SUOMALAINEN EI USKO, JOS EI KOETTELE.
Tätä suomalaista sananlaskua oli minulla tapana matkia. Väliin koetin sitä seuratakin. Kerron tässä tapahtuman, joka todistaa, että monesti on parempi uskoa koettelematta tai olla suorastaan uskomatta.
Kun pitäjän kansakoulua ei syntynyt, pääsin kuin pääsinkin Herakosken sahan kouluun. Olin siellä ensi lukuvuotta. Asuin erään sahatyömiehen asunnossa, jossa myöskin eräs sahan yövartija Matti Antikainen asui. Tämä kertoi eräänä talvipäivänä, että sahan alakertaan ilmestyy aina puolenyön aikana haltia kuohuvasta koskesta.
— Minkä näköinen se on? kysäisin häneltä.
— Aivan kuin vanha Rönkkös-vainaja, joka oli alasahan yövahtina viisikolmatta vuotta.
— Viisikolmatta vuotta! Onko saha niin vanha?
Mene pois, veikkonen! Johan se on satasen vuotta käydä helskyttänyt. Rönkkökin on ollut parikymmentä vuotta haudassa olevinaan ja vielä kuitenkin yöt sahassa kummittelee.
— Minkä näköinen se on?
— Vanha ukko, pitkä valkea parta, päässä suurilierinen huovikas, yllä pitkä sarkatakki, jalassa metrinpituiset virsut. Sellainen oli Rönkkös-vainaja, ja sellaisena hän joka yö neljännestä vailla kaksitoista ilmestyy sahan vesirattaan alta ja kävellä luuraa tarkastamassa joka paikan alasahassa.
— Mutta kuohuva koskihan se on vesirattaan alla… mitenkä se siellä…
— Höperö! Kyllä haltia voi koskessakin asua.
— Rönköksihän te sitä sanoitte.
— Haltia se on. Mutta kun se oli hyvä ystävä Rönkön kanssa, liikkuu se nyt Rönkön muodossa. Kun minä kuolen, ilmestyy se minun kaltaisenani uudelle yövartijalle.
— Eikö muille?
— Jokaiselle, ken on sydänyöllä sahassa.
Olin jo monta kertaa käynyt sahan alakerrassa. Se oli aina herättänyt ihmettelyäni. Perällä siellä eri suojuksessa pyöriä venkosi iso vesiratas, räiskytellen ylhäälle vaahtoisia kuohuja. Sen edustalla oli monenlaisia rattaita; hammasrattaita ja sileäselkäisiä hihnalla pyöriviä rattaita huhkasi siellä eri suuntiin ja erilaisella vauhdilla. Siellä kuului vankempi jyhme kuin viidessä riihessä. Olin aina arvellutkin, että pitää olla joku haltia hoitamassa tätä jyrisevää koneistoa.
Antikaisen puhetta en kuitenkaan ottanut uskoakseni. Mietin sitä sentään iltasellakin niin hartaasti, etten tahtonut ollenkaan nukkua. Ketturoitsin kauan vuoteellani. Kuuloni oli yön hiljaisuudessa niin teroittunut, että kuulin selvään kosken kohinan ja sahan käynnin sekä samalla pienimmänkin risauksen uunin puolelta. Tuntuipa kuin olisin kuullut haltian virsujen sipsutustakin ja pelkäsin, että se tulisi kurittamaan minua, kun olin hänen olemassa-oloaan epäillyt.
— Jos Iekki Helynen ja Putukan Pekka uskovat, niin uskon minäkin, päätin lopulta. Käärin sitten peitteen lujasti pääni ympäri. Päätin nukkua ja nukuinkin lopulta.
* * * * *
Iekki Helynen ja Putukan Pekka olivat kansakoulupoikia niinkuin minäkin. Kun heidät seuraavana aamuna koulutiellä asuntonsa edustalla tapasin, sanoin heille:
— Minulla on tärkeitä asioita kerrottavana.
— No alapas ladella! sanoi Putukan Pekka.
— Älä! älä toki vielä; ennenkuin ehdin juosta kelkkani kujasta! varotti Iekki.
Hän joutui pian kelkkoineen. Minä tuntien arvoisuuteni tärkeän uutisen tietäjänä aloin astua vakaasti keskitietä, kummallakin sivullani odotti toveri uteliaana salaisuuden ilmituloa.
Minä kerroin sitten, mitä Antikainen oli minulle kertonut alasahan haltiasta.
— Sitä en usko, tokaisi heti Pekka.
— Miksi et? kysyi Iekki.
— Sentähden, että Antikainen on aina narrannut minua.
— Mutta toinen sahamieskin, jonka luona asun, kertoi samaa, huomautin.
— Tuppurainen Tappuraisella takuumiehenä, vastasi Pekka päättävästi.
— Näkevätkö muut sen tontun? tiedusteli Iekki.
— Jokainen, joka on yöllä alasahassa.
— Nyt tiedän, mitä on tehtävä, sanoi Pekka. Menemme kolmen ensi yöksi alasahaan ja valvomme siellä aamupuoleen. Jos emme näe haltiaa, on Antikainen Luhtajärven viekkain veijari; sen me kuulutamme suurimmalta sahajauhopakalta koko Herakosken herrasväelle.
— Aivan niin! Aivan niin! huusimme me toiset.
Päätimme siis mennä iltasilla, kun muut nukkuvat, Antikaisen luo sahaan. Asia oli pidettävä meidän salaisuutenamme seuraavaan aamuun saakka. Asunnoissamme vain menostamme ilmoitamme.
Koko päivän kuvittelimme mielessämme tulevaa yötä. Ja milloin vain kolmen yhdessä olimme, silloin siitä aina hiljaa juttelimme. Toiset lapset, jotka eivät tietäneet suuremmoisesta päätöksestämme, olivat mielestämme kovin vähäpätöisiä.
Opetustuntien päätyttyä juoksimme kiireesti asuntoihimme. Minä kysyin heti Antikaiselta, saammeko tulla yöksi sahaan, että näkisimme haltian.
— Yhtä lystiä se minusta on. Tulkaa vain!
— Palaahan siellä tuli koko yön?
— Aivan varmasti.
Söin sitten yksinkertaisen ateriani. Sen jälestä tulivat Iekko ja Putukan Pekka kertomaan, että heidät oli jyrkästi kielletty ryhtymästä yölliseen urotyöhön.
— Mutta mene sinä yksin, sanoivat he. Sinusta ei kukaan välitä, eikä sinua kielletä. Kyllä me uskomme sinua.
— Minä ostan sinulle sitten huomenna viiden pennin korvapuustin, lupasi Iekko.
— Minulta saat kymmenenpennin lakritsatangon, huomautti Pekka.
— Oli mennäkseen peukalo yhdeksi kämmeneksi! vastasin minä. Päätin vakaasti mennä yksin, eikä kukaan minua valvonut, olinpa sitten sihissä tai sahassa.
* * * * *
Kahdeksan aikoina illalla varustauduin öiseen uhooni. Antikainen antoi minulle vanhan turkkikasuran, että en paleltuisi kylmässä sahassa. Raamatun historian otin mukaani valmistaakseni huomisen läksyn "Käynti Punaisen meren lävitse".
Jos oli Israelin lapsilla peloittava yö Punaisen meren luona, niin peloittava oli minullakin. Iltapuoli oli vielä mukiin menevä. Luin salatulen valossa, ja alussa tuntui hauskaltakin oikein kovasti pajattaa rattaiden kolinan ja kosken hyrskeen säestyksellä. Antikainen kävi tuon tuostakin voitelemassa rattaita. Sillä välin veisteli hän pikku rekiä sahanhoitajan lapsille. Väänsin sitten hänelle tahkoa, kun hän teroitti kirvestään. Siinä väsyin ja lämpenin niin, että täytyi jättää pois turkki.
— Eikö se Rönkön ilmestymisaika jo ala lähestyä? kysyin sitten
Antikaiselta.
— Kohta, kohta. Mutta käy tuohon sahajauhokasalle odottamaan ja katso tarkasti vesirattaalle päin; kyllä se pian sieltä tulee.
Käärin turkin ympärilleni ja odottelin siinä seinämällä olevan valkoisen kummun päällä ratkaisevaa hetkeä. Kun Antikainen oli lähelläni, en minä juuri pelännyt. Haltiaa sanottiin hyväntahtoiseksi äijäksi. Eivätkä tontut yleensä kuuluneet ahdistelevan kristittyjä ihmisiä, jos näillä varsinkin on teräskaluja mukanaan. Ja minulla oli pieni puukko vyölläni; Antikaisen kirveskin oli sitä paitse saapuvilla.
Jälymmäksi muuttui öinen ilma. Pakkanen koveni. Koskesta kohoava kamala huuru tunkeutui sahan alakertaan, joka olikin melkein kuohujen kohdalla. Se samensi valkean valon ja ahtoi kalseuttaan turkin sisälle, suuhuni ja sieramiini.
Kiinnitin turkkia lujemmalle ja katsoa tiirotin herkeämättä rattaiden lomitse siihen koppeliin, jossa iso vesiratas aina yhtä jykevänä vesivaahdon pärskeessä ja vaaleassa usvassa pyöriä vommasi… Vähitellen vaivuin kynsilleni sahajauhopengermälle. Kaikki kävi yhä sekavammaksi. Oli mitä hullunkurisinta kolketta, hihnojen hurinaa ja veden loisketta. Rattaat venyivät pyöriessään soikeiksi… Antikainen mennä huristi ympäri niiden niskalla, ja kohta jouduin minä sahajauhopakkoineni samaan kyytiin…
Kuinka vinhasti pyörimmekään, katselin toki herkeämättä koskeen vesirattaan alle… ja… kauhistusta!… sieltä Rönkkö kohoaa… Parta, lakki, takki, kaikki ovat huurteessa, virsut natajavat jäisenä sen astuessa… Nyt se lähenee ratasta, jonka hartioilla pyörin, ojentaa kurttuisen kätensä ja ottaa minut turkin rintapieluksesta kiinni. Silloin seisahtuvat kaikki rattaat, koskikin taukoaa kuohumasta, mutta minua puistelee tuimasti luiseva ukko. Hampaani kalisevat vastakkain, ja joka nivel lotisee jäsenissäni… huu!
Ummistin silmäni, etten näkisi hirviön hampaita… aion kuolla sen kynsiin… Silloin saapuu sahaan koulunopettaja. Tunnen hänet käynnistä ja äänestä, vaikka en uskalla katsoa häneen. Hän tarttuu minuun ja ryöstää minut Rönkön kynsistä.
Uskallan avata silmäni. Hieron niitä käsilläni… kah!… Antikainen siinä onkin. Olen sahajauhopakalla pitkälläni. Valo tuikkaa himmeästi huurun läpi, rattaat pyöriä koluuttavat kuten ennenkin…
— Nouse jo! Kello on jo neljä. Uusi vahti tulee, minä menen maata.
Käy sinäkin lämpöiseen pirttiin! sanoi Antikainen.
— Joko haltia meni?
— Se kävi ja käänsihe. Kun makasit, jäi se sinulta näkemättä.
— Kyllä minä sen näin.
— Vai niin. Luulin sinun maanneen koko ajan. Nousin, aloin astua.
Oli niin kylmä, että leukani loukkua löivät.
* * * * *
Aamulla en jaksanut kohota vuoteeltani. Pääni oli kipeä ja rintaani poltteli…
Päivän vaietessa tulivat Iekki Helynen ja Putukan Pekka. He lähestyivät vuodettani ja edellinen veti taskustansa korvapuustin, jälkimäinen lakritsatangon.
— Oliko siellä haltia? kysyi Iekki.
— Kyllä siellä oli, vastasin heikosti.
— Olkoon sitten! Mutta suomalainen ei usko, jos ei koettele, lausui
Putukan Pekka ylevän ryhdikkäänä.
Mutta minä olisin suonut uskoneeni koettelematta. Sillä sain viikkokausia venyä tautivuoteella pyörien elämän ja kuoleman välillä.
Niin ankarasti oli minua Rönkkö puistellut.
(Ensimäiseltä kymmeneltä.)