LORENTSO JA FIDELIO.
Lorentso oli mustatukkainen italialainen positiivinsoittaja ja
Fidelio oli kissankokoinen, ruskea marakatti.
Fidelio oli syntynyt keskellä valtamerta, suuressa kopassa. Laivamiehet olivat armahtaneet häntä, antaneet hänelle ruokaa ja pitäneet häntä leikkikalunaan. Mutta kun tultiin satamaan, ei kukaan enää tahtonut tunnustaa häntä omakseen, sillä silloin oli jokaisella omat puuhansa. Fidelion huomattiin olevan tiellä, ja muuan lämmittäjä, joka kerran oli ollut kompastumaisillaan Fidelioon, myi hänet viinalitran hinnasta Lorentsolle. Lorentso oli juuri silloin matkalla Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin.
Lorentso ompeli marakatillensa koltun tulipunaisesta kankaasta, ripusti sen kaulaan tiukusen, opetti elukan tanssimaan ja totutti sen, isäntänsä leveäröytäinen hattu kourassa, kulkemaan kerjäämässä ihmisiltä, jotka seisoa töllistelivät positiivin ympärillä. Lorentso se myöskin antoi marakatille nimen Fidelio, joka merkitsee "uskollinen", sillä siihen asti ei Fideliolla ollut mitään omaa nimeä ollut.
Heistä tuli hyvät ystävät, aina he olivat yhdessä. Milloin istui Fidelio positiivin päällä, kun Lorentso kantoi sitä selässään, ja katseli tyytyväisenä alas korkeudestaan. Milloin oli Fidelio pienessä pussissa, jonka Lorentso erityisesti ystäväänsä varten oli kiinnittänyt positiivin kantohihnaan. Sadeilmalla ei Fideliosta näkynyt kuin hiukkanen päätä, sillä silloin piili hän Lorentson povitaskussa. Fidelion kaulaan pantiin aina kaupungille lähtiessä punainen nauha, ja siitä talutti Lorentso Fidelioa.
Kun seisahduttiin talon eteen ja Lorentso nosti lakkiaan ikkunoita kohti, hyppäsi Fidelio maahan. Pian kokoontui heidän ympärilleen kansaa. Seisahtui joku mies katselemaan, tuli pari naista, mutta enimmäkseen tuli tyttöjä ja poikia, jotka ilakoiden seurasivat Fidelioa: hän hyppi nuuskiskellen pitkin pihaa niin kauas, kuin nuoraa yletti, ja pysähtyi välillä istumaan ja ojentamaan kätensä lapsia kohti, ikäänkuin sanoakseen: eikö teillä nyt ole mitään antamista? Lapset ymmärsivät marakatin äänettömän kielen, juoksivat sisään ja noutivat tuliaisia, mikä sokeripalan, mikä vehnäkorpun, mikä omenan. Mutta oli sellaisiakin lapsia, jotka tulivat takaapäin pistämään kepillä Fidelioa, tai potkimaan tai lyömään ja jotka sitten nauroivat pahasti, kun Fidelio parahti.
Hauskimmat hetket olivat Lorentsolle ja Fideliolle illat, kun he päivätyöstä uupuneina palasivat kotiin. He asuivat pienessä huoneessa kivijalassa, puoleksi maan sisässä, ja paitsi heitä asui siellä vielä kaksi muuta italialaista positiivinsoittajaa sekä mustan- ja keltaisenkirjavat linnut Diaco ja Bijou. Miehet ja heidän turvattinsa olivat sentään ani harvoin yhtaikaa kotosalla, sillä vuoron perään kuljeskeli aina joku raha-ansiolla maaseudulla. Välistä olivat Lorentso ja Fidelio aivan kahden kotona.
Pimeitten iltojen alkaessa oli Lorentso ostanut taloon kirjavasta paperista tehdyn lyhdyn. Kun sen sisään sytytti kynttilän, niin muuttui huone kuin taikasauvan kosketuksesta: ruma, epätasainen kivipermanto muodostui kauniiksi mosaikkilattiaksi, mustunut, avoin liesi sai punertavan marmorin karvan, risaiset vaatteet vuoteessa hohtivat silkiltä, ja homepilkut seinillä kävivät kauniiksi, epämääräisiksi kuvioiksi.
Mutta nyyhkien heittäytyi Lorentso vuoteelle, jonka peite lyhdyn valossa silkiltä välähteli. Hän itki niin, että Fidelion täytyi herätä unestaan.
Vai jo se taas siellä ajattelee kaunista Italiaansa. Jo, jo täytyy nousta lohduttamaan! Ja Fidelio hieroi unet silmistään, hypähti kolisten pöydälle, voimisteli hetkisen poikkipuulla, joka oli tuolin jalassa, ja koetti jos jollakin lailla johtaa isäntänsä huomiota muualle. Ei auttanut! Yhä Lorentso vain nyyhki. Vihdoin ei Fidelio keksinyt muuta keinoa kuin kavuta vuoteelle, asettua Lorentson rinnalle ja nipistää leuasta. No, tottapahan, vihdoinkin huomasi marakattinsa.
— Vai sinä, Fidelio, siihen tulit, hymähti Lorentso surumielisesti ja alkoi silitellä elukan selkää. — Sinä et ymmärrä, niiksi Lorentso itkee, sillä sinä et koskaan ole nähnyt etelän taivasta!
Fidelio vilkutteli ymmärtäväisen näköisenä silmiään, ikäänkuin vakuuttaakseen, että ymmärtää, hieroi käsiään, suuteli Lorentsoa keskelle suuta ja alkoi vihdoin tanssia hänen rintansa päällä.
Täytyihän sen tempuille väkisinkin nauraa!
— Ole hiljaa, virkkoi Lorentso vihdoin, niin kerron sinulle etelästä. Siellä on taivas niin sininen, maa niin viheriä, lehdot tuoksuvat ja päivä paistaa paljoa lämpöisemmin kuin täällä. Siellä kasvaa appelsiineja niinkuin täällä potaatteja ja viinirypäleitä niinkuin täällä pihlajanmarjoja. Siellä on aina kesä, ihmiset ovat aina iloisia ja ystävällisiä… Ymmärrätkö nyt, Fidelio, miksi Lorentso itkee, kun etelää ajattelee?
Lorentso oli puhuessaan lämmennyt. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. Yhä hellemmin silitteli hän marakattinsa karvaa.
Fidelio sipaisi tuon tuostakin käpälällään hänen poskeaan, mutta sai äkkiä tuuman päähänsä, kapusi ketterästi alas sängystä, katosi nurkkaan, kaivoi kiven alta esiin punaisen samettipussin, jota kynsin hampain alkoi raahata sänkyä kohti.
Mutta huomaamatta ystävänsä poissaoloa, oli Lorentso jatkanut puhettaan.
— Siellä on sinisen meren rannalla oleanderilehto, johon illalla pojat ja tytöt kokoontuvat laulelemaan ja leikkimään. Pimeän tullessa ripustetaan oksille kirjavia lyhtyjä… Ymmärrätkö, Fidelio, miksi Lorentso niin mielellään katselee maailmaa punertavan lyhdyn valossa?
Samalla alkoi lattialta sängyn vierestä kuulua kummallista kolinaa.
Fidelio siinä viskeli pussia edes takaisin. Lorentso hypähti ylös ja oli hetkessä polvillaan pussin ääressä marakattinsa kanssa.
— Niin, puhui hän kiihkeästi, lasketaan, lasketaan, paljoko on rahaa, koska päästään lähtemään etelään!
Hän kaasi rahat lattialle. Ne olivat pelkkää kuparia, mutta niistä tuli suuri läjä. Hän asetteli kymmenpenniset eri läjiin ja viisipenniset eri läjiin, jokaiseen kymmenen tai kaksikymmentä kappaletta.
— Mennäänkö, Fidelio, alkoi hän hetken kuluttua, pian vaihtamaan kuparit hopeiksi? Repeää jo kohta kaunis samettipussi!
Lorentso oli polvillaan lattialla rahaläjänsä ääressä. Lyhdyn himmeässä valossa näyttivät hänen silmänsä iskevän tulta. Fidelio puuhaili hänen vieressään, tanssien ja viskellen rahoja, jotta helisi.
— Ei, ei! huudahti Lorentso hetkisen kuluttua. — Vuosi vielä kylmässä pohjolassa. Mutta sitten vie Lorentso Fidelionsa etelään, sinne, missä taivas on niin sininen, ilma lämmin ja ihmiset aina iloiset!
Fidelio oli vetänyt punaisen pussin päälleen, niin että ei näkynyt mitään. Siinä se leikki sokkoa ja teki mitä hullunkurisimpia hyppyjä.
— Sinä tahtoisit, veitikka, naurahti Lorentso, koltun punaisesta sametista. Niinkö? Mutta siihen ei nyt ole varaa. Täytyy säästää kaikki matkaa varten, ymmärrätkö? Sinne etelään kun päästään, niin et enää tarvitse kolttuja, vaan tekisi mielesi riisua yltäsi omat karvasikin!… Anna pussi tänne, veitikka, näkevät vielä ikkunasta ihmiset, että me täällä laskemme rahoja, ja tulevat ja ryöstävät.
Hän pisti rahat pussiin ja kätki sen huolellisesti loveen, joka oli kivilattiassa.
* * * * *
Oli kulunut vuosi, oli taas syksy. Lehdet jo varisivat puista ja aamuisin vetäytyi maa kuuraan.
Eräänä iltana nähtiin Lorentson, kasvoissa iloinen ilme, astelevan asuntoansa kohti. Fidelio istui positiivin päällä, tyytyväisenä katsellen ympärilleen. Tuntui hauskalta taas tulla Helsinkiin. He olivatkin olleet monta viikkoa poissa maalla, olivat olleet markkinoillakin mukana. Hyvähän siellä yleensä oli ollut kulkea. Ihmisiä oli laumoittain kokoontunut heidän ympärilleen ja Fidelion tanssi oli herättänyt erityistä huomiota.
He tapasivat asuntonsa pimeänä ja tyhjänä. Avain oli noudettava talonmieheltä. Kylmää siellä oli ja kolkkoa. Kirjava lyhtykin oli rikottu heidän poissaollessaan.
— Älä ole milläsikään, naurahti Lorentso, kun näki marakattinsa naaman pitenevän tyytymättömäksi. — Pane sinä nyt pois rahat, niin Lorentso sillaikaa noutaa kaupungilta ruokaa. Tänä iltana pidetään lystiä, tuodaan kotiin hyvää, ja sinä saat makeisia!
Lorentso heitti samettipussin lattialle ja läksi. Fidelio oli pahalla päällä. Se tahtoi nyt ensinnä tallustella pitkin huonetta tutkimassa, oliko kaikki paikoillaan. Mitä vielä! Ruukku oli rikottu ja… Samassa kävi ovi. Joko Lorentso palaa?
Ei, se oli nuori mies, jonka Fidelio joskus ennenkin oli nähnyt. Hän tuli hiljaa, katseli varovaisesti ympärilleen, pysähtyi portaille kuuntelemaan ja hypähti sitten parilla askeleella keskelle huonetta.
Mutta Fidelion epäluulo oli herännyt. Samettipussi oli paikalla muistunut sen mieleen.
Poika lähenikin nurkkaa, jossa rahoja tavallisesti säilytettiin.
Silloin hiipi Fidelio hiljaa esiin, kävi kynsin hampain kiinni pussiin ja rupesi kuljettamaan sitä sängyn alle piiloon. Suuri ahdistus oli vallannut sen, sydän löi niin, että itsekin kuuli. Jos vievät pussin, niin sitten itkee taas Lorentso. Se täytyy, se täytyy pelastaa! Ja Fidelio raastoi sitä voimiensa takaa. Mutta äkkiä kääntyi mies.
— Vai täällä se on talon rahavartija! pääsi häneltä. — Pussi tänne, taikka…!
Hän tavotteli pussia, haparoiden molemmilla kourillaan, mutta Fidelio eteni etenemistään. Kun nurkka tuli vastaan, istuutui marakatti pussin päälle ja näytti hampaitaan.
— Vai et anna, sanoi poika, oma syysi sitten!
Hän potkaisi suuren saappaansa koron suoraan Fidelion päätä kohti.
Marakatti parkaisi ja kaatui suin päin permannolle.
Kun Lorentso hetkisen kuluttua, kädessä kirjava lyhty, ruokavaroja ja makeisia, palasi, oli huone: pimeä, tuoli kumossa, kivi rahasäiliön päältä keskellä lattiaa, pussi poissa ja Fidelio kuolleena. Joku oli tietysti ikkunasta nähnyt hänen palanneen markkinamatkalta, otaksunut hänen ansainneen rahaa ja tullut niitä ottamaan. Fidelio oli varmaan puolustanut pussia ja sentähden saanut surmansa.
Tämän kaiken ymmärsi Lorentso silmänräpäyksessä.
Sytyttämättä jäi häneltä sinä iltana kirjava lyhty. Eikä hän itkenyt kotimaan lehtoja ja sinistä taivasta, vaan marakattinsa kylmenevää ruumista hän silitteli ja siinä itki ja valitti:
— Olisivatpa vieneet rahani, vähät minä siitä, mutta kun veivät ainoan ystäväni. Ja juuri nyt, kun meidän piti lähteä! Sinä et koskaan saanut nähdä etelän taivasta, et koskaan tuntea eteläisen auringon lämpöä. Oi Fidelio, Fidelio!
EI VIERIVÄ KIVI OTA SAMMALTA.
Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin sitä, joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja, kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8 tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli vero maksetuksi.
Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään: kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta sieltä mistä määrätään, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle, käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu, että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja torpparin tulee turvautua peltoonsa.
Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.
Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan mitenkään.
Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia, kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.
— Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.
Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen. Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin alotettava uudestaan työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin lähtee uusia tiloja hakemaan.
Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia paperiliuskoja, maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä, joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.
Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella: heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi. Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä vastaan, hella ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja kiitti marjoista.
— Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!
— Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta kaukana.
Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.
— Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi joutuu?
Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.
— Tämä on ruokasali.
Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.
Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja jos jonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin, sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Sen verraton peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.
— Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?
— Missäs minä sitte.
Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.
— Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä talvella käy pitäminen.
— Miks'ei?
— Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät yksin väkevät turkinliskotkin.
Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä näkyi kauas metsää, järveä, ahoa, halmetta.
— Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.
Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja ihaili. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai kukkassiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa. Se nuuski ja tähysteli tietä.
— No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja haistanut jäljet.
Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen, vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.
Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna ja juhlallisena, kunnes alkoi:
— Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettamaan pois kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.
Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään, katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.
— Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.
— Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei…
— Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.
— Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa, mutta vähitellen, vähitellen.
Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.
— No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia tilkkusia kuin meidän. — Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri siinä, se Matti — hän tarkoitti miestään — aina ollut sellainen lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.
— Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.
— Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin: kerjää!
Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine vatineen, koirineen.
Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään. Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis ja vähän matkan päässä vouskuttava Musti.
Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin. Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.
Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä. Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla, oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan läpi vasikkahaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti ketettyjä kerpuiksi.
Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän läjähytti miehensä eteen.
— Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!
Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi heti kaikki tyyni.
— Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: — älä nyt hätäile, lähdenhän minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.
Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka.
Emäntä jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.
Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin. Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä rouvalta saattoi toivoa.
— Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. — Ei kasketta tule aikaan.
Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäisi tavattomalla kiivaudella.
— Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta, ja samaa olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tässä nyt toimeen tullaan.
— Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille. Minä kirnuan aikaiseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat tuliaisiksi.
Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin askareilleen.
(Nähtyä ja tunnettua.)