"SIELUNVIHOLLINEN."

Kuvaus Kiannalta.

— Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan… Iso se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka — se toisinaan kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näön ottaa, jottei tuntea taho, mikä hänet tiennee?…

Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut, että se sittenkään tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki, mikä on epätavallista ja ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että se ei ihminen eikä vene ollut ollunna, siitä olivat kaikki yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi, miltä veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa — kyllähän ne ne tunnettiin… Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä edes selviä sanoja. —

Ja muuallakin — juuri sielläpäin, minne sen kummallisen liikkujan oli huomattu katoavan — kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä, jotka todistivat, että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen ilmiö, josta ei tiennyt, mikä se oli. Toisille se oli toisena näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli uskonutkin, ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta, oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa, ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet. Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon, että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan maissa — kirkkojen ja ruumishautojen, harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki, että vesikummituksiakin on olemassa… Naapurien saattamina uskalsivat niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, näkyisikö vieläkin tuota karinkiertelijäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta Nurmelasta, joka oli korkealla vaaralla toisella puolella järveä, näkivät tarhalla olevat lapset sekä vanha muori paholaisen kulkevan kahlaamalla yli leveimmän järven selän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat ollakkaan, sillä muori vakuutti heille, että vettä oli siinä paikassa kymmeniä syliä syvältä… Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta, sylkäisi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja ja lähti kiireesti astua köppäisemään pirtille. Lapset nähdessään muorin niin pelästyksissään livistivät perässä ja tarttuivat kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:

Armon liiton enkel' —
Torju päältämm' perkel'…

Sitten vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.

Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet pajupensaiden taa. Sieltä olivat he kyykkysillään henkeä pidätellen odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan saman niemen nenitse onneksi havaitsematta maalla olijoita. Sillä oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se vihaisesti oli vuoron perään läiskäyttänyt veteen… muuta eivät piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan rantahiedikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin näkynyt… mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut — ja samassa silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän rantaan…

Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoiseen, Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka väittivät, ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja joku tiesi, että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki siunaamattomalla ruumisarkulla lykkien järven pohjasta kaksipäisellä hiilihangolla… Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean savupilven keskessä kirjavalla kivellä istumassa ja savupilven päällä oli leijaillut sysimustia olentoja… Hyi! Kyllä tämän täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä seudulle nousseet, niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun ei yöksikään missään tyyntynyt. "Jos se siitä vielä kohoaa maita kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun aikaväki on niityllä, koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään — niinkuin on kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun se kerran irrallaan liikuskelee!"…

Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet oikeata rauhaa, ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta henkeä, jonka oli nähty pelehtivän ja kompeilevan monen talon kohdalla ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt…

— Ja sanohan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä niinkuin mikähän hornan kuvatus ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläiseen huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja loihtii pois eistään.

— Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia kiskoessaan selkäänsä, ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa…

Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä suoraan isoon pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään ilmausi rovastin kamariin ja puheisiin rykäisihen:

— Hyvvää iltaa…

— Iltaa… mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa, nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.

— Oisihan sitä vähä assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos rovasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa hattuaan ovensuuhun tuolille ja odottaen, että rovasti käskisi häntä ensin istumaan.

Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin, ettei ketään syrjäistä pääsisi kamariin.

— Istukaa… sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä luo.

— Mistä te olette?

— Minähän oon sieltä Muijalan mökistä… tuntoo kai se rovasti hyvinni! virkkoi Muijalan mies.

— Muijalan mökistä — mistä kylästä? kysyi rovasti.

— Ka Kinnulankylästä… unohtuneenpa se näkyy rovastilta, vaikka olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia kantamassa, kun työ tuolla syönmailla kulukija… tolkuttaa mies hieman loukkaantuneena.

— No, mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.

— Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko hiljentäen ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi — että kun sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmoinen karinkiertelijäinen, joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan niinkuin tyhjän päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen vanha kehno, niinkuin rovastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä lähin pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa meijän Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä, jotta milloin se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä peloittelemaan…

— Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti keskeytetyksi ukon sanatulvaa.

— Ka siitä karinkiertäjästähän minä… tokaisee ukko, jonka mielestä asia pitäisi heti olla rovastillekin yhtä selvä kuin hänelle itselleen.

— Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.

— Ka se vanha kehno…

— Mikä se on sitten se "vanha kehno"?

— Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko ihmetellen mielessään, että "no, jo on pappia, kun ei taho perkelettä tuntea"…

Rovastilta pääsi nauru.

— Siitäkö te sitten olette puhunut? sanoi hän.

— Ka siitä siitä, todisti ukko — johan minä häntä tässä tolkutin, vaan ettepä te… Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut…

— Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo huvittaa.

— Ka nähtyhän se perhana on… alkoi taas ukko selittää — koko kylähän siitä puhuu… järvellä se on nähtynä, järvellä — järvellä! — ei maajalassa vielä!… Vaan minä sitä sillä äsken puhuin, jotta jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö pilat… tietäähän se rovasti sielunvihollisen vallan!…

Muijalan ukko sylkäisi pitkän sylyn puhtaalle matolle ikäänkuin jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen turmelee tämän maailman kauneuden.

— Minkänäköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa uponneena.

— Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisaalleen ja läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle — Tiiäthän sen, minkänäköinen paha on… se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan tällä oli peä punainen ja valkoiset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen huitoi ja…

— Mutta kuulkaahan, hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka päähän oli pälkähtänyt uusi asia — oletteko te nähneet minun poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina sinnepäin liikkumaan?

— Ei oo nähty eikä kuultu, vastasi ukko ikäänkuin paheksuen, että rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä niin tärkeä jo ennestään.

— Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti, se lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan keskellä ja veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.

Muijalan mies istui vaiti, kynsäisi korvallistaan ja näytti hautovan aivoissaan jotakin hyvin sekavaa seikkaa.

— Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.

— Pojallani taisi olla punainen hattu päässään… selitteli yhä rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.

— No, se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.

Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu, niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli voinut syntyä siellä kotikylällä.

— Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja mustat olennot, jotka muuan oli nähnyt järvellä? tiuskaisi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti, että pojalla oli ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.

— No, se se on ollunna, se on ollunna — jo minä sen nyt kaikesta havahen… nauroi tämä. — Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu akat, kun kuulevat… Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin nähtynä, niin mistäpä sen äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on syönmailla kasvanut… Vai palkovene. No, jo on kumma. Vai semmoinen se on rustinki se palkovene… Hyvästi nyt, rovasti, kiitoksia paljo, ei minulla muuta assieta ollukkaan… ja ei nyt tarvihe kirkossa siitä rukoilla… ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää lähteäk — se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire talonpojilla… hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!…

Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville kyläläisille, etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet, vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.

(Kansanvalistusseuran Kalenteri 1902.)