KYSYMYKSIÄ.
Meren rannalla öisen, usvaisen on nuorukainen-mies, sydän tuskaa täynnä ja epäilyksiä pää, ja synkin mielin hän aalloille puhuu: »Oi, elon arvoitus ilmaiskaa, tuo tuskainen ikiarvoitus, jota monet päät jo on mietiskelleet, hieroglyyfimyssyiset päät, turbaanipäät sekä barettipäät, peruukkipäät ja tuhannet muut kurjat, polttavat ihmispäät. — Lausukaa, mitä ihminen lienee? Mitä varten hän on? Mitä kohti hän käy? Ken asuu tähtien tuolla puolen?»
Veet pauhailee ikipauhinatansa, ja tuuli se viuhuu, pilvet ne kiitää; tylyt tähdet ne tuikkivat kylmästi vain, ja houkka vastausta vartoo.
HOLGER DRACHMANN.
SULEIMA.
(Kokoelmasta »Runoja Levantista».)
1.
SOFTA LAULAA.
Olen Stambulin lapsi ja Softa vaan, ylioppilas, tunnettu lauluistaan.
Yli moskean muurin jo aikaa kurkin ja lännen aatevirtoja urkin.
Koraania silti en pilkkaakaan, — käyn siivosti omaa tietäni vaan.
Oli vuosikymmen jälkensä luonut, ja ma niin olin taattoni perinnön juonut.
Tulin törkyyn ja pölyyn kirjuriks Kaadin, ja hälle mä pöytäkirjoja laadin;
sain ruokaa niin, — sai koirani niin; kera »Toverin» viisi me huolittiin,
oli tuomiot syiden, vai sykkyräin, — niin ensi kerran Suleiman näin.
* * * * *
Kuin ilmestystä mä katsoin silmiin, ja laulusuoneni puhkes ilmiin!
Läpi mailman kulttuurin harhailin, idän kirjavan, harmajan lännenkin;
mä kärsin ja tutkin ja mietelmöin, — epätoivoisna istuin ja otsaani löin.
Niin sydänsoppiin ma katsoin syvään: tulin ihmiseksi ja luotin hyvään!
* * * * *
Suleima! Lempeni annoin sulle! nyt en huolikaan, miten käynee mulle.
Kun Kaadi haukkuu ja lukee lait, mä ylväsnä kultaani vaalin vait.
Mä häihin ja nimittäjäisiin lasten teen lauluja, kirjoitan rahaa vasten.
Saa laulaja laulaa leivästään:
Suleiman helmassa palkkani nään!
Olen päivällä viitassa virttyneessä; käyn juhlapukuun, kun yö on eessä!
Ja salaa ma riennän armaani luo: hän nuoruusvikani anteeks suo!
Hän heelmiä tarjoo ja viiniä mulle: oi, siunaus, valkohelmani, sulle!
2.
YÖN HILJAISUUDESSA.
Yön hiljaisuudessa useinkin, kun kirjurin lamppu palaa, mun painaa otsaani polttavaa kaks hentoa kättä salaa.
On silmäni peitetyt, mitään en nää, ma voin vain kuiskehen kuulla: on aivan, kuin runotar laulelon se henkisi vienolla suulla!
Ma ponnistan vastaan, estelen ja jos silmäni vapaiksi luulen: saan silloin tuoksuvan suutelon kahen lämpimän, kostean huulen.
Yön hiljaisuutehen kiitos soi, kun kirjurin lamppu palaa: sun hentoa kättäsi lauleloin mun sieluni siunata halaa!
3.
JOS SAADIA LUKISIN SULLE —
Jos Saadia lukisin sulle, yhä kuulla ja kuulla saisit: — »Mene ennen kristityn vankeuteen, kuin velkojas tyttären naisit.»
Oi, Saadi, sa laulaja suuri, min nimen he piirsi kultaan: miten avioliittos johtanut lie sinut vaski-aikaan ja multaan!
Suleima! jos isälles velkaa ma oisin, ja mun sa naisit, niin tuskin sa armasta nimeäs yhä kuulla ja kuulla saisit!
Mut — nyt olen laulaja itse, min nimen he piirsi kultaan: Suleiman vankina unta nään ajan kultaisen väikkyvän tultaan!
4.
KAI HAFIZ GASEELEIN LAULAA.
Kai Hafiz gaseelein laulaa voi suloa impensä armaan, — kai lauluruhtinaan eessä lien vasta-alkaja varmaan;
kai Hafiz seurassa suurin on uljasten laulajain: hän mereen viinin ja lemmen ihan hukkuvan näyttää ain!
Vain ruusuja, rypäleitä, serenaadeja, kutsuja kemuun: hänen armaansa usein näyttää ihan hukkuvan ruusujen lemuun!
Sä näät, miten aaltoo rinta, miten silmä haikea hymyy, — mut et, mitä katse salaa, mikä aaltojen kätkössä lymyy!
Kai Hafiz seurassa suurin on uljasten laulajain: mä meressä viinin ja lemmen olen helmenpyytäjä vain.
Suleima! aarteen ma löysin, — vaikk' alkaja vain lien varmaan, — se on mielesi herttainen hyvyys, sun sulojes helmi, sa armaan'!
5.
BOSPORI! SUN LAINEES HUOKAA.
Bospori! sun lainees säikkyin
huokaa, milloin päivä väikkyin
vaipuu helmaas kosteaan!
Mut kuu se katsein vienoin
nousee, luoden varjot tienoin
valoon valmupunervaan.
Valmu-unelmiin jo untuin,
laine tuutiutuu tuntuin
vienoon värisoinnelmaan!
Oi, Suleima! tunnen riemun,
joka luokses pois nyt vie mun
helmaas vaiti vaipumaan:
kaipuun, joka hehkuin palaa,
kaihon, joka nousta halaa
riemuun yhä suurempaan, —
ihmeenlaisen suonten kuumeen,
untenmailman valmuhuumeen, —
tule laineen tunnelmaan!
6.
TUSKAIN YÖKSI OLI LUOTU —
Tuskain yöksi oli luotu yö, kun kahden oltiin juotu riemut, joita malja suo, — ja sa kalpenit ja kuiskit: Pois! He vie mun pashan luo!
Silmistäni siteen raastit, — siniharmain silmin haastit, suontas poltti hehkuvuo, ja jo helmahasi herpos hennot valkokätes nuo.
Viha löi mua, päähän paisuin, puukkoon tartuin kiihkoin raisuin, puoleks lensi tupest' tuo, — käsin jähmein kahvaa kourin ja ma äänsin: Pashan luo!
Tuska tuima suumme sulkee, kuolinhetket raskaat kulkee, kirpos puukko jalkais luo; sydänvertamme se sentään damasceeni-säilä juo.
Kumpaankin se iski varmaan! kuulin, kuinka povest' armaan verkkaan tihkui haavan vuo! Nyyhkimään kun puhkesimme, verta oli itku tuo.
Tuskain yöksi oli luotu yö, kun kahden oltiin juotu riemut, joita malja suo. Kalpenit, mut murhein äänsin: Oispa kuolo ylkäs tuo!
7.
SUA, TAVERNIN VARTIAA LAISKAA!
Sua, tavernin vartiaa laiskaa, — ovi auki! auki, hoi! Kuu, kaartaen pilvenkaiskaa, yli moskean katseen loi.
Kas kuuta! se hymyillen nousi, kuin lempeä täynnä se ois… Ei, tänne nuoli ja jousi: alas ammu! ammu se pois!
Mitä riehun ma? Kuu on multa yli moskean koskematon. Suleima, armahin kulta, tänä yönä nyt toisen on!
Ovi tavernin sisään paiskaa! pyhä-temppeli aukeaa: Hei, moskea kuuta raiskaa, ja kumoon ne kellahtaa!
On jänteessä ilkkuni jousi, se lempesi ampuu pois! jos hymyyt, jos kyyneles nousi … koko mailman se ampua vois!
Joka vartia-koiralle selkään! joka miestä mä karkaan päin! Tulen jumalankieltäjäks, pelkään … juon itseni järjiltäin.
8.
KAMMOTTAA, KUN MIELEEN JOHTUU —
Kammottaa, kun mieleen johtuu elämän ja kuolon kummat! Etsiessäs kaiken summat, tuskissas sa kiemuroit.
Allah, Allah, kaikki voit! Jumala on meillä ratki, mitä lausut, kirjoitatki, mietit, hourit, ongelmoit!
Maat loit, Allah, taivahatki, elon loit ja kuolon kummat, loit nää epäilykset tummat —: oman itses, Allah, loit!
Mutta mulle hengen soit, elonsa kun hän sai sulta! Tämä elo vietiin multa … ja sa sentään kaikki voit!
9.
VAIT! SOI SOITOT.
Vait! soi soitot, — helkkyy huilut harppuin, luutuin säveliin; suuri keltakuu se hymyy kaihoisasti Bosporiin.
Kautta kuudanhymyn liukuu serenaadin venhe tuo; harppuin, huiluin helkkehestä kumpuu vieno itkuvuo.
Hymy kasvoilleni lankee, itku värjyy rinnassain, — oi, Suleiman sulo äänen tunnen, salaa aavistain.
Kukkastuoksun huumemereen häipyy vieno itkuvuo, pitkin Bosporia poistuu serenaadin venhe tuo.
Suostun kaikkehen, jos kuulla vielä saan tuon säveleen! Elinkauden velkakirjan, — iät kestävän, — mä teen!
Orjaks saatte minut myydä, lyökää, ja ma siedän sen, — jos nyt vain tuntee huumaa kukkastuoksujen!
Soudan vaikka kaleereilla, vaikk' ois venhe pashan tuo: oi, jos vain tän yön mua viehtää huiluin vieno itkuvuo!
Tämän yön, vain tämän tahdon riemuin viettää muistojain: Suleimasta unelmoin ma, hänen ääntään kuullessain!
Haipuu äänet, yö se päättyy, aamukoi luo valoaan, — kauas aavikkoon ma lähden erakoksi erämaan!
KARL MIKAEL BELLMAN.
AMARYLLIS.
Oi, Amaryllis! Herää jo, hieno!
Tyyni on tieno,
vilppainnaan.
Pilvet ne palaa,
säteet jo salaa
hehkuhun valaa
hongat haan.
Amaryllis, nyt on ilo parhain
helmass' Ahdin aamusella varhain;
miksi jäitkään maille Unen tarhain
uinuvin silmin sä huokailemaan?
Lähdemme kalaan, — sään sulo tenhoon! — pois tule venhoon, loppui yö! Armasta noutain, vien sua soutain: säynäs ja toutain loiskuin lyö! Herää, Amaryllis ujo, herää! En voi jättää omaa silmäterää! Laine läikkyy, kulta pitää perää, riemuhun kutsuvi kaislikkovyö.
Uistimet mukaan, onget ja siimat!
Vilpoiset viimat
leyhähtää.
Ethän sä kiellä?
Impi, et tiellä,
kanssani siellä
vaaraa nää!
Salmen suuhun pois ma soudan hahden,
tai jos lähtään pohjaan pikku lahden,
missä teimme lemmenliiton kahden,
josta nyt Tirsis se nyrpeäks jää.
Purtehen astu! Laulamme, kulta! Hehkua, tulta lauluss' soi. Myrsky jos pauhaa, rinnallas rauhaa, riemua lauhaa lempes toi. Onnellisna aavan meren vuolla keikkuisin ma tyrskyvyössä tuolla; sylityksin kanssas voisin kuolla. Neitoset veen, mua kuulkaatte, oi!
ESAIAS TEGNÉR.
INGEBORGIN VALITUS.
(»Fritiofin satu.»)
Syys on ja yö, myrskyten aallot ne laivaa lyö. Oi, toki keinuisin siellä miekkosen miellä!
Kauan mä näin
purjeen, mi lensi jo läntehen päin.
Oi, miten uhmisin yötä
Fritiofin myötä!
Aallokko sie, niin älä paisu, sa hiljemmin vie! Tuikkios, tähtönen taivaan retkellä laivaan!
Keväällä kait Saapuvi hän, mut jo armas on vait, ei tule laaksossa vastaan laulaissa rastaan;
multahan maan raukka on riutunut rakkauttaan, tai sydän vertyvi heikon uhrina veikon.
Haukka, sa jäät herratta nyt, mut sa lempeni näät! Itse, kun hän meni loitos, huolehdin hoitos.
Loimehen luon näin sinut kintaalle urhoni tuon: silkki on siipi, kuin tulta kyntten on kulta!
— Siivet sä sait, Freija, ja ilmojen halki sa hait pohjat ja etelät varmaan jäljessä armaan. —
Haukka, jos suot siipesi mulle, ei kannata nuot, Yhdet on siivet, jotk' kantaa, kuolo ne antaa.
Olallein näin istu sa, silmäten aavoille päin. Oi, miten mielemme halaa, eipä hän palaa!
Hautani luo
saapuvi hän, ja sa muista nyt tuo:
Kuiskihan terveiset kuolleen
Fritiofin huoleen!