JOUTSEN.

Tuo joutsen ruskost' ilmojen jo vaipui pintaan veen ja tyynnä souti, laulellen siin' iltaan suviseen.

Suloa Suomen laulu soi, sen ilmain ilontaa, kuink' unens' siellä päivän koi yökaudet unhottaa.

Kuin koivut, lepät tuuheat luo syvät siimehet, kuin kullass' säihkyy lahdelmat ja veet on vilpoiset.

Kuink' armasta on, ihanaa siell' luona lemmikin, kuink' uskolliset kaihoaa taas sinne takaisin.

Soi kautta salmein sävel tuo, sen laulu korutoin, ja saapuin puolisonsa luo, se hiljaa joikui noin:

»Vaikk' ei käy elonunelmas taa vuosisatojen, sa Suomess' olit onnekas, sait laulaa kevääss' sen.

VIKTOR RYDBERG.

KELLOT.

Miss' ajanmeren kuohut käy hyrskien pois, on kuulas sädetorni, kuin kristallinen ois. Alas juuriansa tunkee päin syvyyksiä tää, joit' aavistus ei arvaa, ei mikään, mikään silmä nää.

Ylös muurinsa nostaa se tähtitaivoon päin pois loitos yli taivasten tähdettömäin, yli kaikkein avaruutten se kupunsa loi, ja — aatostasi huimaa: sen huippuun ei se liitää voi.

Kaks kelloa kaaress' on uljaan kuvun tuon, — valon aamukoissa toisen loi hehku sädevuon, ja tuulahdus aatteen se heilumaan saa tän, sen kultakieli hiljaa soi tahtiin maailman sykinnän.

Se soittavi niin hiljaa ja kehoittaen, alas piiristä piiriin soi värjyin ääni sen, ja haipuu sävel puhdas, kun saavutti se maan, jo kaihoon jaloin sieluin ja iltaruskon purppuraan.

Se unelmoimaan suurta sua kehottavi, oi, ja taistoon ihanteista sen vakaa ääni soi, ja kun hehkuun laskee päivä, jo mielehes se taas tuo loitot totuusmaailmat ja aavistetut kauneusmaas.

Se soi ikävöiden, ett' aika sarastais, kun vihkiä maan kansat se veljesliittoon sais, kun tuskat saavat lohdun, ja viihtyy surut syyn, ja raskaat päät ne lepoon jo painuu rintaan lemmittyyn!

Se soi ikävöiden, ett' aika tuo jo ois, kun kansain vapauslauluun jo yhtyä se vois, yli maailman soittaa viestin tuon autuahan: Kas, taivas tuli maahan! Löys ihmiskunta Jumalan!

Taas toisen valinkaavaan se hyytänsä loi ikisynkkyys, jota kaaos yön pimennoista toi. Sen raskas kiel' ei liiku, — vait, mykkä se on vain, ja kupu sen kuin holvi on öisten terhentaivahain.

Mut parvekkeella tornin yösynkkä peikko on, hän jäykkä on kuin patsas ja liikkumaton, vait kellon nuoraa kuorii ja katsoo uhkapäin ajan aallokkomerta, mi alla hyökyy hyrskähtäin.

Se velloo väliin väikkyin, ei väliin päivää näy, mut aavain koko piiri jos yöhön kerran käy, ja tyrskyihin murtuu jo viime laulu noin, mi tietäjätä tuuti ja unelmat toi aamukoin,

jos ihmiskuntaa painaa ikisynkän hädän yö, jos vapauslaulun kultaan ja leipään se myö, jos jäähtyy sydän nuori ja tuskattomaks jää, hyvän ihanteet kun kaikki jo maailmasta häivähtää,

niin silloin tarttuu lujaan hän kellon nuoraan vaan, ja hurjasti, peikko, käy soittelemaan, ja öinen kello kauhea jo heilahtelee, ja jo särkyy koko mailma ja juurtaan myöten raukenee.