"TALLELLAHAN ON!"

(Lääkärin päiväkirjasta.)

"Pikku Emmi on hyvin kipeänä; jos suinkin voit, niin riennä meille!"
— Näin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.

Pikku Emmi, hänen viisivuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini. Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta hänen synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta ja pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja — lääkärin taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan — pikku Emmi jäi eloon. Lääkäri tuntee — hetkeksi ainakin — tavallista suurempaa kiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka pelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista on ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun tunteen kuiskaavan minulle: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi"… Ennetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni tätäkin asiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten ennetunteiden mahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt nauruun niille, juuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi…"

Ainoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana käydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta, niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina pikku Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen jo kaukaa: "Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" — niin on pienoinen minua aina nimittänyt - ja katsahdettuani ylös avonaisiin akkunoihin, olen nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä. Sisään tultuani ja istahdettuani on pienoinen kiivennyt polvelleni ja siinä haastellut, naurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja sydämelle käyvällä tavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja naurella. Ja silloin on Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan, ei noiden yksivakaisten, jännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa olleiden, kaukaisten ajatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen haaveillut kuni lapsena muinoin, ja sydämeeni on saanut rauhaa, on tullut tyyneyttä, jotka maailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä karkottaneet. Olen silloin, lapsi sylissäni, muuttunut lapseksi minäkin; olen laulellut hänelle samoja lauluja, joita lapsenakin muinoin vierittelin; olen kertonut hänelle satuja, pienenä kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja lapsi on ollut iloinen, onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut iloinen, onnellinen hänkin.

Mutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveilut haamuina haihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän, kolkon kalman yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville poskusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut lapsen polviltani pois.

Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet olivat vaatineet minua olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen:'. "Pikku Emmi on hyvin kipeänä; jos suinkin voit niin riennä meille!"

Minä kiiruhdin paikalla sinne.

* * * * *

En kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa pienoisen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani, ei, hän makasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani ja hätäyneenä virkkoi: "jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle enkelini!" — Me astuimme sairaan kammioon:

— "Kas niin", huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin painaa niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori sen kyllä uskoo. — Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni.

— "Kyllä se painaa, lapseni", vastasin minä, "mutta koetahan olla kärsivällinen vielä vähä aikaa; huomenna olet jo terve".

— "Huomenna jo!" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän naurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskänkohtaus, joka pani sydämeni vavahtamaan.

Minun ei tarvinnut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo aikaa sitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen. Emmin rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut vamma, tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieteen taisteluja sitä vastaan, vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan, ja joka, pienoiseen sijansa otettuaan, tekee elon aamusta illan ennen aikojaan. Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti muuttunut n.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämellä istahdin pöydän ääreen, kirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei nähnyt käteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli viimeinen lääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.

Vähitellen taukosi taudinpuuska. Ahdistus alkoi lievetä; valitus vaikeni, ja vähemmin tempoellen kohoeli rinta. Emmi nukahti…

Hetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä kirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli kasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.

— "Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina niin hyviä rohtoja."

Niin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn…
Tuota hymyä en unohda milloinkaan.

Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö samassa joku aavistus vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle jotain kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään putoelemaan lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä: hänelle olin sanonut totuuden.

— "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. — "Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?" liitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi ja myhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä koeteltavaksi.

Hiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni… Pitikö minun ilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkottaa ennen aikojaan tuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö minun pettää lasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää vastausta? Miksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi muuttaisin Emmin ilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä muuta kuin onnea; tiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut kukkapolkuja myöten; nyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa keskeen… niin nukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen toukkaa, joka on matanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen juuret; hiljaa suhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon taimea, uuvuttakoon kuni iltauneen vain… Minä vastasin: "terve olet, pienoiseni, ja huomenna olet ihan terve".

— "Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!" huudahti hän iloissaan. — "Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä, "minua rupeaa nukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät nyt kastelematta, mutta kastele, äiti, sinä ne tänä iltana."

Ja totuttuun tapaansa pani pienoinen kätensä ristiin ja rupesi lukemaan iltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten rukouksia, mutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli sama, jota äitini minulle, pienenä ollessani, oli opettanut. Tietämättänikin menivät käteni ristiin, ja jokainoa lapsen lausuma sana kajahti niin armaalta sydämessäni…

Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen, pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain ruokkimaan kanarialintua; tänä aamuna hän ei ollut jaksanut sitä tehdä.

— "Hyvää yötä, Emmin tohtori", virkkoi hän viimein minulle. Hänen äänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää kuiskausta vain. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja suutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se oli viimeinen kuolon tempaus… Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi taipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen…

Tuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut kuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen silmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat; mutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina lausunut itselleni: "Nythän on kaikki lopussa. Hän oli, häntä ei ole enää"… Mutta toisin oli nyt. Minä en voinut irroittaa kättäni vainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joille oli jäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys: "virka vainaja, mitä näet nyt?"

Surun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori istahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan, oikealla silitteli hänen harmaita suortuviansa.

— "Tallellahan on!" virkkoi viimein pastori. Kului hetkinen… Äiti nosti silmänsä ylös, pyyhkäisi pois kyyneleensä ja toisti:

— "Tallellahan on!"

Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin kanarialintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle; lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan. Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai sydämeni sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin silmissäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä olleessa silmässäni, ja nyt — ensi kertaa kaksikymmenvuotisten riitain ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin minäkin: — "Tallellahan on!"

(Novelleja.)