"SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!"
Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia ja odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.
Vaan sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niinpiankun hän ulkona vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.
— Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli sammuttanut.
— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat pimeässä istuessaan.
Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltia ovesta sisään.
— Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle palamaan.
Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja heitti ihmiset pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltia hiipi hänen kintereillään ja sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.
Vaan kun peikko jälelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat, töyttäsi hän takaisin ensimäiseen taloon.
— Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli sammuttanut.
— Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi! kysyivät toisiltaan pimeässä istujat.
Vaan tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltia samassa oven avauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä talossa?
Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukko vaarin kiskomia.
— Päre pihtiin! sanoi haltia, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen liedestä tulen ja virkkoi veitikka:
— Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!
Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet palamaan ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannenkin kerran tuvan ovesta sisään.
Puh! pani hän, — mutta ei tahtonut päre sammua. — Puh! — Puh! — ja vasta kolmannella kerralla sammui päre.
Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko oli niin vihaisesti sammuttanut.
— Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltian sisään hiipivän.
— Tuli takkaan! huusi haltia ja kohta loimotti iloinen takkavalkea lieden päällä ja riemusta loistivat haltian silmät sen valossa, kun hän huusi:
— Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!
Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti, siinä viritti valon haltia kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget heloittivat ja puitten latvat kauvaksi punertivat.
Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi ja silmät seisoen ja posket pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.
— Puh, puh, puh! — puhalsi hän. Puh, puh, puh! — puuskutti hän.
Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin heloittanut eikä vain puita punannut, — ylös taivaalle loimo lakeisesta yleni ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.
Kovin koetti hän, ylen yritti… En tiedä, olisiko kerran sammumaan saanut. Mutta ennenkun ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sille päivälle eivät peikotkaan mitään mahda — ja yöllä suojelevat Suomeani hyvät haltiat.
(Katajainen Kansani II.)