas se päivä lie,
Kuin kotiin meidät vie."
Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta.
"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia".
"Se on ainoa mitä voin antaa." — Leski laski hellästi kätensä kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini ainoa perintö."
(Murusia.)