SATU SALON ROMANASTA.
Salon Romana on kivenkantaja, ylipäiväinen ja yli-öinen kivenkantaja Rairannalla. Hänen selkänsä on käynyt köykkyyn, kätensä pitenneet ja jalat vääristyneet — kaikki kamalan kivenkannon takia. Hän on yksikseenolija, yksikseenpuhelija ja pelkäilijä. Hänen ruokansa on karvaskatkuinen sekoitus tuohisessa, johon hän on pannut kaikki, mitä on mistäkin saanut: kalat, leivät, suolat ja suurimat — ja hänen vaatteensa on vanha, kulunut munkinkaapu, joka on vyötetty nuoralla. Hän syö käydessään, josta kantaa jätteet jäkyräinen parta, ja hän nukkuu, jos milloin nukkuu, pelloilla, joista ottaa kiviä, ja rauniolla järvessä, johon kantaa kiviä.
Hän on luostarinrakentaja, sillä se raunio, joka kohoo vähän matkaa rannasta, järvestä, on hänen nostamansa, ja sille hän aikoo kerran "pyhän paikan" rakentaa — kunhan ensin vahva perustus tulee lasketuksi…
Romana on mielipuoli.
* * * * *
Hän oli ennen viisaskin ja ylen viisas olikin. Jo pienenä paitaressuna, kun kotikyläänsä tuli ensimäinen koulu, tuo kovin kummallinen ja naurettava koulu, ja kun hänen vanhempansa kiistelivät, pannako poika kouluun vai ei — taatto tahtoi, emo esti —, niin osotti hän teräväsanaisuuttaan seuraavasti:
— Sinä, maammo, pelkäät minun tulevan siellä tottelemattomaksi ja torapukariksi, mutta minä sanon: ne opit olen minä jo kotona saanut, ja on vaan pelättävä, etten noita siellä kadottaisi.
— Sinä, taatto, taas toivot minusta maan mainiota kirjamiestä. Vaan minä sanon: kuinka siellä sellaiseksi tulisi, kun ei itse opettajakaan tunne ukko-iitä, jos se kärryillä ajaa, vaan ainoastaan keppi kädessä köpittävänä?
Nämä sanat ratkaisivat riidan ja poika pääsi kouluun.
Siellä oli hän aika veijari ja teki kaikenlaisia kolttosia. Kun opettaja, tuo oikea vanhankansan koulumestari, sängyssä loikoen ja pitkää piippuaan imien, luetti toisia poikia, niin kolusi hän sill'aikaa lukupöytien alla ja kiipeili kiukahilla. Kun taas tuli hänen lukuvuoronsa, niin rupesi hän laulavalla äänellä laskettelemaan kaikenlaista, kuten: "uusi kelkka rautapohja, se vain mennä luikuu", — ja opettaja, ollen vähän kuuronlainen ja harhaillen ajatuksissaan kokonaan toisaalla, kiitteli vain häntä ja sanoi: "Se on poika!" Toisinaan teki hän tuntuvampiakin kolttosia, — kuten kerran, opettajan taas loikoessa sängyssä, sitoi piipunpäähän pitkän, vahvan rihman ja — keskellä luvunlurinaa ja hartaita hai'unvetoja — riuhtaisi sen varsineen kauvas nurkkaan —; josta seurasi mitä hassuimmat jälkinäytökset.
Näin hän kävi alkeiskoulunsa.
Sitte joutui hän suureen maailmanrannankouluun, — eikä sielläkään tyhmistynyt.
Ensin joutui hän siellä joutilasten ja kuljeksivaisten poikaviikareitten seuraan, joilla oli päätehtävänä kujeitten ja tekosien tekeminen. Tultuaan joukkoon kohosi hän kohta sen johtajaksi, sillä hän oli kuin luotu tällaiseen. Ihan uusi elämä siellä silloin alkoi. Uudet, entistä kekseliäämmät ja hullunkurisemmat kujeet otettiin käytäntöön — Romana ne keksi —, uusia elämöimisalueita etsittiin ja uusi innostus valtasi mielet. Päivät maattiin, mutta yöt huhkittiin hurjastuksissa. Synkät syksyajat — ne oikeiksi ilonpäiviksi päätyivät, sillä silloin oli pimeydenaika pitkä ja "jälet eivät näkyneet". Kiskottiin kaalinpäitä maasta ja pisteltiin niitä aidanseipäihin ympäri kylää, leikattiin pellavia pellavamaista ja sidottiin lyhteiksi sekä tehtiin "viisikkoja", soudettiin veneitä pitkiin, pahoihin lahdenpohjukkoihin, vedeltiin järveenlasketuita verkkoja tukkuun, tehtiin peloitus-ukkoja tyttöjen makuu-aittojen eteen, kaadettiin navetan päällä olevia vesiammeita läävässä lypsäväin tyttöjen päälle ja pudoteltiin uuninpiippujen kautta rottia sulaviin voipatoihin. — Voi sitä mielen kuvittelevaisuutta, toimeenpanevan voiman tottelevaisuutta ja vireyttä! Ja niitä naururähäköitä, joita tekosen tehtyä salapaikoissa ilmoille kohotettiin!
Ei niitä tehty kellekään erittäin, vaan kaikille, kelle vaan sattui. Välistä oli kuje vaaraton, mutta usein varsin vahingollinen; vaan sen suuremmanpa riemun ja naurun se synnytti!
Niin kulki tämä joutojoukko kylästä kylään ja salonsopesta toiseen, kiusaten ihmisiä ja naurattaen itseään ilkitöillään. —
Romana tuli lähelle kahtakymmentä. Ammatti oli yhä entinen, mutta varsi vahvistui ja korvat korkeni. Toimeentulo oli tuiki niukka ja yhä niukemmaksi se kävi. Nuorempana vielä tuli tehdyksi työtä ja antoivatpa ihmiset ilmaiseksikin; vaan nyt ne eivät enää antaneet, ja työ, tavallinen talonpojantyö — se alkoi tuntua niin ala-arvoiselta ja halpamaiselta, ettei kehdannut ajatellakaan sitä, — ja oisiko tuota ilennyt mennä pyytämäänkään…?
Alkoivat kuiskia elämän äänet.
Ensimäinen:
Millä, millä aiot itsesi elättää ja vaatettaa ja mihin pääsi kallistaa ajan pitkään? Mitä aiot eteesi ottaa vastaantulevassa vastaisuudessa, koska jo ohimenevä nykyisyys tarjoo tienpäätä? Katso, katso vain, ettet joutuisi naulaan koko mies — hampaittesi viereen!
Toinen ääni:
Jos vähänkin ajattelisit tai katsoisit itseäsi, niin huomaisit, kuinka nurinkurinen sinun elämäsi on. No, onko tämä nyt laatua: juosta nälkäjoukon johtajana ja nauraa vatsa tyhjänä? Vai luuletko siitä sinulle hyötyä koituvan? Varo vain, ettei kerran tuo nälkiintynyt joukko ryntää päällesi ja iske kynsiä ja hampaita sinuun ja sano: "Sinä olet meidän johtajamme ja me sinun johdettaviasi, saa meille elatusta vaikka puun raosta!" Varo, varo tätä!
Tulipa sitten tuohon eräs kolmaskin ääni, vienoinen ja viekotteleva, ja alkoi kuiskutella:
Totta, totta kaikki, mitä on sanottu. Mutta elä sentään jätä tuota joukkoasi, elä luovu siitä! Ajattele — sinä viisas mies, viisain mies koko korvenkulmalla — ajattele, etkö voisi sitä toisella tavalla johtaa? Etkö voisi — sinä kekseliäs ja keinokas mies, kekseliäin mies koko seudulla —, etkö voisi sitä kohottaa nälkäjoukosta leipä-joukoksi, ja itseäsi sen johtajaksi? Silloin olisi siitä hyötyä ja johtotoimesi tolkullinen. Koettelehan ajatella sitä, sinä konstikas mies!
Tämä sana sattui sydämeen, mutta ei tullut vielä tajutuksi sen tarkoitusta: eivät vilkkuneet viisauden virvat syksyn synkässä yössä.
Sillä syksy silloin oli.
Ja edelleen asteli allapäin Romana korven kivikkoisia ja liukkaita polkuja — vatsassa nälkä ja mielessä epätoivo. —
Vaan kerran sattui hän sakkineen erääseen saloiseen sepon majaan — sepon pajaan, jossa kaikenkaltaiset öiset aseet taottiin: tappelupuukot, rosvonviilat, viinatorvet… Sielläpä häntä ystävällisesti vastaan otettiin: ruokittiin leivällä, ilahutettiin lämpimällä ja sanottiin vielä satu… Se oli Viisaan-Juoneksen satu ja sanoi sen seppo itse:
"Olipa ennen mies, Viisas-Juones, joka ei väkisin vienyt, eikä salaa varastanut, vaan muuten otti.
"Ensi kokeensa oli:
"Astui mies metsätietä häntä vastaan, astui lehmää sarvista saattaen, ja sanoi:
"— Terve.
"— Terve, terve, vastasi Juones, vaan ajatteli: kuinka saisin tuon lehmän, en väkisin, en salaa, mutta muuten?
"Poikkesi metsään, juoksi kappaleen eteenpäin ja viskasi tielle miekan, — meni piiloon.
"Tuli lehmänsaattaja siihen, näki miekan, sanoi:
"— Ois tuossa miekka, vaan mitäs sillä tupetta tekee?
"Astui edelleen, jätti miekan. Otti Juones miekan tieltä, juoksi taas metsää myöten kappaleen edelle ja viskasi tupen tielle. Tuli mies tuohon, sanoi:
"— Tuossahan on tuppi, — nytpä menen hakemaan miekan, niin saan koko kojeen.
"Sitoi lehmän puuhun ja lähti.
"Silloin Viisas-Juones otti sekä tupen että lehmän ja meni matkoihinsa.
"Sen jälkeen teki hän sadottain samallaisia temppuja, ja oli hänellä erinäisiä tapauksia varten suuri varajoukko, ja kaikki he elivät hyviä, hymyileviä päiviä."
Tämän sadun kuultuaan hypähti Romana. — Nyt tiedän, mikä tie on edessäni, mikä lyyli lykkynäni. Nyt tiedän, mihin kutsui kumma ääni, — tiedän, miten nälkäjoukosta tehdään leipäjoukko. Täst'edes en astu allapäin! —
Hänestä tuli rosvo.
Rosvo suuri ja maanmainittava hänestä tuli. Ei ollut sitä korvenkolkkaa, jossa hän ei joukkoinensa väijynyt, ei sitä kylää, jossa ei tehnyt tihutöitään: öisiä yllätyksiä ja ryöstöjä. Jokapaikassa ja joka aika oli hän kaikkien pelättävänä ja varottavana. Mutta kuka voi varoa häntä? Ei kukaan. Kaikki varat vaipuivat, kaikki esteet sortuivat hänen edestään. Hänellä oli sellaiset "kehnon keinot, juuttaan juonet", joita vastaan ei kukaan mahtanut mitään. Oli hänellä sellainen riepukäärö, jonka kun viskasi vihaisimmankin vahtikoiran eteen, niin sen ääni vaikeni; oli semmoinen tiirikka, joka kävi jokaiseen lukkoon; oli semmoinen viila, joka katkaisi vahvimmankin varusraudan; oli semmoinen kynttilä, jonka kun käteensä otti ja sytytti, niin eivät askeleet kuuluneet, ei koko mies näkynyt… Sai liikkua aivan puolivalvovain ihmisten keskellä, ei huomattu. Ja missä ei välikappaleet auttaneet, siinä taikain ja ruumiin voima. Ja missä ei hänen, yhden miehen, voima, siinä yhdeksän miehen — apujoukkonsa julma voima…
Ja kaikki hän varasti, eroituksetta kaikki, kellä vain oli varoja ja ketä kohti sattui. Hyvät, huonot, rikkaat ja pohatat ja tasavaraiset talonpojat, tutut ja vieraat. Eikä auttanut armot, eivätkä mujut…
Hirmuinen, hirmuinen mies oli salon Romana!
* * * * *
Löipä kerran se seppo, jolta Romana oli Viisaan-Juoneksen sadun kuullut ja jonka luona hän sittemmin usein oleskeli, vetoa, tokko hän voisi varastaa pitäjän vanhan kirkon.
— Hmh, mitäs tuosta olisi, onko se kirkko kummempi kuin muutkaan, — ihmisten rakentamat seinät, ihmisten maalaamat kuvat ja ihmisten kokoamat rahat kirstuissa. Vielä tänä yönä ryöstän sen putipuhtaaksi ja aikaiseen pääsen.
Näin Romana, ja lähti yksin yössä pimeässä työtänsä täyttämään.
Tuli kirkkopihaan, — portti niin pahasti vingahti, kuin olisi sanonut: ai, astuitpa viimeisestä portista sisään!
Vaan ei varas siitä vähääkään välittänyt.
Tuli kellotornin juurelle, — kuin olisivat kellot kumahtaneet ja kuiskanneet: ovatko jo vaienneet sydämmesi kellot? Vaan ei tulija tuostakaan tuon enempää huolinut, virkkoi vain:
— Kas kun tuuli kelloja humahuttelee. Astui kirkon rappujen eteen — näki oven olevan avoinna.
— Mi… mitä? säikähti ensin, vaan kohta raudanrauhallisena tuumi:
Kah, kun on vanha vahtiukko unohtanut ovet auki. Ja jatkoi:
— Sen parempi, ei tarvitse tiirikkaa käyttää. Kohosi kivirapuille ja meni kirkkoon. Kumahti kameasti kirkon lattia, vaan ei vavahtanut urhon rinta.
Astui eteenpäin tyhjään, pimeään kirkkoon, — rupesivat häämöttämään kuvaseinän kuvat ja näytti kuin joka jumala ja pyhämies olisi sormi pystyssä varottanut: elä, elä tule! — Vaan ei paha-aikeinen paljon sitäkään säikähtänyt.
Askelsi vain yhä edelleen. —
Yht'äkkiä ilmestyy hänen eteensä keskeltä pimeyden elävän miehen kasvot, kasvot kalvakat, ja kohtapa kohoo koko mieskin, pieni, vaivainen vanhus, kohoo kuin maan alta… kaihoisin katsein silmää häneen. Silloin järkähtää jännitetty ruumis, hätähuuto pääsee huulilta ja Romana on romahtaa polvilleen maahan…
— Uh, uh, ku… kuka? kysyy, vaikka jo huomaakin vanhuksen kylän kerjuumunkiksi.
— Minä se vain olen, vaivainen kulku-ukko, elä minua ensinkään pelkää. Näin vieno ääni pimeydessä, ja jatkaa: Tulin vain tänne, kun tiesin sinun tulevan tänä yönä tätä ryöstämään, tulin — pyysin vahti-ukolta avaimet — pelastamaan erästä säästölaatikkoa, johon olen itse ainoat pennini pannut ja johon ovat muutkin, armeliaat ihmiset, enimmät roponsa uhranneet. Tulin pelastamaan sitä laatikkoa, jonka rahoilla kerran rakennetaan luostari turvaksi niille, jotka ovat rosvo-Romanan käden kautta turvattomiksi ja orvoiksi tulleet… Ei mulla muuta… laatikko on jo tässä… elä minua ensinkään pelkää —, menen jo pois.
Tämän sanan kuultuaan jäykistyivät Romanan jäsenet, oudot humaukset alkoivat päässä käydä, ja hän jäi naulattuna paikoilleen seisomaan. Ei tiennyt mitä sanoa, ei osannut mitä tehdä… ja kylmä hiki hiihteli kaikkialla ruumiissa, jaloissa, päässä, selässä… Seisoi siinä kuin kivipatsas tai kirkon pilari, ei päässyt minnekään —, kunnes aamun valjetessa, vanhan vahti-ukon tullessa kirkkoon, havahti ja lähti kiireisesti juoksemaan — ensin alttariin päin, Täitten kirkon sivuille ja vihdoin ovelle… Oudot oli merkit miehessä silloin: silmät välkkyivät ja kädet huitoivat — ja kun ulos pääsi, niin hihkaisi ja lähti laukkaamaan korpeen päin.
* * * * *
Siitä asti on salon Romana käynyt munkin kaapussa ja kantanut kiviä Rairannan raunioon. Ei ole kukaan kuullut häneltä suorastaan, mitä hän tekee; vaan yksi ja toinen on sattunut salaa kuulemaan kuinka hän itsekseen sopottaa:
— Itse, itse aion tuon luostarin rakentaa, en muiden salli. Veden päälle sen rakennan, niinkuin on Valamokin. Sitten, kun saan sen valmiiksi, saavat siihen tulla kaikki köyhät ja orvot. Itse rupean iguumeniksi ja pidän rukouksia joka hetki heidän edestään. — Kunhan tässä nyt vain tulisi vankka perustus lasketuksi…
(Syystarinoita korvesta.)