KOKOELMASTA »HEPREALAISIA SÄVELIÄ».
1.
HÄN IHANANA HIIPII LUO.
Hän ihanana hiipii luo ja säihkeessään kuin yö on musta. Mi valoon, varjoon tenhon tuo, siit' immessä on ilmausta: niin ihmeloistoon sulaa nuo, kuin vähää ennen sarastusta.
Pois varjokaan tai sädehyt — se haihduttais tuon sävyn hienon, nuo tummain kutrein viehkeilyt ja sulo kasvoin loisteen vienon, joiss' ilme puhdas virkkaa nyt, kuin kirkas, sees on aatos pienon.
Ja poskilla ja otsall' on niin armas hymy, hohde aino. niin tyyni veikeys viaton; näät lapsen, jot'ei tapaa vaino, min mieli hellän hyvä on ja sydän puhdas, lempi kaino.
2.
RINTEILLÄ JUUDAN.
Rinteillä Juudan kauris juosta nyt mielin määrin saa ja juoda joka lähteen vuosta, joit uhkuu pyhä maa. On jalka nopsa, silmiss' on vain riemun loiste vallaton.
Tuo sulo liike, silmä seijas on tuttu Juudanmaan, mut muinoin täällä jalka leijas siromman asukkaan. Puut Libanonin tummat näät, mut' poiss' on Juudan kutripäät.
Sai onnen palmu laaksoss' siellä, — hajonnut Israil ei, — se mantuun kiintyi, maass' on vielä, johon sen juuri vei: Ei kodistaan se luovu pois, ei muilla main se elää vois.
Mut meidän täytyy kuljeksia, ja muu maa haudaks jää; ei meille isäin leposija oo viime retken pää. Ei paatta jäänyt templihin, ja Herja valtas Saalemin.
3.
HEIT' ITKE!
Heit' itke, jotka vietiin virtain taa, joilt' templi ryöstettiin, jäi uneks maa; sä itke, — Juudan harppu rikki on, kodissa Herran asuu uskoton!
Miss', Israil, pesset jalkas vertyneen?
Oi, milloin taas saa laulus säveleen?
Ja milloin, Siion, riemuvirtes soi
ja taivaansoinnuin rinnat haltioi?
Väsynyt kansa, jota miero vie, oi, minne häädyt, missä päättyy tie? On pesä kyyhkyll', luola ketullai, sai kansat maan, — mut Israil haudan sai!
4.
TAA JORDANIN.
Taa Jordanin käy kameel' erämaan, ja Herjaa Siionilla palvellaan, Baal-pappi lukee Siinain luona lait, — myös siell' on — siellä, Herra? — äänes vait:
Miss' sormin kivitaulut piirtelit! miss' itse kansalles sa ilmenit! pilvestä puhuit, liekkein-vyössä pää, näet kenkään ei sua verhotonna nää!
Oi, leimuna jo loistos julki luo! kädestä voittajan lyö peitsi tuo! — Kuin kauan maas on jäävä sortohon, kuin kauan Herra, templis tyhjä on!
5.
MUA SYNKKYYS VAIVAA.
Mua synkkyys vaivaa — harppus tuo, jos kuuntelemaan taju taipuu, ja sormin herkin sävel luo, mi sulosoinnuin sieluun vaipuu. Jos rinnassain on toivo, kaipuu, sen laulu vain saa heräämään; jos silmäpohjaan kyynel haipuu, se heruu — pois vie poltteen tään.
Mut hurja jylhyys lauluhun! Äl' ilon ääntä aluks säistä, näet itkeä nyt täytyy mun, tai sydän raskas ratkee näistä. Se routui polopäiväin jäistä, yön tuskiin ehtyi itkunpäät; nyt kokekoon se äärimmäistä, mi särkee sen — tai sulaa jäät.
6.
OIS MIELENI VILPPISÄ, JOKSI SEN TEET.
Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet, Galilea ei mennyttä ois ja sen veet; vain uskoni heittää mun tarvinnut ois, heti syy olis pesty ja kirous pois.
Jos ei voittane hylky, — on Herrassa ties!
Jos on orjassa syy, — olet synnitön mies!
Jos ei turvaton maan tule taivahisiin,
pidä uskosi, — omaani kuolen ma niin.
Siit' uskosta annoin, mit' antaa et voi, ja sen tietävi Hän, joka onnesi soi; Hän haltuunsa sieluni, toivoni saa: ota pois, — min jo uhrasin, — henki ja maa!
7.
PÄIVÄNÄ, JOLLOIN TITUS HÄVITTI JERUSALEMIN.
Miss' ylhäällä tie yli vuoriston viisti, sua katselin, Siion, kun Rooma sun riisti! Hävis loistosi paloon, ja liekehtien mun silmäni heijasti loimua sen.
Loin silmäni templihin, loin kotipuoleen ja alkavan orjuuden unhotin huoleen; vain lieskan ma näin, min temppeli loi, ja kahlehet, joita ma kostaa en voi.
Ain illoinhan tuonne se rinteille heittyi säde viimeinen vielä, kun päivä jo peittyi; ma vuorilla seisoin, mut huipuille päin kajo kiiti, ja viimein sen templissä näin.
Taas vuorilla seisoin, kun onni jo vaihtui, mut en nää, miten rusko se hämyyn jo haihtui: Ois pilvistä leiskunut taivahan säät, ukon-jyskäys murskannut voittajain päät!
Toki ei epäjumalat tahrata saata, sun templiäs, Herra, mist' ohjasit maata! Ja jos kurjakin kansas ja hylky on vaan, sua yksin se jää, Isä, palvelemaan.
8.
BAABELIN VIRROILLA.
Oi, Baabelin virroilla siellä me itkimme muistellen, miten rosvot ne taistotiellä sai Saalemin ylhäisen, ja sen tyttäret, puhtahat vielä, pois riistivät raastaen.
Kun murhein me istuimme illoin, ja veet ohi virtasi pois, muka lauluja pyysi he silloin, — mut pilkkaanko soiteltu ois? Käsi kuihduta, Herra, milloin pyhä harppu se vieraille sois!
Pajun oksalla harppu haikas, — Se vapaa, Saalem, on ain! Oi, päiviltä kunnia-aikas se on ainoa muistoni vain: Ei koskaan sen sointu raikas soi äänehen sortajain.
9.
»KAIKKI ON TURHUUTTA, SANOO SAARNAAJA».
Ol' loisto, valta, viisaus mun ja nuoruus, into, lempi; sai viini veret hehkuhun, mua armaat immet hempi; ne sydämeeni säihkettään loi, silmät sulotarten; mit' tarjos maa, ja mielinkään, jäi kuningasta varten.
Mut hengessäin käyn tutkimaan, mit' entispäiviss' oisi, mi elon riemuun uudestaan mua viehättää nyt voisi: En muista päivää ainoaa, mist' ehjä ilo koitui, ja kun ma kannoin purppuraa, vain mieli katkeroitui.
Voit taioin toki masentaa ja tenhoin kentän kyitä, mut talttumaan et sitä saa, mi jäytää sydänsyitä. Sit' ei saa soitot viihtymään, ei viisaan lepopielus; se pistää, kalvaa yhtenään, ja kärsimään jää sielus.
EDGAR ALLAN POE.
KORPPI.
Murhein istuin puoliyöhön, jääden kirjain ääreen työhön, muinaisajan unhotettuin salaistietoin harkintaan. Pääni kun jo painui melkein, kuului takaa oven telkein nakutus, mi oudoin elkein tikutteli hiljaa vaan. »Joku vieras siellä», mietin, »nakuttelee sisään vaan. — Muuta ei se olekaan».
Menneet oli, tuskaa tuoden, viime hetket vanhan vuoden, hiillos vielä lekkui, luoden virvakuvat lattiaan. Istuin kiusaantunein aivoin, turhaan kirjojani kaivoin, murhein muistin, sielun vaivoin, mennyttä Lenooraa vaan, säihkyvää, mi taivahissa Lenoorana tunnetaan, mut on täällä nimi vaan.
Hiljaa heilui silkkikaihdin, kahinat ja kuiskeet aihdin, — mieli salaa tunsi kammon, jot' ei ennen konsanaan. Viihtäin sykähdystä somaa, vakuuttaa koin alinomaa: »Vieras, joll' ei suojaa omaa, pyrkii siellä sisään vaan, joku myöhästynyt vieras pyrkii siellä sisään vaan. Muuta, vai, se oisikaan?»
Päättävästi, ilman muuta lähestyin mä oven suuta: »Herra, taikka rouva», lausuin, »mieleni on pahoillaan; mutta uinahtaa ma taisin, — ehkä sisään pyytää saisin; en mä ensin kuullut laisin, — nakutettiin hiljaa vaan, tuskin nakutuksen kuulin»; — selälleen jo oven saan: yö se vain loi varjojaan.
Katsoin yöhön hämmästyksin, haavein seisomaan jäin yksin, toivon, pelon värähdyksin heityin hurjaan unelmaan. Syvä hiljaisuus ei laannut, merkkiä en yöstä saanut: »Pois», ma mietin, »varjoon taannut», — ja »Lenoora?» äänsin vaan, äänsin nimen tuon, ja kaiku soi, »Lenoora!» hiljaa vaan; muuta en mä kuullutkaan.
Huoneeseen ma hoippuin kuljin, kiihtyneenä oven suljin; taas jo siinä nakutettiin, vielä melkein lujempaan. »Varmaan», sanoin, »joku tuolla ikkunan on ulkopuolla; katsotaan, — vois viluun kuolla! — selon tästä kyllä saan! Hetkeks, sydän parka, tyynny! — selon tästä kyllä saan: Varmaan se on tuuli vaan!»
Lasin auki revin riuhtoin; — sisään, siipiänsä viuhtoin, mahtavana korppi lensi ikäkaudet harteillaan. Minuun tuskin katsoi kohti, liikkeitään se tyynnä johti, kuin ois herra, joka tohti, suoraan oven kamanaan; Pallaan kuvapatsaan päälle leijas oven kamanaan, kääntyi päin, — jäi istumaan.
Lintu siin' ei hievahdakaan; vaikka tunsin tuskan vakaan, niin tuo arvokkuus ja pöyhkeys sai mun ääneen nauramaan: »Kävit mustatakkein pukuun, mut et pääse pyhäin lukuun; vanha korppi, hornan sukuun kyllä kuulut öisen maan! — Saisko nimes ehkä tietää, julma aave öisen maan?» — Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
Oudoltahan lintu näytti, joka noin vaan kieltään käytti, joskin lie sen puheess' ollut sisällystä vähän vaan; sillä siit' ei pääse arvoin, jotta kuolevaisen karvoin vastaanotat linnun harvoin oves päälle istumaan, Pallaan kypärälle linnun, joka väittää tolkussaan nimekseen: »Ei milloinkaan.»
Korppi istui arvokkaasti, patsaaltaan se tuon vain haasti, vain tuon lauseen, kuin ois siihen tyhjentänyt sieluaan. Hiljaisuus tuo painostusta, — liikukaan ei lintu musta, — en voi estää huokausta: »Veikot meni menojaan; pian tuokin lähtee, niinkuin toivo meni menojaan! — Lintu huus: »Ei milloinkaan.»
Vastaus, soiden puhein selkein, sai mun äimistymään melkein, mut jo mietin: »yhteen sanaan supistuu sen tiedot vaan; herra sillä ollut lie nyt, jolt' on onni kaikki vienyt, jok' on elon tuskat tiennyt, kunnes huutoon ainoaan puhkes toivo mennyt, puhkes vaivat, pettymykset maan, — huutohon: 'Ei milloinkaan'».
Kesken tuskaa tavantakaa hymyyn sai mun korppi vakaa, siirryin sohvaani ja istuin vaiti sitä tarkkaamaan. Patjain kirjosilkkiin vaipuin, haaveihin ja suruun taipuin, mietin unelmin ja kaipuin, mikä ennen olikaan tulo linnun aavemaisen, mikä mieli olikaan huudon tuon: »Ei milloinkaan.»
Istuin, tehden arveluita, sanaakaan en haastaa suita, korpin tuiottavat silmät tunki sydänsopukkaan, Seikkoja vain mietin noita, päätäni en nostaa koita, painoin patjain purppuroita, lamppu kun loi valoaan; oi, ei näitä purppuroita, kun luo lamppu valoaan, *hän* nyt paina milloinkaan!
Ilma tahmenevan näyttää, ambratuoksut huoneen täyttää, on kuin jalat enkeleiden helkkyis kivilattiaan. »Oi», ma huusin, »sieluus soivat taivaanviestit, jotka voivat sulle tuoda rauhan hoivat, — jätä lempes unhoon vaan!» Hengitä, saa sielus hoivat, — jää Lenoora unhoon vaan!» Korppi huus: »Ei milloinkaan».
»Profeetta sa hurjamainen! — lintu, taikka paholainen! — lienet Kiusaaja, tai lienet säiltä tullut suojustaan: — Kaikki multa alas raasta! — pois saat lumeet riistää maasta, pois tän kauhuin kodin laasta, — mutta suo mun tietää vaan, eikö balsamia löydy, — saako hoivaa teillä maan?» Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
»Profeetta sa hurjamainen! — lintu, taikka paholainen! kautta taivaan, kautta Luojan, vannotan sua sanomaan: Jälkeen elontieni karmaan, sielu Eedenissä varmaan vielä kohdannee tuon armaan, mi Lenooraks mainitaan. immen säihkyvän ja armaan, mi Lenooraks mainitaan?» — Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
»Pois, sa hornanviesti uusin, lintu, paholainen!» huusin,
»ulos myrskyyn jälleen lähde, öiseen maahas kamalaan!
Ei saa höyhen jäädä tuonne, — pois sun valhees joka juonne!
Jätä rauhaan tämä huone! — patsaan päältä pois nyt vaan!
Et saa sydäntäni raastaa, — ulos ikkunasta vaan! —
Korppi huus: »Ei milloinkaan.»
Liikkumatta korppi siellä yhä vielä, — aina vielä, — Pallaan valjun kuvan päällä istuu tyynnä paikallaan. Aavemaisen kiillon luovat korpin silmät pahansuovat, kun lyö lampun valojuovat linnun varjon lattiaan. Ja mun sieluni, min varjo lannistaa on lattiaan, ei voi nousta — milloinkaan.
PIERRE-JEAN DE BÉRANGER.
PÄÄSKYSET.
Soturivanki, kahleiss' orjan, hän Maurein-rannall' unelmoi: »Taas teidän, pääskyin, parven sorjan nään, linnut, joita syksy toi! Te tänne mailta toivon armaan tulitte päivään paahtavaan. Oi, Ranskasta käy tienne varmaan: Miks synnyinmaasta ette kerrokaan?
»Jo kolme vuotta muistoks kortta teilt' anonut oon laaksostain, miss' synnyin, missä kotiortta loi lapsi kuviin unelmain. Te luona kirkkaan puron siellä, mi soluu lilja-uomassaan, majamme pienen näitte tiellä: Miks kotilaaksost' ette kerrokaan?
»Tuon räystään alla joku teistä lie kuorestaankin lähtenyt; hän äiti raukan kyyneleistä vois murhein haastaa mulle nyt. Surevan kuulemaan saa kaipuu mun askeleitain ainiaan: hän vihjoo, — pettyy, — itkuun vaipuu! Miks äidin lemmest' ette kerrokaan?
»Lie naimisissa sisko nuori? Kai näitte joukot poikien, kun juhlanviettohon he suori ja häitä hyppi, laulellen? Lie nuoruuskumppanien parvet, jotk' innoin riensi rintamaan, jo kotiin tulleet, yllään arvet? Miks ystävistä ette kerrokaan?
Ei, — yli ruumisläjäin kulki kenties jo laaksoon vihamies: jo raiskaks sisko joutui julki, ja sortui meiltä kotiliesi Ei elä äiti! Ranskaa raastain jo vieras takoo kahleitaan! Te pikku pääskyt synnyinmaastain, miks polopäivist' ette kerrokaan?»