MIES, JOLLA OLI PEUKALO KESKELLÄ KÄMMENTÄ.
Usein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä alettaissa, että isäntä, Vilho, kysäisi pariakymmentä vuotta vanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:
— Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meijän äjes on? A
Mutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat seisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja piippu suussa, suupielet tipahdellen, kynsinyt niskaansa.
Sattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui tukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki jo oli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokaisi sitten vihdoin emännälleen: — Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?
Kylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin, lisättiin vielä, että "minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo keskellä kämmentä". Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä olisi pilalle tuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana eli, ja oli suuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken työn ja emäntä piti komennon.
Talo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena isältään perinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa kylää ja näkyi heti ensimäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä suunnalta tahansa. Ja Laukealaan taas näkyi koko kylä ja sen vainiot ja niitä joka taholta ympäröivät metsät. Kylä on harmaja ja ikäänkuin matalaksi likistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten malkakattojen alla, aivan kuin kokoon painunut kivikkokankaitten ja hiekkanummien keskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän ympärille.
Laukeala yksin kohosi keskeltä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin ja oli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen pilkku epämääräisen harmaalla pohjalla.
Ja sentään sanottiin Laukealan isännästä, että hänellä oli peukalo keskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan, vaikka itse hän sitä ei ollut kuullut kuin jonkun kerran koko elinaikanaan, eikä hän sitä uskonutkaan eikä ymmärtänyt, mitä sillä oli tarkoitettu. Hänen omasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan samassa kohdassa kuin kaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän paremmassakin kuin useimpain muitten. Sillä hän oli mestari, hän oli taitava taituri. Hän teki makkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä ajatella saattoi. Eikä hän mitään muuta tehnytkään. Se oli hänen erikoisalansa ja siihen oli hän kutsumuksen saanut jo aikaisimmassa nuoruudessaan.
Hän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla, senaikuisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä sivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa — niille tasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli sattunut yöksi eräs kuljeksiva pohjalainen.
Se oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljo ja jotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät juuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sentähden, että tahtoivat vapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli niin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan etäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.
Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa pitkällä rahille ikkunan eteen ja istahtanut siihen katselemaan, kuinka rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat kehrätä hyryyttivät taempana heistä ja kuinka Vilho torkkui takansuun sivussa, nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli rihmalla kiinnitetty aapisen selkään.
Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta, renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut sitä huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. — Mutta sitä puukkoa!
Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herjenneet kehräämästä, ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja jäänyt suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin taikavoimalla oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin huomionsa, ja hänen uniset silmänsä olivat kirkastuneet.
— Oi ihmeellistä kalua!
Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin vasten puuta, milloin pitkin. Eikä se pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vain näpissään peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla painaen hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vain höllästi vasemmassa kädessä, ja lastuja tuli vaikka minkänäköisiä, tuli lopulta jo ihan kiemuroitakin, niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan yhä, milloin oli kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin mutkillinen, kunnes siitä lopuksi oli jäljellä vain hieno ja suora tikku, terävä molemmista päistään.
— Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut naurahtaen ja katsellut tikkua kädessään. — Kunpa nyt olisi talossa makkaranteko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka kokonaisen parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.
— Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin — mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. — Erinomaisesti tekee sileän jäljen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen sepät sellaista.
Vilho oli juossut isänsä luo porstuakamariin.
— Etteköhän osta, isä, minulle puukkoa? Siellä on tuvassa pohjalainen, jolla on ihmeellinen puukko.
— Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan vaari vainaja, joka ensimäisenä paikkakunnalla oli kattanut rakennuksensa puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka ja punannut koko talonsa. — Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit? Minä olen katsonut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se siitä tunnu siirtyvän.
Siihen se asia oli jäänyt.
Mutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä isä sellaisella puheella tarkoitti.
Hän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään hyvillään, ettei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan rengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja koko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu, että se oli juuri se puukko, jolla "heirän puolehnansa plaatihin miestä lyörä".
Sen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut, eikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.
— Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen! oli hänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta vuoteen. Puukkoja hän ei sentään mielinmäärin saanut, niin kauan kuin isä eli. Saihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain salaa.
Ja puuta hän vuoli, milloin vain siihen tilaisuutta sattui, mutta hän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi makkaratikuksi. Aina se loppui kesken. Mutta se oli kaikki huonojen puukkojen syy.
— Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä pohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita tehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.
Usein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaranteon vuoleksimaan tikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia moittineet.
— Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen paraan puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. — Mutta malttakaahan!
Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.
Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa sepän omassakaan pajassa taottamassa, ettei Vilho olisi teettänyt itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista, tehtiin katkenneista viikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vain saanut Vilho mieleistään, vaikka aina puukon taonnan ajan seisoi sepän vieressä levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.
Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas oli epätasaisesti karaistu. Kunnon lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että niillä olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.
Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen, ja nauroi jo oman kylän seppäkin. Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että naurakoon, ei hänestä ole kuitenkaan puukontekijää.
Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti — hänellä oli jo silloin emäntänsä Anna — ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta kylästä seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.
— Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.
— Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinänrako täynnä.
Niitä oli todellakin pitkät rivit kamarin seinänrakoihin pistettyinä, niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut kenenkään muunkaan kajottava.
— Antakaa minun olla vain puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman päänsä.
Hän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei auttanut mikään. Sillä ei hän iljennyt puukon vuoksi mennä vartavasten sepän luo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä paja kerran oli itsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin kyliin!
Sattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen ajaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.
Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimäistä kuormaansa vei, niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki.
— Voi sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua!
Eikä ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.
Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan toisella mahdilla kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvä, jos mistään, sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.
Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi ja illalla saunassa itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.
Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla kuin sen pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikku poikana nähnyt ja jota hän yhä vielä muisteli kaikkien sepän tekemäin ihanteena. Ja kun hän kerran kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi hän jutella siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta pikemmin, kuin toinen ehti sitä ajatella, ja jätti sileän jäljen.
— Siinä oli taika, sanoi seppä. — Se oli noiduttu, koska mies oli pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.
— No, minä en lähde niin kauas kotoa, en, vaikka saisin koko
Pohjanmaan, arveli Vilho vakavana.
— Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli hänen käsialojaan moittinut.
Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti isävainajansa, ja oli, kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä vastaan. Koko kirkon ajan istui hän penkissä peukaloitaan tunnustellen, mutta ei hän niissä keksinyt mitään kummallista.
— Löpisköön, mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti
Vilho.
Ja kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki pyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti kylänkin varalla, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto kulloinkin sattui vetämään.
Hän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä rautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun oikein sileäksi.
— Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.
— Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. — Isännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten sillä hankaa.
Tehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä lohkaistuun puupalikkaan.
— Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän saisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja kuin pohjalainen ennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen niitä puukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä vuolemisella saa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni, ettei päässyt kelvollisen puukon omistajaksi? Hän hankaa niitä lasipaperilla, eikä puhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja vuolee ja sitten kamarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää edes lastuja. Hiukan pölyä jää, ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.
Niin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi lasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä lampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.
Sen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi hän sellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti talteensa kuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon aika lähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä tuli suuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet olivat toisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä, mutta ylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut pienemmät vajavuudet.
— Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihen Vilho, kun hänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista kärjistä. — Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin minun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen teimme makkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämestä. Oi sitä puuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin pellavan kuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämet suoraksi pingoitetussa sormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä puukollaan noin vain — noin! Mutta se taisikin olla viimeinen kunnollinen puu meidän metsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista saa tällaisiakin.
Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman hiekkapaperia — sekin Vilhon salaisuus tiedettiin — ja lisättiin taas asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on peukalo keskellä kämmentä". Mutta sentään panivat usein emännät lainaamaan Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun piikatytön hakemaan sillä syyllä, ettei ollut miehiä kotosalla ja tikut loppuivat kesken. Silloin pääsi Vilholta aina leveä nauru. — Saat niitä, piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän niitä juuri tehdäänkin. — Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin paikassa puute.
Ja aina, kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi. Vaan jollei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:
— Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa, kun on valmiit aineet — ja vielä useampi sitä syö — mutta tarvitaan siinä tikkujakin — tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu — heh!
(Pahkakuppi.) j