RENTUKKA.
Miksi en näe sinua enää milloinkaan kultakutrisen immen hiuksia koristamassa? Miksi en konsanaan tapaa sinua nuoren miehen napinreiässä? Miksi, oi keltakukkainen rentukka, olet niin yleisesti ylönkatsottu? Mitä olet tehnyt?
Kun lumi sulaa, kinokset riutuvat ja niityn norot alkavat vihottaa, kulkee Kaikkivaltiaan lähetti seutuja ja alkaa viskellä kukkaskoristeita vihannalle niitylle. Eikö rentukkakin ole hänen kädestään kirvonnut maata kaunistamaan?
Vai nimikö sinun, keltainen rentukka, on huonoon asemaasi saattanut. Tosin olisit ansainnut kauniimman nimen kuin on nykyinen nimesi. Eikä ole juuri kaunis toinenkaan nimesi, jolla sinua paikoin maassamme nimitetään: "sammakonkukka". Mutta ethän sinä siitä välitä. Vähät siitä, minkä nimen ihmiset sinulle ovat antaneet, kun vain täytät tehtäväsi maailmassa. Ja minä uskon, minä tiedän, että sinullakin on tehtäväsi ja tarkoituksesi.
* * * * *
Siellä Nälkäniemen kulmakunnalla, siellä hämärän Hämeen ja sankan Satakunnan rajamailla juosta liritteli Joutsenoja halki luhtaniittyjen ja suopursuilta lemahtelevien hakamaiden. Mäentöyräällä lähellä ojannetta oli mökki. Ja mökissä oli suurimpana rikkautena joukko leveäkasvoisia, pellavatukkaisia hämäläislapsia. Kaiken talvea ne pitivät polkuja pirtinovelta pihapahaisen toiselle puolelle avoinna. Kun isä oli ilta- ja aamupuhteen pärevalkean valossa niverrellyt milloin mitäkin, ja äiti kehräillyt verorohtimia taloon, oli lattialle kasaantunut paksulta pärekarsia ja muutakin nokea. Sen vuoksi oli lasten paljaat jalat ihan noesta mustat. Nämä paljaat, nokiset, pikku jalat, ne ne polkuja pihaan olivat tallanneet, jopa mustia varpaansijojakin lumeen jättäneet. Näkipä jonkun isomman lapsen joskus yrittävän kuoppamäeltä isolla vesikelkalla mäkeä laskea.
Mutta keväällä kun mökin eteläpuolella kuoppamäki ja ojanteen äyräät alkoivat pälveillä ja joku vähäpätöinen vilukukka ilmestyi vasikkahaassa suuren kiven tahi mahdottoman katajapensaan etelävarjoon, kävivät mökin paljasjalkaisten lasten pirttiretkeilyt yhä pitemmiksi. Tuon tuostakin käytiin kuoppamäellä "suvea katsomassa". Ja kun vihdoinkin talvi oli taistelussa lopullisesti hävinnyt ja kevät voittanut, rupesi ojanteen tuoreesta helmasta nousemaan turpeita, meheviä sammakonkukkia aivankuin taikavoiman vaikutuksesta. Ja silloin paljasjalkainen, paitasillaan kirmaileva mökinlapsi tunsi omituista kaihoa mielessään. Jota enemmän keltaisia kukankupuja aukeni ojanteella, sitä elävämmin tunsi hän sitä semmoista omituista — kummallisen vienoa ja hellää värinää, sitä semmoista, että ikäänkuin Luoja olisi yhä useammalla silmällä häntä katsellut, ikäänkuin hymyillen ja tuttavallisesti iskenyt silmää, silittänyt pojan päätä ja sanonut: terveisiä nyt taas sieltä meiltä. Silloin istui paljasjalkainen, pellavatukkainen mökinpoika perunakuopan katolla, katseli alas ojan kukitettuja reunoja, istui totisena hetken, riensi sitten ojanteelle, kahmasi tukun kukkia käteensä, vei ne mökkiin ja asetti ne pieneen vesikippoon ikkunalle.
"Myrkkyäkös niitä pahalta haisevia kukkia pirttiin laahaat", torui pojan äiti ja käski heittämään ne lehmänsaaviin, joka pirtissä oli muuripenkin vieressä. Ja tottelihan poika käskyä. Mutta kun sitten mökin asukkaat menivät vuoteilleen ja toukokuinen yöhämärä valui mökin pienestä akkunasta suoraan muuripenkille, jolla valkotukka makasi, niin syntyi ihmeellinen elämä ojanteella. Kun valkotukka kysyi ajatuksissaan, onko sammakonkukka Jumalan silmä, niin ojanteella nyökkäsivät kaikki rentukat päätänsä ja vastasivat yhteen ääneen: on, on. Ja kun poika vain hengitti hyvin hiljaa eikä liikutellut itseään vuoteella, vaan peitti käsillään korvansa, kuuli hän ojanteelta aivan selvästi humuavan laulun: on, on.
Ja kun se poika siinä muuripenkillä virui ja kuunteli sammakonkukkain laulua, kuului sieltä lehmänsaavista omituista kahinaa. Ne sinne heitetyt sammakonkukat hiipivät ja ryömivät pitkin sakkasaavin laitaa ylös, hyppäsivät niin, että mätkäys kuului, toinen toisensa perästä lattialle ja astuivat keltaisia kupujaan häilytellen pitkin lattiaa pirtin perälle, kiipesivät ensin tuolin jalkoja myöten pitkälle tuolille ja hyppäsivät ketterästi vihdoin pöydälle. Sitten asettuivat he piiriin erään kaikkein suurimman kukan ympärille ja yhteensä oli heitä seitsemän tai kahdeksan.
Syntyipä siinä elämä. Se keskimäinen kukka nyökki päätään joka taholle ja heilutti lehtiään. Ei sitä olisi ymmärtänyt, mitä hän sillä tarkoitti, ellei hän olisi itse juhlallisesti sanonut: "minä lyön tahtia". Niin tahtia se löi ja toiset lauloivat. Merkillistä se laulu oli. Se oli keltaista. Ei se ollut kuin Litsin Jussin viulun ääntä, sillä viulunääni on punertavaa, eikä se ollut niinkuin Töyssän Kustaan klaneetin ääntä, sillä klaneetinääni on vaaleampaa, ei se ollut semmoista kuin Kivikirkon urkujen sointi, sillä urkujensointi oli sinisenharmaata — vaan se on ihan samanväristä kuin sammakonkukan terälehdet, se oli keltaista laulua. Sellaista se oli ainakin muuripenkillä makaavan pojan mielestä. Eikä hän silloin eikä jälkeenpäin ole osannut siitä laulusta muuta sanoa kuin että se oli keltaista laulua.
Ja sitä keltaista laulua ne yhä lauloivat; eikä muuripenkillä makaava poika tietänyt, kuinka kauan se laulu kesti, kestikö se ainoasti siunaaman ajan, vai kestikö se tuhansia vuosia. Ehkäpä. Mutta yhä valtavammaksi se paisui. Oli kuin koko maailman sammakonkukat olisivat siihen yhtyneet.
Väkevästi se laulu poikaa nosti, kohotti ja kuljetti. Sen voimassa nousi hän nousemistaan. Ja laulu hänen ympärillään oli kuin keltainen pehmeä pilvi, joka vihmoi keltaista utua huikaisevan korkeuden lainehtivaan avaruuteen. Ja siellä huimaavan korkeuden kultasalista katseli poika alas. Hän näki niin selvästi vanhempainsa mökin, sen noettuneen savutorven ja siintyneet malat ja vinoksi vääntyneen, kituvan pihaveräjän; näki perunakuopan kuoppamäeltä, näki lirisevän keväisen ojan ja ojanteella tuhansilla sammakonkukilla kirjaellun, viheriäpohjaisen peitteen. Mutta ei se ojanne aina keltaisen kirjavana pysynyt, korkeintaan pysyi se vain pari viikkoa kerrassaan. Aina ne sammakonkukat, jonkun aikaa helotettuansa, pistivät piiloon keltaiset kupunsa. Ja sitten siinä ojanteella ja sen molemmin puolin niityllä heilutteli väärävartisia viikatteitaan heinämiehet, kulkivat kumarruksissa vinorivissä toinen toisensa perässä, hurstipaidat hiestä märkinä ja kovasimet takana vyön alla, kukin lakeisellaan. Ilmaantui siihen niitylle taas kirjava joukko miehiä ja naisia; paitahiaisillaan, haravat kädessä ja taakkavitsoilla kantaen suloisen tuoksuvia heinätaakkoja ne siinä nauravina puuhasivat.
Ja sitten se oja jäätyi, ja iljanteella luistelivat lapset — — — ja kuoppamäki, ojanne ja mökin malkakatto ja kaikki ylt'ympäri sai valkoisen, paksun, pehmeän peitteen.
Kyllä se peite sitten taas poistui, poistui ensin mökin katolta, sitten kuoppamäeltä ja vihdoin ojanteelta ja ylt'ympäri. Ja silloin oli ojassa viljalta vettä, ja vesi hyppeli ja kirmasi niin iloisesti kuin keväinen varsa, ja taas ilmaantui tuhansia keltaisia sammakonkukkia ojanteeseen.
Ja sitten kävi taas niinkuin ennenkin: keltakukat hävisivät, mutta heinäväkeä tuli niitylle ja valkeaan vaippaan kääriytyi taaskin maa ja manner. Yhä uudistumistaan uudistui se meno, uudistui tuhansia ja taas tuhansia kertoja, aina uutta heinäväkeä, aina uusia keltakukkia viheriällä pohjalla.
Ja tuolla ojanteella leijaili ja liihotteli pienen pieni siivekäs olento vetisellä niityllä ja ojanteella. Sillä oli puku ihan kuin keltaista silkkiä ja pieni kultainen kannel kädessä. Ja kun se kanneltansa heläytteli, niin keltaisina kukkina kirposivat säveleet kanteleen kultakieliltä vetiselle niitylle ja ojanreunalle. Silloin sanoivat ihmiset: nyt on kevät, sillä rentukka kukkii. Jokainen heläys, joka kanteleesta lähti, muuttui keltaiseksi kukaksi!
Ja kun poikanen sitten keltaisen laulun soidessa oli kuin kysyvillään: kuka olet sinä, joka kultakanteleestasi kultakukkia varistelet, niin eroitti hän selvästi laulussa vastauksen:
"Kultasilmä."
"Kultasilmä", "Kultasilmä", vastasi kaiku kaikkialta.
Ja nyt se alinomainen muutos ja vaihtelu ojanteella lakkasi. Ojanne kukki yhä, kukki viikot, kukki vuodet, kukki kukkimistaan. Kuoppamäkikin oli lakkaamatta ihan tervakukkien ja orvokkien, päivänkukkien ja tädykkeiden peitossa. Ja keltainen soitto ojanteella kävi yhä ihanammaksi. Oja leveni ja laajeni. Pian oli se paisunut leveäksi virraksi. Sen kahden puolen kasvoi tuuheita puita, joissa oli suuria keltakukkia ja kypsänkeltaisia omenia. Ränstynyt mökki ja sen siintävät malat ja katoton kota ja laonnut perunakuoppakin olivat muuttuneet. Siinä oli nyt kultainen talo, ympärillä puutarha, ja puutarhassa niin vihantaa ja pehmeää, viileätä ja lämmintä. Ja suuren puun oksalla soitteli Kultasilmä ja lauloi, lauloi luomakunnan ikuisesta kesästä, lauloi maasta, jota ei turmelus paina, eikä verivirrat kostuta, lauloi kaupungista, jonka portit ovat helmistä ja perustus kalliista kivistä. Ei tosin poikanen siinä muuripenkillä sitä silloin niin ymmärtänyt, hämärästi vain tunsi, kuuli ja näki, mutta sitten vasta, kauan sen jälkeen, kun elämä painoi — tahi oikeammin kun kuolema painoi — muisti hän Kultasilmän laulua ja muisteli, että niinhän se oli laulanut. — — —
Ja aamulla kun poika nousi kovalta sijaltansa, ihmetteli hän, etteivät kukat olleet enää pöydällä ja ettei keltaisesta laulusta enää säveltäkään hänen korvissaan helähdellyt.
* * * * *
Päivä paistoi. Leivo liritteli. Kevätpurot hyppelivät vilkkaasti kivien lomitse ja liukuivat nopeakulkuisina virtoina niittyjen ja nurmikoiden halki. Mökin lapset olivat kuoppamäellä. Oli sinne kokoontunut ojanteen toiseltakin puolen naapurien lapsia Ensin siinä hetkinen rakennettiin kirkkoja pienistä kivistä, aina vain ristikirkkoja, sillä muunlaisia kirkkoja eivät lapset olleet ikinä nähneet, — ainoastaan pari vanhinta oli nähnyt ristikirkon, oman seurakunnan kirkon —; ja kun siihen oli kylläännytty, ruvettiin häitä pitämään. Sulhasena oli tuo pellavatukka muuripenkiltä, morsiamena naapurin Maiju. Maiju se tätä leikkiä oli ehdottanutkin, sanoen pellavatukalle: "ole sinä, Aatu, ylkämies, minä olen morsian". Tällainen asiain järjestely ei kuitenkaan näyttänyt ensinkään olevan Uperon Jussin mieleen. Hän näytti olevan vähän mustasukkainen. Rupesi härnäävästi lukemaan:
"Ylkämies ja morsian
Käveli pitkin orsia,
Veisteli vikatevarsia,
Söi pärekarsia."
Tästä loukkaantui Maiju surkeasti ja pillahti itkemään, mutta Aatu, joka näytti unohtaneen kaikki hennot kukkaslaulut, hyökkäsi Jussin kimppuun kiivaasti. Mutta niinkuin arvattava olikin, sai Aatu selkäänsä aikalailla, sillä Jussi oli vahva, tanakka poika. Aatu siitä painaltamaan kotiin itkien.
Mutta pian ne lapsen kyyneleet kuivuvat. Aatu palasi tuokion perästä taas kuoppamäelle. Ja oli siellä jo Maijukin, hän oli myös käväissyt kotonaan ja mielipaha oli häneltäkin haihtunut. Ja nyt ne häät vasta oikein alkoivat. Ensin laitettiin morsiamelle kruunu, se tehtiin ojanteen kukista, sammakonkukista. Hyvin loistava ja kaunis ja aivankuin riemusta helottava se olikin. Kuinka somasti se sopi Maijun hiuksille! Kun Maiju siinä naureskeli, jotta valkeat hampaat loistivat, niin tuntui toisista kuin ei ikinä koko maailmassa mitään sen kauniimpaa ollut nähtävissä. Uperon Jussikaan ei härnännyt, vaan oli aivan ihastunut morsiameen. Ylkämieheksi ei hän tosin nytkään päässyt. Tyytyväiseltä hän kuitenkin näytti, varsinkin kun sai olla vihkipappina ja kun räätälin Kalle lainasi hänelle kukkopillinsä ja siten valmisti hänelle tilaisuuden saada myös "pelimannina" esiytyä. Iloiset ne häät kuoppamäellä olivat. Morsiuspari tanssi "polskat" ja "hieputa hännät", ja muu väki hyppi mättäiden välillä tarmonsa takaa. Iloista oli hääväki, mutta vielä iloisemmin helotti kruunun keltaiset sammakonkukat Maijun ohimoilla. Mutta näkymättömänä kruunun suurimman kukkasen kupulehdellä istui Kultasilmä ja hymyili, hymyili onnellista, autuasta hymyä. hymyä.
* * * * *
Kymmenkuntia kertoja oli ojanne niitetty ja kymmenkuntia kertoja oli sen Kultasilmä uudestaan keltakukilla koristanut. Mökin vanhukset olivat kuolleet, lapset hajaantuneet ympäri maailmaa, mikä minnekin. Aatu yksin oli jäänyt. Hänestä oli tullut monitaitoinen mies. Maalailikin huonekaluja ja muuta mitä tarvittiin. Maalasi mielellään näihin kukkia ja ruusuja, useimmin keltaisia sammakonkukkia.
Kun sitten taaskin kerran keväällä ojanne kellerti heleänkeltaisena, valmistelihe Aatu sulhasmieheksi. Hän oli vähän niinkuin ruvennut pitämään Mäkelän leskiemännästä ja se hänestä. Talo ei ollut suuri, mutta maa oli hyvää laatua, kalavesikin hyvä, emäntä oli lapseton eikä kovin vanhakaan, noin puoltatoista vuosikymmentä vanhempi Aatua. Oli se isäntä vainaa vähän rahojakin jättänyt. Ja mökin pojalle oli kaikkein mielestä ihan onneksi kun pääsi semmoiseen taloon isännäksi.
Oli se ollut riemua siellä Mäkelässä silloin Aatun ja leskiemännän häissä. Siellä oli pelimannina Litsin Jussi ja musiikkia puhalsi Töyssän Kustaa. Vieraita oli viljalta ja kuokkavieraitakin oli ollut piha puolellaan ja huoneissa niin paljon kuin mahtui. Morsian oli oikein "koreuksissa". Myrteistä valmistettu pieni seppele, joka oli kaunistettu tekokukilla, oli morsiamen päässä, pitkä huntu hulmusi takana kun hän siinä lattialla tanssi, suu niin tyytyväisessä naurun mareessa. Hei, kuinka ne kattolamppujen tulet välkkyivät, heijastuivat peileihin, joita oli yksi joka seinällä. Ja kuinka se Litsin Jussin viulu soi ja Töyssän Kustaan klaneetti vinkui. Aatu oli mielestään aikalailla iloinen. Mutta eivät nuo morsiamen uudenaikaiset "hopeat" oikein koreuksilta tuntuneet. Olisi edes ollut sellainen vanhanaikainen, kultapaperista tehty kruunu, korkea kuin vihta ja monilla peililasinpalasilla varustettu! Silloin se olisi kruunu ollut, sillä kruunu on kultainen — — — niin, kultainen ja keltainen. Keltainen! Semmoinen se oikea kruunu on, keltainen, keltainen niinkuin — — — sammakonkukista tehty — — — semmoinen se kruunu on — — — ja pää sen kruunun alla — ei tuommoinen, jolla on vanhat, lihavahkot kasvot ja suu tyhjäntympeässä, hölmömäisessä naurun mareessa — ei — ei — — —. Kruunun alla pitäisi olla toisenmoinen pää, tuommoinen, jota peittää kellertävä tukka, johon kuuluu punakat, hiukan teerenpisamaiset posket, valkohampainen, somasti hymyilevä suu ja kaksi mitä herttaisinta poskikuoppaa. — — — Huh, kun aikamies tuommoisia lapsellisia aattelee ihan keskellä omien häittensä pauhaavaa riemua, huh vieläkin, tuumii Aatu. Maijuhan se juuri oli semmoinen sammakkokukkakruunussaan ennen kuoppamäellä. Kaikkea sitä mieleen tuleekin. — — — Soita, Jussi, puhalla, Kustaa; soittakaa niin, että katto kajahtelee, pankaa punertavaa ja valkeata soimaan, vedä kiivaammin, Jussi, puhalla väkevämmin, Kustaa, nyt on mökin Aatun häät, nyt tanssitaan, nyt iloitaan, pojat, nyt on mökin Aatun häät!
"Kovinhan sinä olet isoääninen", tuumi Miina, "otit vähän liian väkevän punssin, koeta olla nyt hiljemmin, etkö näe, kuinka poliisikonstaapelikin katselee sinuun päin niin pitkään?"
"Katselkoon", hihkaisee Aatu, "minua saa katsella vaikka kuka, en minä pelkää; mutta mitä puolukanvarsia sinulla on kruununa ja mitä ne talinpalaset toimittavat, olisi oikein kultakruunu — — — sammakonkukista se soma olisi tullut, olisit semmoisen kruunun pannut päähäsi — — — ja sitten sen kruunun alle semmoisen pään kuin — — —"
"Oletko hassuksi tullut", nuhisee pyylevä Miina, "kun noin pahkuat; ole nyt siivosti!"
"Olen, olen siivosti kuin sika pahnassansa", vastaa Aatu ja menee istumaan peräpenkille pöydän taakse ja solauttaa pikarillisen kirkasta viinaa suuhunsa.
Siinä hän istuu. Litsin Jussi ja Töyssän Kustaa soittavat hikipäissä. Se soitto sulaa Aatun korvissa yhä ihmeellisemmäksi. Se valuu virtana hänen sielunsa uumeniin; se ei ole enää punaista eikä vaaleata, se muuttuu yhä keltaisemmaksi, se on ihan rentukkain keltaista kuorolaulua. Ja kun Aatu siinä istuu ja kuuntelee pöydän takana ja nojaa päätään seinään ja silmät ovat puoliummessa, tuntuu hänestä niin päiväpaisteiselta ja lämpimältä. Keltakukkainen ojanne laulaa. Luojan silmä katsoo häneen keltaisen kukan kuvusta niin lämpimästi ja rakkaasti. Hän on pieni paljasjalkainen poika, joka pitää häitä keltakutrisen, sammakonkukilla kruunatun Maijun kanssa. Hänen on niin suloinen olla. Ujosti painaa hän suutelon Maijun punahuulille — — — Maiju hymähtää ja valkeat hampaat hohtavat ja poskikuopat — — — keltakukat laulavat — — — Kultasilmä hymyilee — — — kuoppamäki on niin heleän vihantaa, vihannalla nurmella hän pyörii hurmaavassa vauhdissa, pyörii niin keveästi, liitelee kuin perho, lentelee sinne, lentelee tänne ja katselee yhä keltakukkaista kruunua. — — —
Mutta silloin syntyy rymäkkä ovella. Kuokkavieraat alkavat tappelun. Huutoa, parkunaa, kirouksia! Yksi lamppu putoaa lattiaan, sammuu, toisetkin sammuttaa ovesta tullut tuulenpuuska. Aatu hiipii kuin juopunut peräkamariin, saa oven kiinni, heittäytyy sänkyyn, jossa on korkea röykkiö vaatteita, ja nukkuu. — — —
Kultakutrinen Maiju, päässä keltakukkainen kruunu, ei jätä häntä yölläkään. Yhä se häntä silmiin katsoo. Keltainen sävelvirta valuu sieluun, ja unissaan hymähtelee sulhanen, hymähtelee vielä silloinkin, kun Miina-emäntä kynttilä kädessä tulee kamariin ja löytää vastaisen herransa uinumassa. — — —
Hän oli hiljentänyt poliisin avulla rymylin, haastattanut pahimmat pukarit oikeuteen ja tehnyt talossa rauhan. — — —
* * * * *
Aatu oli siis nyt isäntämies, ja yhä enemmän tuli hänen osaksensa yleistä luottamusta, ensin oman kylän kesken, sittemmin ulompaakin muiltakin kuntalaisilta. Valittiin ensin varajäseneksi kansakoulun johtokuntaan, sitten vakinaiseksi. Oli lautamiesehdokkaanakin ollut ja kunnallislautakunnan jäsenenä. Ja mikäs oli ollessa! Oli opetellut kirjoittamaankin ja hyvä sillä näkyi järjenjuoksu olevan. Ja muutenkin se Mäkelän Aatu sivistyi ja sievistyi. Ei ollut kuin ensimältä vain valkea puuvillahuivi kaulassa; sittemmin kun luottamusmiehenä rupesi olemaan, oli kovaksi silitetyt kalvosimet, kauluri ja oikea rusetti.
Mutta ei se Aatu milloinkaan oikein iloinen tainnut olla. Varsinkin keväällä, kun Mäkelän Ojaniitty oli keltaisten sammakonkukkien peitossa, oli Aatu niin kummallisen hiljainen ja totinen. Saattoi istua tuntikausia niittymäessä suurella kivellä ja katsella meheviä keltakukkia noron syrjässä. Ei häneltä silloin juuri kukaan puhetta saanut, niin oli hän mietteissään. Oli kuin "keltainen" laulu olisi ollut juuri alkamaisillaan, mutta juuri kun se oli alkaa, rupesi sellainen harmaa suhina korvissa kuulumaan, ettei sitä keltaista laulua voinut kuulla. — — —
* * * * *
Koko pitäjässä oli Korsun Maija tunnettu. Missä hän oli nuoruutensa oleskellut, — niin sitä ei oikein tiedetty. Kyytillä hän oli tuotu kaukaa toisesta maaherranläänistä; ja kyytin oli kunnallislautakunnan esimies saanut maksaa. Kun Maijalta kysyttiin, miten hänen oli asiansa, vastasi hän katkismuksen sanoilla: "yhdelle käy niinkuin toisellekin". Ilolan isäntä, jonka hoteissa Maijaa hoidettiin, oli hurskas mies ja kuljetti Maijaa melkein joka pyhä kirkossa. Suuri keltainen huivi hartioilla istui Maija ristiparvelle muiden naimattomien naisten kanssa ja keväällä oli hänellä aina sammakonkukkia nenäliinaan käärittynä mukanaan. Ja kun kirkosta oli palattu kotiin ja kirkkopäivällinen syöty, kävi Maija poimimaan niityn norosta sammakonkukkia, punoi niistä tuuhean seppeleen, laski sen päähänsä ja pyörähteli Ilolan pirtissä huimaavan nopeasti ympäri. Ohuiksi olivat jo käyneet kellertävät kutrit, poissa olivat poskilta kuopat, ruostuneet valkeat hampaat, sameriaiseksi käynyt silmä. Tuskin häntä enää tunsi siksi Maijuksi, joka ennen Aatun kanssa kuoppamäellä häitänsä piti.
Mutta Mäkelän Aatu hänet kyllä tunsi ja muisti. Hyvinkin muisti. Sillä se keltainen kruunu ja kruunun alla oleva pää oli kuin oralla poltettu hänen mieleensä. — — —
Kun Mäkelän Miina-emäntä kuoli ja hautaristille laitettiin rautapellistä tehty vihreäksi maalattu seppele, ei Aatu oikein ymmärtänyt oloansa. Oli niin ikävä ja kaamea mieli. Kylläpä hänen nyt oli talosta poistuminen, sillä emännän sukulaiset sen perivät, ja hänestä tuli kuin tulikin "ulkojalka". Mitä hänestä nyt tulisi? Ei hän toki vielä niin hoki vanha ollut, mutta kovin oli sisällisesti väsyksissä. Jalatkin niin painoivat. Taisi kuolema painaa. Ja ne keltaiset kukat Maijun päässä — ne eivät menneet ikinä mielestä. Minkähän vuoksi siitä Maijusta semmoinen oli tullut? Miksi oli se noin sekaantunut? Eihän se oikein hassu ollut, mutta oli vain noin pehmeä ja ikäänkuin hessahtanut. Miksikäs siitä semmoinen tuli? Taisi olla syytä siihen Aatussakin. Miksi menikään Aatu sille Mäkelän emännälle? Mutta kun sillä oli talo, niin terävä maistansa, ja irtaimistoa, ja isäntä-vainaa oli vähän rahojakin jättänyt. — — — Olihan se kauppa Aatulle niin kovin edullinen. — — —
Mutta aina kummallisemmaksi kävi Maija. Saattoi istua monta keväistä päivää ja yötä yhtämittaa ojan reunalla. Siinä hän kuunteli veden lirinää ja katseli helottavia sammakonkukkia ojanteella. Istui niin onnellisesti hymyillen, sammakonkukkainen kruunu päässä.
Ilolan niityn ojanteella hänet lapset sitten löysivät eräänä aamuna makaavan seppele päässä. He koettivat häntä herättää, mutta ei hän herännyt. Ilolan emäntäkin tuli siihen ja nähtyään Maijan, hän sanoi: "Kyllä se nyt on päässyt taivaan häihin". Ja kuollut se olikin. Mutta sitä ei emäntä huomannut, että seppeleen suurimman kukan kuvussa istui pieni kirkas olento, joka soitti pientä kultakanteletta ja hymyili. Se oli tietenkin Kultasilmä. Siihen soittoon oli Maija kai nukahtanut.
Seuraavana sunnuntaina siunattiin Korsun Maijan maalliset jäännökset. Ei niitä ruumissaatolla eikä veisuulla hautaan viety, vietiin vain samalla tapaa kuin vaivaishoitolaiset yleensä. Ruumis oli viikolla tuotu hautausmaalle ja asetettu kellotapulin jalkaan, siksi kunnes hauturi muillekin ruumiille alkoi leposijoja valmistaa.
Lauantaina tuli sitten hauturi viemään Maijaa hautaan. Hän huomasi, että tapulinjalkaan oli joku tullut sisälle sill'aikaa kun hän oli hautausmaalla toiminut ja että Maijan arkulle oli laskettu kourallinen meheviä sammakonkukkia. "Tuommoisiahan se aina piti hyvänä", lausui hauturi Aatulle, joka muka noin vain sattumoilta hautausmaan läpi kulkeissaan tuli häntä vastaan. Arkun vei hauturi poikinensa hautaan. Kukat olisivat arkun kannelta kyllä siinä arkkua kannettaessa pudonneet maahan, mutta hauturi otti ne käteensä ja viskasi sitten arkun mukana hautaan. Yksi ainoa iso kukka putosi kirkkopihaan.
Kun rippikoulupojat pääsivät kirkosta välitunnille, otti yksi poika sen pudonneen kukan ja alkoi sitä viskellä ilmaan. Se tarttui vihdoin erääseen lehteensä puhkeamassa olevaan pihlajaan ja jäi siihen. —
Sunnuntaina pappi siunasi Korsun Maijan ruumiin. Silloin hymyili Kultasilmä pihlajaan pysähtyneessä rentukassa, ja kun pappi oli hautausluvut päättänyt, soitti Kultasilmä pienellä kultakanteleellansa hautausvirren. Mutta ei sitä kuullut kukaan muu kuin Mäkelän Aatu. Hänen korvansa olivat auenneet kuulemaan keltaista laulua.
Se laulu ylisteli "elämänkruunua"; mutta elämänkruunu oli Aatun silmissä ihan samanlainen kuin Maijun morsiuskruunu Joutsenojan kukista ennen kuoppamäellä.
* * * * *
Kun sitten jonkun viikon perästä Korsun Maijan haudalle ilmaantui pieni, valkeapuinen risti, johon oli maalattu hyvin luonnonmukainen sammakonkukka, ihmettelivät ihmiset suuresti, että kuka sille Maija-hupsulle ristin on kustantanut, ja lausuivat toivonsa, ettei siihen vain kunnan varoja olisi tuhlattu.
Yhtä ihmeellistä oli, että joka kevät jonakuna sunnuntaina nähtiin niillä paikoin, missä Korsun Maijan hauta oli, kourallinen tuoreita sammakonkukkia.
Tässä toissa keväänä niitä ei enää ilmaantunut. Ja kesemmällä haudattiin samaan kirkkopihaan itsellismies Aatu Juhonpoika Mäkelä. Oli saanut puolikon rukiita vuosittain Mäkelästä eläkkeeksi, teheskellyt tallukoita ja maalaillut huonekaluja ja rekiä, ja siten tullut sievästi toimeen omillansa. Harvapuheinen ja umpimielinen oli lopun ikäänsä ollut. Ainoastaan keväällä, kun ojanne kellerti, oli hymyillyt ja kummallisia satuja kylänlapsille kertonut. Sellaisista saduista oli koko hänen elämänsä kokoonpantu.
("Liitto" III, v. 1904.)