AALLOTAR TYTÖLLE.
Armas lapsi, lasket leikein poves aaltooni, kuin veikein sorjin valkolilja hohtais pinnall' laineen vilpoisen! Sulle ihmiselos retket tuo niin vaiherikkaat hetket, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. Multa tietämättä jäivät ihmisriemuin, tuskain päivät: vaihtumatta aallot tulvii, jäljekkäin vain virtaillen. Neidoks kasvat, lemmen sytät, sykit, hehkut, sykähdytät, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.
Armas tyttö, lapsuusaikas vilpas on kuin vesi raikas, lumme sorjin oot, mi keinui pinnall' laineen vilpoisen! Kohta uinut, vaivut untuin unelmihin outoin tuntuin, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen. Kohta polvistuin, sa ainut, päässä morsiusseppel painut viereen miekkosen, mi voitti immen kainon sydämen. Kohta vasten rintojansa painaa äiti aarrettansa, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness solisten.
Ihmiselon salat summat, toivon, lemmen, kuolon kummat syleilen, sa kaunokainen, kun sua aalloin syleilen! Syysyö saapuu, kuluu kevät, — salat sulle selvenevät, kun vain vaihtumatta vuoni kumpuu alla koivujen, Oi, ei tieni koskaan tulle määrään, mi on suotu sulle, kun sa, elon kirkastama, riemuin sekä murheiden, kuoloon sammut, hetkeks haivut, lailla iltaruskon vaivut, hiljaa vain kun vuoni vierii, laakson tyyness' solisten.
GUSTAF FRÖDING.
HÄNEN KORKEA-ARVOISUUTENSA VEXIÖN PIISPA.
He piispankesteissä paistia syö nyt, lasin laitahan piispa on kahvelin lyönyt, hän maljansa täyttää ja katsehen niin salavihkaisen ystävä saa, Heurlin. Papinrouvat on vaiti, ei muista he ruokaa, ja rovastit arvoisat nöyrästi huokaa puol'kylläisin vatsoin, ja synkkinä näät niin pastorein kuin apupappien päät. Syvän hartauden pilvet ne salissa kulki, taas puheita piispan kun kuullahan julki, joiss' uskoa aina hän vertailuin, kuvin mielevin kaunisti, sointuvin suin.
Mut Foibos Apollon hän vaunuissa ajain valoloistossa käy yli Pohjan rajain, ja Olympon väikettä säteiden vuo yli piispan otsan ja kutrien valaa, ja kuin kreikkalaisilmeen siinä ne salaa jo piispan hienoihin piirteihin luo. Hän nousee, ja silmissä välähdys vilkkaa, ei hohda ne uskoa, uhmaa vaan, — pila huulilla piispan on Attikan pilkkaa, ja on Ateenast' aattehet suorastaan.
Niin huimasti kariitit paljaina kiitää jo huulilta piispan, niin huimasti liitää ne anakreonttista tahtiaan, niin ylhänä totuuden Kleio ja seessä käy kuoroa johtaen siskojen eessä, niin valtava Eros on voimassaan! Soi puheessa vapaus, uljuus mi viehtää voi sankaritöihin, ja kauneus, mi kiehtää sädehohteensa väikettä kaikkehen; miten Jumala riemun ja laulun ja soiton on silmissä urhon, kun voitti hän voiton, on jäsenten hemmessä impyen; miten yhtyyden henki se kaikkeuden täyttää, hän aineessa asuu ja itsensä näyttää; miten elon ja onnen ja voittojen maan sai suojaansa suuri ja mahtava Paan. On siinä kuin laulua auvojen kuoroin, ja käy kuni plektronin iskut vuoroin, kun Foibos Apollonin soitto soi; on ilmassa helke, on töminä maassa, kentaurit tannerta polkevat haassa, ja menaadit puistossa karkeloi.
Väki faunein ja nymfein, mi metsässä lymyy, jo saapuu ja ikkunat täyttää ja hymyy tätä pappissäätyä arvoisaa. Ja jo piispa on vaiti, ja rovastit havaa ja ymmällä istuu, ja rouvat ne avaa suut auki ja katsoo ja tuijottaa.
Mut jo salissa kuiske se kulkevi salaa: »Herra piispa hän liiaksi maistella halaa, jos jatkuvi tää, hänen aivonsa palaa!» Läpi kaupungin käy tämä skandaali julkein, koko Smoolannin murheenlaaksossa kulkein.