KESKEN JÄÄNYT.
Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä täyteen ahdattuina ja ovet tiiviisti sulettuina muistuttivat täyteen syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden puutteelle. Naiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.
Yhdellä puolen rajoitti niittyä kyläntie, joka pitkällisten sateiden aikana oli muuttunut kauttaaltaan viheliäiseksi savilätäköksi, johon pyörät upposivat lähes akselia myöten. Heti kyläntien syrjässä oli pitäjän uusi hautausmaa, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone näytti nyt samanväriseltä kuin niittyladotkin.
Hautausmaan kohdalta kulki keskiniittyä kohti kaksi riviä linjaseipäitä, kymmenen syltä aina seiväsparin väliä. Seivästen välissä oli ojankaivos. Valmista ojaa molemmille reunoille kohonneine savi- ja murapattereineen ulottui jo pitkälle niitynselkää kohti ja siinä, jossa se päättyi, liikkui jotakin harmajaa, samalla kuin patterien päihin liittyi savilohkare toisensa jälkeen. Ojankaivaja, joka siinä lakealla niitynselällä murheellisen syystaivaan alla uurasti, tuntui tieltä katsojasta itsepintaiselta myyrältä.
Heiskan Kalle, sydänmaan mökkiläinen, oli ottanut urakalla kaivaakseen ojaa neljäsataa syltä ja maksuksi piti hänen siitä saada lehmä. Viikko jälkeen Pertunpäivän hän oli alkanut ja tuli nyt tänä iltana kaivaneeksi umpeensa kaksi viikkoa. Sateista huolimatta hän oli joka päivä siirtänyt ojanpäätä kaksikymmentä syltä eteenpäin ja tiesi olevansa jo sivu puolivälin koko määrästä.
Hän oli pieni, hinterä mies, kasvot laihat ja kuin alkuperäisestä koostaan pienemmiksi kuihtuneet. Oli ihme, että hän sentään jaksoi ojan pohjasta viskellä niinkin suuria lohkareita. Vaatteet olivat joka puolelta savessa ja murassa ja varsinkin olivat kengät, joiden varret oli sidottu pajuvitsalla, yhtenä savitönkkinä.
Ojaa kuljetti hän eteenpäin kolmella pistokerroksella. Ensin löi hän linjaseipäistä suuntaa tähdäten rajaviivat ja nosti ensimäisellä lapiopistolla varsinaisen maankamaran. Kun hän siten syntynyttä uraa oli kulettanut jonkun syllän edelleen, palasi hän takaisin ja ryhtyi savikerrosta puhkaisemaan. Jalallaan lapion olkamukselle polkaisten painoi hän lapionterän ensin reunaa pitkin alas, sitten samansuuntaisesti keskikohdalla ojaa ja viimeksi poikittain, jolloin kuutiomainen möhkäle tuli joka puolelta rajoitetuksi. Alapuolelta se oli vielä kiinni, mutta kun hän lapiota viime pistoksen jäleltä vähän aikaa liikutteli edestakaisin, jolloin vesi repeimiin tunkeutuen synnytti korahtelevia ääniä, irtausi se kokonaan ja jäi lapionterälle. Silloin hän kyyristäysi, ikäänkuin koko mies olisi pienemmäksi kutistunut, pinnisti sitkeitä jänteriään ja heitti lohkareen ojan reunalle, johon se vedestä valuen jäi ennemmin nousseiden päälle mötköttämään. Mutta ikäänkuin saaliinhimo olisi kiihtynyt ryhtyi hän heti samoilla tempuilla irroittamaan rinnalta uutta lohkaretta, jonka vipusi irti saatuaan toiselle reunalle — ja niin edelleen, kunnes oli päässyt siihen saakka, mihin oli ensimäisen pistoksen jättänyt. Siihen päästyään laskeutui hän pohjaan ja puolisäärestä savisessa vedessä seisoen syyti hän irtaimen muhan ja töryn ojan pohjalta pois. Jälelle jäi nyt valmis, siistireunainen oja, jonka pohjassa vaisua syystaivasta heikosti kuvastellen seisoi väreetönnä savinen vesi.
Saatuaan päällimmäisen pistokerroksen viedyksi muutamaan mättääseen saakka, jonka hän jo etäämpää oli levähdyspaikkana merkille pannut, painoi hän lapion maahan, oikaisi ponnistusta kysyvällä liikkeellä vartalonsa ja silmäsi ympäri taivaan, joka oli täyteen ahdattuna sinne tänne kiitäviä ja toistensa ympäri kieriviä harmaita vesihöyryjä, mitkä tavantakaa tuulen mukana vihmoivat alas vettä kuin pienisilmäisestä seulasta piristellen. Hän asetti mättäälle kintaansa, selkäpuolet ylöspäin, ja istui niiden päälle, täytti piipun ja nähtävällä nautinnolla savuja vedellen syventyi mietteisiinsä.
Mitäpä hän muuta olisi miettinyt kuin lehmää, jonka hän joka lapiopistokselta tunsi yhä enemmän omakseen muuttuvan. Siinä samassa asiassa hänen ajatuksensa olivat työskennelleet alunpitäin, aivan siitä alkaen kun hän ojan alkupäässä ensi kerran lapionsa maahan painoi, — ja siitä oli jo kaksi viikkoa aikaa. Kaikki tällaiset mietteet ja suunnitelmat päättyivät aina lopuksi siihen, kuinka Maija, hänen vaimonsa, ojan päättyessä tulee häntä hakemaan ja he yhdessä lähtevät lehmää kuljettamaan kotiin, hän itse päästä taluttaen ja Maija perässä piiskalla rapsien. Puolitaipaleella tulee sitten vastaan naapurimökin mies, pysähtyy hämmästyneenä, pyöräyttää mälliä ja saa sanoiksi: "No — kenenkäs lehmää te…?" ja hän vastaa lehmää pysähtymättä perässään kiskoen ja kuin mitään erinomaista ei olisi tekeillä: "Omahan tämä on lehmä!" Ja se naapuri jää suu auki heidän peräänsä katsomaan…
Kallea kutkuttivat tällaiset kuvittelut ja tuosta lehmän kotiin kuljetuksesta hän erikoisesti tunsi kuin rintaa hivelevää esimakua siitä, että heilläkin on taas oma lehmä. Ainakaan kymmeneen vuoteen sitä ei ollut heillä ollutkaan, ruokkolehmää oli täytynyt pitää, mutta sekin kävi kovin rasittavaksi. Viimeisestä eivät olleet saaneet maksetuksi täyttä ruokkoa, jonka vuoksi se oli otettu heiltä pois.
Mutta nyt oli irtautumassa oma lehmä… Ja pitäisi olla hyvä lehmä, lypsävän kuului hyvästi ja poikivan joulun ja kynttilänpäivän välissä… Eikä mikään vanhakaan, vasta neljästi poikinut. Emäntä sen oli sanonut ja oli hän itsekin sarvista katsonut: neljä vannetta oli ollut sarven juuressa… Tarkkaan hän sen tunsi ulkomuodolleen ja kun silmänsä ummisti, saattoi hän sen nähdä ihka elävänä edessään: valkea, hatasarvinen, kylillä laajat vaaleanpunaiset lautumat ja jalat samoin polvista alaspäin punaiset… Senkin muisti, että vasen sarvi oli, omituista kyllä, hiukan enemmän sisäänpäin kivertynyt kuin oikea…
Hän pani vielä toisenkin piipullisen palamaan ja jatkoi mietteitään, istuen yhä mättäällä ja katsoen jalkainsa välissä piipottavaan heinänkorteen, jota kohti hän tavan takaa ruiskautti kuuman syljen. "Mitähän", ajatteli hän, "jos hän nyt heittäisi ojankaivun siihen, kun puoli lehmää on tienattuna. Suostuisikohan isäntä panemaan lehmän kahtia…" — ja hänen piipunöljyn mustaamat huulensa kiertyivät hymyntapaiseen. "Eipä taitaisi, mutta kun mentäisiin lakiin, niin eiköhän vain tuomittaisi lehmä kahtia… olihan siinä vieraat-miehet, kun kontrahti tehtiin… Mutta sitten taitaisi tulla riita kumpi kummankin puolen saisi… hän tahtoisi takapuolen ja isäntä myös… ja niin tulisi taas lakiin meno… Hm! kaikkia sitä aikamies kuvitteleekin" — ja naurahtaen sylkäisi hän piipunpesään, kopisteli sen kengän kärkeä vasten tyhjäksi ja nousi työtään jatkamaan.
Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä syltä, sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja sinne oli kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival.
Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista sylen täyteen, nousi hän ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina maanantai-aamuksi…
* * * * *
Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä tiistaina eikä seuraavanakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät sitten sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin tultuaan oli hän häätynyt vuoteeseen, sisältä kun oli alkanut kovin väännellä ja samalla vilunpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä huonontunut, kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan kerittiin hakea.
Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita, köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia, korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli ajanut tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista ja vetelää syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan saatettavana.
Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja, joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän hevosen jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas, heiluen sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue hautausmaata, savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat itsepintaisesti kuin pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän kurjuutta vastaan…
Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken katkera itkit likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen, köyhän ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan vaikutuksen, sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen taivas, ja niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset hautausluvut, joiden päälle lukkari alotti virren värssyn. Lukkari veisasi kenenkään auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti tuulentohauksiin.
Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasotettu, hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä jalkojen alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa viittasi leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä niisteli, sitä paikkaa kohti, jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet katsoivat kesken jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi kauas niityn selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia arveluita, että "eihän sitä ihminen tiedä…"
Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain vielä hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli taas äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui murheellinen syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen lapio, siinä johon hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan. Se piipotti siinä kuin huutomerkki ajatusviivan perässä.
(Novelleja.)